sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Vuosikatsaus blogiini





Jahaas, vuosi on siitä kun blogin avasin, näin se aika kuluu. Perustukset laskin jo aiemmin, mutta päivittämisen aloitin viime vuoden marraskuussa. Alusta asti olivat kirjoitukseni eklektistä haahuilua aiheesta toiseen, eikä suuntaa meinannut löytyä. Näin vuoden jälkeen voin tyytyväisenä todeta, että sitä suuntaa on aivan yhtä vähän kuin alussakin. Lukijoita on kertynyt tästä huolimatta matkan varrella muutama, mistä olen iloinen. Kommenttejakin tulee tuon tuosta, joskin varsinaista palautetta blogista kokonaisuudessaan ei ole juuri tullut. Haluaisinkin kuulla, miten tällainen aiheesta toiseen poukkoilu ihmisistä tuntuu, onko se kiinnostavaa vai rasittavaa? Tekstien lukijamääristäkin voi toki päätellä yhtä sun toista; itseäni kiinnostavat pakkomiellekirjoitukset saavat vähemmän lukijoita kuin raflaavat mamukirjoitukset. Ei tässä sinänsä mitään, hieman ennalta-arvattavaa vain.

Blogiini on saavuttu kaikennäköisillä hakusanoilla, joista kuitenkin korostuu alapääosasto. Muutamia esimerkkejä:

vaimo nuoletti
himokas opettaja
Anoin miehelle pillua (kryptisyydessään kiinnostava; onko kyseessä typo vai tarkoituksellinen ilmaus?)
runkkaus pukkari
munaton mies unessa
runkkareiden aika

Muita esimerkkejä:

unilaakson turinat
överiä haaveilua
pakonomainen haaveilu
asmr
kihelmöintiä päälaella
hakaristi
mikä pakkomielle on nykiä itseään
korppi on oikeus
matti nykänen vs lauri karhuvaara

Kestosuosikkeja hakusanoista ovat haaveiluun ja blogin nimeen liittyvät, niitä tupsahtelee tuon tuosta. Natsiaiheisia on yllättävän vähän, vähemmän kuin toivoisin näkeväni. Lähinnä se on sitä wanhaa tuttua "hakaristiä".

...

Vaikea on sanoa näin kirjoittajana, onko teksteissäni tapahtunut lainkaan evoluutiota. Alkuaikojen tekstejä on vaikea lukea tai edes silmäillä, mutta vahva vuodatuksenomaisuus niissä korostuu. Se oli luultavasti sitä vaihetta, kun höyrykattilan paine oli suurimmillaan ja sen oli vain purkauduttava johonkin; se mitä tuli ulos tuli kenties kaoottisemmassa ja hysteerisemmässä asussa kuin sen jälkeen. En tosin väitä, että tekstini olisivat muuttuneet radikaalisti. Varsin nopeassa tahdissa ne edelleen syntyvät, enkä panosta liikaa muotoon ja kieliasuun. Tiettyä standardia pyrin luonnollisesti pitämään yllä ihan siksikin, että kynä ei pääsisi liikaa tylsistymään. Blogi ei ole kuitenkaan se päätavoite, vaan kirjojen synnyttäminen.

Sitä mukaa, kuin on kirjoituksia tänne tullut ulos, ovat myös ajatukseni tietyistä aiheista päässeet jäsentymään. Jossain asioissa ne ovat myös muuttuneet. Harvoin kirjoitukseni ovat lopullisia julistuksia siitä, mitä asiasta ajattelen. Enemminkin niihin tulisi suhtautua ajatuskokeina ja tiettyjen mielentilojen heijastumina. Ne syntyvät tasan tietyssä tilanteessa ja ajassa, ja siksi jotkut tekstini tuntuvat jo lähes oudoilta, ”minäkö tuon kirjoitin”? Esimerkiksi feminismiä tulin käsitelleeksi varsin paljon ja huomaan asenteeni jo muuttuneen sitä kohtaan. Mielipiteeni siitä on toki edelleen sama: se on roskaa. Mutta huomaan projisoineeni aiheeseen sellaista vihaa, mikä on kenties liittynyt enemmän itseeni kuin feminismiin. Joistakin teksteistä paistaa kaiken järkevänkin puheen alta itsesääli ja suuri viha; minua on selvästi vituttanut todella, todella paljon. Naisettomuudesta kumpuava raivo on ollut helppoa fokusoida yhteen kohteeseen ja viholliseen, joka näytti olevan syypää ongelmiini; vaikka kaiken aika rationaalisesti tiedostin olevani viime kädessä itse vastuussa tilanteestani, oli sitä lähes mahdotonta hyväksyä tunnetasolla. Olen kuitenkin alkanut todella ymmärtää, että naisettomuuteni on oma valinta eikä mitään pakkoselibaattia, josta miesasiamiehet usein puhuvat, todella ole. Jos naista ja parisuhdetta kaipaan, on se lopulta vain ja ainoastaan itsestäni kiinni. Joo, luonteeni ei ehkä ole sopivin naistenmetsästykseen ja ihmissuhdepeleihin. Mutta se tarkoittaa vain suurempaa ponnistelua omalta osaltani, simple as that. Kukaan ei tuo minulle saavutuksia tarjottimella. Mitä ”saavutus” ilman kamppailua edes tarkoittaisi, ei sellaista olekaan. Tämän kaiken tajuaminen on vähentänyt vitutustani huomattavasti. Kun kyse ei ole avuttomuudestani vihollisen armoilla, kyse on valinnasta. Minä elän tavallani, koska tahdon sitä. Se on joko tai; parisuhteen tavoittelu tai kirjoittaminen, en voi jakaa voimiani molempien kesken. Kirjoittaminen merkitsee uhrausta ja näin olkoon. Jos joskus mieleni muuttuu, on asia omassa kädessäni. Toki minua vituttaa aika ajoin edelleen ja raskaasti, en pääse vihastani ja sapestani eroon noin vain. Mutta yritän kanavoida tämän energian luovaan työhön surkuttelun sijasta.

Feminismin ryöpytyksen ohella käsittelin alkuaikoina myös Venäjää, johon en ole sen jälkeen oikeastaan palannut. Venäjä-teksteihini olen edelleen varsin tyytyväinen, niitä oli helpompi kirjoittaa selkeällä mielellä vähäisemmän tunnelatauksen takia. Kyseisen maan tilanne, eivätkä mielipiteeni ole ratkaisevasti muuttuneet, joten en tällä hetkellä keksi lisäraportoitavaa. Mielenterveyteen ja psykologiaan liittyvät aiheet ovat olleet myös yksi tärkeä lanka läpi blogini. Näiden suhteen on asenteeni muuttunut kenties eniten. Esimerkiksi HSP-teema eli erityisherkkyys sylettää minua. Kaiken kun pitää olla niin erityistä nykyään. Oikein HSP, mitä muuta hienoa olitkaan? Kun googlaa aiheesta, päätyy kaikenkarvaisiin lässyttäviin artikkeleihin herkkyyden rikkaudesta ja muuhun self-help –roskaan. Eikö voitaisi puhua vain herkkyydestä? Kyllä, olen herkkä ja siinä se. Käytännössä se tarkoittaa, että olen hermoheikko työn vieroksuja. Onhan herkkyydessä puolensa, mutta enpä ole esimerkiksi empaattisuudestani huolimatta useinkaan auttamassa ihmisiä ensimmäisinä. Kyllä olen joskus kastematoja tien varrelta pelastanut, mutten ihmisiä. Mitä hyötyä siis todeta olevansa empaattinen ja voivansa samaistua ihmisiin, jos ei todella tee heidän eteensä mitään. Minä elän varsin itsekästä elämää. Vietän leijonaosan ajastani omissa maailmoissani, enkä juuri piittaa kenestäkään. Muuan ystäväni sanoi vuosia sitten, että toverit ovat tärkein asia hänelle. Itse ajattelin, että tärkeintä on mielikuvitus eivätkä toiset ihmiset. Eipä ole siis herkkyydessäni juuri mitään ihannoitavaa eikä mitään erityistä. Elän abstraktioiden maailmassa, jossa todellisilla ihmisillä ja heidän elämillään ei ole juuri sijaa.

MBTI:n kanssa minulla oli hetken pakkomielle. Minua miellytti sen sisäinen logiikka ja systemaattisuus. Kun lisäksi tyypit vaikuttivat vastaavan suht hyvin reaalimaailman kanssa, oli helppoa ajatella että ”tämähän toimii”. En kuitenkaan enää jaksa ajatella asiaa juuri. Aiheelle omistautuneet foorumit ja ekspertit ovat ikävällä tavalla haudanneet päänsä systeemin syövereihin ja peilaavat koko maailmaa typologian kautta. Sellainen on paitsi harhaista myös rasittavaa. Ihmisen mieltä ei voi typistää joihinkin intromortti-ekstrovertti –akseleille tai kognitiivisin funktioihin. Ei, etteikö mitään vastaavuutta löytyisi. Mutta typologiaa ei kannata ottaa liian vakavissaan, enemmän sillä on viihdearvoa; esimerkiksi fiktiohahmojen tyypittely käy mukavasta huvista ja huomaan edelleen analysoivani elokuvia ja sarjoja katsellessani hahmojen toimintaa ja asenteita typologian läpi. Siinä onkin MBTI:n käyttöarvo. Työelämään tai muuallekaan ei tällaista kevyttä hömppää pitäisi missään nimessä tunkea sen enempää kuin musteläiskätestejä, jotka ovat vielä pahempaa hömppää.

Neuroottisuus on toki edelleen validi kategoria ja kuvaa minua varsin hyvin. Siihen ei liity mitään glooriaa, jota jotkut psyykkisistä häiriöistä hakevat. Neuroottisuus on vain skeidaa ja suurin tulppani kaikelle luovuudelle. Voi olla, että se on osaltaan ruokkinut tiettyä luovuutta jo edesmenneessä basillifobiassani ja vainoharhoissani; ne nimittäin johdattelevat varsin mutkikkaisiin ja uskomattomiin päättelyketjuihin, joissa on kuitenkin vissi logiikka mukana. Mutta ei se silti mukavaa ole, eikä yhteen ajatukseen jumittuminen vie mihinkään suuntaan. Neuroottisuuden alalajina oleva pakonomainen haaveilu on myös kaksipiippuinen juttu; haaveilu itsessään on eräänlaista luovaa toimintaa, mutta vain ajatuksen tasolle jäädessään se ei konkretisoidu miksikään järkeväksi vaan on pahimmillaan silkkaa ajanhukkaa ja tyhjäntoimittamista.

...

Mamuilusta, islamista, kansallismielisyydestä, musiikista, elokuvista, runkkauksesta ja ties mistä on tullut kirjoiteltua. Ei huolta, linja(ttomuus) jatkuu tulevaisuudessakin. Hihassa on jos jonkinnäköistä juttua ja aihiota, sanomiset eivät ole loppumassa kesken. Ekshibitionismia en ole viime aikoina juuri harrastanut, mikä asiantila pitänee korjata. Kyllähän kaikkea kivaa löytyy kun vain kaivelee.

Vessasanomien kanssa on ollut vähä näin ja niin. Sopivaa draivia tuottaa sinne tekstiä ei ole oikein löytynyt, enkä oikein tiedä enää mitä ajatella koko hommasta. Siellä on joitain hauskoja rivejä, mutta useimmiten kaikki vaikuttaa vain hävettävän huonolta. Säkeet syntyvät tietyissä mielentiloissa ja ajassa, enkä oikein itsekään osaa sanoa, mitä olen kullakin yrittänyt sanoa. Sen jatkosta en osaa sanoa, ja eipä sillä juuri lukijoitakaan ole. Se oli alusta alkaenkin oheistuote pikemmin kuin rinnakkaisjulkaisu. No, aika näyttää…joka tapauksessa myös kiitos lukijoille ja blogikollegoille tähänastisesta taipaleesta. Pidetään voiman pimeän puolen lippu korkealla.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin toivotan tummaa alkanutta marraskuuta.


5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihan ok blogi ollut seurata tähän asti. Jos palautetta pitää antaa, niin toivon, että olisi enemmän kuvia ja videoita niissä raamatun pitkissä postauksissa, koska olen itse ns. visuaalinen oppija.

Curufin kirjoitti...

Minulle on sopinut se hyvin, että on vähän erilaista settiä. Tullut asmr:ää kokeiltua nimenomaan tätä kautta, vaikka blogistin mielestä varmaan väärinkäytänkin sitä...

Tämä blogi erottuu juuri noiden aiheiden takia maahanmuuttokriittisistä blogeista, se on paljon henkilökohtaisempi. Nuo kaikenlaiset paljastukset ovat kiinnostavia, välillä voi samaistua ja välillä sitten ei, mutta ainakin pääsee kurkistelemaan. Pitää myös arvostaa rohkeutta. Uteliaana odotan lisää ekshibitionismia :). Erityisesti naissuhteissa samaistuminen on ollut vahvaa, vaikka ollaan vähän eri tilanteissa ja oma suhtautumiseni erilainen.

Jos jotain tiettyä aihepiiriä pitäisi ehdottaa, niin elokuva-arvioita tai kokemuksia lisää jos vaan tykkäät ja jaksat sellaisia tehdä. Itselleni elokuvat ovat tärkeä viihdemuoto, vaikka makuni on ehkä erikoinen, mutta niin kuvittelisin blogistillakin olevan.

Propsit siitä, että Sarastukseen olet saanut kirjoituksia, jos pitää valita Sarastuksen ja ehdotuksieni väliltä niin kirjoita sinne. Mutta tietysti sinne tehtävä asiateksti on eri juttu kuin joku elokuva-arvio.

Lauri Stark kirjoitti...

Iltaa Anolle ja Curufinille.

Ano: saas nähdä. Tykkään käyttää kuvia säästeliäästi, silloin tällöin. Toki voisin koettaa esimerkiksi linnkien kautta kuvia tai videoita laittaa.

Curufin: Kyllä noita elokuviakin tulen täällä käsittelemään. Oikeastaan haluaisinkin kirjoittaa niistä vähän lisää, mutten aina saa aikaiseksi vaan sorrun kommentoimaan päiväpolitiikan tyhjänpäiväisyyksiä. Pitäisi laittaa prioriteetit kuntoon.

Sarastukseen toki jatkan kirjoittamista sitä mukaa, kuin sinne sopivia juttuja keksin.

kaleidoskooppiihmispään kirjoitti...

Curufinia myötäilen ja sanon, että henkilökohtaisuutta arvostan blogissasi eniten - joskaan en niinkään "tirkistelläkseni" vaan ihan siksi, että sen myötä välittyy tietty autenttisuus, aitous. Minä muistaakseni eksyin blogiisi joidenkin kouluammuskelupostauksiesi tiimoilta, joissa taisit sanoa näkeväsi itsesi helposti ajatumassa samaan tilaan, kuin kouluampujat ja perään tuli vielä satunnaisia fantasioita teon suorittamisesta (plus muita sadistisia fantasioita), niin tämän poliittisen korrektiuden mädättämänä aikana sitä oli niin neekerillisen virkistävä lukea. Että joku sentään viitsii kirjoittaa mitä ajattelee.

Että minä ainakin luen mieluusti mitä tahansa häröilyä - blogi on oiva meedia kaikenlaiselle vuodatukselle - mutta kyllä minua ilahduttaa myös se, että järkesi juoksee varsin liukkaasti, kun sille päälle satut ja kaippa se yliopisto-opiskelijana on hyvä silloin tällöin kieltään terotella. Lukijana en lähtisi niin vaatimuksia esittämään, vaan oleellisempaa on kirjoittaa niin kuin itse tarpeelliseksi kokee, siis kyräillä, räjähdellä tai ejakuloida silloin kun täytyy.

Mystisesti laitan vielä mystisen kirjasuosituksen, mikäli ei ole jo tuttu: Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa. Se jotain ihan muuta, jopa aivan täysin mahdotonta, mutta luulisin, että sinulla olisi sellainen mielenlaatu, joka siitä saisi jotain irti.

Lauri Stark kirjoitti...

Hyvää myöhäisiltaa kaleidoskooppiliianpitkänimikirjoitettavaksi.

Sitä kouluampujatekstiä oli samaan aikaan tuskallista ja neekerillisen helpottavaa kirjoittaa. En ole sitä sen jälkeen juuri vilkuillut, joten en oikein edes muista mitä kaikkea tuli sanottua. Yritin ainakin olla kaunistelematta asiaa tai olla tekeytymättä uhriksi.

Että minä ainakin luen mieluusti mitä tahansa häröilyä - blogi on oiva meedia kaikenlaiselle vuodatukselle - mutta kyllä minua ilahduttaa myös se, että järkesi juoksee varsin liukkaasti

No alusta asti olen pyrkinyt tuomaan tänne muutakin kuin häröilyä. Rutiininomainen sekoilu on vain väsyttävää :p

Tuo Kortteisen teos on tuttu sikäli, että olen lukenut siitä mutten sitä. Luulen, että jossain vaiheessa voisin koettaa, kaverin maanisuudessa on jotain tuttua. Toisaalta jos kirjoitustyyli on yhtään samanlaista kuin hänen livejournal-blogissaan, en oikein tiedä.