Kansallissosialistin mietteitä

Olen puhdasverinen natsi. En aatteen kannalta, vaan henkiseltä rakenteeltani. Kansallissosialismi on utooppinen, nuoruutta ja voimaa palvova aate, joka yritti luoda uudet traditiot tyhjästä. Kaikesta atavistisesta tenhovoimastaan huolimatta kyse on rappiollisesta aatteesta, jonka taakse en voi traditionalistina asettua. Minä uskon evoluutioon, yhteiskuntien olemassaoloon orgaanisina kokonaisuuksina, joita ei voi insinöörin kyvyillä suunnitella ja ohjata haluttuun lopputulokseen. Uskon pysyviin perinteisiin ja vähittäisiin muutoksiin, joten mitä hittoa sitten tarkoitan ensimmäisellä virkkeellä?

On tärkeämpää ymmärtää, mitä kansallissosialismi todella oli, kuin sijoittaa se poliittiselle kartalle. Vallankumouksellisista tendensseistään huolimatta siinä oli aimo annos konservatiivista, lähes taantumuksellista ajattelua. Tämä näkyi esimerkiksi perheiden voimakkaana ihannointina, mikä muodosti vastavoiman avoimen sosialistisille poliittisille ratkaisuille kuten korporativistiselle taloudelle ja totaaliselle puolueen, eli valtion läsnäololle. Se oli kaikkine totalitaarisine piirteineen leimallisesti äärivasemmistolainen aate, siksi nimitys kansallissosialismi. Vaikka julkisessa keskustelussa aatteeseen viitataan äärioikeistolaisuutena, on syytä arvioida natsien tekoja objektiivisesti. Natsien samaistaminen leimallisesti oikeistoon perustuukin koko jaottelun väärinymmärtämiseen. Siinä missä äärivasemmistolainen ajattelu vie totalitarismiin ja kollektivismiin, vie äärioikeistolainen ajattelu hyperindividualismiin ja winner-takes-it-all -oligarkiaan. Jos laitavasemmistoa edustaa Neuvostoliiton malli, löytyy äärioikeistolainen utopia Ayn Randin teksteistä; se on piittaamattomien narsistien maailma, jossa vain yksilön haluilla on merkitystä. Kansallissosialismi oli juuri sitä itseään: kansallista sosialismia. Toisin kuin jotkut väittävät, sosialismi ei aatteen yhteydessä ei ollut vain populistinen tehokeino, vaan kuvaava sana.

Kansallissosialismi on kuitenkin liian eklektinen aate, jotta sitä voisi asettaa yksiselitteisesti vasemmistoon taikka oikeistoon. Neuvostoliitosta, joka oli selkeän sosialistinen totalitaria, natsi-Saksa poikkesi historiallisesti ainutlaatuisella tavalla. Natsi-Saksa oli taiteilijoiden yhteiskunta, esteetikon visio. Luettuani Timo Hännikäisen Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä –kokoelman, minulle valkeni jotain hyvin olennaista kansallissosialismin olemuksesta. Tuntuu, että olen aina jollain tasolla tajunnut sen, mutta Hännikäinen osasi pukea sen sanoiksi: kolmas valtakunta ei ollut poliittinen hanke, se oli esteettinen visio, joka halusi muovata maailmasta näköisensä taideteoksen. Tämä kyseinen seikka tekee siitä erilaisen verrattuna mihinkään muuhun valtakuntaan tai vallinneeseen aatteeseen. Se hallitsi Saksaa vain vajaat viisitoista vuotta, mutta jätti jäljen historiaan, jollaisesta pienemmät poliittiset tekijät voivat vain haaveilla.

Natsi-Saksan esteettinen ydin on selviö, jos sitä vähänkään lähemmin tarkastelee. Puolueen johto koostui joukosta epäonnistuneita taiteilijoita ja kaunosieluja: Adolf Hitler, Joseph Goebbels, Heinrich Himmler, Albert Speer. Nämä ihmiset muodostivat kansallissosialistisen puolueen ydinjohdon, ja he kykenivät yhdistämään esteettisen sensibiliteettinsä hirviömäiseksi luomisvoimaksi, jossa teknokraateilla ei ollut paljoa sanan sijaa. He valjastivat yhteiskunnan koko voiman tehdäkseen siitä kauniin, nuoren ja voimakkaan. Arkkitehtuurin oli määrä olla majesteettista, eikä rappiotaidetta suvaittu. Leni Riefenstahlin kaltaiset politiikasta piittaamattomat esteetitkin saattoivat toteuttaa taiteellisuuttaan megalomaanisissa fantasioissa, jos ne vain palvelivat puoluetta ja sen taiteellista missiota. Paraatien, armeijan ja koko preussilaisen militarismin tarkoitus oli alleviivata ja kultivoida kansan voimaa ja tahtoa. Juutalaisten, homoseksuaalien, kehitysvammaisten ja muiden epäkelpojen puhdistaminen oli vain ja ainoastaan looginen askel kohti kauniimpaa ja täydellisempää yhteiskuntaa.

Koko asetelman kruunaa vielä visioon ohjelmoitu tuhomekanismi. Kolmannen valtakunnan ei ollut tarkoitus olla ikuinen, vaan elää tuhatvuotinen sykli ennen hävitystä. Tätä varten natsit suunnittelivat suuruudenhulluja rakennuskomplekseja ja kaupunkeja; niiden tarkoitus oli seistä raunioina, muistuttaa ihmisiä tuhansienkin vuosien päästä tästä sivilisaatiosta. Tässä ajattelussa voi nähdä häivähdyksen Spengleriä ja hänen visiotaan syklisestä maailmanhistoriasta. Enemmän kuitenkin lienee kyse kansallissosialismin pakanallisesta luonteesta, johon myös kuuluu historian syklisyys. Tässä suhteessa aate tekee suuren pesäeron kristinuskoon ja sen maallistuneeseen nykyversioon, sosialismiin: se ei uskonut historian kehitykseen, se ei nähnyt horisontissa loppumatonta kasvua ja historian loppua. Tämä progressiivinen historiakäsitys on leimallisesti kristinuskon peruja, sillä se sisältää uskon hyvyyden ja Jumalan lopulliseen voittoon pahuudesta (ja ateistinen sosialismi yritti toteuttaa jumalan valtakunnan ja historian lopun jo maanpäällisessä elämässä, huonoin tuloksin). Pakanallisiin ja atavistisiin aatteisiin kuuluu lopullisen rauhan valtakunnan sijaan ajatus Ragnarokista, viimeisestä taistelusta, jossa koko maailma revitään hajalle ja kaikki päättyy. Kristinuskossakin on palanen tuota ajatusta Harmageddonin muodossa ja viimeisessä tuomiossa, mutta olennaista on lopputulos. Pakanoiden Ragnarok ei luvannut ikuista rauhaa, vaan sodan, joka lopettaisi kaiken. Ei kiveä kiven päälle, ei jumalaa jumalan jälkeen.

Natsi-Saksa tuhoutuisi, mutta se tuhoutuisi tyylillä…

Minä olen henkisesti samaa maata Hitlerin, Himmlerin ja noiden muiden veikkojen kanssa. Minulle kauneus on lähes kaikki kaikessa. Minä tavallani ihailen kolmatta valtakuntaa, sen loistoa, paraateja, armeijaa ja voimaa. Lukiessani 12-vuotiaana Grimbergin Kansojen historiaa tai muita historiankirjoja toisesta maailmansodasta, iloitsin Saksan voitoista ja surin heidän tappioitaan. Luin noita kirjoja kuin kertomusta, en kuin historiallista tilanneraporttia. Ihailin ja ihailen yhäkin heidän univormujaan, tunnuksiaan ja sitä kaikkea kurinalaisuutta ja päättäväisyyttä. Samalla tiedostan harvinaisen selvästi, kuinka mätä aate se todella oli. Se oli utopia, ja maanpäälliset utopiat ovat aina infernoja.

En malta toisaalta olla miettimättä, olisiko kansallissosialismi sittenkin voinut toimia hieman toisenlaisilla säädöillä. Nyt, kuitenkaan en näe edes natsi-Saksaa minään absoluuttisen pahan ilmentymänä. Maa pystyi tuottamaan hyvän elintason valtaosalle kansasta, se loi vahvan yhteishengen ja eteenpäin pyrkimisen ilmapiirin. En ihmettele, miksi nuori Ingmar Bergman oli myyty nähtyään Hitlerin puheen. Reaktio on sama kuin minulla rock-konserteissa, hän haltioitui täysin. Myös minä haltioidun ja vaikutun asioista helposti, ja epäilen vahvasti että olisin ollut mitenkään immuuni kansallissosialismin kaltaiselle aatteelle. Vasta sodan jälkeen ja hirmutekojen paljastuttua Bergman tuli toisiin aatoksiin ja menetti uskonsa ihmiskuntaan ja itseensä. En sinänsä ihmettele, on kova paikka ihmiselle huomata olevansa täysin väärässä ja vieläpä noin brutaalilla tavalla.

Mutta ne säädöt? Olisiko kansallissosialismi voinut toimia mitenkään? Olen joskus ajatellut, että ilman irrationaalista rasismiaan aate olisi menestynyt huomattavasti paremmin. Esimerkiksi juutalaisista Saksa olisi saanut merkittävää henkistä pääomaa, jonka nyt amputoivat itsestään. Ilman pakkomielteistä imperialismia maa ei olisi ajautunut sotaan koko maailman kanssa, etninen yhtenäisyys ja vahva yhteishenki olisivat riittäneet pitkälle. Nimittäin erotuksena internationalistiseen sosialismiin, eli bolshevismiin, kansallissosialismi oli sikäli toimivampi aate, että se jätti tietyt sosialistiset ideaalit oman kansan piiriin. Ja tämä on sinänsä hyvin kaukonäköistä ja viisasta, sillä hyvinvointivaltioon ja tasaiseen tulonjakoon perustuvat yhteiskunnat ovat mahdollisia vain tiukan homogeenisissä ja inklusiivisissa yhteisöissä tai valtioissa.

Mutta en ole niin tyhmä, että todella kannattaisin kansallissosialismia tai mitään muutakaan sosialismia. Ne ovat kuitenkin totalitaarisia aatteita, ja siten epäterve rakennusmetodi yhteiskunnalle. Vaikka toimiva yhteiskunta tarvitsee aina tietyn määrän totalitariaa ja pakkovaltaa, ei se natsien asenteella onnistu. Yhteiskunnasta ei voi, eikä pidä tehdä taideteosta. Vaikka se voi kuulostaa ikävältä, ovat teknokraatit huomattavasti pienempi paha taiteilijoihin verrattuna. Maailma on viheliäinen paikka, jossa ongelmiin kannattaa etsiä vähiten huonot, ei parhaat ratkaisut. Täydellinen on hyvän paras vihollinen, ja tämä pätee erityisen hyvin poliittiseen päätöksentekoon. Taiteilija voi parannella ja korjailla teostaan loputtomiin, mutta poliitikoilla on erityisen rajallinen aika, kapasiteetti ja muiden ihmisten tarpeet, jotka on otettava huomioon. Hedelmistään puu tunnetaan, ja siksi kansallissosialismin kaltaiset aatteet tuovat vain kaaosta ja tuhoa.

Voin kuitenkin vahvasti samaistua kolmannen valtakunnan johtajiin ja heidän visioonsa. Uskon, että olisin tullut erinomaisesti juttuun Hitlerin kanssa, olisin ymmärtänyt häntä ja hän minua. Joku Stalin oli vain ja ainoastaan psykopaatti ja täysin ikävä tyyppi. Hitler oli monin tavoin kelpo veikko ja varmasti mukava ihminen. Joo, ei se sotien aloittaminen ja juutalaisten joukkotuho oikein ollut (ihanko tosi!?), mutta puhunkin Aatusta yksityishenkilönä. Valta turmelee ja täydellinen valta turmelee täydellisesti. Voitte olla varmoja, että jos minusta tulisi maan johtaja, onnistuisin vain rikkomaan kaiken. Myös minä haluaisin tämän maailman olevan kaunis, kurinalainen ja järjestyksessä ja tuskin vastustaisin houkutusta tehdä maailmasta mieleiseni taideteos. Toivokaa – oman itsenne vuoksi – ettei minusta koskaan tule poliitikkoa.

Loppuun laitan linkin Tragedian Synty –blogiin, josta sain sytykkeen tekstiini ja jonka kirjoittaja on päätynyt samaan loppujohtopäätökseen.

Sieg Heil o/