St. Louis Blues teki historiaa ja nappasi ensimmäisen Stanley Cupinsa. Joukkue tuli vuosikymmenien varrella tunnetuksi jatkuvasta epäonnestaan ja menestyksen puutteesta. He elivät todeksi musiikkiteemaista nimeään, sen verran mollivoittoista taivalluksensa oli. Tämäkään kausi ei alkuun näyttänyt olevan poikkeus, kun vielä tammikuussa Blues lojui liigajumbona. Mutta valmentajanvaihdoksen ja tuleen syttyneen tulokasmaalivahtinsa ansiosta kaikki kääntyi ja tässä on tulos. Näin pudotuspeliottelun tai kaksi ja omaan silmääni heidän pelityylinsä muistutti Suomen MM-kisoissa nähtyä; viisikkopeli ja tiivis puolutus pitivät vastustajan poissa pahanteosta ja sinettinä toimi kova maalivahti. Muut joukkueet eivät kyenneet löytämään tähän vastalääkettä ja siten meillä on uusi mestari.
Olen kuitenkin harmissani Bostonin ja ennen kaikkea Tuukka Raskin puolesta. Viimeksi mainittu pelasi parasta playoff-kevättä urallaan ja pitkälti hänen ansiotaan on, että Bruins meni koskaan näin pitkälle. Oli yhdestä voitosta kiinni, että Suomeen olisi saatu niin mestaruuskannu kuin historian ensimmäinen Conn Smythe. Mutta juuri viimeisessä pelissään hänelle kävi, kuten monille suomalaisille aikaisemminkin; Rask ei pystynyt parhaimpaansa ja siten mestaruus ja palkinto menivät sivu suun. Hänen puolustuksekseen on toki sanottava, että helppoja maaleja tai imaisuja ei tullut. Iso osa päästetyistä maaleista meni puolustuksen piikkiin, Rask ei ole millään muotoa syypää tappioon.
Mutta ehkä jonain päivänä tulee suomalainen pelaaja, joka tekee ihmeitä. Pelaaja, joka ei hyydy kesken kauden ja voittaa pistepörssin. Pelaaja, joka ei jäädy tiukassa paikassa ja tuo joukkueelleen mestaruuden. Jonain päivänä, jonain päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti