Massiivisista spektaakkeleistaan tunnetuksi tullut Roland Emmerich on ohjaaja, jonka elokuvat tarjoavat yhtäältä kutkuttavaa nautintoa ja toisaalta mitä latistavinta tylsyyttä. Syvempiä merkityksiä taikka huikeita tarinoita ei kannata etsiä, ei hän toden teolla edes yritä. Idea on tuottaa subliimeja kokemuksia, joissa ihmiset kerta toisensa jälkeen joutuvat keskelle järisyttäviä katastrofeja ja maailmaa kirjaimellisesti myllertäviin mullistuksiin. On urbaani ympäristö, usein New York, joka eri tavoin pyyhkäistään olemattomiin; avaruudesta saapuneet valloittajat, ilmastonmuutos ja milloin mailmanloppu tekevät pilvenpiirtäjistä selvää jälkeä. Vapaudenpatsas murjotaan joka kerta, eikä Emmerich ole tässä suhteessa ainoa. Amerikkalaisten katastrofielokuvien vakioainesta on lanata kansalliset symbolit matalaksi.
Emmerichin elokuvat alkavat ja rakentuvat samalla tavalla. On kaduntallaajaa edustava päähenkilö ja hänen arkensa. Jollain tavalla tämä saa vihiä hiipivästä uhasta muita ennen ja on lopulta eturivissä, kun paska lyö tuulettimeen. Ensimmäisessä puoliskossa ohjaaja onkin vahvimmillaan, hän kasvattaa lähestyvän tuomion tunnelmaa taitavasti. Tämä osio aina siihen asti, kunnes tuomio pannaan täytäntöön, on aina yhtä jännittävä. Mutta kun tarinan ensimmäinen puolisko on myrskyn jälkeen ohitse ja henkilöt toipuneet alkushokistaan, tapahtuu jotain: elokuva sukeltaa, tunnelma notkahtaa. Jäljellä jää tylsää rymistelyä, sentinemtaalista höttöä ja nolointa jenkkipatriotismia.
Siksi sanon häntä ohjaajan puolikkaaksi, yhtään ainoata kokonaisudessaan hyvää elokuvaa en ole häneltä nähnyt. Trendi oli nähtävissä jo ennen hänen siirtymistään katastrofigenren pariin. Elokuvassa Stargate (1994) hän toistaa tasan samaa kaavaa: tarina alkaa lupaavasti ja rakentaa mysteeriään. Tunnelma tihenee, kunnes noin puolivälissä tapahtuu käänne. Ja kuten aina jälkeenkin, elokuva kertakaikkisesti lässähtää. Atmosfääristä ei ole tietoakaan ja kliimaksi on lattea. Ainoa johtopäätös on, että Emmerich on kyvytön kertomaan kokonaista tarinaa. Hänellä on ilmeiset lahjansa, mutta ne eivät riitä kaikenkattavaan vision; ei, vaikka kyseessä on puhtaan viihteellinen genre. Parasta olisi, jos hän jättäisi ohjausvastuun muulle tai jakaisi sitä. Niin kauan kuin hän saa keskittyä tunnelman rakentamiseen, hän on vahvoilla. Vähän kuten George Lucas, jonka originaalitrilogia toimi onnistuneen delegoinnin ansiosta; kun niin Lucas kuin hänen avustajakaartinsa saivat keskittyä vahvuuksiinsa, tuloksena oli kokonaisuudessaan hyviä elokuvia.
2 kommenttia:
Justiinsa luin jutun, että herran seuraavassa elokuvassa kuu putoaa maahan. Että silleen.
Samaa mieltä herran elokuvista. Alkupuolisko on hienoa ja kutkuttavaa rakentelua, mutta kakan todella osuttua tuulettimeen homma leviää käsiin. Independence Day, Will Smithin todellinen läpimurtoelokuva melkeimpä parhainpana/pahinpana esimerkkinä.
Ehkäpä Emmerichin pitäisi ottaa tandemohjaaja kaveriksi ohjaamaan elokuvan jälkipuolisko?
Tervehdys Juho.
Justiinsa luin jutun, että herran seuraavassa elokuvassa kuu putoaa maahan. Että silleen.
Tästä en olekaan kuullut :D Mutta kuulostaa tyypilliseltä.
Ehkäpä Emmerichin pitäisi ottaa tandemohjaaja kaveriksi ohjaamaan elokuvan jälkipuolisko?
Sama mietin itsekin. Joko ohjata vain puolet elokuvasta tai sitten jättää ohjaus kokonaan toiselle ja keskittyä käsikirjoituksessa niihin osiin, joissa hän on vahva.
Lähetä kommentti