Vuoden 1984 Haamujengi on kaikkien tuntema klassikko. Itselleni se ei ole vain klassikko tai komedioiden parhaimmistoa, vaan ylipäätänsä yksi parhaista elokuvista koskaan. Jälleen yksi tapaus, jossa kaikki elementit tulevat kohdilleen. Hyvä tarina kohtaa omaperäisen idean, hahmokaartin ja hienon visuaalisen ilmeen. Paranormaalin tutkijat eivät sinällään ole villi ajatus, mutta paranormaalin metsästäjät aseinaan rekisteröimättömät hiukkaskiihdyttimet on. Se, että näin perseestä revitty konsepti saatiin vielä toimimaan, on elokuvahistorian virstanpylväs.
Ghostbusters on tarina vailla suurta teemaa tai sanomaa. Se ei ole lopulta muuta kuin seikkailu, mutta erinomaisesti ja sydämellä toteutettu. Käsikirjoituksesta vastanneet Dan Aykroyd ja Harold Ramis olivat kokeneita koomikkoja, jotka osasivat hommansa. Mutta Bill Murray antoi panoksellaan lopullisen silauksen, ilman häntä kokonaisuus olisi vaisumpi tai jopa huono. Heidän muodostamansa trio on kaiken ydin, kemiat pelaavat yhteen unohtumattomalla tavalla. Ray Stantz on ryhmän sydän, Egon Spengler sen aivot ja Peter Venkman suu. Kukin on jollain tavalla kajahtanut ja vasta tiimiin myöhemmin liittyvä Winston Zeddemore tuo jokamiehen perspektiiviä: if there's a steady paychek in it, I'll believe anything you say.
Elokuva on komedia, muttei kreisikomedia. Joka kohtauksessa ei murjota vitsejä ja mikä parasta, tarina ottaa itsensä vakavasti. Ei ole ironisia silmäniskuja. On pelottavia kuvia ja hyytäviä hetkiä, mikä tuo mukaan hyppysellisen kauhua. On tunnelmallisia hetkiä, kuten seuraava kohtaus:
Yö, tumma musiikki ja sitaatti raamatusta. Taustalla vilahtavat kaksoistornit tuovat ulkotarinallista aavemaisuutta. Voiko tämän paremmaksi mennä? Tuntuu ettei ole edes nykydraamoja, joissa olisi kärsivällisyyttä vastaavaan.
Ja kuten edelläkin mainitusta kohtauksesta voi nähdä, elokuva on hienosti kuvattu. Tämä ei ole itsestäänselvyys ja kertoo tekijöiden omistautumisesta, että he ovat panostaneet genretuotokseensa kaikilla osa-alueilla. Lisää esimerkkejä:
Suurkaupunki, pilvenpiirtäjät ja joka suuntaan kurottautuvien henkien virta. Näky on eteerinen ja kaunis, levottomuuttakin herättävä. Taustamusiikkina soiva ja hieman vinksahtanut popbiisi alleviivaa tunnelmaa. Puhutaan kuvastosta, joka syöpyi ikuisesti viisivuotiaan minäni muistoihin. Näyttäkää minulle tuore komedia, joka yrittää jotain samanlaista. Ette onnistu.
Musiikkipuolella Ghostbusters onnistuu kaikilla rintamilla. On Elmer Bernsteinin säveltämä score, joka sisältää moninaisia aineksia. On esoteerinen teema, jonka aina assosioin yliluonnolliseen ja kummituksiin. On Broadway-tyylistä pianoteemaa, joka sopii miljööseen. Myös soundtrack-puolella osutaan napakymppiin. Kuuluisaa tunnusbiisiä tuskin tarvinnee mainita, mutta muiltakin osin biisit ovat loistavia. Seuraava kohtaus ja kappale sen mukana kuuluvat suosikkeihini:
Let's rum some red lights!
Kaiken hauskan keskellä tarina on viime kädessä seikkailu, jossa ryhmä miehiä laittaa itsensä likoon ja pelastaa kaupungin pahoilta voimilta: we came, we kicked it's ass! Kiintoisana kuriositeettina voisin mainita aika ajoin elokuvassa esiin puplahtavat reaganilaiset teemat, mihin myös otsikkoni viittaa. Haamujengihän on yritys, joka tahkoaa duunia 24/7 ja jolle mikään palkkio ei ole liian suuri. Ray Stantz toteaa varhain, kuinka helppoa on tehdä työtä yliopistolla vailla tulosvastuuta. Poppoo ottaa vielä hulppeat lainat alkuun päästäkseen, koska miksikäs ei. 1980-luku ja ylikuumentunut kapitalismi, oh you...
Voisin kirjoittaa vaikka mitä muuta. Ghostbusters on taideteos, jota ilman minä en olisi minä. Se oli aistillinen lumivyöry viisivuotiaan aivoille, niin hyvässä kuin pahassa. Äitini uskoi, että häiriinnyin pysyvästi elokuvan ja sen jatko-osan myötä. Enpä kuitenkaan tiedä. Uskon, että sen vaikutus on ollut myönteinen. Kun ajattelen sitä, mieleeni nousee vain hyviä asioita ja muistoja. Tai no jokseenkin, olihan se myös pelottava ja jatko-osa sai minut itkemäänkin. Emme voi kuitenkaan puhua mistään traumasta, se on liian voimakas sana kuvaamaan taidekokemuksia. Kyllä sitä pitää hieman väristyksiä saada, ei mielikuvitus muuten kehity. Ja lainaakseni animaattori Don Bluthin (oletetusti lausumaa) viisautta:
Lapselle voi näyttää lähes mitä vain, kunhan loppu on onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti