Tänään on kulunut päivälleen viisi vuotta siitä, kun avasin blogini lukijoille. Aion juhlistaa tätä olemalla tekemättä mitään, mikä oivallinen konsepti! Tai josko vähän musiikkia kehiin, jotain joka ei liity mihinkään erityisesti. Kunhan on hyvä boogie:
Aika rientää. Siitä, kun avasin blogini, on pidempi hyppäys nykyhetkeen kuin lakkiaisiini. Kuitenkin tuntuu, että lukion jälkeiset vuodet olivat täyteläisempiä. Ikä ei tule yksin vaan muuttaa ajantajua. Asiaa hahmottaa matematiikan avulla: kaksivuotiaan on elettävä vain toiset kaksi vuotta tuplatakseen elinikänsä, nelivuotiaankin vain neljä. Kahdeksanvuotias, kuusitoistavuotias, kolmenkymmentäkaksivuotias...näette kaavan. Henkilökohtaisesti tuplaan nykyisen elinikäni vasta 56-vuotiaana.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän jää uusia asioita koettavaksi. On vähemmän ekoja kertoja ja on mentävä yhä kauemmaksi, että sellaisia löytää. Varhaisvuodet sen sijaan on ladattu tällaisilla kokemuksilla, aivan kaikki on vielä uutta. Auton punaiset takavalot ovat ihme ja kävelymatka harjulle seikkailu. Mikään ei ole triviaalia, mikää en ole kyllästyttävää taikka tylsää. Kun tähän lisää aikakokemuksen suhteellisuuden, lapsuusvuodet saavat valtaisan merkityksen. Lapsuus on eletyn elämän gravitaatiokeskipiste, täydempi ja pitkäkestoisempi kuin mikään sen jälkeen.
Ihminen vanhenee ja blogi sen mukana. On erikoinen ilmiö, miten sinänsä pelkkä tekstialusta saa oman luonteensa. Sillä on syntymänsä ja se elää omaa elämäänsä. Tavoitteeni on aina ollut oma itseni niin hyvässä kuin pahassa, mutta kirjoitettu sana ei koskaan todella voi ilmaista minuutta sellaisenaan. Siispä se on jossain määrin oma hahmonsa, jotain lähes itsenäistä. Se, mitä olen tänne kirjoittanut, heijastaa senhetkistä elämääni. Mutta juuri heijastuksena se on jotain itsen ulkopuolista. Se on kuvajainen, jota myös katsojat tulkitsevat oman ymmärryksensä pohjalta. Kuka on siis tämä hahmo, joka tänne kirjoittaa. Tietävätkö lukijat, tiedänkö minä itsekään?
Alkuaikojen vaahtoaminen ja kohkaus ovat takanapäin. Vihainen energia, joka pakotti kirjoittamaan ja kirjoittamaan, on loppuunkulunut. Pieni hiillos kytee ja aika ajoin se roihahtaa, mutta harvemmin. Sanottavaa olisi edelleen ja vaikka mistä, mutta raivokkaan vimman puuttuessa ei ole samanlaista tarvetta ottaa kantaa. Tulen kysyneeksi itseltäni, mihin maailma näkemyksiäni edes tarvitsee? Vastaus: ei mihinkään. Mutta ei se mitään, ei yleinen mielipide ole estänyt minua ennenkään soittamasta suutani. Kunhan sopivasti ärsytetään, niin johan alkaa turina.
Unilaakson julkaisupolitiikka säilyy ennallaan: sitä ei ole. Koska tekstini eivät nykyään synny niinkään neuroottisesta pakosta kuin innostuksesta, julkaisutahti pysyy harvempana. Siksi postailen enemmän meemejä ja Aku Ankkaa, aina eivät ole kirjaimet mielessä. Vihablogista huumoriblogiksi, miksikäs ei. Mutta juttua riittää, kyllä täältä pesee!
24 kommenttia:
Onnittelut viisivuotismerkkipaalusta, Lauri!
Olen itsekin näin reilu kolmekymppisenä huomannut tuon ajan nopeutumisen.
Muistan kun entinen ala-asteeni sijaitsi melko lähellä paikallista varuskuntaa. Yläasteen ja lukion kuitenkin kävin toisella paikkakunnalla. Sitten olikin armeijan aika ja kas, palasin tuttuihin ympäristöihin lapsuuteni maisemiin...ja tuolloin, 19-vuotiaana, tuntui että lapsuus on todella kaukana menneisyydessä. Tunsin nostalgiaa ja kaihoa, kun ajattelin siitä olevan ikuisuus. Välissä oli kulunut yli kuusi vuotta. Kokonainen teini-ikä meni siinä välissä ja lapsesta olikin tullut armeijaa suorittava mies. Vaan nyt tuntuukin, ettei kuusi vuotta olekaan enää sama juttu kuin silloin. Itseasiassa se on mennyt liiankin nopeasti ja tuntuu kuin kaikki vuodesta 2013 alkaen olisi tapahtunut vasta aika hiljattain.
Pienemmässä mittakaavassa huomasin, että kokemukseni Japanista näyttää samalta: ensimmäiset reissut olivat täpötäynnä jokapäiväistä, lapsenomaista löytämisen ja uuden oppimisen iloa. Ne olivat (positiivisessa mielessä) pitkiä päiviä ja viikkoja. Upeaa! Mutta sittemmin kun palasin uudelleen, juttuun alkoi tottua, arki rutinoitui ja elämä seesteytyä, niin kas kummaa kun aikakin alkoi jälleen nopeutua. Toisaalta välillä tein Japanin sisällä lyhyitä lomailuja eri paikkoihin, ja nämä lomareissut jälleen tuntuivat ihanan pitkiltä -vaikkeivät olleet kuin muutaman päivän mittaisia!
Ajan nopeutuminen voi tuntua masentavalta. Mutta ensimmäiset Japani-retkeni todistavat, että on mahdollista kolmekymppisenäkin hidastaa ajan menoa, jos kykenee saamaan uusia kokemuksia ja seikkailuja.
Ihminen on outo olento. Hän näkee vaivaa. Kouluttautuu, kerää kokemuksia, omaisuutta yms. saadakseen vakituisen työpaikan ja ostettua talon, jotta voi perustaa perheen...ja sitten kaikki on valmista. Ei olekaan enää uusia kokemuksia ja uutta saavutettavaa. Ihminen elää läpi jänniä juttuja päästäkseen tilaan, jossa ei ole enää jänniä juttuja.
Itse koko nuoruuteni ja aikuisikäni mielenterveysongelmista kärsineenä myönnän senkin, että ilman masennusta nuoruus olisi voinut olla vielä mielenkiintoisempi ja elämäntäyteisempi. Olosuhteisiin nähden kuitenkin sain kokea paljon ja etenkin hyvistä ystävistä olen kiitollinen.
Jatkan vielä, koska sanottavaa on.
Ne jotka kärsivät kolmenkympin kriisistä (itsellänikin on, mutta se on oikeastaan vain osa samaa masennusvyyhtiä mistä kärsin muutenkin), on hämmentävää että tunne on samanlainen kokemuksista riippumatta.
Hikipinko-Hilma meni lukiosta hyvillä papereilla yliopistoon, pääsi sieltä tavoiteajassa, mahdollisesti osallistui muutamiin bileisiin mutta pääasiassa panosti koko ajan opiskeluun koska hänelle oli aina toitotettu että onnellisuus tulee siitä kun käy koulunsa hyvin. Valmistuttuaan Hilma pääsi jonnekin töihin, kohtalaisesti palkattuun suojatyöpaikkaan. Kolmekymppisenä hän miettii, että missä se luvattu onnellisuus on. Elämässä ei mitään sisältöä, ei perhettä tai mielenkiintoisia komennuksia ulkomaille.
Normolammas-Noel läpäisi toisen asteen ihan ok, meni inttiin josta suoriutui keskinkertaisesti, meni AMKkiin josta pääsi jonkinlaisilla papereilla läpi, työllistyi johonkin, löysi baarista kivan naisen, meni naimisiin, otti asuntolainan, teki pari lasta, ja nyt istuu työmatkalla käytetyn farmari-Passatin ratissa miettien, että mikä siinä on kun tuntuu niin tyhjältä vaikka periaatteessa kaikki on hyvin.
Päihde-Päivi ja Nisti-Niilo läpäisivät peruskoulun kymppiluokan armoviitosilla, kävivät amista hetken aikaa kunnes lopettivat tai erotettiin koulusta liikojen poissaolopäivien takia. Niilolla on pikkurikostaustaa ja heidän viinanhuuruinen on-off-suhteensa on tuottanut yhden vahinkolapsen, josta on tehty ilmoitus lastensuojeluun. Koko aikuisikä on molemmilla mennyt päihteiden kanssa sekoillessa. Niilo vetää överit tajutessaan eräänä päivänä, että koko elämä on mennyt hukkaan ja edessä ei ole muuta kuin samaa paskaa.
Tietsikka-Timo vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa näyttöpäätteen äärellä. Koulunkäynti sujui ihan mukiinmenevästi, ja Timo pääsi opiskelemaan IT-alaa. Lopputyö makaa jo kuudennetta vuotta tekemättä, pari viimeistä tenttiä on suorittamatta mutta Timohan on ollutkin töissä jossain hikisessä IT-puljussa jo opintojen keskivaiheilta asti. Timolla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja niinpä hän onkin ihan tyytyväinen kun saa tehdä etätöitä. Kolmenkympin ylittyessä Timo huomaa, että koko hänen elämänsä on ja on aina ollut virtuaalitodellisuudessa. Niinpä hän torjuu kouristavaa pahan olon tunnetta ostamalla koko ajan uusia tietokonepelejä.
Malli-Maijaa ei kiinnostanut koulu vähäisten älynlahjojen takia, mutta hän ymmärsi olevansa hyvännäköinen ja teki kaksikymppisillään pitkän uran valokuvamallina, sen loputtua käväisi Big Brotherissa tai Temptation Islandissa saamassa tusinajulkkiksen leiman, paloi loppuun julkisuuden valokeilassa ja kertomalla burnoutistaan hän tienasi vielä epätoivoisesti muutamat juttupalkkiot ennen kuin hän lakkasi kiinnostamasta mediaa. Maija päätyy erilaisiin pätkätöihin tarjoilijan tai grillimyyjän hommiin. Hyvällä tuurilla Maija onnistuu pokaamaan baarista jonkun rekkakuskin tai asentajan, jonka kanssa saa pari lasta. Kolmekymppisenä Maija, saatuaan kiukuttelevan kuopuksen nukkumaan, lihoo siideritölkin äärellä illalla ja miettii mikä meni vikaan.
Kapiais-Kaapo ei ollut oikein erityisen kiinnostunut mistään mutta oli hyvä liikunnassa, suoritti intissä aliupseerikoulun hyvällä sykkeellä, oli paremman ajatuksen puutteessa jonkin aikaa sopimuskessuna, kunnes päätti lähteä rauhanturvaajaksi Afganistaniin. Siellä hurahtikin heti kolme keikkaa putkeen, kunnes Kaapo totesi että nyt ei tätä paskaa enää. Hän palasi Suomeen ja ryhtyi kanta-aliupseeriksi puolustusvoimiin. Kolmekymppisenä Kaapo löytää itsensä tilanteesta, jossa iltaisin hän istuu valtion halvassa itsemurhayksiössä tissutellen kaljaa ja muistelevansa Afganistanin aikoja.
Iltaa Tuumailija ja kiitoksia kommenteistasi.
Vaikka ajan kulku nopeutuu väistämättä, se on matemaattinen tosiasia. Tätä ei tarvitse ajatella kuitenkaan vain huonona asiana, vaan ikään kuuluvana perspektiivinä. Se auttaa ymmärtämään mennyttä päivää ja olemaan kärsivällinen. Sitä muistaa mitä eilispäivänä eli kymmenen vuotta sitten luvattiin ja osaa epäillä uusia lupauksia. Sitä ei enää odota malttamattomana jotain tapahtuvaksi, vaan ymmärtää että oleellisilta osin asiat pysyvät samoina; ei mitään uutta auringon alla.
Kääntöpuoli on sitten kyynistyminen sekä paikoilleen jämähtäminen. Kun jumittuu rutiineihinsa, asiat menettävät olemustaan; maisemat näköään, vaatteet tuntumaansa, linnunlaulu ääntänsä ja ruoka makuaan. Aika menee entistä nopeammin, kun merkitys näin katoaa. Päivät puuroutuvat, kun uusia ja tärkeitä kokemuksia ei ole ankkuroimassa ajan kokemusta. Nostat esiin Japanin reissusi ja kuinka se energisoi. Tämä on yksi tapa kokea jotain, joka asetaa tutun uuteen valoon. Kysymys on, miten ylläpitää merkityksellisyyden kokemusta?
Vastausta ei minulla ole. Uskoisin kuitenkin, että jotain saattaa löytyä yhteisöistä. En usko, että tyhjyyden kokemus vaivasi entiaikojen ihmistä samoissa määrin. Syy, miksi perhe-elämäkin voi maistua puulta, voi piillä siinä ettei se kiinnity mihinkään suurempaan. Sitä elää vain yhtenä irallisena atomina tai kenties molekyylinä suuressa sekamelskassa. Ei uusi ajatus millään muotoa, mutta orgaanisten yhteisöjen puute kalvaa ihmisiä kenties kovemmin kuin mikään materiaalinen puute.
Ajan kuluminen on jännä juttu, ensimmäiset 20wee ei tunnu tulevan millään täyteen, mutta sitten se juna kiihdyttääkin jo ihan huolella...
Olen jostain lukenut, että ihmisen ajantaju olisi logaritminen, ts noudattelisi samantapaista intervalliasteikkoa. Eli ensimmäiset 20wee tuntuisivat subjektiivisena aikakokemuksena samanmittaiselta kuin koko loppuelämä sen jälkeen. Kiintoisa ja toisaalta hieman pelottavakin näkökulma... Saattaa pitää paikkansakin, jo nyt varhaisessa keski-iässä jokainen vuosi tuntuu aina hieman edellistä lyhyemmältä.
Niin ja juu, onnittelut 5wee-synttäreistä,keep going.
-J.Edgar-
Iltaa J.Edgar ja kiitoksia kommentistasi.
Olen jostain lukenut, että ihmisen ajantaju olisi logaritminen, ts noudattelisi samantapaista intervalliasteikkoa. Eli ensimmäiset 20wee tuntuisivat subjektiivisena aikakokemuksena samanmittaiselta kuin koko loppuelämä sen jälkeen.
Se on logaritminen. Mieti, mitä kirjoitin eliniän kaksinkertaistamisesta; mitä vanhemmaksi tulee, sitä kauemmin on elettävä tuplatakseen vuotensa. Kymmenvuotiaalle seurvaavat kymmenen vuotta voivat tuntua yhtä pitkältä kuin nelikymppisen matka 80-vuotispäivilleen.
Onneksi olkoon arvon Korppi!
Joka kevät tuntuu siltä, että vuodet pimenee,
lehdet puissa hohkaa värein himmeämmin hiukan aina.
Joka päivä vähän ennen edellistään hupenee,
kasvot rakkaitten on hieman kalpeammat kuin on muistoissa,
sanoi CMX.
Loput löytyy tuolta:
https://www.youtube.com/watch?v=hua3zrF4Kwo
Ehtoota.
Allaspalo: tattista vaan arvon kuomaseni!
QK: ei hullumpi biisi. Kyllä sitä joskus tahtoisi pysäyttää ajan, tai edes vähän viivyttää sen kulkua.
20v kaikki paikat ovat notkeina paitsi se, 50v kaikki paikat ovat kankeina paitsi se : )
Yksiki tuttava sanoi etttä, tyttö sai paojan, kaikkein karmeinta oli aamulla tajuta heräävänsä mummon vierestä..
-jpt-
Iltaa jpt.
Sehän on vähän, kuten komisario Jansson sen totesi.
Ylempänä kun ollaan kärsitty kolmenkympin kriisistä kokien, että elämä on jo solunut ohitse, voin lohduttaa, että teidän iässänne on vielä monen vuosikymmenen verran tilaisuuksia epäonnistua elämässä.
Miehen tavoitteet elämässä kun muuttuvat vuosien myötä:
3-vuotiaan tavoite on, ettei tulisi pissa housuun.
15-vuotiaan on, että olisi ystäviä.
18-vuotiaan, että olisi ajokortti.
20-vuotiaan, että saisi seksiä.
35-vuotiaan, että tekisi rahaa.
50-vuotiaan, että tekisi enemmän rahaa.
60-vuotiaan, etä saisi seksiä.
70-vuotiaan, että olisi ajokortti.
80-vuotiaan, että olisi ystäviä.
90-vuotiaan, ettei tulisi pissa housuun.
Murphyn sanoin: jos jokin voi mennä pieleen, se menee. Keller oli toisaalta sitä mieltä, että Murphy oli optimisti.
Ikääntymisen myötä vähenee myös ihmispolon innostaminen innostumaan sellaisesta, mikä ei lainkaan innosta. Ainakin kyky sanoa vastaan kehittyy:
eihän nykyistä ilmastovouhotusta ole suunnattu meille, jotka muistamme omasta kokemuksestamme kuinka 1970-luvulla Euroopan ja sen jälkeen koko maailman tuhoaa paha Länsi-Saksa kauheine happosateineen!
Kun emme kuolleetkaan, piti uudelle lapsisto-nuorisolle keksiä Antarktiksen otsoniaukko, joka tappaa meidät ellei USA:n taloutta tuhota!
Kun ei tuhottu eikä otsoniaukkoa ollutkaan, keksittiin nykynuorisolle ja -lapsille suorastaan lapsimessias julistamaan sitä samaa vanhaa ilmastonlämpenemisen kauhusaarnaa, joka oli saanut valtamedian näkyvää palstatilaa jo lähemmäs sata vuotta sitten:
https://edberry.com/blog/climate-physics/sea-ice/the-changing-arctic-monthly-weather-review-1922/
Lapset, lapset. He ovat radikaalien ja totalitaarien mieluisinta muovailuvahaa, koska he omaksuvat sen muodon, mikä heille annetaan ja pitävät sen.
Näin lauloi ikoniseen dystopiaromaaniin perustuvan ikonisen elokuvan "1984" junakohtauksessa Winston Smithin matkaseuraksi sattunut Oseania-Jugendin puolijoukkue pirteiden pikkuneitosten ja potrien poikalapsukaisten sirkeillä lapsiäänillä reippaan Nuorisomarssin:
https://www.youtube.com/watch?v=K02X3jRxblU
Sanathan kuuluvat, korjaan lukeutuvat näin:
"Sing to the sailors, on the floating fortress'
Sing to the soldiers, on the battlefield
Sing to the airmen, in the burning azure
Sing to the farmers, rising yields
We are the children, builders of the future
And we the children swear too thee;
Loyal devotion
Fearless devotion
And too die with dignity
Sing to the faithful members of the party
Sing to the party policy
Sing to our country, mighty Oceania
And to peace and Victory."
Nykyisellä Ilmastonmuutos-Jugendilla ei ole tuohon vaadittavaa kurinalaisuutta. Se hiipuukin vuoteen 2030 mennessä. Vaan tuleeko seuraavaksi jotain tuollaista?
Saas nähä. Happosateita oli, kunnes rikkipäästöjä vähennettiin tuntuvasti. Otsonikato kiihtyi, kunnes CFC-yhdisteitä vähennettiin tuntuvasti. Vaan entä nykyinen tilanne, joka vaatisi radikaaleja muutoksia koko talouden rakenteisiin? Vouhotusta on siellä ja sitä on täällä, vaan ongelma itsesään on ja pysyy ratkaisemattomana.
Kyllä sinä veli Lauri taidat nyt hieman koittaa hoopottaa Qroqu-setää leikkimällä Älykästä Nuorta Oletettua?
Sopiiko veli QK:lta kysyä minkä ikäinen olet (tai edes ikähaarukkaa, jos tarkkaan et halua sanoa)? Mainitsit muistavasi 70-luvun ja sain kuvan, että olit silloin nuori, joten voisin olettaa sinun syntyneen 60- tai 50-luvulla.
Päivää.
QK: en mää mitään hoopota. Meinaan, että vain se että on hysteriaa ja vouhotusta, ei sinänsä merkitse ettei ilmastonmuutos olisi todellinen ongelma. Musta Surma oli todellinen epidemia, vaikka se lietsoi ihmisissä taikauskoa.
Veli Tuumailija:
olen oikeastaan nuori mies, kun 50-vuotispäivään on vielä vähän aikaa.
Muistan 1970-luvusta sen mitä mitä nyt lapsi muistaa, ja jouduin aloittamaan peruskoulun tuolla vuosikymmenellä oppiakseni kansalaistaidon tunneilla Länsi-Saksan happosateista ja Neuvostoliiton kaikinpuolisesta erinomaisuudesta sekä Kansojen Ystävyydestä mittaamattomasta.
Onnittelut ensimmäisen viisivuotissuunnitelman (tai sen puutteen) onnistuneesta loppuunsaattamisesta. Tuumailijan oikein tunnistettavien karikatyyrien jaetusta ongelmasta puuttuu yksi havainto: nimittäin se seuraava sukupolvi, joka ennen vanhaan käytännössä kaikilla ja nykyisinä haipumisen aikoinakin useimmilla, syntyy tähän kolmen kympin tietämiin. Sitähän sanotaan, että vanhemmat elävät uutta nuoruutta lastensa kautta auttamalla luovimaan kaikkien uusien ihmeiden läpi. Kenties onkin ihan hyvä, että se peruspaketti elämänkokemuksista on kasassa näihin nurkkiin, noin niin kuin suvunjatkumisen kannalta?
Ja sitä paitsi: ei niitä uusia kokemuksia niin vimmaisesti tarvitakaan. Kant ei eläissään poistunut Königsbergin seudulta ja niin vain hän kävi kirjeenvaihtoa koko oppineen Euroopan kanssa - keksipä ensimmäisenä tuumata että galaksit ovat ehkä spiraalin mallisia! Hieman lähempänä meitä Tolkien vietti kovin tavallisen Oxford-akateemikon elämän eikä suuremmin matkustellut ulkomailla, silti hänen onnistui luoda kokonainen maailma historioineen, jossa miljoonat ovat viihtyen vierailleet. Ja miten pienestä sekin lähti! Ei tarvittu kuin yksi kummalliselta tuntuva sana Cynewulfin runossa, Earendel, josta kaikki alkoi.
Mitä Qroquius Kadin elämänkaaren 'pyramidiin' tulee, mieleeni palaa 1600-luvun oppineen Baltasar Graciánin Viisauden käsikirja ja sen mietelmä 276:
Kaksikymmenvuotiaana mies on riikinkukko, kolmikymmenvuotiaana leijona, nelikymmenvuotiaana kameli, viisikymmenvuotiaana käärme, kuusikymmenvuotiaana koira, setsemänkymmenvuotiaana apina ja kahdeksankymmenvuotiaana ei kerrassaan mitään. Graciánille mies oli siis parhaimmillaan neljän-viidenkymmenen maissa, tulkitsen ma.
QK: kiitän vastauksesta. Elämänkokemusta siis löytyy jo hyvin, mutta vielä on edessäkin paljon.
Apoliteia: Myönnän tyhmyyteni, koska en ymmärrä kaikkia noista Viisauden käsikirjan vertauksista. Riikinkukon ja leijonan tajuan, ensimmäinen on komea ja koettaa houkutella naaraita paritteluun, toinen on voimainsa tunnossa ja luulee hallitsevansa kaikkea. Mutta loppuja en tajua. Mikä kamelissa ja käärmeessä on niin ihmeellistä, että mielestäsi ne kuvastavat miestä parhaimmillaan? Eikö käärme ole varsin alhainen, vihattu olento josta ei ole edes hyötyä? Koiraa ja apinaa ymmärrän vielä vähemmän. Nuohan kuulostavat lähinnä loukkaavilta nimityksiltä. Kai kyse on siitä, että Gracianin yhteiskunnassa eläimet edustivat varsin erilaisia vertauskuvia kuin nykyään.
Iltaa kommentoijille.
Apoliteia:
Sitähän sanotaan, että vanhemmat elävät uutta nuoruutta lastensa kautta auttamalla luovimaan kaikkien uusien ihmeiden läpi. Kenties onkin ihan hyvä, että se peruspaketti elämänkokemuksista on kasassa näihin nurkkiin, noin niin kuin suvunjatkumisen kannalta?
Erittäin hyvä pointti. Jos olisi yksi syy hankkia lapsia, niin ihan vain siksi että saisi tekosyyn päästä taas pulkkamäkeen.
Ja sitä paitsi: ei niitä uusia kokemuksia niin vimmaisesti tarvitakaan. Kant ei eläissään poistunut Königsbergin seudulta ja niin vain hän kävi kirjeenvaihtoa koko oppineen Euroopan kanssa - keksipä ensimmäisenä tuumata että galaksit ovat ehkä spiraalin mallisia!
Tämäkin on hyvä tuoda esiin. Merkitys elämässä ei riipu ulkomaanmatkoista. Kaikki kaipavat vaihtelua muodossa tai toisessa ja joillekin riittää jo päivittäin muuttuva sää. Kunhan saa tehdä jotain, johon todella on tahtoa ja sydäntä.
Tuumailija: eipä tuo liene tyhmyyttä, osuit varmaan oikeaan arvellessasi että eläimet kuvasivat aikanaan eri asioita. Minustakin alkupään vertaukset ovat joukon helpoimpia modernillekin lukijalle. Mutta miksi kameli ja käärme? Koitetaanpa kuitenkin.
Graciánin kirja oli monella tavalla hovimiehen ja oppineen käsikirja, vaikka monet sen viisauksista ovat ajattomia. Tämän takia monissa sen mietteissä implikoidaan velvoitetta kehittää itseään ja antaa aina paras (tai omiin tarkoituksiin sopivin) kuva itsestään, puntaroida mistä seurasta kulloinkin itsensä löytää ja päätellä oma asemansa siinä. Tähän kuuluu vitaalinen, hienostuneeseen etikettiin verhottu mutta silti perimmiltään brutaali kilpailu - kampita kilpailijoitasi oikealla hetkellä, ennen kuin he sinua! Tällä perustelen käärme-vertausta: se odottaa, mittailee vihollisensa voimia, vartoo sopivaa hetkeä, jolloin kohde on haavoittuvainen, eikä iske jokaisen kimppuun oikopäätä pienimmästäkin loukkauksesta. Toisin kuin vaikka raivoava leijona, jonka hipiä on herkkä. Käärmeellä on kokemusta, se on nähnyt jo miten maailma makaa eikä korskeudesta altista itseään turhille vaaroille tai anna löysiä viholliselleen.
Kameli taas on pitkämielinen, sitkeä ja jaksaa kantaa kuormia vaikeissa oloissa ilman kummempaa kiitosta. Monella tapaa sopiva kuva nelikymppiselle yhteiskunnassa, niin ennen kuin nytkin. Parhaassa miehuudessaan he kasvattavat perheen, paiskivat töitä, kuuntelevat teiniensä angstia ja vanhempiensa kärinää ("silloin kun minä olin nuori...") ja saavat lukea lehdistä omasta urastaan ihastuneiden nuorten naisien kirjoittamia haukkuma-artikkeleita. Vielä he maksavat verotaakan leijonanosan & pankkien sijoitusvarat asunto- ja autolainoillaan.
Koira ja apina tuskin ovatkaan mairittelemaan tarkoitettuja vertauksia. Gracián uskoi että huipun jälkeen elämä on alamäkeä ruumiin rappeutuessa, järjen himmetessä ja kunnian vähetessä. Sic transit gloria mundi.
..joko kuulostaa tolkulliselta?
Minäkin hieman mietin, mitä nuo eläinvertaukset oikeastaan tarkoittavat. Selitys kuitenkin avasi asiaa oikein hyvin.
Kesti aikaa etsiä, mutta selitys löytyi. Koiran selitys oli sellaista, että tuossa iässä mies murisee ja haukkuu, hänellä on paljon ongelmia eikä löydä nautintoja mistään.
Kuulostaa minusta aivan silkalta paskalta. Kyllä moni mies osaa vanheta arvokkaastikin. En oikein jaksa ymmärtää, miksi yli viisikymmpisellä miehellä olisi ongelmia, kun siinä kohdassahan hänellä on vielä paljon voimia jäljellä, ammatillinen osaaminen huipussaan, lainat maksettu, lapset aikuistuneet ja yhteiskunnallinen arvostuskin kohdallaan. Myös yhteiskunnallinen status on korkeimmillaan. Moni viisikymppinen nauttii elämästään ihan hyvin.
Ainut tilanne, jossa voisin ymmärtää tuon kuvauksen, on katkeroituminen syystä tai toisesta. On kieltämättä olemassa myrkyllisiä ukkoja ja akkoja, jotka harrastavat esim. kerrostalokyttäämistä ja tuntuvat vain vittuilevan kaikille kohtaamilleen ihmisille. Heillä ongelma lienee kuitenkin ihan muu kuin ikääntyminen. Pikemminkin ikää saatetaan käyttää tekosyynä omalle paskalle käytökselle. Viidenkympin kriisejä olevinaan on, mutta ei sekään kaikille tule (tekisi mieli väittää että vähemmistö), ja siinäkin voi omalla motivaatiolla vaikuttaa että alkaako vaikka tehdä uusia juttuja joista saa iloa, vai tarttuuko pulloon ja katkeroituu.
Toinen vaihtoehto on sitten toki sellainen että jos terveys alkaa pahoin reistata, niin aiheuttaahan se varmasti huonoja fiiliksiä, mutta ei sitä voi yleistää kaikkiin. Ja jos joku on jo viisikymppisenä siinä kunnossa, että hän ei pysty muuta kuin kipujen kourissa vuoteeltaan murista ja räksyttää, niin ei sellainen tapaus elä tarpeeksi päästäkseen edes sinne apina-vaiheeseen.
Apina oli taas kuvaannollisuus siitä, että vanhus ei enää tee töitä, mutta leikkii mielellään lasten kanssa. Tämä sinänsä oli jo vähän parempi, joskin jälleen liian suppea ja yleistävä. Itse ajattelin jotain arvokkaampaa eräänlaisena apinalauman nestorina, joka istuu muita ylempänä ja jota nuoremmat kunnioittavat. Toki nykyaikana vanhusten kunnioitus on retuperällä, mutta siihen voi syitä etsiä muualtakin kuin vanhuksista itsestään.
Gracian saattoi itse kärsiä katkeruudesta tai muusta antipatiasta kirjoittaessaan tuon. Toteaisin, että eivät kaikki menneiden aikojen "viisaaksi" itse itseään kutsuvat kirjoita pelkästään viisaita sanoja, vaan ne voivat olla ihan täyttä asenneongelmaista sontaa. Tosin se vaihtoehto on olemassa, että Gracian kirjoitti sen huumorilla, eli vähän kuin tuo QK:n ikälistauskin oman aikansa versiona.
Lähetä kommentti