Saamelaiset, alkuperäiskansa?

Mehän olemme kuulleet tämän useita kertoja, eli suomalaiset ajoivat saamelaiset pois asuinsijoiltaan ja vuosisatojen ajan syrjivät heitä. Lopulta toivat uudet tuulet muutoksen ja saamelaisten asema Suomen alkuperäisinä asuttajina tunnustettiin ja syrjintä tuomittiin. Mutta menikö homma juuri näin, otetaanpa selvää.

Aivan aluksi olisi syytä setviä läpi harhaisimmat näkemykset, joita aiheeseen liittyen olen kuullut. Kysymyksessä ei ensinnäkään ollut millään tasolla kolonialismiin rinnastettavissa oleva prosessi ja toisekseen, saamelaiset eivät ole kuin Amerikan intiaanit. Jälkimmäinen vertaus on kaikkein helpointa lytätä: uuden mantereen valtauksessa eurooppalainen väestö syrjäytti pitkän ajan kuluessa intiaaniväestön niin sotimalla, taudeilla (osin tahattomasti) kuin hitaasti hivuttamalla. Kyse oli kahden rodun kohtaamisesta, jossa teknisesti ylivoimainen väestö lanasi heikommat tieltään. Suomalaiset ja saamelaiset taas geneettisestä etäisyydestään huolimatta kuuluvat samaan kieliryhmään, mitä yhteyttä ei eurooppalaisten ja intiaanien välillä ollut. Suomalaisten ja saamelaisten jakoivat kauan saman historian, siinä missä intiaanit eriytyivät muista populaatioista aikakausia sitten. On myös kyseenalaista, missä määrin voi puhua suomalaisista ennen keski- tai uutta aikaa. Sitä ennen oli vain toisiaan vastaan taistelevia heimoja, jotka eivät välttämättä ymmärtäneet toisiaan sen paremmin kuin nykysuomalaiset virolaisia. Näin ollen myös kolonisaatiorinnastukset ontuvat, koska käytännössä kyse oli heimojen eloonjäämiskamppailusta, jossa saamelaiset sattuivat jäämään kakkoseksi. Kun vielä pidetään mielessä se, etteivät saamelaisetkaan olleet yhtä ja samaa heimoa, ei lapsellisimmille näkemyksille jää lainkaan sijaa.

Mutta sitten vakavampaan pohdintaan, keitä ovat Suomen alkuperäisasukkaat? Tehtäköön selväksi, etten ole syvällisesti asiaan perehtynyt, mutta yksimielisyyttä asiassa ei näytä olevan tutkijoidenkaan piirissä. Samaa mieltä voidaan olla vähintään siitä, että Suomessa ei ollut asutusta ennen jääkauden päättymistä (varsin ilmiselvistä syistä). Kysymys sitten siitä, kuka tänne ensimmäisenä tuli, onkin vaikeampi. Yhtäällä sanotaan, että saamelaiset tulivat ensin ja suomalaiset heidät vuosisatojen aikana syrjäyttivät. Toisaalla epäillään suomalaisten ja saamelaisten olleen samaa porukkaa tai määrittelemisen olevan mahdotonta. Lainaus:

Aikaisemmin ajateltiin, että saamelaiset olivat Suomen alkuperäisasukkaita, jotka joutuivat vetäytymään pohjoiseen suomalaisten tieltä. Tämä tulkinta ei kuitenkaan saa tukea geneettisestä aineistosta. Jos Etelä-Suomen saamelaiset olisivat olleet samaa porukkaa kuin nykyajan saamelaiset, tämän pitäisi näkyä saamelaisvaikutuksena suomalaisten geeneissä, mutta sellaista ei ole. Saarikivi myös muistuttaa, että suullisessa perinteessä näitä ”saamelaisia” kuvataan kaskiviljelijöiksi. Tämä viittaa siihen, että he harjoittivat toisenlaista kulttuuria kuin pohjoisen saamelaiset. Tämä yhtälö ei jätä paljon vaihtoehtoja. Todennäköisin selitys on, että etelän saamenpuhujat olivat eräs niistä etnisistä ryhmistä, joista tämän päivän suomalaiset on tehty, ja että ryhmä jossakin vaiheessa vaihtoi kielensä. Toinen mahdollisuus on, että nämä ihmiset hävitettiin, ennen kuin he ehtivät sekoittua muuhun väestöön. Niin tai näin, jossakin vaiheessa he ennättivät siirtää kielensä geneettisille saamelaisille.

Niin taikka näin, on näiden epäselvien ja ristiriitaistenkin tietojen valossa selvää, ettei esihistorialla voida nykypäivän politiikkaa oikeuttaa. Lienee turvallista sanoa, että sekä suomalaiset että saamelaiset ovat tämän maaläntin alkuperäisasukkaita. Maamme oli pirstoutunut heimoihin, joista saamelaiset olivat yksi. Kenties lukumääränsä vähäisyyden taikka muiden seikkojen vuoksi heistä ei ollut haastamaan suomalaisia heimoja, joiden tieltä väistyivät. Kun keskiajalta eteenpäin alkoi hahmottua yhtenäisempi Suomi, myös ero saamelaisiin korostui. 1300-luvulla käynnistyi kehitys, jota voi sitten kutsua jo varovaisesti kolonialismiksi siinä merkityksessä, että Savoon ja pohjoisempaan Suomeen alkoi valua suomalaista väestöä. 1500-luvulta lähtien myös kruunu alkoi tietoisesti kannustaa muuttoliikettä. Joka tapauksessa, mitään imperialismiin viittaavaa on prosessista turha etsiä. Ristiriitoja saamelaisten kanssa varsinkin pohjoisempaan tunkeuduttaessa tuli väistämättä, mutta isoimmat konfliktit käytiin kuitenkin karjalaisten kanssa. Saamelaisia voi tämän perusteella kyllä kutsua Pohjois-Suomen alkuperäisiksi asukkaiksi, mutta senhän kaikki tietävät.

Syrjintä, jonka voi katsoa alkaneen suomalaistamispolitiikasta maamme itsenäistymisen aikoihin, oli luonnollisesti väärin. Avoin halveksunta ja ylenkatse tulivat normaaleiksi tavoiksi suhtautua saamelaisiin, mikä osaltaan edesauttoi heidän kulttuurinsa hidasta kuolemaa. Tähän sorruttiin kansallisen hybriksen huumassa, aivan kuten kaikkialla muuallakin Euroopassa. Nykypäivänä tämän asetelman voi havaita venäläisten asenteessa suomensukuisiin kansoihin, joiden kulttuuripiirteet ja kielet tulevat todennäköisesti katoamaan. Tähän saatiin sentään Suomessa muutos, enkä lainkaan vastusta saamelaisten pyrkimyksiä vaalia kulttuuriaan. Toivon heille tässä vain onnea, sillä nykyaika ei muuten anna maailman kulttuurien suhteen liikaa toivoa; on ennustettu että jopa 90 % kielistä tulee kuolemaan tulevien vuosikymmenien aikana.

Saamelaisilla voi kernaasti olla alkuperäiskansan status ja tiettyjä erioikeuksia, mutta yksi asia tässä edelleen risoo: saamelaiset eivät ole ainoa alkuperäiskansa, myös me suomalaiset olemme natiiveja. Jos onkin (ja aivan aiheesta) myös suomalaisten vastuulla, että saamelaisten kulttuuri säilyy, kuka huolehtiikaan meistä? Kuka muu katsoo peräämme, ellemme me itse. Mikäli emme aidantakaisten viherkenttien ihailun ja vähemmistöjen paapomisen keskellä muista pitää puoliamme, meidät jyrätään kuten kaikki pienet kansat on niin usein jyrätty. Varsinkin kollektiiviseen syyllisyydentuntoon taipuvaisen älymystön päässä ei näytä hahmottuvan se, ettemme ole imperiumi vaan pieni maa imperiumin etupihalla. Vain lyhyen matkan päästä kaakkoisrajaltamme on kaupunki, jossa on yhtä paljon asukkaita kuin niitä on maassamme yhteensä. Meillä on kivulias ja verinen historia, jonka vuolaassa virrassa on nykyinen suvanto poikkeus. Globaali hirmumyrsky ei mene ohitse ja jätä meitä rauhaan, eivät ne ole koskaan jättäneet. Emme koskaan toivo, että ne sodat tulevat kotipihallemme mutta niin vain ne tulevat. Pelkuri sulkee tässä tilanteessa silmänsä, vaikka pitäisi valmistautua. Pahansuovat lietsovat vihaa, vaikka pitäisi yhdistäytyä. Idiootit tahtovat hypätä Ruotsin perässä kaivoon, vaikka tulisi iskeä kansi kiinni. Laiskurit tahtovat luovuttaa, vaikka tulisi ryhdistäytyä. Onko kerta kaikkiaan mahdoton fantasia, että Suomen kansa puhaltaisi yhteen hiileen? Viimeistään vihollinen porteilla pakottaa meidät hylkäämään riitamme, mutta siinä vaiheessa voi olla liian myöhäistä.

1. adventtisunnuntai

Taas se aika vuodesta, kun voi virittäytyä joulua kohti ja kuunnella asiaankuuluvaa musiikkia. Mutta eikö ole hieman omituista, että joulun valmistelu alkaa niin aikaisin? Onhan sinne edelleen yli kolme viikkoa aikaa ja kuitenkin itse juhlapäiviä on vain kolme. Toki joulu on suurin juhlamme, joka kokoaa perheitä ja sukulaisia yhteen; ihmiset haluavat ottaa ilon irti. Joka tapauksessa viikkokausien build up vain yhtä päivää varten tuntuu liioittelulta, puhumattakaan jo lokakuussa(!) alkavasta mainonnasta.

Minulle itselleni joulu on rakkain juhla ja henkilökohtaisesti pidän ajatuksesta, että koko kuukausi olisi tietyllä tavalla erityinen. Kyse ei ole siitä, että stressaisin valmisteluja tai lahjojen ostoa. Hoidan tuollaiset ikävyydet varsin nopeasti alta pois, vihaan kauppoja ja ostosten tekemistä. Sen sijaan pidän siitä kuinka asuntoihin ilmaantuu koristeita kadut kaunistetaan valoilla. Hyvä maku on siinäkin luonnollisesti säilytettävä, inhoan jenkkityylistä ylikoristelua. Inhoan vähän kaikkea muutakin jenkkilässä, siellä varmasti paskakin haisee pahemmalta. Kaikki on jenkkilässä isompaa, to the EXTREME!! Yeah fucking nigga, EXTREME!!

Balls size of a tennisball, shit with the stink of the rotting Christ, ass size of the seventeen seats, Yeah, Yeah, TO THE MOTRHERFUCKING EXTREME!!! Yeah shit that son of a bitch, shit to the EXTREME!!

MEH-YAN!!!

Mutta niin, mihin jäinkään...joulukuun erityisyydellä on uskonnollinen taustansa, siitä adventtisunnuntaiden merkitys. Hyväksyn siis tämän perinteen, onhan joulun odotus lopulta yksi osa sen iloa. Mutta kunpa se jäisikin siihen. Kaupallinen sektorimme aloittaa joulun odotuksen jo lokakuussa, ellei jo aiemmin. On ihmisiä, jotka kaivavat koristeet ja joululevyt esille jo tuolloin. Mikä onkaan pointti? Tässä on taas erinomainen tilaisuus haukkua nykyaikaa: idea joulun odotuksesta ja adventeista on venytetty kauas marraskuuhun ja lokakuuhun, ehkä jopa syyskuuhun. Koska miksi ei? Mitä kohtuuttomuuksia on, joita nykyaika ei keksisi tehdä? Jos on olemassa idea, se myös toteutetaan. Miksei aloiteta saman tien jo juhannuksesta ja samalla viimeistellä joulun muuttaminen coca cola-mainokseksi, mitä kohti on jo vuosikymmenet pyritty. Ja juuri olleen "mustan perjantain" kunniaksi voitaisiin puhua myös mustasta joulusta; kaupat auki ja ostariralli jatkukoon. Lisää muovia, lisää glitteriä ja tavaraa. Kaikki paskaksi!

No niin, mukavaa adventtisunnuntaita hyvät ihmiset. Olkaa kiltisti, tänään tulee viimeinen jakso Siltaa.

Rotujen sekoittuminen

Totuuden sanoja tummajaiselta.

Arvojen metamorfoosi

Arvoilla on sitkeä taipumus muuttua valintakysymyksistä tosiasioiksi. Tällainen tilanne syntyy, kun mistä tahansa ideasta tulee niin vahva paradigma, että sitä ei käytännössä kyseenalaisteta. Kolme hyvää esimerkkiä ilmiöstä ovat monikulttuurisuus, feminismi ja talouskasvu.

Joskus aikoinaan monikulttuurisuudesta (tai monikultturismista) puhuttiin ideologiana, jolla tavoiteltiin erilaisten arvojen rinnakkaisuutta samassa yhteiskunnassa. Tässä Riikka Purran hyvässä kirjoituksessa on esimerkkejä viime vuosikymmenen takaisesta tutkimuskirjallisuudesta, ja ne eivät jätä juuri tulkinnanvaraa:

Monikultturismi sisältää usein ääneen lausumattoman
yhdistelmän sitä, mitä on ja sitä, mitä pitäisi olla. [Termi]
on siis sekä analyyttinen käsite että normatiivinen
ohjenuora.

Monikultturismi tarkoittaa monietnisten yhteiskuntien
julkishallinnon toteuttamaa lähestymistapaa, jolla
pyritään ohjaamaan kulttuurista moninaisuutta niin, että
kulttuurierojen arvostus ja suvaitsevaisuus toimivat
kaikkien osapuolten välillä. Monikultturismi takaa, että kaikki kansalaiset voivat pitää identiteettinsä.

Monikulttuurisuus viittaa kulttuurisen moninaisuuden
huomioimiseen ja arvostamiseen globaalia humaanisuutta
ja yhteiskunnallista järjestystä lisäävästi ja rikastavasti.

Vain yhdessä näistä määritelmistä mainitaan monikulttuurisuus jonain muunakin kuin yksiselitteisenä arvovalintana. Tämä oli aikaa, kun sana ei ollut kaikkien huulilla eikä YLE:n doktriiniin kirjattuna. Mutta hegemoniat vaihtuvat, ja kuin huomaamatta oli jo kyse itsestäänselvyydestä, jota ei tohdittu kritisoida. Kuitenkin vasta viimeisen vuoden aikana julkinen diskurssi on ottanut käänteen, jossa käsitteen aiemmat merkitykset on tarkoituksella unohdettu. Kun peli on alkanut uhkaavasti pyöriä suvaitsevaisten päädyssä, on siirretty maalitolppia. Niinpä he voivat sanoa, ”ettei kukaan koskaan puhunut eri normeista ja laeista eri ihmisille”. Monikulttuurisuus ei katsokaas ole ideologiaa vaan faktoja, jotka eri kulttuurien olemassaolo todistaa. Niinpä se, joka kritisoi monikulttuurisuutta, kritisoi todellisuutta ja on päästänsä vialla. Eihän kukaan muu kuin psykoottinen kiistä todellisuutta ympärillään.

Feminismin suhteen ei tilanne ole enää yhtä selvä, mutta samanlaista tendenssiä on siinäkin havaittavissa. Nimittäin naistutkimuksen (vai onko se sukupuolentutkimus nykyään) nimellä kulkeva ideologinen mädätys on saanut ainakin Suomessa kulkea pitkään tieteen kaavussa. Näin ollen feminismin kriitikot leimataan joissakin yhteyksissä kreationistien veroisiksi höperehtijöiksi, joiden argumentteja ei tarvitse edes kuunnella. Kätevää, eikö? Monikulttuurisuuden vastustajana olet sekopää ja feminismin vastustajana tiedettä ymmärtämätön idiootti. Jos vastustat molempia, olet sekopäinen idiootti ja todennäköisesti vielä natsi. No, tosimies kohauttaa moisille moukkamaisuuksille olkiaan; koirat haukkuvat ja karavaani kulkee. Viimeinen virhe, jonka kansallismielinen voi tehdä, on alkaa pelata vastustajien säännöillä tai vaatia näitä muuttamaan kielenkäyttöään suosiollisemmaksi. Armopaloja ei tule ja kansallismielisen tehtävä on keskittyä asiaansa. Kun valta aihtuu, alkavat suvakit pelata meidän säännöillämme.

Talouskasvun suhteen tilanne on ongelmallisin. Siinä missä monikulttuurisuudella ja feminismillä on alati kasvavat ja äänekkäät oppositiot, on talouskasvu lähes kyseenalaistamaton paradigma. Luet sitten vasemmistolaisen taikka oikeistolaisen kirjoituksia ja oli lehti mikä hyvänsä, on näkökulmana aina talouskasvun välttämättömyys. Käytännössä vain ympäristöradikaalit eri poliittisissa ryhmittymissä kyseenalaistavat tämän premissin. Olemme niin tottuneita ajattelemaan kasvun pakkoa elimellisenä osana yhteiskuntiamme, ettemme usko selviävämme ilman sitä. Ja tässä on totuutta, sillä talouden rakenteet toimivat kyseisen oletuksen varassa. Ilman kasvua infrastruktuurimme ennemmin tai myöhemmin kokisi romahduksen, sillä globaali kapitalismi elää ahmimisesta. Se toimii kuin sotavaltio, jonka on kustannettava oma elintasonsa jatkuvilla uusilla valloituksilla. Tällä logiikalla toimi esimerkiksi natsi-Saksa, joka eli yltäkylläisyydessä valloitetuilta alueilta ryöstetyillä varannoilla. Pohjimmiltaan kyse on osin ihmisluonnon kyltymättömyydestä ja roolistamme kuluttajina; meille on vaikeaa, ellei mahdotonta elää tasapainossa luonnon kanssa. Käytännössä se onnistuu pienellä populaatiolla ja vaatimattomalla elintasolla. Mutta ihmiskunnan historia ennen teollistumisen aikaa osoittaa, että vaihtoehto on olemassa. Niin sanottua talouskasvua ei ennen sitä ollut, ja materiaalisesti elimme nykytilanteeseen verrattuna staasissa:

...

Lienee mahdotonta osoittaa mitään tarkkaa ajanhetkeä, jolloin arvovalinnoista tuli välttämättömyyksiä. Se on jatkuvaa prosessia, joka todennäköisesti tapahtuu kaikkien hegemonioiden kohdalla. On ihmisiä, jotka eivät kykene kuvittelemaan maailmaa ilman feminismiä, monikulttuurisuutta ja talouskasvua. Eikä siinä mitään, kaikki on kiinni omista premisseistä. Jos on sisäistänyt tarinan jonkin ideologian deskriptiivisestä luonteesta maailman selittäjänä, on aivan loogista ajatella edustavansa väistämättömän muutosta. En väitä, ettei omassa ajattelussani olisi piirteitä tästä; pidänhän ihmiskuntaa monin tavoin viheliäisenä ja väkivaltaisena joukkona, joka ei koskaan tule elämään keskenään harmoniassa. Tämä lähtöasetelma asettaa puitteet omalle ajattelulleni, enkä ole siis näin ollen objektiivinen. Toki näkemystäni puoltaa esimerkiksi pitkä historia, mutta esimerkiksi nationalismini on arvovalinta. Oma valtio omalle kansalle ei ole historiallinen väistämättömyys, kuten se ei ole välttämättömyyskään. Nationalismi voi toimia yhdessä paikassa ja jossain toisessa taas ei. Vastustajani epäilemättä uskovat sen olevan pelkästään huonoa ja näin olkoon. Argumentteja voidaan puolin ja toisin heittää, mutta viime kädessä tämä on valtakamppailua. Tätä ei ratkaista retoriikalla eikä tilastoilla, tämä ratkaistaan politiikalla. Ja jos politiikka ei riitä, siirrytään sen jatkeeseen eli väkivaltaan. Näin se on aina mennyt ja tulee aina menemään. Demokratia toimii tasan niin kauan kuin neuvottelupöydässä saadaan molemmin puolin päätöksiä aikaiseksi. Sillä hetkellä, kun jompikumpi osapuoli ei enää saa asiaansa edistettyä, kaivetaan radikaalimmat keinot naftalista.

Taistelu jatkuu ja vahvin voittakoon.

Terroristi ei ole ystäväni

Kun islamin nimeen vannova keksii tehdä jotain tyhmää, suvaitsevaisto kaivaa esille standardiargumenttinsa. Yksi niistä on vetää yhtäläisyysmerkki islamia vastustavien nationalistien ja muslimiterroristien välille. Minun on vaikea hahmottaa, missä tässä on se argumentti. Jos oletetaankin nämä yhtäläisyydet, niin mitä sitten? Koska tätä ajatusta ei ole koskaan sen enempää täsmennetty vaan hoettu iskulauseen lailla, otan valtuudet syventää sitä itse.

Ilmentää railakasta suhteellisuudentajuttomuutta samaistaa kotimainen konservatiivi terroristiin. Ikään kuin ei olisi mitään merkityseroja sillä, vastustaako liberalismia yleisesti vai ampuuko liberaaleja seulaksi. On väärä dikotomia asettaa vastakkain länsimainen hedonismi ja väkivaltainen totalitarismi, ellei todella usko vaihtoehdottomuuteen. Itse kuitenkin näen asiassa muutakin, eikä seksuaalisen vapaamielisyyden kritisoiminen velvoita minua vaatimaan shariaa. Ei voi väittää, että yhden arvon hylkääminen johtaa automaattisesti samaisen arvon loogiseen vastakohtaan. Siksi haluan muistuttaa keskitien ajattelusta, me voimme valita muutakin kuin totaalisen tyrannian tai nihilistisen yksilönpalvonnan. Tietenkään en edusta mitään objektiivista keskitietä, sellainen on aina suhteellinen; epäilemättä olen liberaalin näkökulmasta äärioikeistolainen. Mutta siitä huolimatta en ole islamisti, enhän jaa heidän arvojaan. Sen yksinkertaisemmin en asiaa voi selittää, eikä ole minun vikani jos nyansseja ei kyetä hahmottamaan. Kehotan vain tarkkailemaan maailmaa: demokratia ei ole automaattinen vastaus kaikkeen. Se toimii jossakin, muttei joka paikassa. USA on totaalisen korruptoitunut irvikuva siitä, eikä Irakista koskaan sellaista tule. Diktatuuri ei merkitse automaattisesti Neuvostoliittoa eikä natsi-Saksaa; Italian fascismi Francon Espanjasta puhumattakaan olivat noista varsin kaukana. Jokainen punikkidiktatuuri ei ole Kambodza, mistä Kuuba ja Vietnam ovat todisteita. Yksinkertaista mikään ei ole.

Perustellumpaa onkin sitten sanoa, että jihadisti asettuu kansalliskonservatiivin kanssa samalle jatkumolle. Molemmat jakavat halveksivan asenteen liberalismia kohtaan ja kannattavat esimerkiksi perinteisiksi katsottuja perhe- ja sukupuolimalleja, mitä ne kunkin maan kohdalla tarkoittavatkaan (eli Suomen perinteinen ei ole shariaa). Lienee myös syytä olettaa, että kyseessä on temperamentti; suomalainen konservatiivi on psykologisesti lähempänä islamilaista vastinettaan kuin kotimaista liberaalia. Jos eläisin jossain arabimaassa, olisin hyvin todennäköisesti kiihkomielinen jihadisti. Mutta mitä merkitystä tällä tiedolla on? Yhtä mielekästä on sanoa, että suomalaisen rikollinen olisi rikollinen myös Syyriassa. Vaikka näin olisikin, tuo rikollinen on edelleen meidän riesanamme. Niinpä suomalainen konservatiivi on ja pysyy liberaalien riesana halusivatpa nämä sitä tai eivät. Minä, ja kukaan isänmaataan rakastava konservatiivi tuskin liittoutuu terroristien kanssa. He eivät ole kumppaneitamme yhteisten piirteiden vuoksi sen enempää kuin kaikki ujot ovat toistensa kavereita. Liberaalien kannattaisi lisäksi pitää mielessä, ettei Lähi-idän liberaali ole hänenkään ystävänsä. Kuten konservatismilla, on liberalismillakin oma jatkumonsa. Syyriassa koko ikänsä kasvanut voi olla vapaamielinen sikäläisittäin ja epäilemättä vihaa ISIS:tä, mutta hän tuskin ihailee meidän elämäntapaamme. Kun siis tuemme ISIS:tä vastustavia järjestöjä (mikä sinänsä lienee paikallaan), on muistettava että nekään eivät välttämättä pidä meistä. Uskokaa siis pois liberaalit, me konservatiivit olemme samaa kansaa ja siis teidän ystäviänne. Olemme myös sisäisiä vihollisianne, mutta ulkoiset ovat aina suurempia. Siinä ei olisi toki mitään uutta, että oma maa myydään ulkoiselle viholliselle, koska sisäisiä vastustajia vihataan liikaa. Tätä on tapahtunut varsinkin polarisoituneissa yhteiskunnissa ja maanosissa, mistä on merkkejä ilmassa kaikkialla länsimaissa.

Mutta maa tarvitsee liberaalinsa ja konservatiivinsa. Se tarvitsee radikaalinsa ja reaktionäärinsä. Vanhoissa sananparsissa on perää, eli hullut vievät maailmaa eteenpäin viisaiden pitäessä sitä pystyssä. On jälleen kerran moderni ilmiö kuvitella poliittinen vihollinen totaaliseksi viholliseksi. Tämä asenne lähes väistämättä merkitsee vastustajan demonisoimista tavalla, joka oikeuttaa tämän tuhoamisen. Manikealainen ihminen näkee maailman helposti tunnistettavien hyvien ja pahojen voimien taistelukentäksi, jossa paratiisi aukeaa hävittämällä pahuus. Tätä taustaa vasten on siis edelleen vaikeaa nähdä, mitä arvoa on nostaa esiin yhtäläisyyksiä terroristin ja konservatiivin välille? Ymmärrän kyllä, jos molempia pitää vastustajinaan, mutta että yhtä pahoina?  Näin ajattelemalla hahmotan mielessäni perverssin ajatusleikin tämän implikaatioista: liberaalit ja konservatiivit eivät tule enää toimeen missään. Niinpä Suomen konservatiivit paiskaavat kättä muiden maiden konservatiivin kanssa ja muodostavat oman valtion, kuten liberaalit omansa. Liberaalit, joiden mielestä pahuus ja konfliktit ovat aina johtuneet konservatiiveista, muodostavat viimein oman harmonisen yhteiskuntansa. On vain yksi ongelma: ne konservatiivit. He olisivat edelleen ulkoisena vihollisena, vaikka sisäiset olisi puhdistettu. Niinpä liberaalit alkavat puhua viimeisestä sodasta, joka tuhoaa konservatiivit ja lopettaa kaikki sodat. Asiaa suunnitellaan, kunnes tule kapuloita rattaisiin; jotkut ihmiset omien keskuudessa ovat sitä mieltä, että vastustajan tuhoaminen olisi liikaa. He nostavat vastalauseensa ja lopulta aktiivisesti protestoivat. Valtion johto syyttää näitä konservatiivisuudesta ja yrittää tukahduttaa sisäisen vastarinnan. Kamppailu paitsi ulkopuolella, myös sisäpuolella kiihtyy kun uusi jaottelu liberaaleihin ja konservatiiveihin on syntynyt. Myös konservatiivien leirissä on syntynyt samankaltainen jaottelu, kun opposition liberaalit vaativat aggressiivisempia toimia vihollisten suhteen. Kun lisäksi syntyy paikallisia ristiriitoja erinäisten poliittisten leirien välillä ja sodat jälleen syttyvät, on palattu normaaliin päiväjärjestykseen; ryssät hyökkäävät, ählämit räjähtelevät ja jenkit jauhavat purukumiaan rynnäkkökiväärin paukkuessa.

Olen rasisti

Alkuun sananen Pariisista: minulla ei ole juuri kerrottavaa näistä ikävyyksistä. Minä, kuten kukaan Euroopan tilanteesta tietoinen, en ole tästä yllättynyt. En tule yllättymään myöskään sivullisiin muslimeihin kohdistuvista kostoiskuista. Kun etninen konflikti syvenee, muslimien katkeruus purkautuu uusina iskuina. Ja kantaväestö vastaa. Mikään ei tule yllättämään minua. Kuten myös odotettavaa, keskustelu siirtyi välittömästi metatasolle, jossa päähuoleksi nousi rasistien hyötyminen iskusta. No, huolehtikoot media siitä, jos se suvakkeja miellyttää. Kuitenkin siinä missä heidän ratkaisu on olla tekemättä mitään eli jatkaa lässytystä entiseen malliin, tahdon minä ratkaisuja: muslimit ulos Euroopasta.

…

Tunnustaudun rasistiksi, koska se on huomattavasti helpompaa kuin kiemurrella syytösten kanssa. Jippo on yksinkertainen: omi mikä tahansa epiteetti, jolla sinua yritetään leimata. Näin sinua ei voida enää sillä vahingoittaa. Niin kauan kuin koshervatiivit, eli mediamaineestaan huolestuneet mamukriitikot puolustautuvat rasistisyytösten edessä, niitä tullaan myös esittämään. Jokainen julkinen anteeksipyyntö ja irtisanoutuminen tulkitaan heikkoutena, eikä sitä jätetä rankaisematta. Vastapuolta ei kiinnosta oletko oikeasti katuva, se haluaa pääsi vadilla. Voit itse valita alistutko kiltisti median ja punikkiporvarien painostukselle, vai seisotko miehenä arvojesi takana.

Mutta asiassa on myös enemmän. Monet näkemykseni ovat tulkittavissa rasistisiksi. Asia riippuu kuitenkin siitä, miten määrittelee rasistin. Siksi kutsuisin itseäni mieluiten vain tribalistiksi ja nationalistiksi. Mutta ensin mainittu termi on suurimmalle osalle tuntematon ja siinä on selittelyn makua, joten rasisti on joka tapauksessa sopiva luonnehdinta minusta. Mitä se siis minun tapauksessani tarkoittaa? Otan avukseni Sarastus-lehden artikkelin aiheesta:

Olkoon lähtökohtana se, että oman rasistisuuteni aste voidaan määritellä tyydyttävästi vastaamalla kolmeen kysymykseen:

1. Onko minulla kielteisiä käsityksiä ei-valkoisista etnisistä ryhmistä, ja toiminko niiden mukaisesti käytännön elämässä?

2. Onko tällainen käyttäytyminen mielestäni oikeutettua?

3. Vihaanko esimerkiksi mustia, aasialaisia tai arabeja ja katsonko että valkoisilla on oikeus alistaa heidät?

Epäilemättä suvaitsevaisilla on omat määrittelynsä, mutta kieltäydyn pelaamasta niiden mukaan. Sen sijaan, että yrittäisin selitellä katuvani tiettyjä asenteitani, tahdon jäsentää niitä. Tältä pohjalta voin avoimesti perehtyä kysymyksiin, joista kahteen ensimmäiseen voin vastata myöntävästi ja viimeiseen kieltävästi. Minullahan ei ole korkea käsitys ihmisistä ylipäätänsä, en voisi kuvitella rakastavani ketään vain valkoihoisuuden vuoksi. Minulla on kielteisiä asenteita myös valkoisia ei-suomalaisia kohtaan sekä valkoisia suomalaisia kohtaan. Mutta he ovat huonoine puolineenkin tuttuja, ymmärrän paremmin valkoista suomalaista niin hyvässä kuin pahassa. Afrikkalaiset jäävät siis väistämättä oudommiksi, en tunne heidän ilojaan ja surujaan. Vain se, että he ovat ihmisiä, ei kerro paljoa. Kun katson afrikkalaista Suomessa, en voi välttyä ajatukselta että hän ei kuulu tänne. Hänen verensä ei ole tästä maasta tullut, se ei ole osa tantereen tarinaa. Aivan samaan tapaan ei valkoihoinen ole osa Afrikkaa, elonkehä on hänelle vieras. Mystinen näkökulmani ei ole rationaalinen, jolloin sitä olisi helppoa pilkata. En ole kuitenkaan kuullut rationaalista selitystä sille, miksi monietnisyys sinänsä olisi sen objektiivisempi toive. Miksi tilkkutäkki olisi parempi kuin muutaman värin kangas?  Jokaisen kannattaakin takoa kalloonsa tämä: tässä ei ole kysymys absoluuttisesta väärästä ja oikeasta vaan arvovalinnoista.

Hännikäinen ottaa esille näkökohdan, jonka minäkin voin allekirjoittaa: en haluaisi olla vähemmistössä omassa maassani. En ehdottomasti vastusta vähemmistöjen olemassaoloa sinänsä, enkä revi pelihousujani nähdessäni neekerin. En kuitenkaan tahdo heitä tuhansittain tänne. En olisi ilahtunut, jos oma lapseni seurustelisi neekerin kanssa. Vaikka tuskin tekisin asialle mitään, tahtoisin lapseni lähtökohtaisesti jatkavan suomalaista tai edes eurooppalaista verenperintöä. Mutta rajansa kaikella; ne, jotka pitävät ei-valkoisten kanssa perheen perustamista jonain rotupetturuutena, menevät liian pitkälle. Totesin jo, etten voisi rakastaa ketään vain valkoihoisuuden vuoksi, kuten en voisi myöskään vihata mustaihoisuuden vuoksi. Jokapäiväisessä elämässä kohtaan ihmiset siinä määrin yksilöinä, etten juuri näistä asioista välitä. Tunnen toki suurempaa epäluuloa mustaihoista kohtaan, varsinkin jos tämä on pukeutunut vastenmielisiin gangstakuteisiin. Leimallisesti afrikkalaisittain käyttäytyvät ja äänekkäät mustat herättävät lähinnä inhoa. Sen sijaan sivistynyt ja länsimaalaisittain käyttäytyvä musta jopa ilahduttaa, esimerkiksi eräs miellyttävimmistä kesän museovieraista oli Jenkkilästä saapunut neekeri. Hän muistutti viiksineen ja hattuineen vanhaa jazzmuusikkoa ja oli niin vilpittömän innoissaan museon nähtyään, että se suuresti piristi päivääni (amerikkalaiset asiakkaat olivat muutenkin varsin mukavia). Joka tapauksessa ei ihminen ole koskaan vain yksilö vaan myös kansansa ja rotunsa edustaja. Siksipä en haluaisi mistään hinnasta asua Afrikassa tai arabimaissa, poissa kaltaiseni piiristä. Jos joku siihen kykenee, olkoon näin. Veren vetovoima on kuitenkin suuri, eivätkä samanrotuiset maahanmuuttajatkaan syyttä hakeudu toistensa seuraan.

Haitallisena pidän minkäänlaista pakkomiellettä rotuun. Oli se sitten denialismia taikka apartheidia, on kyseinen ilmiö ennen kaikkea moderni. Nykymaailma on neuroottinen, mistä olen itse hyvä esimerkki. Aikamme ruokkii kaikkia kuviteltavissa olevia pakkoajatuksia, eikä saman mekanismin päteminen myös etnisissä kysymyksissä ole yllätys. Sekä fanaattisimmalle rasistille että antirasistille rotu on ajatuksia hallitseva idea, totaliteetti. Rasistille se on sitä suoraan, antirasistille epäsuorasti. Onkin vain huvittavaa, että kiivaimmin rodun merkitystä vähättelevät ovat niitä, jotka kiivaimmin pitävät melua roduista. Tämä denialismi ilmenee pahimmillaan ajatuksena rotujen fiktiivisyydestä ja samanaikaisena katumusharjoituksena kaikkia ”rodullistettuja” kohtaan. Tällaisista sepustuksista voi lukea, kuinka pelkkä hyvä käytös ei riitä, vaan myös ajatuksien täytyy olla linjassa liberaalin hegemonian kanssa. Väärä äänensävy keskustelussa tai minkäänlaiset ennakko-oletukset ovat virhetoimintoja, jotka täytyy uudelleenohjelmoinnissa siivota pois. Rukoilen ihmisten säilyttävän mielenterveytensä siinä määrin, että pysyttelevät kaukana antirasismin nimellä kulkevasta sairaudesta. On aivan suotavaa ja hyvien tapojen mukaista olla kertomatta rasistivitsejä vierasrotuisten seurassa, mutta ketä kiinnostaa kaveriporukan kesken lauotut hävyttömyydet? Antirasismi onkin ajatuskontrollia, jolla pyritään puritaanimaiseen sielun eheyteen; ajatukset ovat tekoja, ja jokainen joutuu antirasistisen kiirastulen läpi kävelemään. Sillä rasismi ja vain rasismi on perisynti, joka nurkkien takana vaanii.

Apartheidin kaltainen rotuajattelu ei ole sen vähempää järjetöntä. Rodun tai kansallisuuden määrittely tulisi jättää tietyiltä osin avoimeksi, tunnustaa käsitteiden myyttinen luonne. Rotutohtori sen sijaan pyrkii tämän kiistämään, koska uskoo järkeen ja eksaktiin määrittelyyn. Rodun ja kansan eksakti määrittely onkin sitten tie, joka johtaa kallonmittauksien kaltaisiin absurditeetteihin. Tuloksena on tarpeettomasti jaottelevaa lainsäädäntöä ja vainoa. Kuten niin moni muukin vitsaus, sai niin sanottu tieteellinen rasismi alkunsa valistuksen jälkeisellä vuosisadalla, utopioiden kulta-aikana. Rotuopit ovat modernia hapatusta, jonka kansallissosialistinen Saksa vei johdonmukaiseen huipentumaansa. Tämän huipennuksen myötä tieteellinen rasismi käytännössä katosi julkisesta keskustelusta, joskin sitä tapaa vieläkin oikeistolaisten puheissa. Ei niin, etteivät afrikkalaiset olisi eurooppalaisia tyhmempiä, faktat ovat faktoja. Näiden seikkojen ei tulisi kuitenkaan olla oleellisia rodustaan tietoiselle nationalistille. Emmehän halua myöskään kiinalaisten massiivista siirtolaistulvaa, vaikka he ovat keskimäärin jopa meitä älykkäämpiä. Tärkeintä on ajatus siitä, että kansoilla ja roduilla on omat karsinansa. Kulttuurivaihto ja siirtolaisuus voivat jatkua, kuten ne ovat aina jatkuneetkin, mutta eivät nykyisessä mittakaavassa. Jotkut sanovat tätä ajattelua entopluralismiksi, joka on eufemismi. Minä olen rehdisti kivenkova rasisti.

Jos ja kun moderni aika kotkotuksineen tulee päätepisteeseensä, löydetään kenties järki uudelleen. Valistus, joka lupasi järkeä, ei sitä tarjonnut. Se tarjosi mielettömyyksiä toisensa perään ja monin tavoin nykyistä rotuhysteriaa voi pitää loogisena jatkumona sitä edeltäneille kallonmittauksille. Ihminen on varsin kohtuuton olento, jolta keskitien vaatimus on kuin toivoisi hiljaisuutta tykistökeskityksessä. Mutta kenties meillä on juuri siksi muistutettu kohtuullisuuden hyveestä, sillä kertausta ei koskaan voi olla liikaa. Saksa on ollut vuosikymmenet polvillaan, hybristä seurasi nemesis. Ehkä uusi sukupolvi osaa ajatella asioista toisin ja ottaa uuden suunnan pelkän vastareaktion sijaan. Nimittäin, mitä liberaalimpi menneisyys, sitä fasistisempi tulevaisuus. Mutta: tämä ei ole mikään luonnonlaki ja siksi asioihin kannattaa vaikuttaa, ennen kuin ne alkavat vyöryä omalla painollaan. Elämme liberaalin suvaitsevaisuuden krapulavaihetta ja toivokaamme, että sitä seuraa muutakin kuin silkka kaaos ja väkivalta.

Sillä välin, Suomi suomalaisille ja rautaa rajalle!

Neekeri ei ole suomalainen

Ei ole, ei. Mutta mistä oikeastaan puhun, etnisyydestä vai kansalaisuudesta? Ja varmasti minulla on määritelmä hihassa, kun olen kerran valmis sulkemaan ihmisiä ulkopuolelle. Asia on kuitenkin hieman mutkikkaampi kuin silkka joko-tai. Aloitetaan siis perusasioista.

Kansalaisuus on byrokraattinen leima passissa ja annettavissa periaatteessa kenelle tahansa. Tietysti lainsäädäntömme tuntee jo nykyisellään ehdot kansalaisuuden myöntämiseksi ja selkeyden vuoksi pelisäännöt voisivat olla seuraavanlaiset: viiden vuoden sisällä ei rikesakkoja suurempia rikoksia, saman ajan sisään järkevä työpaikka tai sitä vastaava koulutus sekä hyvä Suomen kielen taito. Jos yksikin ehdoista jää täyttymättä, se on automaattisesti maasta ulos. Mutta olitpa sitten somali, latino tai aborginaali ja kykenet sopeutumaan, niin tervetuloa. On kuitenkin eräitä yksinkertaisia ihmisiä, joiden mielestä nämä ovat kaksoisstandardeja, eihän rikollisia suomalaisiakaan karkoteta. Niin, heitä ei karkoteta, koska he ovat meidän murheemme. Maassa syntynyt saa kansalaisuuden automaattisesti, ulkopuolisten on se lunastettava. Omat kansalaiset meillä on niin hyvässä kuin pahassa, ulkomaalaiset voimme valikoida. Tämä on minulle itsestään selvä premissi ja jos joku sitä ei jaa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Entisyys onkin sitten hankalampi juttu. Kansalainen voi olla kuka tahansa, mutta kuka tahansa ei voi olla suomalainen. Mitä sitten oikeastaan on etninen suomalaisuus? Se ei ole rotu, valkoiset ovat rotu. Onko se heimo? Ei, karjalaiset ja savolaiset ovat heimoja. Onko se kieli? Ei, kuka tahansa voi oppia kielen. Onko se tietynlaisia tapoja ja ruokakulttuuria? Ei, sillä turkkilainenkin voi ne omaksua. Minulle suomalaisuus on tuota kaikkea, eikä mitään niistä. Suomalaisuus on valkoista, mutta se ei palaudu siihen; ovathan venäläisetkin valkoisia, emmekä silti ole heitä. Suomalaisuus on kaikkia Suomen heimoja, muttei pelkisty yhteenkään niistä. Suomalaisuus on tapakulttuurinsa, muttei vain sitä, sillä kulttuuri on alati muovautuva ja orgaaninen kokonaisuus. Suomalaisuus on synteesi, mutta kuitenkin enemmän; enemmän kuin osiensa summa. Verenperintömme on aimo annos itäistä perua sekoittuneena läntiseen. Kuitenkaan emme ole jäännöksettömästi kumpaakaan, emme itäistä emmekä läntistä. Näin ollen myös väitteet suomalaisten epäaitoudesta jonain sekasikiöinä osuvat omaan nilkkaan; juuri se seikka, että olemme rajatilassa idän ja lännen välissä tekee meistä ainutlaatuisia. On vain yksi Suomi.

Suomalaiseksi ei tulla, suomalaiseksi synnytään. Monelle tämä on itsestään selvästi rasistinen ajatus, mutta heidän kannattaisi ensiksi vilkaista saamelaisuuden määritelmää Suomen laista:

Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen:

1) että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään; tai
2) että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka
3) että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.

Lähde: Finlex

Pykälä on varsin yksiselitteinen, saamelaiseksi synnytään. Kukaan, jolla ei ole verisiteitä kyseiseen kansaan, ei voi itseään saamelaiseksi julistaa. Odotankin innolla milloin vasemmisto, jolle kansa on pelkkä rasistinen konstruktio, ottaa saamelaismääritelmän hampaisiinsa. Johdonmukaisuuden nimissä heidän tulisi vastustaa tällaista essentialistista ihmiskäsitystä. Vain se seikka, että saamelaisia on joskus syrjitty, ei tarkoita ettei alkuperäiskansan käsite olisi rasistinen. Muttei huulenheitosta sen enempää. Olisi nimittäin kiinnostavaa, jos suomalaisuuden suhteen omaksuttaisiin samankaltainen määritelmä. Se nimittäin tarkoittaisi, että neekeri voisi sittenkin olla suomalainen. Jos ja kun vain toiselta vanhemmista edellytetään suomalaisuutta, voi toinen vanhemmista olla neekeri. Ja mulattilapsi olisi legitiimisti etninen suomalainen. Toki, jos laki edellyttäisi molemmilta vanhemmilta valkoihoisuutta, rajaa se saman tien vaihtoehtoja. Oma kysymyksensä sitten on, kuinka järkevää tämä olisi.

Itse lähden siitä, ettei laissa tarvitsisi määritellä etnistä suomalaisuutta. Tiukoilla ehdoilla ansaittava kansalaisuus riittää, vaikka se tarkoittaa kansalaisuutta myös neekereille. Sen sijaan olisi maahanmuuttopolitiikassa otettava avoimen rasistinen politiikka sen suhteen, ketä maahan ylipäätänsä päästetään. Se tarkoittaa, että lähtökohtaisesti suositaan naapurimaiden ja länsimaiden valkoisia asukkaita ja toissijaisesti esimerkiksi itäaasialaisia. Afrikkalaiset olisivat listalla pannanpohjimmaisena ja maahanmuutto niistä maista tulisi pitää minimissään. Toisin sanoen, etnisen vähemmistön olemassaolo ei sinänsä ole ongelma. Oikeastaan joku muutaman sadan tai noin tuhannen suuruinen ja integroitunut somalivähemmistö voisi olla jopa vireä osa maatamme tataarien tavoin. Olennaista on maahanmuuton volyymi; ruotsalaisia voisi tulla maahamme vaikka kymmeniätuhansia vailla sen suurempaa ongelmaa, mutta afrikkalaisia ei. He mitä ilmeisimmin eivät sovi yhteen länsimaisen elämän kanssa, kuten eivät sovi romanitkaan. Jos viimeksi mainitut eivät ole edes puolessa tuhannessa vuodessa sopeutuneet vaan muodostavat valtion valtiossa, ei afrikkalaisilta ole syytä odottaa sen parempaa. Romaneista olemme kuitenkin lähtemättömissä, afrikkalaisten ja muhamettilaisten suhteen kurssi on vielä käännettävissä.

Maahanmuutossa ja kansassa ei viime kädessä ole kysymys integroinnista ja työpaikoista. Maahanmuutto ei ole itseisarvo, vaikka olisivat tulijat kuinka sopeutumiskykyisiä. Rajat voi pitää avoinna, mutta lujasti kontrolloituina. Suomi kuuluu suomalaisille. Ja suomalaisuus on ennen kaikkea myyttinen kokonaisuus. Kuten on muodikasta sanoa, se itse asiassa on konstruktio ja illuusio, ja illuusiot pitävät elämän mielekkäänä. Niihin voi kuitenkin uskoa vain niin kauan, kun on jotakin konkreettista peruskivenä. Jos suomalaisuus taantuu rodulliseksi sillisalaatiksi, jossa ei jaeta mitään edes näennäisesti yhteistä, voidaan koko kansakunnalle heittää hyvästit. Kansa syntyi, koska heimotason ristiriidat ylitettiin. Kansa kuolee, kun uudet ristiriidat katkaisevat sen näkymättömät siteet.

Rasistin muotokuva

World Fantasy award drops HP Lovecraft as prize image

Poliittisen korrektiuden esitaistelijat ovat jälleen löytäneet patjansa alta herneen, josta ärsyyntyä. Kuten tunnettua, kulttihahmo ja kauhukirjailija H.P. Lovecraft oli kivenkova rasisti ja antoi sen näkyä fiktiossaan asti. Hän pelkäsi tuntematonta, oli se sitten metafyysistä taikka maailmallista luonteeltaan. Afroamerikkalaiset tummine ihoineen ja alkukantaisine luonteineen herättivät sivistystä ja aristokratiaa ihannoineessa Lovecraftissa inhoa ja pelkoa. Seka-avioliitot olivat hänelle kauhistus, vaikka hän itse meni naimisiin juutalaisen kanssa. Hän oli kompleksinen luonne ja nihilisti, jolle biologinen elämä näyttäytyi merkityksistä tyhjänä anomaliana. Hän eli varsin lyhyen, köyhän ja sairauksien täyttämän elämän. Kovaksi nihilistiksi hänellä oli kuitenkin vilkas mielikuvitus, josta Lovecraft oli tekstiensä perusteella innoissaan; jos hän olisi tuntenut silkkaa epätoivoa, ei hän olisi ryhtynyt kirjoittamaan alun perinkään.

Ei ole mitenkään yllätys, että moderneilla loukkaantujilla ei ole mitään Lovecraftin nihilismiä vastaan. He antavat sen anteeksi, koska kaikki progressiivinen taide on pohjaan saakka relativistista. Siinä ei pyritä totuuteen tai kauneuteen, vaan ”paljastamaan” absoluuttisten arvojen mahdottomuus. Miten monta kertaa onkaan teosta kehuttu sen ”harmaan sävyjä luotaavasta moraalista”. Mutta komento takaisin: todellisuudessa tämä relativismi ja nihilismi ovat silmälumetta. Niin sanottu progressiivinen taide on pohjaan saakka absoluuttiseen moraaliin ja manikealaisuuteen nojaavaa saarnaa. Arvot ovat siellä edelleen, vain merkitykset ovat muuttuneet. Perisynti ei kosketa ihmisiä, vaan väärä tietoisuus. Maailmassa on pahuutta rasismin muodossa, joka koko ajan uhkaa kaapata yksilön hallintaansa jos tämä ei ole varuillaan. Vääriä eivät ole vain rasistiset teot vaan myös ajatukset; ajatushan on melkein kuin teko, ja väärät sellaiset vievät polttouuneihin. Nihilismi on vielä okei, koska ihmisessähän ei ole sisäsyntyistä pahuutta. Rasismi on sen sijaan juuri sitä itseään ja siksi Lovecraftin kaltaiset tulisi riisua asemastaan. Sillä ei toki ole väliä, että kirjailijaneron pää on ollut jo pitkään kyseisen fantasiapalkinnon tunnuksena. Jos joku siitä loukkaantuu, se riittää. Toivotan näille hypermoraalin sankareille onnea uuden mallin löytämisessä. Vanhoihin mestareihin ei kannata turvautua; Tolkienin kaltainen taantumuksellinen jäärä, Heinleinin fasismia lähenevä voiman ihannointi tai Vernen rassismi olisivat ilman muuta pois laskuista. Frank Herbert voisi melkein kelvata, mutta hänen fiktiossaan ilmaisemat jäykät sukupuoliroolit antavat ilmi hänen naisvihansa. Itse asiassa kuka tahansa 60-lukua edeltänyt kirjailija, maalari, kelloseppä, peräkammarin poika, piika ja poliitikko olisi liikaa nykyajan hypermoralistille. Haluatte Lovecraftin pään pois palkinnosta? Selvä. Ehdotan myös sellaisten ihmisten kuin Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin kuvien poistamista kaikista julkisista tiloista, sillä myös he omasivat epäilyttäviä mielipiteitä ja voivat näin ollen loukata jotakuta. Kehotan hypermoralisteja hävittämään myös ennen 60-lukua syntyneiden omaistensa kuvat, sillä he saisivat hävetä näiden näkemyksiä.

Onneksi ei Tolkien ehtinyt tätä päivää nähdä…

Isänpäivän kunniaksi

Hyvä musiikki, siitä isukkini pitää.

Rappio, dekadenssi...

Helsingin Uutiset: Yksikään ei päässyt yli 2000 Cooperissa

Suoritus 5/5. Onko tilanne oikeasti muuttunut näin pahaksi ja näin lyhyessä ajassa? Omana kouluaikanani muistaakseni huonoimmat jäivät alle 2000 metrin Cooper-testissä, eikä heitäkään liikaa ollut. Surkein henkilökohtainen tulokseni oli 8. luokalla 2400 metriä, joka sekin on varsin paska tulos (vaikka onkin armeijan keskiarvoa nykyään). Jos parhaatkin jäivät alle 2000 metrin, on siinä tapauksessa rapakuntoisuudesta tullut normi. Olisi myös kiinnostavaa tietää tuon otosryhmän keskimääräinen painoindeksi; suuret hölskyvät massat eivät ole avuksi juoksuradalla.

Tässä on erittäin konkreettinen esimerkki nuorison rappeutumisesta. Vassarit kuittaavat tällaisen tietenkin sillä, että "aina on kauhisteltu nuorempien sukupolvien turmelusta"*. Aivan, mutta tässä on meillä mustaa valkoisella, neekeriä hangella. Paitsi että nuoriso on ylipainoista, on se myös ennennäkemättömän heikossa kunnossa. Armeijan keskimääräiset Cooper-tulokset ovat johdonmukaisesti laskeneet, mikä kertoo ikävää kieltään suomalaisten miesten yleistasosta.

*En tosin niele tätä väitettä aivan suorilta käsin. Kuinka vanha tämä ilmiö todella on? Varmasti vanhemmilla on sisäsyntyinen taipumus arvioida nuorison tekemisiä ikävämmässä valossa joko huolestuneisuuttaan tai ymmärtämättömyyttään. Mutta nykyaikainen tilanne on sikäli ainutlaatuinen, että erot jokaisen sukupolvien välillä kasvavat yhä suuremmiksi. Agraarisessa yhteiskunnassa traditiot välittyivät sukupolvelta toiselle ja elämää sävytti käsitys muuttumattomasta maailmasta. Muutokset tapahtuivat hitaasti, eivätkä yksittäiset sukupolvet niitä välttämättä huomanneet. Tilanne nyt on taas päinvastainen; muutos on niin nopeaa että sen huomaa jo yksittäinen ikäluokka suhteessa muutamaa vuotta nuorempiin. Mielekkäät traditiot purkautuvat, eikä uusia pääse syntymään. On ainoastaan muoti ja itseään kiihdyttävä pyörä, joka hylkää uusia asioita sitä mukaa kun en lakkaavat olemasta trendikkäitä. On paljonpuhuvaa, että 60-lukulaiset radikaalit ovat nykypäivän nuorison näkökulmasta katsoen äärikonservatiivisia. Kuinka paljon yhteistä modernilla elämäntapavasemmistolaisella on vanhan ajan kovan kommunistin kanssa, jolle työnteko oli ylpeydenaihe.

Vuosikatsaus blogiini

Jahaas, vuosi on siitä kun blogin avasin, näin se aika kuluu. Perustukset laskin jo aiemmin, mutta päivittämisen aloitin viime vuoden marraskuussa. Alusta asti olivat kirjoitukseni eklektistä haahuilua aiheesta toiseen, eikä suuntaa meinannut löytyä. Näin vuoden jälkeen voin tyytyväisenä todeta, että sitä suuntaa on aivan yhtä vähän kuin alussakin. Lukijoita on kertynyt tästä huolimatta matkan varrella muutama, mistä olen iloinen. Kommenttejakin tulee tuon tuosta, joskin varsinaista palautetta blogista kokonaisuudessaan ei ole juuri tullut. Haluaisinkin kuulla, miten tällainen aiheesta toiseen poukkoilu ihmisistä tuntuu, onko se kiinnostavaa vai rasittavaa? Tekstien lukijamääristäkin voi toki päätellä yhtä sun toista; itseäni kiinnostavat pakkomiellekirjoitukset saavat vähemmän lukijoita kuin raflaavat mamukirjoitukset. Ei tässä sinänsä mitään, hieman ennalta-arvattavaa vain.

Blogiini on saavuttu kaikennäköisillä hakusanoilla, joista kuitenkin korostuu alapääosasto. Muutamia esimerkkejä:

vaimo nuoletti

himokas opettaja

Anoin miehelle pillua (kryptisyydessään kiinnostava; onko kyseessä typo vai tarkoituksellinen ilmaus?)

runkkaus pukkari

munaton mies unessa

runkkareiden aika

Muita esimerkkejä:

unilaakson turinat

överiä haaveilua

pakonomainen haaveilu

asmr

kihelmöintiä päälaella

hakaristi

mikä pakkomielle on nykiä itseään

korppi on oikeus
matti nykänen vs lauri karhuvaara

Kestosuosikkeja hakusanoista ovat haaveiluun ja blogin nimeen liittyvät, niitä tupsahtelee tuon tuosta. Natsiaiheisia on yllättävän vähän, vähemmän kuin toivoisin näkeväni. Lähinnä se on sitä wanhaa tuttua "hakaristiä".

...

Vaikea on sanoa näin kirjoittajana, onko teksteissäni tapahtunut lainkaan evoluutiota. Alkuaikojen tekstejä on vaikea lukea tai edes silmäillä, mutta vahva vuodatuksenomaisuus niissä korostuu. Se oli luultavasti sitä vaihetta, kun höyrykattilan paine oli suurimmillaan ja sen oli vain purkauduttava johonkin; se mitä tuli ulos tuli kenties kaoottisemmassa ja hysteerisemmässä asussa kuin sen jälkeen. En tosin väitä, että tekstini olisivat muuttuneet radikaalisti. Varsin nopeassa tahdissa ne edelleen syntyvät, enkä panosta liikaa muotoon ja kieliasuun. Tiettyä standardia pyrin luonnollisesti pitämään yllä ihan siksikin, että kynä ei pääsisi liikaa tylsistymään. Blogi ei ole kuitenkaan se päätavoite, vaan kirjojen synnyttäminen.

Sitä mukaa, kuin on kirjoituksia tänne tullut ulos, ovat myös ajatukseni tietyistä aiheista päässeet jäsentymään. Jossain asioissa ne ovat myös muuttuneet. Harvoin kirjoitukseni ovat lopullisia julistuksia siitä, mitä asiasta ajattelen. Enemminkin niihin tulisi suhtautua ajatuskokeina ja tiettyjen mielentilojen heijastumina. Ne syntyvät tasan tietyssä tilanteessa ja ajassa, ja siksi jotkut tekstini tuntuvat jo lähes oudoilta, ”minäkö tuon kirjoitin”? Esimerkiksi feminismiä tulin käsitelleeksi varsin paljon ja huomaan asenteeni jo muuttuneen sitä kohtaan. Mielipiteeni siitä on toki edelleen sama: se on roskaa. Mutta huomaan projisoineeni aiheeseen sellaista vihaa, mikä on kenties liittynyt enemmän itseeni kuin feminismiin. Joistakin teksteistä paistaa kaiken järkevänkin puheen alta itsesääli ja suuri viha; minua on selvästi vituttanut todella, todella paljon. Naisettomuudesta kumpuava raivo on ollut helppoa fokusoida yhteen kohteeseen ja viholliseen, joka näytti olevan syypää ongelmiini; vaikka kaiken aika rationaalisesti tiedostin olevani viime kädessä itse vastuussa tilanteestani, oli sitä lähes mahdotonta hyväksyä tunnetasolla. Olen kuitenkin alkanut todella ymmärtää, että naisettomuuteni on oma valinta eikä mitään pakkoselibaattia, josta miesasiamiehet usein puhuvat, todella ole. Jos naista ja parisuhdetta kaipaan, on se lopulta vain ja ainoastaan itsestäni kiinni. Joo, luonteeni ei ehkä ole sopivin naistenmetsästykseen ja ihmissuhdepeleihin. Mutta se tarkoittaa vain suurempaa ponnistelua omalta osaltani, simple as that. Kukaan ei tuo minulle saavutuksia tarjottimella. Mitä ”saavutus” ilman kamppailua edes tarkoittaisi, ei sellaista olekaan. Tämän kaiken tajuaminen on vähentänyt vitutustani huomattavasti. Kun kyse ei ole avuttomuudestani vihollisen armoilla, kyse on valinnasta. Minä elän tavallani, koska tahdon sitä. Se on joko tai; parisuhteen tavoittelu tai kirjoittaminen, en voi jakaa voimiani molempien kesken. Kirjoittaminen merkitsee uhrausta ja näin olkoon. Jos joskus mieleni muuttuu, on asia omassa kädessäni. Toki minua vituttaa aika ajoin edelleen ja raskaasti, en pääse vihastani ja sapestani eroon noin vain. Mutta yritän kanavoida tämän energian luovaan työhön surkuttelun sijasta.

Feminismin ryöpytyksen ohella käsittelin alkuaikoina myös Venäjää, johon en ole sen jälkeen oikeastaan palannut. Venäjä-teksteihini olen edelleen varsin tyytyväinen, niitä oli helpompi kirjoittaa selkeällä mielellä vähäisemmän tunnelatauksen takia. Kyseisen maan tilanne, eivätkä mielipiteeni ole ratkaisevasti muuttuneet, joten en tällä hetkellä keksi lisäraportoitavaa. Mielenterveyteen ja psykologiaan liittyvät aiheet ovat olleet myös yksi tärkeä lanka läpi blogini. Näiden suhteen on asenteeni muuttunut kenties eniten. Esimerkiksi HSP-teema eli erityisherkkyys sylettää minua. Kaiken kun pitää olla niin erityistä nykyään. Oikein HSP, mitä muuta hienoa olitkaan? Kun googlaa aiheesta, päätyy kaikenkarvaisiin lässyttäviin artikkeleihin herkkyyden rikkaudesta ja muuhun self-help –roskaan. Eikö voitaisi puhua vain herkkyydestä? Kyllä, olen herkkä ja siinä se. Käytännössä se tarkoittaa, että olen hermoheikko työn vieroksuja. Onhan herkkyydessä puolensa, mutta enpä ole esimerkiksi empaattisuudestani huolimatta useinkaan auttamassa ihmisiä ensimmäisinä. Kyllä olen joskus kastematoja tien varrelta pelastanut, mutten ihmisiä. Mitä hyötyä siis todeta olevansa empaattinen ja voivansa samaistua ihmisiin, jos ei todella tee heidän eteensä mitään. Minä elän varsin itsekästä elämää. Vietän leijonaosan ajastani omissa maailmoissani, enkä juuri piittaa kenestäkään. Muuan ystäväni sanoi vuosia sitten, että toverit ovat tärkein asia hänelle. Itse ajattelin, että tärkeintä on mielikuvitus eivätkä toiset ihmiset. Eipä ole siis herkkyydessäni juuri mitään ihannoitavaa eikä mitään erityistä. Elän abstraktioiden maailmassa, jossa todellisilla ihmisillä ja heidän elämillään ei ole juuri sijaa.

MBTI:n kanssa minulla oli hetken pakkomielle. Minua miellytti sen sisäinen logiikka ja systemaattisuus. Kun lisäksi tyypit vaikuttivat vastaavan suht hyvin reaalimaailman kanssa, oli helppoa ajatella että ”tämähän toimii”. En kuitenkaan enää jaksa ajatella asiaa juuri. Aiheelle omistautuneet foorumit ja ekspertit ovat ikävällä tavalla haudanneet päänsä systeemin syövereihin ja peilaavat koko maailmaa typologian kautta. Sellainen on paitsi harhaista myös rasittavaa. Ihmisen mieltä ei voi typistää joihinkin intromortti-ekstrovertti –akseleille tai kognitiivisin funktioihin. Ei, etteikö mitään vastaavuutta löytyisi. Mutta typologiaa ei kannata ottaa liian vakavissaan, enemmän sillä on viihdearvoa; esimerkiksi fiktiohahmojen tyypittely käy mukavasta huvista ja huomaan edelleen analysoivani elokuvia ja sarjoja katsellessani hahmojen toimintaa ja asenteita typologian läpi. Siinä onkin MBTI:n käyttöarvo. Työelämään tai muuallekaan ei tällaista kevyttä hömppää pitäisi missään nimessä tunkea sen enempää kuin musteläiskätestejä, jotka ovat vielä pahempaa hömppää.

Neuroottisuus on toki edelleen validi kategoria ja kuvaa minua varsin hyvin. Siihen ei liity mitään glooriaa, jota jotkut psyykkisistä häiriöistä hakevat. Neuroottisuus on vain skeidaa ja suurin tulppani kaikelle luovuudelle. Voi olla, että se on osaltaan ruokkinut tiettyä luovuutta jo edesmenneessä basillifobiassani ja vainoharhoissani; ne nimittäin johdattelevat varsin mutkikkaisiin ja uskomattomiin päättelyketjuihin, joissa on kuitenkin vissi logiikka mukana. Mutta ei se silti mukavaa ole, eikä yhteen ajatukseen jumittuminen vie mihinkään suuntaan. Neuroottisuuden alalajina oleva pakonomainen haaveilu on myös kaksipiippuinen juttu; haaveilu itsessään on eräänlaista luovaa toimintaa, mutta vain ajatuksen tasolle jäädessään se ei konkretisoidu miksikään järkeväksi vaan on pahimmillaan silkkaa ajanhukkaa ja tyhjäntoimittamista.

...

Mamuilusta, islamista, kansallismielisyydestä, musiikista, elokuvista, runkkauksesta ja ties mistä on tullut kirjoiteltua. Ei huolta, linja(ttomuus) jatkuu tulevaisuudessakin. Hihassa on jos jonkinnäköistä juttua ja aihiota, sanomiset eivät ole loppumassa kesken. Ekshibitionismia en ole viime aikoina juuri harrastanut, mikä asiantila pitänee korjata. Kyllähän kaikkea kivaa löytyy kun vain kaivelee.

Vessasanomien kanssa on ollut vähä näin ja niin. Sopivaa draivia tuottaa sinne tekstiä ei ole oikein löytynyt, enkä oikein tiedä enää mitä ajatella koko hommasta. Siellä on joitain hauskoja rivejä, mutta useimmiten kaikki vaikuttaa vain hävettävän huonolta. Säkeet syntyvät tietyissä mielentiloissa ja ajassa, enkä oikein itsekään osaa sanoa, mitä olen kullakin yrittänyt sanoa. Sen jatkosta en osaa sanoa, ja eipä sillä juuri lukijoitakaan ole. Se oli alusta alkaenkin oheistuote pikemmin kuin rinnakkaisjulkaisu. No, aika näyttää…joka tapauksessa myös kiitos lukijoille ja blogikollegoille tähänastisesta taipaleesta. Pidetään voiman pimeän puolen lippu korkealla.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin toivotan tummaa alkanutta marraskuuta.