Vaikeaa on ymmärtää, miksi Mikki pitää lankapuhelinta yöpöydällä päänsä vieressä aiheuttamassa väkivaltaisia herätyksiä, jotka ovat tiettävästi ihmiselle ja varmaan myös antropomorfiselle hiirellekin epäterveellisiä.
Näkeehän sen siitäkin, että Mikki kokee kellon olevan kolme aamuyöllä, vaikka herätyskellosta näkee selvästi ajan olevan noin klo 02.25.
Leffoissahan ihmisillä on - tai ainakin oli - aina puhelimet yöpöydällä. Siihen sitten vastattiin vaikka kesken unien taikka rakastelun. Oli kyllä vanhempienikin makkarissa puhelin, vaikka ei tosin aivan pään vieressä sentään.
Siinä rivitalonpätkässä, jossa asuin ikävuodet 6 - 20, eli varusmiespalveluksesta vapautumisen jälkeiseen lähtööni opiskeluihin Maalikylään pois sukurutsattujen lätkäjätkäapinoiden Tuppukylästä, oli lankapuhelin eteisen pöydällä.
Sen oli oltava siinä, koska elämäntyönsä sairaanhoitajana tehnyt vanha äitimuorini joutui olemaaan aina vuorollaan ambulanssipäivystyksessä. Puhelimeen oli siis herättävä ja vastattava, mutta ei hän sitä halunnut korvansa vieressä pitää.
Varsinkaan, kun 1980-luvun loppupuolella joku sukurutsattu paskapää oli jotain kanavaa pitkin saanut tietää näiden päivystyksien ajankohtia: tuolloin alkoi jonkin aikaa tulla häirintäsoittoja useampia kertoja pitkin yötä.
En ole lainkaan varma, oliko niitä edes suunnattu vanhalle äitimuorilleni; hyvin todennäköisenä pidän, että se oli joku niistä lätkänlätkijäpaskapäistä, joka oli keksinyt mielestään hauskan tavan hyppyttää minua keskellä yötä tajuamatta sukurutsatuilla aivoillaan, ettei se minuun koskenut.
Tai koskihan se, nähdessäni äitimuorin vihan ja turhautumisen, joka paheni uupumuksen myötä. Tuohonkin lankapuhelimien aikaan taisi olla saatavilla laitteita, jotka näyttivät soittajan numeron. Yksi lysti, eihän siitä häirikön numeron tietämisestä olisi mitään hyötyä ollut Tuppukylässä, jonka sukurutsattu väki kuvitteli aivan vakavissaan olevansa korkeammalla kehitystasolla kuin Turun yliopistosta valmistunut isävainaani ja Turun sairaanhoitajaopistosta valmistunut (ja opintojensa aikana tutustuneet, ihastuneet ja rakastuneet) vanha äitimuorini. Mitäpä minä siten olisin sille apinahäkin asujaimistolle voinut ollakaan?
Kylläpä tuli taas avautumista, ja vain lankapuhelimen takia, joka ei ollut edes todellinen. Fiktio on mahtavaa, kerta kaikkiaan!
6 kommenttia:
Kiva tietää näin kolmelta aamuyöstä. :D
Sanos muuta.
Vaikeaa on ymmärtää, miksi Mikki pitää lankapuhelinta yöpöydällä päänsä vieressä aiheuttamassa väkivaltaisia herätyksiä, jotka ovat tiettävästi ihmiselle ja varmaan myös antropomorfiselle hiirellekin epäterveellisiä.
Näkeehän sen siitäkin, että Mikki kokee kellon olevan kolme aamuyöllä, vaikka herätyskellosta näkee selvästi ajan olevan noin klo 02.25.
Leffoissahan ihmisillä on - tai ainakin oli - aina puhelimet yöpöydällä. Siihen sitten vastattiin vaikka kesken unien taikka rakastelun. Oli kyllä vanhempienikin makkarissa puhelin, vaikka ei tosin aivan pään vieressä sentään.
Siinä rivitalonpätkässä, jossa asuin ikävuodet 6 - 20, eli varusmiespalveluksesta vapautumisen jälkeiseen lähtööni opiskeluihin Maalikylään pois sukurutsattujen lätkäjätkäapinoiden Tuppukylästä, oli lankapuhelin eteisen pöydällä.
Sen oli oltava siinä, koska elämäntyönsä sairaanhoitajana tehnyt vanha äitimuorini joutui olemaaan aina vuorollaan ambulanssipäivystyksessä. Puhelimeen oli siis herättävä ja vastattava, mutta ei hän sitä halunnut korvansa vieressä pitää.
Varsinkaan, kun 1980-luvun loppupuolella joku sukurutsattu paskapää oli jotain kanavaa pitkin saanut tietää näiden päivystyksien ajankohtia:
tuolloin alkoi jonkin aikaa tulla häirintäsoittoja useampia kertoja pitkin yötä.
En ole lainkaan varma, oliko niitä edes suunnattu vanhalle äitimuorilleni;
hyvin todennäköisenä pidän, että se oli joku niistä lätkänlätkijäpaskapäistä, joka oli keksinyt mielestään hauskan tavan hyppyttää minua keskellä yötä tajuamatta sukurutsatuilla aivoillaan, ettei se minuun koskenut.
Tai koskihan se, nähdessäni äitimuorin vihan ja turhautumisen, joka paheni uupumuksen myötä.
Tuohonkin lankapuhelimien aikaan taisi olla saatavilla laitteita, jotka näyttivät soittajan numeron.
Yksi lysti, eihän siitä häirikön numeron tietämisestä olisi mitään hyötyä ollut Tuppukylässä, jonka sukurutsattu väki kuvitteli aivan vakavissaan olevansa korkeammalla kehitystasolla kuin Turun yliopistosta valmistunut isävainaani ja Turun sairaanhoitajaopistosta valmistunut (ja opintojensa aikana tutustuneet, ihastuneet ja rakastuneet) vanha äitimuorini.
Mitäpä minä siten olisin sille apinahäkin asujaimistolle voinut ollakaan?
Kylläpä tuli taas avautumista, ja vain lankapuhelimen takia, joka ei ollut edes todellinen. Fiktio on mahtavaa, kerta kaikkiaan!
Kylläpäs on ollut viehättävää asujaimistoa tuossa "sukurutsattujen lätkäjätkäapinoiden Tuppukylässä". Pakko sanoa, että naurahdin tuolle ilmaisulle.
Lähetä kommentti