Leijonien tarina 2019 hakee vertaistaan. On mentävä liki neljänkymmenen vuoden taa Lake Placidiin, missä Yhdysvaltojen yliopistojoukkue voitti Neuvostoliiton punakoneen vuonna 1980. Suomen joukkueelta ei juuri kukaan odottanu mitään, paperilla se oli heikoin vuosikymmeniin; A-sarjassa säilyminen nähtiin ensisijaisena tavoitteena. Maajoukkueen perämiseen palannut kultavalmentaja Jukka Jalonen lähti rakentamaan miehistöä pitkän leirityksen kautta. Porukka hioitui yhteen ja passit leimattiin ennen turnausta, NHL-vahvistuksia ei odotettu eikä enää haluttu.
Jo alkusarjassa Suomi yllätti voittamalla Kanadan ja Slovakian heti alkuun. Nuori lupaus Kaapo Kakko näytti taitojaan ja mätti maaleja. Suomi hävisi USA:lle ja kompuroi Saksaa vastaan, mutta selvisi lohkossaan toiseksi. Jo tätä pidettiin suorituksena sinänsä, puolivälierään lähdettiin altavastaajana ellei jopa varmana hävijänä. Mutta niin vain Suomi teki Kung Lundqvistista reikäjuustoa ja voitti hurrit maalintekokilpailussa. Ryssät kaatuivat tiukan, mutta erinomaisesti puolustetun pelin jälkeen. Lopulta oli jäljellä enää yksi vastus.
Kanada tuli leijonia vastaan röyhkeämmällä asenteella ja ensimmäinen erä menikin heidän käsikirjoituksensa mukaan; he saivat johtomaalin ja onnistuivat provosoimaan suomalaisia, mikä johti turhaan jäähyilyyn. Toiseen erään Suomi tuli sitten viileämmin ja rivit yhtenäisinä. Kaapo Kakko hankki ylivoiman ja kuka muu kuin Mörkö Anttila kiskaisi pelin tasoihin. Maalia seurasi liki kymmenen minuutin yhtenäinen jakso ilman katkoja, peli sahasi laidasta laitaan ja vauhti oli hirmuista. Tilanteista huolimatta päätöserään lähdettiin 1-1 -lukemista. Suomi siirtyi varhain johtoon ja taas kerran pahanteossa oli Mörkö itse. Pelin luonne muuttui tässä vaiheessa täysin, Kanada piti kiekkoa Suomen alueella ja painosti. Mutta Kevin Lankinen sieppasi laakit ja puolustus pelasi uhrautuvasti. Kun peliä oli alle viisi minuuttia jäljellä, Harri Pesonen latasi 3-1 -maalin; Suomen kolmannessa erässä laukomasta kolmesta laukauksesta kaksi meni sisään. Kanada teki parhaansa ja pelasi lopussa ilman maalivahtia. Suomi piti pintansa ja summerin soidessa juhli maailmanmestaruutta.
Suomella oli turnauksessa kaksi NHL-pelaajan puolikasta. Pudotuspeleissä kaatuneilla Ruotsilla, Venäjällä ja Kanadalla oli joukkueet täynnänsä änärimiehiä. Suomi voitti eurooppalaisvahvistuksilla ja liigapelaajilla, kaikki onnistui niin yksilö- kuin joukkuetasolla. Ketään ei nostettu toisten yläpuolelle, en liene koskaan nähnyt näin yhtenäistä tiimiä. Puolustus pelasi tiiviimmin kuin koskaan, omassa päädyssä ei juuri hätäilty eikä kiekkoa roiskittu. Mikä ihmeellisintä, en muista nähneeni yhtä ainoaa ison mittaluokan virhettä. Yhdessäkään katsomassani pelissä ei vastustaja saanut läpiajoja taikka ylivoimahyökkäyksiä. Tässä joukkuueessa oli jotain, jota ei ole yhdessäkään edeltävässä joukkueessa ollut. En osaa sanallista tarkemmin, mitä se oli. Sama luottamus, jota tunsin vuoden 2011 leijonia kohtaan, oli myös nyt läsnä. Jotain muutakin silti oli. Tämä miehistö oli enemmän kuin osiensa summa, nimetön joukkio voitti nimekkäät miljonäärit. Tämä on temppu, jota tuskin koskaan toistetaan ja josta kuitenkin on otettava opiksi.
Menestys on asia, jota tämä katajainen kansa on harvoin saanut maistaa. Silti olemme sitä viime vuosina saaneet varsinkin junioripuolella, mikä kertoo hyvää tulevaisuudesta. MM-kisat 2019 oli ihmeellinen tarina, kukaan ei voinut tulla eteen. Kenties olemme oppineet voittamaan. Leijonat pelasi nöyrästi joukkueena ja kuitenkin itsevarmasti. Kuvia taikka tähtiä ei kumarreltu. Näillä opeilla on syytä lähteä suurmaiden kaatoon vastaisuudessakin. Muistakaat siis:
First we give them siima, then we pull the matto alta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti