Leijuvat vokaalit

Minulla on musiikissa fiksaatio yksityiskohtiin, vain parin sekunnin mittainen ääni voi olla kohokohta. Kokonaisuus merkitsee tietenkin, mutta mieleni kiintyy myös detaljeihin. Suuret kokonaisuudet kuten sointukulku, kitarakuvio, rumpukomppi tai yleissaundi merkitsevät. Mutta  myös jotkin äkkiseltään triviaalit asiat nousevat jostain syystä muun musiikin yläpuolelle. Tällaiset kokemukset ovat luonnollisesti täysin subjektiivisia, ei kenellekään ulkopuoliselle voi todella perustella, miksi pidän juuri tietystä kohdasta kappaleessa. Ihmiset voivat pitää samasta kappaleesta, mutta aivan eri syistä. Yhdelle se suosikkikohta on soolo, toiselle kertsi tai intro jne.

Detaljien lisäksi rakastan saundeja, mikä lienee jo tullut selväksi. Tietyt soittimet kuten poikkihuilu, saksofoni, syntetisaattorit ja runsas kaiku ovat kaikki sydäntäni lähellä.  Yksi fiksaatioistani on myös ihmisääni. Minulle laulajan ääni on yksi instrumentti muiden joukossa, en paljoa sanoista välitä. Musiikin tehtävä kun ei ole kommunikaatio, vaan ilmaisu. Ja musiikki ei ilmaise itseään sanoilla, vaan äänellä ja sävelillä. Kaikki ymmärtävät laulajan ilmaiseman tunteen, vaikka hän laulaisi siansaksaa. Lisa Gerrard muun muassa tekee tätä aivan tieten tahtoen, mutta musiikin sisältö ei tästä muutu. Joka tapauksessa, ihmisen ääni on hienoimpia instrumentteja ja juuri tietyt tavat käyttää sitä iskevät minuun kovimmin, ja tässä aion käsitellä äänenkäytön yhtä aspektia.

Olen aina mielistynyt korkealta laulettuihin lallatteleviin vokaaleihin. Usein asialla ovat naislaulajat, toisinaan falsettia käyttävät miehet. Tällä tavoin lauletut osuudet saattavat suorastaan jähmettää minut, ainakin ne kiinnittävät heti huomioni. Niiden vaikutusta on vaikea kuvailla, se on hengellinen kokemus. Se tunne on mystinen, vaikea sanallistettava. Kuin heräisi unesta ja ei enää muista uneksimaansa, sanat katoavat. Otetaan yksi esimerkki:

Devin Townsend - Feather

Kohdassa 2:09 kuultava falsettileijunta on juuri tätä, tämä on musiikkia suoraan sielusta. Ääni heilahtelee edestakaisin, aivan kuin se tanssisi. Minulla ei ole hajuakaan, mitkä ovat sanat tuossa kohdassa, enkä välitä siitä. Se, mitä tuo välittää minulle on niitä kokemuksia, joiden vuoksi kannattaa olla elossa. Jeesus, tämä on hyvää! Kuin minulla olisi parempi yhteys sieluuni, maailmaan tai johonkin jumalalliseen. Tunteessa on myös jotain olennaisesti nostalgista, kuin kuuntelisin kadonneen ajan tai maailman soundtrackia; siinä on melankolian vahva kaiku. Olisiko muuten tästä syystä keskiajan hengellinen musiikki ollut kuorolaulantaa, kokivatko sitä laulaneet jotain samaa? Gregoriaaninen kuorolaulu, josta myös pidän, on sekin luonteeltaan leijailevaa. Kaikki kuoromusiikki on valtaisan dynamiikkansa vuoksi ilmavaa, avaruudellista. Ehkä siksi sitä on niin helppo kuvata ilmaan ja leijumiseen liittyvillä sanoilla, en tiedä.

Lisää esimerkkejä:

Opus III – It’s A Fine Day

Tämän kappaleen ”lii-laa-li-laa”-osuus on tietysti se suola. Vibat ovat tässä edellistä surumielisemmät, ja ennen kaikkea oudommat. On kuin kuuntelisin ulkoavaruuden melankoliaa, en maapallon. Virallisessa musavideossa outoutta on alleviivattu, koko päktä on silkkaa ”uncanny valleyta”. Eukkokin näyttää alienilta, mitäkö nää on vetäny?

Orbital – Halcyon

Kyseessä on remiksaus edellisestä kappaleesta, sen koukku on loopattu ja ympätty house-tyyliseen runkoon. Kuunnelkaapa kuitenkin kohdasta 10:07 eteenpäin, sieltä tulee suosikkiosioni. Tuo kuin avaruudessa kaikuva laulu voimistuu ja voimistuu. Tässä ollaan olennaisen äärellä, näitä hetkiä rakastan eniten. Tämä lienee suosikkikohtiani missään biisissä ikinä, huh. Kuten sanoin, nämä kokemukset eivät sanoilla välity. Sikäli niistä on edes turha puhua, kyseessä on vain subjektiivinen fiksaationi. Mutta jospa ymmärtäisitte, en tiedä. Minulla on aina vain ollut kova tarve jakaa jokin kokemus, ”hei, tää biisi on upea, tunnetko säkin tälleen?”.

Jon & Vangelis – Genevieve

Vielä yksi esimerkki. Tämä on kaunis kappale, suosittelen kuuntelemaan hartaudella. Paras kohta tulee lopussa, jossa Andersonin falsetti hetken aikaa keinuu, kunnes biisi feidaa kuulumattomiin. Absoluuttisen kaunis tuokio, mutta se menee ohi niin nopeasti. Sellaista kauneus vain tuppaa olemaan, ne arvokkaimmat kokemuksemme menevät ohi nopeammin kuin ehdimme todella sisäistää mitä katsomme tai kuulemme.

En tiedä, miksi minulla on mieltymys juuri tähän tyyliin laulettuihin vokaaleihin. Ehkä kokemus on universaali, en vain muista kenenkään puhuneen siitä. Varmasti muillakin on vastaavanlaisia tuntemuksia, mutta saavatko he niitä samasta vai erilaisesta musiikista? Eli tämä palautuu kysymykseen, onko musiikilla inherinttejä ominaisuuksia vai opimmeko ne. Uskon edelliseen, joten tässäkin on oltava jotain, joka vetoaa juuri tiettyyn osaan meistä. Mutta miksi se vetoaa sinne? Voisiko syy olla lapsuudessani, ehkä äitini lauloi minulle kun olin vielä aivan pieni. Ehkä äidin laulu on jättänyt intuitiivisen linkin, jonka vuoksi tämänkaltaiset korkealta lauletut sävelet herättävät erityisen voimakkaan tunteen. Ehkä kyseessä on siis biologinen vaisto, nämä sävelet muistuttavat turvasta ja lämmöstä äidin helmassa. Mene ja tiedä.

Herättävätkö nämä ”leijuvat vokaalit” sinussa mitään erityistä? Ja ennen kaikkea, kerro suosituksia, jos tiedät lisää tällaista musiikkia!

EDIT.

Devin Townsend -  As You Were

Pakko on laittaa vielä yksi. Tässä biisissä erityisesti kohdasta 7:04 alkava osuus resonoi sieluni kanssa herkimmin. Vain herra Townsend osaa tehdä vastaavia harminioita ja kerroksia, tämä kohta sisltää monta tunnetilaa, käypä se dissonanssissakin. Pidän myös yksityiskohdasta lopussa, missä päällekkäiset äänet henkäisevät "here's the key".