Päivän Noomit

Kun henki voitti materian

Leijonien tarina 2019 hakee vertaistaan. On mentävä liki neljänkymmenen vuoden taa Lake Placidiin, missä Yhdysvaltojen yliopistojoukkue voitti Neuvostoliiton punakoneen vuonna 1980. Suomen joukkueelta ei juuri kukaan odottanu mitään, paperilla se oli heikoin vuosikymmeniin; A-sarjassa säilyminen nähtiin ensisijaisena tavoitteena. Maajoukkueen perämiseen palannut kultavalmentaja Jukka Jalonen lähti rakentamaan miehistöä pitkän leirityksen kautta. Porukka hioitui yhteen ja passit leimattiin ennen turnausta, NHL-vahvistuksia ei odotettu eikä enää haluttu.

Jo alkusarjassa Suomi yllätti voittamalla Kanadan ja Slovakian heti alkuun. Nuori lupaus Kaapo Kakko näytti taitojaan ja mätti maaleja. Suomi hävisi USA:lle ja kompuroi Saksaa vastaan, mutta selvisi lohkossaan toiseksi. Jo tätä pidettiin suorituksena sinänsä, puolivälierään lähdettiin altavastaajana ellei jopa varmana hävijänä. Mutta niin vain Suomi teki Kung Lundqvistista reikäjuustoa ja voitti hurrit maalintekokilpailussa. Ryssät kaatuivat tiukan, mutta erinomaisesti puolustetun pelin jälkeen. Lopulta oli jäljellä enää yksi vastus.

Kanada tuli leijonia vastaan röyhkeämmällä asenteella ja ensimmäinen erä menikin heidän käsikirjoituksensa mukaan; he saivat johtomaalin ja onnistuivat provosoimaan suomalaisia, mikä johti turhaan jäähyilyyn. Toiseen erään Suomi tuli sitten viileämmin ja rivit yhtenäisinä. Kaapo Kakko hankki ylivoiman ja kuka muu kuin Mörkö Anttila kiskaisi pelin tasoihin. Maalia seurasi liki kymmenen minuutin yhtenäinen jakso ilman katkoja, peli sahasi laidasta laitaan ja vauhti oli hirmuista. Tilanteista huolimatta päätöserään lähdettiin 1-1 -lukemista. Suomi siirtyi varhain johtoon ja taas kerran pahanteossa oli Mörkö itse. Pelin luonne muuttui tässä vaiheessa täysin, Kanada piti kiekkoa Suomen alueella ja painosti. Mutta Kevin Lankinen sieppasi laakit ja puolustus pelasi uhrautuvasti. Kun peliä oli alle viisi minuuttia jäljellä, Harri Pesonen latasi 3-1 -maalin; Suomen kolmannessa erässä laukomasta kolmesta laukauksesta kaksi meni sisään. Kanada teki parhaansa ja pelasi lopussa ilman maalivahtia. Suomi piti pintansa ja summerin soidessa juhli maailmanmestaruutta.

Suomella oli turnauksessa kaksi NHL-pelaajan puolikasta. Pudotuspeleissä kaatuneilla Ruotsilla, Venäjällä ja Kanadalla oli joukkueet täynnänsä änärimiehiä. Suomi voitti eurooppalaisvahvistuksilla ja liigapelaajilla, kaikki onnistui niin yksilö- kuin joukkuetasolla. Ketään ei nostettu toisten yläpuolelle, en liene koskaan nähnyt näin yhtenäistä tiimiä. Puolustus pelasi tiiviimmin kuin koskaan, omassa päädyssä ei juuri hätäilty eikä kiekkoa roiskittu. Mikä ihmeellisintä, en muista nähneeni yhtä ainoaa ison mittaluokan virhettä. Yhdessäkään katsomassani pelissä ei vastustaja saanut läpiajoja taikka ylivoimahyökkäyksiä. Tässä joukkuueessa oli jotain, jota ei ole yhdessäkään edeltävässä joukkueessa ollut. En osaa sanallista tarkemmin, mitä se oli. Sama luottamus, jota tunsin vuoden 2011 leijonia kohtaan, oli myös nyt läsnä. Jotain muutakin silti oli. Tämä miehistö oli enemmän kuin osiensa summa, nimetön joukkio voitti nimekkäät miljonäärit. Tämä on temppu, jota tuskin koskaan toistetaan ja josta kuitenkin on otettava opiksi.

Menestys on asia, jota tämä katajainen kansa on harvoin saanut maistaa. Silti olemme sitä viime vuosina saaneet varsinkin junioripuolella, mikä kertoo hyvää tulevaisuudesta. MM-kisat 2019 oli ihmeellinen tarina, kukaan ei voinut tulla eteen. Kenties olemme oppineet voittamaan. Leijonat pelasi nöyrästi joukkueena ja kuitenkin itsevarmasti. Kuvia taikka tähtiä ei kumarreltu. Näillä opeilla on syytä lähteä suurmaiden kaatoon vastaisuudessakin. Muistakaat siis:

First we give them siima, then we pull the matto alta.

KIAKKOKULTAA 2019!!!!

NYT POIKA SAUNOO!
SE KYLPEEE, SE LAULAA JA HUUTAA!
KANNUSTA SAMPPANJAA!

MEIDÄN POIKA ON TULLUT KOTIIN!

Tarkemmat analyysit myöhemmin.

SE ON SIINÄ!

Ryssät nurin!

Ihan rutiinivoitto Venäjästä, sen verran tavaksi on heidän pudottamisensa jo tullut. Suomi on Venäjälle paha vastus, mikä on kerta toisensa jälkeen nähty. Kuitenkin tuntuu, ettei Venäjän pakka varsinaisesti hajonnut kuten tappion hetkillä yleensä. He eivät ottaneet roppakaupalla jäähyjä, eivätkä sooloilleet. Suomi pelasi vain paremmin. Puolustus oli tiivistä kuin teräs ja maalilla Kevin Lankinen oli kuin muuri. Voittoon riitti yksi maali, jonka teki - kukapa muu - kuin Mörkö Anttila. Maalia edeltänyt karvaus oli osoitus taistelutahdosta, jota Suomella riitti läpi ottelun.

Suomi on nyt pudottanut kaksi ylivoimaiseksi katsottua joukkuetta. Niin Ruotsi kuin Venäjä oli ladattu NHL-tähdillä. Ryssien joukkue varsinkin oli vahvempi kuin vuosiin, tällä koostumuksella he olisivat pärjänneet vaikka olympialaisissa. Mutta ei, Suomi on taistellut ennakkosuosikit nurin. Kaksi viimeisintä ottelua ovat olleet parasta leijonaa miesmuistiin.

Suomen tasavalta voitti, mutta kakkosena tuli punainen ja rahakas Venäjä. Mutta tämä ei riitä, huomenna on vielä voitettava. Vielä kerran pojat!

HURREJA TURPAAN!!

Jokunen vuosi tätä onkin odotettu. Ruotsi on päihittänyt Suomen vuodesta toiseen niin MM-kisoissa kuin olympialaisissakin. Viimeksi leijonat olivat voitokkaina vuonna 2011, jolloin Suomi vei klassisessa kultaottelussa Ruotsin 6-1. Myös tuolloin kisat pelattiin Slovakiassa.

Tällä kertaa oli asetelma ennakoon täysin meikäläisiä vastaan, Ruotsilla oli asettaa 21 NHL-pelaajaa Suomen kahta vastaan. Ensimmäistä erää Ruotsi hallitsi, mutta toisesta erästä lähtien peli oli parasta leijonaa vuosikausiin. Suomi tuli päälle aggressiivisesti ja taisteli kulmissa voitokkaasti. Kiekko pysyi pääasiassa Ruotsin päädyssä, Suomi laukoi ja saikin pari kanuunaa siniviivalta sisään.

Kahdesti Suomi oli tappioasemassa, kerran kahden maalin verran. Mutta rinnalle tultiin joka kerta, tasoitusmaali viimeisellä minuutilla oli erityisen herkullinen. Mörkö Anttila, jolla ei ollut ennen tätä ottelua pisteen pistettä, nousi oikealla hetkellä esiin. Jatkoajalla Sakari Manninen sitten nosti kiekon ylämummoon, piste oli hänelle ottelun neljäs. Ei voi muuta kuin sanoa, että HIRVEETÄ PÖKKÖÄ PESÄÄN! ELÄKÖÖN SUOMI!

Suomi voitti ja Ruotsin starat juoksevat laulukuoroon. Seuraavaksi siis välieriin ryssiä haastamaan. Kyllä ny kelpaa!

Monivalintatehtävä

Pipetissä on väkevää happoa. Kannattaako happoa kaataa sormelle?

A) Kannattaa

B) Ei kannata

Star Punk Wars

Star Wars goes cyberpunk. Aika hyvä oivallus, pidän tästä.

Sananen YLE:n puolesta

YLE ei ole oikealla suuressa suosiossa ja aivan syystä. Kansallismielisiä mustamaalaava ja natsidokumentteja pakkomielteisesti tuuttaava mokutuskanava on vihollisemme, eikä tästä kannata lakkaa puhumasta. Erityisesti YLE WATCH -blogissa runnotaan säälimättä erinäisiä sammakoita ja naurettavuuksia, joita kanavalta kerta toisensa jälkeen pääsee eetteriin.

Aion kuitenkin puolustaa Yleisradion ideaa. Julkisrahoitteisen median olemassaolo on välttämätöntä ja näin siis ottamatta kantaa siihen, mikä olisi tarkalleen paras rahoitustapa; TV-lupa tai YLE-vero, en omaa mielipidettä. Kuitenkin YLE tuotta sisältöä jollaista kaupalliset kanavat eivät koskaan vaivautuisi edes harkitsemaan. Tämä koskee niin ajankohtaisohjelmia, dokumentteja kuin elokuviakin. YLE Teemalta on mahdollista nähdä muutakin kuin amerikkalaista viihdettä, tarjonta on aidon kansainvälistä. YLE myös tukee kotimaista tekemistä, parhaat näkemäni sarjat ovat aina olleet heidän tuottamiaan.

YLE Areenan ja Elävän Arkiston kaltaiset ilmaispalvelut ovat harvinainen ja arvokas lisä. Nähtävää on paljon oli kyseessä sitten uutistet, draamat taikka urheilu. Vertaisin näiden olemassaoloa kirjastoon, joka myös on sivistyksen kannalta elimellinen instituutio. Monet suhtautuvat YLE:n valitukselliseen agendaan karsaasti, mutta lähtökohtaisesti en näe siinä vikaa. Ongelma on sisällössä, ei metodissa.

Tahdon myös tuoda esiin vihani kaupallisia TV-kanavia kohtaan. En vihaa ainoastaan mainontaa ja niiden aiheuttamia katkoja, vaan vihaan lähes kaikkea mitä nuo kanavat tarjoavat. MTV:n uutiset aiheuttavat kevennyksineen myötähäpeää, sitä teeskentelyä on vaikea katsoa suuttumatta. Vihaan mainoskanavien keskustelu- ja ajankohtaisohjelmia. Kaiken maailman 4D-läskiseksidokkarit ovat rikos sivilisaatiotamme vastaan. Nuo trendiperse-radioäänellä selostetut dokumentin kuvatukset ovat pornoakin alhaisempaa viihdettä.

Jos se minusta riippuisi, puhdistaisin mediakentän yksityisistä toimijoista tulella ja miekalla. Ymmärrän, miksi persuissa monet ovat jopa sitä mieltä ettei valtiollista mediaa edes tulisi olla. He ovat silti väärässä, pelkästään yksityisen rahan varaan jäävä media taantuisi silkkaaan barbariaan. Jopa YLE on alkanut tuottaa vastaavanlaista sisältöä teinien ja kaupunkilaistollojen kosiskelullaan. Mutta tämäkin johtuu yksinomaan siitä, että Yleisradio jäljittelee kaupallisia toimijoita. Vaikutteet kulkevat yhteen suuntaan, mikä on argumentti sen puolesta että MTV, Nelonen, SubTV ja mut kaupalliset kanavat tulisi kieltää terroristiorganisaatioina.

Elokuvat ja sarjat ovat ainoa katsottava asia, mitä kaupallisilta kanavilta on koskaan voinut katsoa. Joskus hyvinä aikoina mainoskatkoja oli vähemmän ja ne osattiin tahdistaa. Parhaimmillaan mainoskatko tuli oikeasti hyvään paikkaan, niin että sitä ehti sulatella edellistä kohtausta ja käydä vaikkapa vessassa. Nykyään tämäkin on pilattu liian useilla ja liian pitkillä katkoilla. Vuosia takaperin mainokset tulivat pahimmillaan satunnaisissa kohdissa, jopa kesken repliikkien. Urheilu on yhtä lailla pilattu, jääkiekon MM-kisoja on tuskallista katsoa mainosten takia. Ei ole mitään, mitä kaupallinen media ei turmelisi ja saastuttaisi.

Kaupallinen media palakoon tuhkaksi, kauan eläköön valtiollinen media.

Gretzky vai Lemieux?

Wayne Gretzky nähdään sangen yksimielisesti kaikien aikojen kiekkoilijana. Sikäli kuin aiheesta mitään keskustelua saatikka väittelyä syntyy, vain harva nimi tohditaan nostaa rinnalle. Yksi niistä on Bobby Orr, joka oli aikansa dominoivin tähti ja joka ennakoi tyylillään Gretzkyä. Jotkut saattavat mainita jopa Gordie Howen. Yleisimmin vertailukohtana on kuitenkin Mario Lemieux. Hän oli ainoa, joka pääsi merkittävissä tilastokategorioissa edes lähelle. Vain Super Marion puolesta voidaan esittää argumentti, että hän olisi ollut jopa Gretzkyä parempi.

NHL-urien kokonaistilastot eivät anna sellaisenaan hyvää kuvaa, sillä ne eivät ole oikein vertailukelpoisia. Gretzky pelasi 1487 ottelua Marion 918 otteluun nähden. Gretzky teki urallaan uskomattomat 894 maalia ja 2857 pistettä, pelkästään syöttöpisteitä hänellä on yli tuhat enemmän kuin tilastojen kakkosella Jaromír Jágrilla (1921). Lemieux'n 690 maalia ja 1723 pistettä eivät kuitenkaan paljoa kalpene, kun otetaan vähäisempi ottelumäärä huomioon. Vertaillaanpa siis pistemääriä per ottelu: Gretzky latoi noin 0.6 maalia per ottelu ja 1.92 pistettä per ottelu. Lemieux'n vastaavat ovat 0.75 maalia per ottelu ja 1.88 pistettä per ottelu. Voimme todeta, että maalintekijänä Lemieux oli asteen verran parempi, keskimäärin enemmän maaleja teki ainoastaan Mike Bossy (0.76). Vastaavasti kokonaispisteissä vie Gretzky pidemmän korren. Huomautettakoon, että alhaisesta ottelumäärästä huolimatta Lemieux on kaikkien aikojen pistepörssissä kahdeksantena. Ja mitä tulee piste per ottelu -tahtiin, ovat Gretzky ja Lemieux selvästi omassa luokassaan. Kolmantena kyseisessä tilastossa tulee edellämainittu Mike Bossy (1.49), jonka maali- ja pistetilastoja tosin vääristää aikaisin loppunut ura ja siten vähäiseksi jäänyt ottelumäärä (752). Myös samaisen tilaston neljäs mies, Bobby Orr, pelasi varsin lyhyen uran (657 ottelua).

Lemieux ja Gretzky ovat selkeästi omassa kategoriassaan, numerot 1 ja 2. Kysymys kuuluu, voimmeko pelkästään keskimääräisten tilastojen perusteella tehdä päätöksen kummankaan paremmuudesta? Lemieux jaksoi 40-vuotiaaksi asti, mutta pelasi rikkonaisen uran ja ehti jo kertaalleen lopettaa vuosiksi 1998-2000. Hän ei pelannut ainoatakaan täyttä kautta ja usein missasi jopa puolet otteluistaan. Gretzky pelasi 38-vuotiaaksi asti ja pysyi huomattavasti ehjempänä. Hän pelasi yli 500 ottelua enemmän kuin Mario ja silti säilytti uskomattoman korkean piste per peli -tahtinsa. Tämä tosin pitää paikkansa molempien kohdalla; Vain viimeisellä kaudellaan teki Gretzky vähemmän pisteitä kuin pelasi otteluja, ja Lemieux'lla vastaavia oli kaksi (molemmat tynkäkausia, yhteensä 36 ottelua).

Kenties viisastumme, jos vertailemme herrojen absoluuttisia huippuja. Valitsen kaksi mielivaltaista tarkastelujaksoa: ikävuodet 20-28 sekä parhaat kaudet molemmilta. Gretzkyn tilastot kyseisiltä ikävuosilta: 615 ottelua, 531 maalia ja 1536 pistettä. Tämä tekee noin 0.86 maalia per peli sekä noin 2.45 pistettä per peli. Marion tilastot samaisilta ikävuosilta: 504 ottelua, 434 maalia ja 1074 pistettä. Tämä tekee noin 0.86 maalia per ottelu sekä 2.13 pistettä per ottelu. Keskimääräisten maalien osalta herrat ovat siis tasoissa, mutta kokonaispisteissä on Gretzkyllä jo tuntuva ero Lemieux'un nähden.

Entä parhaat kaudet? Pisteiden valossa se olisi Grerzkyn 52 maalia ja 215 pistettä kaudelta 1985-86 (80 ottelua).  Tämä tekee 0.65 maalia ja 2.69 pistettä per ottelu. Lemieux teki 85 maalia ja 199 pistettä kaudella 1988-89 (76 ottelua). Tämä tekee 1.12 maalia per ottelu ja noin 2.62 pistettä per ottelu. Erot ovat siis muuten kuin maalien osalta varsin pieniä. On kuitenkin otettava huomioon, että Gretzky takoi eräällä toisella huippukaudellaan jopa 92 maalia. Nuorena hän ei siis jäänyt maalintekijänä jälkeen, vasta uran edetessä syöttöjen osuus pisteistä kasvoi.

Mario Lemieux pelasi 1992-93 kauden, joka on maininnan arvoinen. Hän loihti vain 60 ottelussa 160 pistettä ja olisi tällä tahdilla päihittänyt Gretzkyn yhden kauden piste-ennätyksen. 223 pisteen projektio perustuu kuitenkin siihen, että kauden aikana pelattiin 84 ottelua. Lemieux'n tahti oli 2.66 pistettä per ottelu, mikä edelleen häviää Gretzkyn parhaimmalle suoritukselle jos joskin vain kolmella sadasosalla.

Tilastoanalyysi kertoo selkeää kieltään. Wayne Gretzky oli huipullaan parempi kuin Mario Lemieux. Maalintekijöinä he ovat tasoissa, mutta pisteentekijänä on etu Gretzkyllä. Hän on ainoana pelaajana ylittänyt kahdensadan kausipisteen rajan ja on ylittänyt sen myös neljä kertaa. Lemieux pääsi kerran pisteen päähän kahdestasadasta ja olisi varmasti ylittänytkin rajan ainakin pari kertaa, jos vain olisi pysynyt terveenä.

Mutta tilastot eivät kerro kaikkea. Gretzky sai huipullaan pelata huippumiesten vierellä. Jari Kurri, Mark Messier ja Paul Coffey olivat 80-luvulla parhaimmillaan ja osaltaan auttoivat Väinön pistetehtailua. Super Mario taas joutui aloittamaan uransa heikossa joukkueessa. Vasta 90-luvun alussa sai hänkin rinnalleen eliittimiehistöä, mutta samoihin aikoihin alkoivat myös terveysongelmat toden teolla kasautua. Lemieux oli myös mies, jota vastaan pelattiin kovaa ja rumasti. Kun mailaa ja iskuja satelee, alkaa tämä väkisinkin tuntua kropassa. Lemieux oli paitsi taitava, myös väkivahva ja isokokoinen pelaaja, jonka tyyliin kuului tarpeen tullen rynniä vaikka läpi.

Gretzky taas pääsi huomattavan vähällä, häntä ei juuri taklattu ja hänellä oli suojelijansa. Omien sanojensa mukaan hän vain oli hyvä ennakoimaan ja väistämään taklaajia, mikä hieman haiskahtaa. Toisaalta tämä ei ole aivan epäuskottavaa, sillä nimenomaan äly oli hänen valttikorttinsa. Hänen aivonsa toimivat tietokoneen tavoin ja hän jakeli syöttöjä sinne, minne ketjukaverit olivat vasta luistelemassa. Hän luki peliä paremmin kuin kukaan muu ennen tai jälkeen. Hän oli urheilullisestikin taitava, hän luisteli sulavasti puolustajien ympärillä tai näiden ohitse. Kaiken kruununa oli tarkka lämäri, jolla pussitettiin kiekko reppuun monen monta kertaa.

Jos Gretzky oli kapellimestari, oli Lemieux multi-instrumentalisti. Ensin mainittu pyrki johtamaan tapahtumia kentällä, jälkimmäinen dominoimaan silkalla läsnäolollaan. Myös Super Marion aivot toimivat tietokoneen tavoin, mutta eivät aivan kuten Gretzkyllä. Lemieux'n taito oli lukea pelaajia yksi vastaan yksi -tilanteissa, minkä ansiosta hän niin usein harhautti puolustajat ja jätti heidät jälkeensä. Asiaa auttoi myös voimakkuus, minkä ansiosta ei edes kainaloon tuikattu maila riittänyt hänen pysäyttämisekseen.

...

Kumpi siis oli parempi? Marion kohdalla usein todetaan, että terveenä pelatessaan olisi uhannut Gretzkyn ennätyksiä. Jossittelu on kuitenkin aina jossittelua, nämä ovat asioita joita emme saa koskaan tietää. Ja eikö pelaajan terveys ole yksi elementti siinä, mikä tekee hänestä hyvän? Jaromír Jágrin ansioksi usein lasketaan hänen sitkeytensä, ikä on kohdellut häntä poikkeuksellisen hyvin. Voi siis olla, että Lemieux'lla oli potentiaalia ohittaa Gretzky, mutta potentiaali jäi lunastamatta. Toisaalta Marion terveysongelmat eivät riippuneet yksinomaan hänestä, kuten edellä tuli jo todettua. Entä jos he siis olisivat vaihtaneet paikkaa, olisiko Gretzky kyennyt dominoimaan Pittsburghissa kuten teki Edmontonissa? Uskon ettei olisi ja ihan vain siksi, että häneltä puuttui Marion fyysinen presenssi.

Mario Lemieux'n urassa vetoaa sen dramaattisuus. Mies, joka kamppaili lukuisten loukkaantumisten ja sietämättömien kipujen keskellä. Mies, joka sairastui kesken kauden syöpään ja joka hoitojen jälkeen palasi kaukaloon voittamaan pistepörssin. Henkilökohtaisesti valitsen hänet Gretzkyn ylitse, hänen dominoiva pelityylinsä ja aristokraattinen olemuksensa ovat lyömätön yhdistelmä. Väinö on mukava jokamies, josta on vaikea olla pitämättä. Hän oli supertähti, joka antoi jääkiekolle sympaattiset kasvot. Vaan Lemieux pelasi kuin kuningas. Henkilöhistoria huomioiden, en voi muuta kuin julistaa kilpailun voittajaksi Super Marion. Hän on kaikkien aikojen kiekkoilija.

Mutta tilastot eivät valehtele: Gretzky on paras, selkeästi ja kiistatta. Absoluuttisilla huipuillaan herrat olivat lähellä toisiaan, vain pieni etu kallistaa taiston Gretzkylle. Faktat ovat objektiivisia, eikä niistä voida kiistellä. Vain esteettiseen vaistooni vedoten voin siis väittää vastaan ja näkemyksessäni pysyä. Wayne Gretzky voi olla The Great One, mutta Mario Lemieux on The Best.

TOP 5 -Jääkiekkoilijat pelipaikan mukaan

Sentterit:

1) Wayne Gretzky
2) Mario Lemieux
3) Sergei Fedorov
4) Sidney Crosby
5) Joe Sakic

Laiturit:

1) Jaromír Jágr
2) Aleksandr Ovetškin
3) Brett Hull
4) Jari Kurri
5) Pavel Bure

Puolustajat: 

1) Bobby Orr
2) Nicklas Lidström
3) Ray Bourque
4) Brian Leetch
5) Paul Coffey

Maalivahdit:

1) Dominik Hasek
2) Patrick Roy
3) Vladislav Tretjak
4) Martin Brodeur
5) Carey Price

Limppua verkkoon!

Mihin sitä NHL-palaajia tarvitaan, kun on Kaapo Kakko? 18-vuotta ikää ja kaveri pelaa kuin MIES. Laukaus on kohdillaan, syötöt löytävät perille, kädet ovat pehmeät, luistelu sujuu ja voimaa löytyy vaikka muille jakaa. Harva lienee tässä iässä näin valmis paketti. Edes Laine ei tehnyt hattutemppua ensimmäisissä MM-kisoissaan, vaikka pelasikin erinomaisesti.

...

Triviaa: Tämä oli yhdestoista vuosi peräkkäin, kun Suomi voitti Slovakian maajoukkueen. Slovakia on voittanut Suomen viimeksi 15 vuotta sitten, kun se päihitti leijonat 5-2 Ostravassa 2004.

Niin sitä pitää

Suomella on kenties heikoin MM-kisajoukkue jäällä, mitä on kuunaan nähty; ainakin siis paperilla. Mutta niin vain Kanada kaatui 3-1, ja kesän varauksessa kärisijoilla menevä Kaapo Kakko teki kaksi maalia. En pidättele hengitystäni jatkon suhteen, mutta jääkiekko on joukkuepeliä. Altavastaaja-asema sopii Suomelle ja tästä jatketaan eteenpäin.

On tosin sanottava, että NHL-miesten poissaolo on melko ihmeellistä: Suomella on enemmän ja kenties parempia pelaajia kuin koskaan, mutta ketään emme saaneet MM-jäille. Erinäisten sattumien, loukkaantumisten sekä turhien kieltäytymisten vuoksi on joukkue taitotasoltansa varsin huono. Mutta kuten sanottua, sitäkin hauskempaa on kyykyttää vastustajien tähtisikermiä.

Roland Emmerich - Ohjaajan puolikas

Massiivisista spektaakkeleistaan tunnetuksi tullut Roland Emmerich on ohjaaja, jonka elokuvat tarjoavat yhtäältä kutkuttavaa nautintoa ja toisaalta mitä latistavinta tylsyyttä. Syvempiä merkityksiä taikka huikeita tarinoita ei kannata etsiä, ei hän toden teolla edes yritä. Idea on tuottaa subliimeja kokemuksia, joissa ihmiset kerta toisensa jälkeen joutuvat keskelle järisyttäviä katastrofeja ja maailmaa kirjaimellisesti myllertäviin mullistuksiin. On urbaani ympäristö, usein New York, joka eri tavoin pyyhkäistään olemattomiin; avaruudesta saapuneet valloittajat, ilmastonmuutos ja milloin mailmanloppu tekevät pilvenpiirtäjistä selvää jälkeä. Vapaudenpatsas murjotaan joka kerta, eikä Emmerich ole tässä suhteessa ainoa. Amerikkalaisten katastrofielokuvien vakioainesta on lanata kansalliset symbolit matalaksi.

Emmerichin elokuvat alkavat ja rakentuvat samalla tavalla. On kaduntallaajaa edustava päähenkilö ja hänen arkensa. Jollain tavalla tämä saa vihiä hiipivästä uhasta muita ennen ja on lopulta eturivissä, kun paska lyö tuulettimeen. Ensimmäisessä puoliskossa ohjaaja onkin vahvimmillaan, hän kasvattaa lähestyvän tuomion tunnelmaa taitavasti. Tämä osio aina siihen asti, kunnes tuomio pannaan täytäntöön, on aina yhtä jännittävä. Mutta kun tarinan ensimmäinen puolisko on myrskyn jälkeen ohitse ja henkilöt toipuneet alkushokistaan, tapahtuu jotain: elokuva sukeltaa, tunnelma notkahtaa. Jäljellä jää tylsää rymistelyä, sentinemtaalista höttöä ja nolointa jenkkipatriotismia.

Siksi sanon häntä ohjaajan puolikkaaksi, yhtään ainoata kokonaisudessaan hyvää elokuvaa en ole häneltä nähnyt. Trendi oli nähtävissä jo ennen hänen siirtymistään katastrofigenren pariin. Elokuvassa Stargate (1994) hän toistaa tasan samaa kaavaa: tarina alkaa lupaavasti ja rakentaa mysteeriään. Tunnelma tihenee, kunnes noin puolivälissä tapahtuu käänne. Ja kuten aina jälkeenkin, elokuva kertakaikkisesti lässähtää. Atmosfääristä ei ole tietoakaan ja kliimaksi on lattea. Ainoa johtopäätös on, että Emmerich on kyvytön kertomaan kokonaista tarinaa. Hänellä on ilmeiset lahjansa, mutta ne eivät riitä kaikenkattavaan vision; ei, vaikka kyseessä on puhtaan viihteellinen genre. Parasta olisi, jos hän jättäisi ohjausvastuun muulle tai jakaisi sitä. Niin kauan kuin hän saa keskittyä tunnelman rakentamiseen, hän on vahvoilla. Vähän kuten George Lucas, jonka originaalitrilogia toimi onnistuneen delegoinnin ansiosta; kun niin Lucas kuin hänen avustajakaartinsa saivat keskittyä vahvuuksiinsa, tuloksena oli kokonaisuudessaan hyviä elokuvia.

Tasa-arvo on valhe

Sarastuksesta kajahtaa, käykäähän lukemassa:

Ennen kaikkea tasa-arvo on ruma idea, joka sumentaa esteettiset vaistot missä tahansa sitä yritetäänkään soveltaa. Sotke se seksiin, ja kukaan ei enää kiihotu. Sotke se urheiluun, ja lopputulos ei jännitä. Sotke se taiteeseen, ja mikään ei tunnu miltään. Sotke se yhteiskuntaan, ja ihmiset keksisivät hierarkioita vain tylsyyden tappaakseen. On läntinen tragedia, että näin pöyristyttävä ajatus on koskaan noussut ihmismielten johtotähdeksi.

Kipinävuorossa

Tämä sarjakuva tiivistää jo ensimmäisessä kuvassaan, miltä kipinävuorot näyttivät ja tuntuivat: mansikkana hehkuva kamiina, riu'uilla roikkuvat märät vaatteet, rauhatonta unta nukkuvat varusmiehet, öljylampun heikko hehku, pimeys, hellittämätön väsymys...myös valopetrolia sytytysnesteenä tuli kokeiltua, mutta se jäi siihen yhteen kertaan.

MAD-lehden tarjontaa

Pari sarjakuvaa, vuosimallia 1993:

Mikki saa Indiana Jones -käsittelyn

Josko sitä huomenna ryhdistäytyisi