Totuus Venäjästä III

Henkinen itsensäpaljastelu sikseen, nyt seuraa vähän asiaa.

Edellisessä jaksossa käytiin pikakelauksella Ukrainan konflikti läpi. En käynyt taustoihin käsiksi sen enempää, koska se ei liene tarpeen. Suurmellakat ja hallituksen vaihdos olivat seurausta pitkään kyteneestä tyytymättömyydestä, joka purkautuessaan johti arvaamattomiin ja pitkäkestoisiin seurauksiin. Ukrainan tragedia on sen etninen hajanaisuus, mutta todellinen konfliktin syy on Venäjä. Venäjää ei todellisuudessa kiinnosta Ukrainan venäläisten asema tai oikeuksien ajaminen. Kyseessä on raaka suurvaltapolitiikka ja etupiiriajattelu, ja toivon ettei kukaan ole niin naiivi, että uskoo Venäjän pyyteettömiin motiiveihin. Venäjää ei kiinnosta ketä sillä on keppihevosinaan, sitä kiinnostaa vain kuinka hyötyä niistä.

Me olemme täällä lännessä saaneet nähdä uuden Venäjän nousun, sen mahdin osoitukset ja pullistelun. Tuntuu, että ihmiset ovat vasta havahtuneet jostakin unesta. He ovat nyt nähneet mitä Venäjä tosiasiassa edustaa. Olisikin hauska kuulla, mitä he ovat kuvitelleet Venäjän edustavan? Ehkä he ovat tosissaan kuvitelleet Venäjän kipuavan kohti markkinataloutta ja demokratiaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kuvitteluksi se jäikin. He unohtivat vanhan viisauden ”ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi”. He unohtivat, että Venäjä on muuttumaton valtio, joka ei toimi samanlaisten lainalaisuuksien mukaan kuin me. He samaistivat nöyristelyn ja hiljaisuuden demokratiaan, mikä oli virhe. Venäjä nöyristeli, koska se oli heikko. Ja nyt Venäjä on kerännyt itsetuntonsa ja voimansa uudelleen ja on vihainen siitä, että joutui nöyristelemään. Se menetti Neuvostoliiton myötä valtavat määrät alueitaan ja koki pudotuksen supervaltaluokasta. Kun katson Venäjän nykyistä uhoa, aistin siinä vahvan revanssihengen. He haluavat kostaa, koska kokivat tulleensa väärinkohdelluiksi 90-luvun vuosina. Ja tämä on täysin ymmärrettävää, kukaan vallassa olija ei halua luopua vallastaan ja tappiot ovat nöyryyttäviä. Paralleelit Hitlerin Saksaan ovat kovin selviä Ukrainan viimeaikaisia tapahtumia myöten. Myös Hitler vaati ja vaati alueita liitettäväksi Saksaan etnisyyden perusteella ja joka vaatimuksen jälkeen väitti, että se olisi viimeinen.

Noh, pidän Hitler -rinnastuksia hieman liioiteltuina. Hitler hän ei ole, eikä Stalin. Mutta hänestä voi vielä tulla joku joka muistetaan pahempana kuin nuo kaksi yhteensä. Tähän asti Venäjä on ottanut lännestä mittaa taloudessa ja urheilussa, kuten se teki Neuvostoliiton aikana. Jos Venäjä menee pisteeseen, jossa se haluaa ottaa lännestä mittaa aseellisesti, voimme sanoa, että all bets are off. Naton ja Venäjän välisestä konventionaalisesta sodasta on vain napinpainallus ydinsotaan, jonka jälkeen ei olisi mistään enää puhumista. Tämä on reaalinen mahdollisuus ja siksi huomio onkin kiinnitettävä niihin alueisiin, joihin Venäjä voi hyökätä vailla riskiä Naton vastaiskusta tai ydinsodasta. Ja kun mietitään mitä vaihtoehtoja Venäjällä on, vastaukset ovat jälleen ilmiselviä.

Joidenkin mielestä Venäjä ei uhkaa Suomea, eikä Suomen kannata liittyä Natoon. Heidän kannattaisi miettiä paria asiaa: mikä yhdistää niitä Venäjän läntisiä naapurimaita, joihin se on muutaman viime vuoden aikana hyökännyt? Ne eivät kuulu Natoon. Mikä yhdistää niitä maita, joihin se ei ole hyökännyt? Ne kuuluvat Natoon, Suomi poislukien. Valko-Venäjää ei tässä lasketa suvereeniksi valtioksi, koska se on ryssien vasalli, eikä heillä ole näin ollen mitään tarvetta uhitella sille aseellisesti. Mikä siis tekee tässä yhteydessä Suomesta poikkeuksen? Varteenotettavin argumentti lienee se, että Suomessa ei ole suurta määrää etnisiä venäläisiä toisin kuin Ukrainassa. Heiltä unohtuu kuitenkin se seikka, ettei esimerkiksi Georgiassakaan ole lainkaan samoissa määrin venäläisiä, eikä tämä silti estänyt hyökkäystä. Tämä selitys myös olettaa venäläisten toimivan rationaalisesti, ikään kuin Venäjän kansalaisten suojeleminen olisi heille todellinen motiivi sodankäyntiin. Muistellaanpas taas mikä Venäjä on. Venäjä on suurvalta ja se tekee sen mukaista politiikkaa. Siinä pelissä sotaan lähdetään hyökkäävänä osapuolena kasvattamaan omaa valtaa. Oikeutus on jälkikäteistä rationalisointia ja perustuu tekosyille (voiko joku väittää, että Hitlerin Euroopan kiertue perustui millekään muulle kuin silkalle vallanhimolle?). Mikä tahansa syy kelpaa, kunhan se näennäisesti oikeuttaa aggression. Suomi ei ole siis tältä osin mitenkään turvassa. Suomella on jo nyt venäläisvähemmistö, jota voidaan käyttää hyväksi. Ehkä Venäjä tulee siihen tulokseen, että Suomen raja on edelleen liian lähellä Pietaria ja kaipaa siirtämistä. Ehkä itsenäinen Suomi ylipäätään on liian suuri turvallisuusriski jne. jne. Mikä tahansa syy kelpaa lopulta, niitä voidaan keksiä loputtomiin. Mikä tahansa väite, ettei Venäjällä ole syytä hyökätä tai miehittää Suomea ovat valheellisia. Suurvalloilla löytyy syyt aina ja kaikkeen.

Edellä sanotusta joku voinee päätellä, että kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä. Päätelmä on ihan oikea, liittoutuminen on ainoa oikea rationaalinen valinta Suomelle. Käyn tässä lyhyesti läpi miksi. Ensinnäkin, Nato-jäsenyys on ennen kaikkea ehkäisevä toimenpide. Naton jäsenenä Venäjän kynnys hyökätä Suomeen nousisi nykyistä huomattavasti korkeammalle (kuinka moneen Nato-maahan Venäjän on hyökännyt?). Ja jos Venäjän ja Naton välille syttyisi aseellinen konflikti ja jos oletetaan, ettei se eskaloituisi ydinsodaksi, Suomen mahdollisuudet olisivat edelleen Natossa paremmat kuin ulkona. Naton ulkopuolisena Suomi joutuisi sekä Naton, että Venäjän rusikoimaksi, eli kansankielellä ilmaistuna vasaran ja alasimen väliin. Natossa Suomi olisi osa alasinta ja pystyvämpi ottamaan vastaan vasaran iskut. Toisekseen, Suomi on pieni kansa. Meitä on vain viisi ja puoli miljoonaa ja jo tuossa rajan takana meillä on kaupunki, jossa on yhtä paljon ihmisiä. Me olemme pieni valtio, meillä ei ole varaa jäädä yksin. Meidän on huolehdittava puolustuksestamme ja vahvistettava sitä. Meidän on pidettävä asevelvollisuus ja armeija kunniassaan, mutta me emme voi jäädä yksin. Nato on ainoa vaihtoehto. Se ”argumentti”, ettei Nato tulisi apuun, ei ole oikeastaan noteeraamisen arvoinen. Se olettaa, ettei Nato tule hätiin, koska ei uskalla. Mutta sehän tarkoittaisi sitä, että koko puolustusliitolta katoaisi pohja. Se menettäisi kaiken uskottavuutensa ja arvovaltansa. Jos USA oli vuonna 1962 valmis käynnistämään ydinsodan arvovaltansa vuoksi (mikäli se olisi sallinut Neuvostoliiton ohjusten sijoittamisen Kuubaan, se olisi antanut signaalin heikkoudesta ja siitä, ettei se ole valmis koviin toimiin ”takapihaansa” puolustaakseen), on se sen valmis tekemään myös yksittäistä Nato-maata puolustaakseen.

Jotkut sanovat, että Natoon ei kannattaisi liittyä, koska USA ei ole yhtään sen parempi kuin Venäjä. No, ensinnäkin USA ei ole hyvä, mutta se on vähemmän huono kuin Venäjä. Toisekseen Natoon liittyminen on reaalipoliittinen valinta; USA ei uhkaa Suomea, eikä sillä ole offensiivisia intressejä maamme suhteen. Meidän on siis valittava puolemme sen mukaan, mikä on realistista ja USA on tällöin ainoa vaihtoehto. Jotkut huomauttavat siitä, että Suomi joutuisi taistelemaan konflikteissa, jotka eivät meitä kosketa. Niin, liittolaisuus ei tule ilmaiseksi ja siihen kuuluu velvollisuuksia. Muutoin Suomi olisi vapaamatkustaja, mikä on moraalitonta. Ja Suomihan osallistuu jo nyt Naton operaatioon Afganistanissa. Eli Suomi taistelee Naton rinnalla, mutta Suomella ei ole liittolaisstatuksesta tulevia hyötyjä. Eikä muutenkaan esimerkiksi Lähi-Idässä käytävään konfliktiin raahata mitään mosia taistelemaan vaan ammattisotilaita. Ainoastaan laajamittaisemmassa konfliktissa, jossa liittolaismaa olisi suoraan uhattuna jouduttaisiin mobilisoimaan suurempia osastoja. Suomen ja Naton joukot ovat myös täysin yhteensopivat lukuun ottamatta kaikkea kalustoa. Kaikki on siis valmiina liittoutumista varten, mitä me vielä odotamme?

No, Joidenkin mielestä olisikin itse asiassa valittava Venäjä maantieteellisen läheisyyden vuoksi, ja koska saisimme heiltä helpommin resursseja. Tässä unohdetaan se seikka, ettei Venäjällä ole liittolaisia vaan vasalleja tai orjia. Venäjän kanssa liittoutuminen olisi maantieteellisistä syistä järkevää, muttei poliittisista ja historiallisista syistä. Venäjä on Suomen historiallinen vihollinen ja tulee sitä aina olemaan. Vihollisen kanssa voi tulla toimeen, sen kanssa voi käydä kauppaa ja solmia rauha, mutta vihollisen kanssa ei voi liittoutua. Tähän joku viisastelija huomauttaa, kuinka hyvin Suomella oli asiat Venäjän suuriruhtinaskunnan osana ja kuinka se aika mahdollisti Suomen itsenäisyyden. Ihan totta, mutta ikään kuin tuo historiallinen tilanne toistuisi. Se, että Suomella sattui olemaan hyvä asema oli historiallisten sattumien summaa, ei mitään Venäjän hyvää hyvyyttä. Tätä tarinaa sepittävät jättävät myös kertomatta, että Venäjän hyväntahtoisuudellakin oli loppunsa. Sortokauden ja venäläistoimien alkaessa Suomen itsenäistymisprosessi vasta todella käynnistyi. Se johti vastarintaan ja siihen tilanteeseen, jossa Venäjän yhteyteen ei haluttu enää jäädä. Autonomian aikaa voi pitää historiallisena poikkeuksena, joka vahvistaa säännön, että Venäjä on marssinut Suomeen aina pyövelinä ja raiskaajana. Autonomiankin aika oli seurausta valloitusreissusta, ja oli ihme ettei Suomea hävitetty isovihan tapaan. Jotkut tuppaavat sanoa, että se oli itse asiassa Ruotsi, joka oli se todellinen vihollinen ja syypää. Toki ei Ruotsi puhtain paperein selviä, Suomella oli usein pelinappulan osa suurvaltakahinoissa (ja on ollut sen jälkeen. Onko se Suomen kohtalo? Jos tällainen fatalistinen asenne otetaan, voidaan heittää pyyhe saman tien kehään ja odottaa vain seuraavaa valloittajaa. Itse valitsen mieluummin liittoutumisen ja aktiivisen toimijan roolin), mutta en millään saa Ruotsista väännettyä suurempaa paholaista kuin Venäjästä. Sehän oli sitä paitsi ruotsalainen eliittimme, joka viisaasti oli jäsentämässä kansallisidentiteettiämme ja auttamassa heräävää kansaamme. Venäjän suunnalta meille on ollut tarjolla vain hävitystä ja kuolemaa. Meidän on syytä olla aina varuillamme Venäjän suhteen, pakon edessä emme muutakaan voi. Josko siihen joku muutos tulee ja turmelus korjataan, sen ehkä Manwë ja Varda tietävät; mutta he eivät ole sitä sanoneet julki, eikä se käy ilmi Mandosin tuomioista.