Tärpätti ankka

Unimagine

John Lennon kirjoitti kerran biisin. Musiikillisesti se on varsin sympaattinen, sanomaltaan jotain muuta. Viimeksi mainittu on kuitenkin jotain, johon monet samaistuvat. "Eikö olekin kaunista", yksi maailma ja ikuinen rauha. Kappale on tietenkin Imagine vuodelta 1971, tehty hippiaikojen jälkimainingeissa.

Ettäkö kaikki ihmiset eläisivät vain tälle päivälle? Carpe diem on vitsi, joka ei naurata enää ketään eikä elähdytä edes 60-lukulaisia irstailijoita. "Tänään" on yksinäisenä vain mädältä haiseva suonsilmäke, jossa sikiäää kuolemaa ja hautuu ruumiita. "Tänään" ei merkitse mitään ilman "eilistä" ja "huomista". Minä suosin siis aikaa, sillä aika on suurenmoinen ja kirkas joki. Sen alkulähde on miljardien vuosien takana, tuonpuoleisissa syvyyksissä. Se virtaa ja vie meitä kohti näkymätöntä horisonttia. Meille on kerrottu, että se saattaa meidät lopulta taivaalliseen mereen, jonne ei rikkaakaan virran mukana huuhtoutunutta saastaa pääse. Pitäkää siis suonne.

Ei kansakuntia, ei mitään minkä puolesta tappaa tai kuolla? Selvä, ei siis myöskään mitään minkä puolesta elää. Maailma ilman seikkailua ja urotöitä, vain hippien löysäilyä ja pilvenkatkua. Vaikka viimeksi mainittu voisikin toteutua, valitsen silti ensimmäisen vaihtoehdon. Ihmistä ei tässä maallisessa maailmassa ole luotu loputtomaan joutilaisuuteen. Tuska ja piina säilyvät osanamme päiviemme loppuun asti. Siis pitäkää masennuslääkkeenne, ennemmin itken ja kärsin.

Ei omaisuutta, ei nälkää eikä ahneutta? Kärsimyksen aiheuttajia kaikki, mammonasta on puhuttu jopa kaiken pahan alkuna ja juurena. Tässä langenneessa maailmassa kuitenkin köyhät ovat keskuudessamme aina. Ja oli omaisuus sitten itsesään pahaa tai ei, ovat kaikki sekulaarit filosofiat sen uudelleenjakamiseksi tuoneet vain entistä enemmän vääryyttä ja pahaa. Semminkin kun meille lauloi asiasta myös rikas muusikko. Siis pitäkää Marxinne, vetäydyn ennemmin luostariin.

Maailma ilman taivasta ja helvettiä, siis maailma ilman syvyysulottuvuuksia. Maailma, joka ei tule mistään eikä mene minnekään. Tylsää ja harmaata, en astuisi sinne jalallakaan. Ei pelkoa, mutta ei iloakaan. Vain tyhjää. Helvetti on kauhistuttava ja ahdistava, maallisen elämän ikuinen varjo. Ymmärrän kyllä, ettei siihen tekisi mieli uskoa. Tuolla jossain se silti on, odottamassa. Kuitenkin tiedän, ettei siinä ole kaikki. Että sen syvimmätkin kauhut kalpenevat taivaallisen rauhan edessä, että sen portit murtuivat Jeesuksen Kristuksen mahdista. Siis pitäkää kulissinne, minä elän elävässä maailmassa.

Sinä laulat, ettet ole ainoa. Minä tiedän, LSD on maistunut myös monelle muulle. Olet pieni ihminen, jonka mieli on ahdas. Sinne ei mahdu kuvitelmia paremmasta maailmasta, ei muistoja eilisestä taikka toiveita huomisesta. On vain ummehtunut tämä päivä. Pidän kaltaisistanne päivä päivältä vähemmän. Yhä enemmän näen satanisteja, okkultisteja, pedofiileja sekä kaikkia kuviteltavissa olevien perversioiden toteuttajia. Maailmanne on mätä, myitte sielunne paholaiselle. Ja silti olette tehneet paljon taidetta, jota rakastan. Olette rikkoneet illuusioni ja tahranneet omat työnne. Olen rikkonut illuusioni omasta itsestänikin. Olen päästänyt niin paljon pimeää sieluuni, että se on peruuttamattomasti haavoittunut. En ole hyvä, enkä voi sellaiseksi tulla. Yritän kuitenkin. Te ette edes yrittäneet. Jumalan armosta minut ehkä raahataan ikuiseen elämään, te torjuitte mahdollisuuden siihenkin.

Kaikkivaltias meitä varjelkoot hyviltä ihmisiltä. Miten me voisimme pelastaa maailman, kun emme voi pelastaa edes itseämme?

Päivän Noomit

Tässä on kertakaikkisen hieno otos. Huomatkaa heijastus.

Ghostbusters - Tehdään bisnestä

Vuoden 1984 Haamujengi on kaikkien tuntema klassikko. Itselleni se ei ole vain klassikko tai komedioiden parhaimmistoa, vaan ylipäätänsä yksi parhaista elokuvista koskaan. Jälleen yksi tapaus, jossa kaikki elementit tulevat kohdilleen. Hyvä tarina kohtaa omaperäisen idean, hahmokaartin ja hienon visuaalisen ilmeen. Paranormaalin tutkijat eivät sinällään ole villi ajatus, mutta paranormaalin metsästäjät aseinaan rekisteröimättömät hiukkaskiihdyttimet on. Se, että näin perseestä revitty konsepti saatiin vielä toimimaan, on elokuvahistorian virstanpylväs.

Ghostbusters on tarina vailla suurta teemaa tai sanomaa. Se ei ole lopulta muuta kuin seikkailu, mutta erinomaisesti ja sydämellä toteutettu. Käsikirjoituksesta vastanneet Dan Aykroyd ja Harold Ramis olivat kokeneita koomikkoja, jotka osasivat hommansa. Mutta Bill Murray antoi panoksellaan lopullisen silauksen, ilman häntä kokonaisuus olisi vaisumpi tai jopa huono. Heidän muodostamansa trio on kaiken ydin, kemiat pelaavat yhteen unohtumattomalla tavalla. Ray Stantz on ryhmän sydän, Egon Spengler sen aivot ja Peter Venkman suu. Kukin on jollain tavalla kajahtanut ja vasta tiimiin myöhemmin liittyvä Winston Zeddemore tuo jokamiehen perspektiiviä: if there's a steady paychek in it, I'll believe anything you say.

Elokuva on komedia, muttei kreisikomedia. Joka kohtauksessa ei murjota vitsejä ja mikä parasta, tarina ottaa itsensä vakavasti. Ei ole ironisia silmäniskuja. On pelottavia kuvia ja hyytäviä hetkiä, mikä tuo mukaan hyppysellisen kauhua. On tunnelmallisia hetkiä, kuten seuraava kohtaus:





Yö, tumma musiikki ja sitaatti raamatusta. Taustalla vilahtavat kaksoistornit tuovat ulkotarinallista aavemaisuutta. Voiko tämän paremmaksi mennä? Tuntuu ettei ole edes nykydraamoja, joissa olisi kärsivällisyyttä vastaavaan.

Ja kuten edelläkin mainitusta kohtauksesta voi nähdä, elokuva on hienosti kuvattu. Tämä ei ole itsestäänselvyys ja kertoo tekijöiden omistautumisesta, että he ovat panostaneet genretuotokseensa kaikilla osa-alueilla. Lisää esimerkkejä:





Suurkaupunki, pilvenpiirtäjät ja joka suuntaan kurottautuvien henkien virta. Näky on eteerinen ja kaunis, levottomuuttakin herättävä. Taustamusiikkina soiva ja hieman vinksahtanut popbiisi alleviivaa tunnelmaa. Puhutaan kuvastosta, joka syöpyi ikuisesti viisivuotiaan minäni muistoihin. Näyttäkää minulle tuore komedia, joka yrittää jotain samanlaista. Ette onnistu.

Musiikkipuolella Ghostbusters onnistuu kaikilla rintamilla. On Elmer Bernsteinin säveltämä score, joka sisältää moninaisia aineksia. On esoteerinen teema, jonka aina assosioin yliluonnolliseen ja kummituksiin. On Broadway-tyylistä pianoteemaa, joka sopii miljööseen. Myös soundtrack-puolella osutaan napakymppiin. Kuuluisaa tunnusbiisiä tuskin tarvinnee mainita, mutta muiltakin osin biisit ovat loistavia. Seuraava kohtaus ja kappale sen mukana kuuluvat suosikkeihini:





Let's rum some red lights!

Kaiken hauskan keskellä tarina on viime kädessä seikkailu, jossa ryhmä miehiä laittaa itsensä likoon ja pelastaa kaupungin pahoilta voimilta: we came, we kicked it's ass! Kiintoisana kuriositeettina voisin mainita aika ajoin elokuvassa esiin puplahtavat reaganilaiset teemat, mihin myös otsikkoni viittaa. Haamujengihän on yritys, joka tahkoaa duunia 24/7 ja jolle mikään palkkio ei ole liian suuri. Ray Stantz toteaa varhain, kuinka helppoa on tehdä työtä yliopistolla vailla tulosvastuuta. Poppoo ottaa vielä hulppeat lainat alkuun päästäkseen, koska miksikäs ei. 1980-luku ja ylikuumentunut kapitalismi, oh you...

Voisin kirjoittaa vaikka mitä muuta. Ghostbusters on taideteos, jota ilman minä en olisi minä. Se oli aistillinen lumivyöry viisivuotiaan aivoille, niin hyvässä kuin pahassa. Äitini uskoi, että häiriinnyin pysyvästi elokuvan ja sen jatko-osan myötä. Enpä kuitenkaan tiedä. Uskon, että sen vaikutus on ollut myönteinen. Kun ajattelen sitä, mieleeni nousee vain hyviä asioita ja muistoja. Tai no jokseenkin, olihan se myös pelottava ja jatko-osa sai minut itkemäänkin. Emme voi kuitenkaan puhua mistään traumasta, se on liian voimakas sana kuvaamaan taidekokemuksia. Kyllä sitä pitää hieman väristyksiä saada, ei mielikuvitus muuten kehity. Ja lainaakseni animaattori Don Bluthin (oletetusti lausumaa) viisautta:

Lapselle voi näyttää lähes mitä vain, kunhan loppu on onnellinen.

Äänisuunnittelun huippua

Kun Ghostbusters-postauksen kommenteissa tuli puheeksi elokuvien äänidesign, tuli mieleen nostaa esille tämä kohtaus. Star Warseista tunnettu Ben Burtt pistää parastaan, jopa siinä määrin että kohtaus toimii pitkälti ilman musiikkia; avaruusaluksien moottoriäänet, aseiden tulitusäänet ja kaiken kruununa musertava räjähdysääni. En unohda sitä hetkeä, kun koin tämän teatterissa. Räjähdysääni on järisyttävä ja uniikki, enkä ole sellaista sen koommin kuullut.

Mik-ko Ran-tanen

Aika vitun hirveä "biisi", mutta sehän on merkki arvostuksesta. Mikko Rantasen eilisiltainen maali muistutti eräästä toisesta Coloradon pelaajasta.

Ghostbusters 3: an apology

On eräs elokuva, josta emme puhu täällä. Mutta kenties, kenties iso studiokin voi oppia jotain elokuvasta, josta emme puhu täällä. Tulevan installaation peräsimessä on alkuperäisten Ghostbusters-elokuvien ohjaajan poika Jason Reitman. Ehkä, ehkä uskallan odottaa tältä jotain:




Protonitykin latausääni...uhh!

Perusrehellinen jätkä

"Mä en tapaile hemmoja vessassa!"

"Tervetuloa", he sanoivat

Voin yrittää kuvitella, mitä Jussi Halla-ahon päässä liikkuu näin päivinä. Hän ei ollut ensimmäinen eikä ainoa, mutta on ollut varmasti profiloitunein maahanmuuton arvostelija jo 15 vuoden ajan. Sen, mitä olemme tähän asti nähneet, hän näki jo alussa. Matujen keppostelut Oulussa ja Helsingissä eivät tulleet yllätyksenä. Miltä mahtaa tuntua toistaa samaa varoitusta vuosien ajan vain joutuakseen todistamaan, kuinka juuri nimenomaiset virheet tehdään. Halla-ahon suomalaisuudesta todistaa, että miehellä on selvästi pitkän pitkä pinna.

Pääministeri lupaa kotinsa, jonka ovet eivät koskaan aukea. Kulttuuririkastajia viedään päiväkoteihin(!) tuoman etnistä värinää. Nuorille hempukoille resitoidaan koulussa ja mediassa, kuinka ihania tummajaiset ovatkaan. Tässä ei ole enää kyse vain sinisilmäisyydestä, kuten Iltalehdessä epäillään. Pikemminkin tänne varta vasten halutaan muukalaisia raiskaamaan ja alistamaan. Nuoret tytöt valikoidaan uhreiksi, kuten on läpi aikojen tehty. Tytöissä on tulevaisuus kenties enemmän kuin missään muussa, siksi heitä halutaan erityisesti turmella. Kun rikot tytön, rikot samalla hänen vanhempansa ja lapset mitä hänellä olisi voinut olla. Näin valloittaja murtaa henkeä, joka alistettavassa kansassa vielä elää.

Mutta henki ei murru, muukalaiset ja eliitti leikkivät tulella. Heitä hämää se, että suomalaiset syttyvät hitaasti. Mutta kun he syttyvät...

Reconquista tulee ja ruskea vihollinen ajetaan takaisin.

Mistä elämässä on kysymys?

Jostain tällaisesta:



Miksi onkaan, että seikkailut vetoavat meihin? Asiat tuntuvat tärkemämmiltä, kun ne liittyvät osaksi tarinaa. Itse asiassa väittäisin, että merkitys vaatii syntyäkseen tarinan. Asia ilman tarinaa ei tule mistään, eikä ole menossa mihinkään. Mitään ei siis ole olemassa ilman tarinaa, ellei korkeintaan mustan aukon kaltaisena anomaliana. Paikka, josta valokaan ei pakene, on kuin muusta todellisuudesta irtileikattu suikale.

Akateemisemmat henkilöt puhuisivat kontekstista. Tarina on heille liian rahvaanomainen, se edustaa mielivaltaa. Heille tarinat ovat porvarien narratiivia työväen manipuloimiseksi, miesten juonia naisten alistamiseksi, vahvojen tyranniaa heikkojen yli, valkoisten ennakkoluuloja muiden rotujen yli, normaalien vihaa erilaisia kohtaan, pappien valheita taikauskoisten peloksi, laihojen ilkeyttä lihavia vastaan ja kauniiden itsetehostusta rumien kustannuksella. Tarinat ovat pahuutta, eikä jäljelle jää muuta kuin yksilö luomaan omat merkityksensä. Mihin vertasinkaan kokonaisuudesta irrotettua suikaletta?

Tarinat voivat johtaa harhaan, mutta myös totuus välittyy tarinan muodossa. Jo antiikin pakanat ymmärsivät draaman päälle. Kristinuskon myötä sen kaari pyhitettiin, sillä eivätkö evankeliumit ja Raamattu kerro tarinan jolla on alku, keskikohta ja loppu? Yksilö tulee osaksi tarinaa suhteessaan muihin. Hän tulee vanhemmistaan ja esivanhemmistaan, hän kasvaa ja aikuistuu. Hän avioituu ja tulee puolisonsa kanssa yhdeksi lihaksi. Soihtu siirtyy uudelle sukupolvelle ja seuraava luku alkaa. Ja kuten lauluissa, tulee kertosäkeiden aika jolloin vanhat teemat toistuvat. Mutta mikään ei toistu sellaisenaan, jokainen hetki on ainutkertainen. On ystäviä ja seikkailuja heidän kanssaan, eri suunnista tulevat elämäsäikeet kietoutuvat toisiinsa. Kaikki tulevat jostain ja menevät johonkin.

Tekstiin valitsemaani videota voisi katsoa näin: on satunnainen kappale, jonka päälle on editoitu otoksia satunnaisista elokuvista. Mutta kukaan ei katso sitä niin. Kuvat soljuvat toisiinsa seikkailullisen musiikin tahdistamina. On kuin ikkuna maailmaan, joka voisi olla. Kuin pikakelauksella näkisi elämänsä kultaisen langan, siis ne hetket jotka todella merkitsevät. Maailma on kaunis ja myytissä sen ydin hetkeksi välähtää näkyville.

En kadu mitään?

Tuomo Hämäläisen katumusaiheinen essee kirvoitti minut ajattelemaan. Moni on kuullut latteuden "en kadu mitään", mikä pinnallisella tulkinnalla vaikuttaa lähes sosiopaattiselta lausunnolta. Katumushan ilmaisee yhtäältä tunnustuksen, että on tehty moraalisesti väärä valinta ja toisaalta kärsimyksen asian johdosta. Jos joku todella ei katuisi mitään valintaa elämässään, tarkottaisi ettei hän tunnustaisi tehneensä koskaan mitään väärää. Sanontaa ei siis ilmaista aivan kirjaimellisessa merkityksessään, vaan sillä viestitetään jotain muuta.

Kyseiset sanat kuullessaan voi olla melko varma, että puhujalla on tavalla tai toisella villi menneisyys eli viinaa, huumeita, irtoseksiä: sitä tavallista. Asioita, joita ei enää pidetä rikoksina taikka moraalisesti tuomittavina, mutta jotka tuppaavat aiheuttamaan häpeää. Jos kyseessä olisi uskovainen taikka entinen alkoholisti, hän korostaisi häpeäaspektia. Iän myötä rauhoittuneet voivat myös käydä läpi toilailujaan, mutta korostaen häpemättömyyttään. He sanovat "en kadu mitään", koska näkevät elämänsä huonoine ja hyvine puolineenkin pitkänä kouluna. He sinänsä siis tunnustavat tehneensä typeryyksiä, mutta kuitenkin niin että ovat oppineet niistä jotain arvokasta. Ja jos eivät ole oppineet mitään muuta, niin ainakin olla toistamatta virheitään.

Kuitenkaan ei sanonta oikeuta itseään edes jälkimmäisessä tulkinnassa. Jotta ihminen voisi oppia, hänen on tiedettävä milloin on onnistuttu ja milloin menty mönkään. Ja jos tietää epäonnistuneensa, ilmaisee jo tämä eräänlaista katumusta. Katuva tietää, että teki erilaisista valinnoista väärän. Jos jonkun elämä olisi vailla minkäänlaista katumusta, ei tämä kokisi syyllisyyttä tai olisi edes tietoinen virheistään. Hän ei oppisi mitään mistään ja toistaisi samat erheet kerta toisensa jälkeen.

Sanonta on pohjimmiltaan reaktiivinen latteus, jolla ennaltaehkäisevästi todetaan ettei sitten kannata alkaa syyllistämään. Että rapatessa roiskuu ja omelettia tehdessä särkyy. Tekevälle eittämättä sattuu, mutta #yolo ja #carpediem vievät leveällä tiellä kadotukseen. En voi kuvitella elämää ilman katumusta. Syyllisyyteni ja häpeäni ovat osaltaan asioita, jotka tekevät minusta minun. Kaikki hyvä ja paha elämässäni on opettanut jollain tavalla, kaikki on osa tarinaani. Kuitenkin sanoakseni "en kadu mitään", olisi sanottava "kaikki meni niin kuin pitikin". Mutta kun kaikki ei todellakaan ole mennyt kuten pitääkin. Olen tehnyt asioita, joita ei olisi pitänyt tehdä. Olen jättänyt tekemättä asioita, jotka olisi pitänyt tehdä. Virheistäni ja synneistäni olen oppinut vain tunnustuksen ja katumuksen kautta. Kuitenkaan ei paha ole itsessään hyvää siksi, että siitä jotain oppii. Paha on pahaa ja hyvä on hyvää, riippumatta seurauksista.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä kertaalleen anteeksiannettua kannata kaivella. Liiallinen syyllisyydessä rypeminen ei palvele yhtään ketään. Mutta ilman syyllisyyttä ei ole elämää. Sinä päivänä, kun lakkaamme tuntemasta häpeää, ei meissä ole jäljellä enää mitään kunnollista.

SUAMI! SUAMI! SUAMI!

Kolmas junnumestaruus kuuteen vuoteen! Otteluakaan en katsonut, kun tulivat niin myöhäiseen aikaan. Mutta onhan se mukava herätä ja nähdä ottelutuloksista, että kultaottelu on Suomelle ratkennut.

Kupari, Kakko, Tolvanen, Luukkonen, joukkue, leijonat, Suami, perkele!

Pullat ovat uunissa!

Ja hyvää loppiaista kans.

Maailman hienoin seteli

Tuo punaisen sävy hivelee silmiäni. Muistan kouluikäisenä hypistelleeni isoäidiltäni saamaa Lönnrotia ja ahmineeni sitä silmilläni. Markat takaisin!

Mikä maailmassa on vialla?

Dear Sir: Regarding your article 'What's Wrong with the World?'

I am.

Yours, Truly

             -G.K. Chesterton