Idealismin spektri

Ihmisillä tuntuu olevan vaikeuksia havainnoida aste-eroja. Tämä näkyy siinä, kuinka vertaillaan asioita, jotka eivät ole suoraan verrannollisia. Vielä pahempaa on täysin yhteismitattomien asioiden vertailu, ikään kuin ihmiset eivät osaisi hahmottaa asioiden yhteyksiä. Ja tämä tuli ohimennen mieleen, kun on puhuttu pilapiirtäjien tai raiskauksen uhrien vastuusta. Kiistassa ei tosin ole todella kyse siitä onko uhrilla juridista vastuuta, vaan onko tietty käyttäytyminen järkevää. Kukaan ei ole sitä mieltä, että rikollisen vastuu alenisi uhrin käyttäytymisen mukaan. Sen sijaan on aiheellista kysyä onko järkevää kävellä öisessä puistossa yksin ja humalassa tai onko järkevää vittuilla uskonnolle, jonka edustajat reagoivat murhanhimoisesti.

Vaikka nämä kaksi asiaa mainitaan usein toistensa yhteydessä, ei niillä ole kuitenkaan paljon tekemistä keskenään. Kyse ei ole kategoriaerosta, vaan varsin suuresta erosta niiden mittakaavassa. Ja näissä kahdessa tapauksessa havainnollistuu ero terveen ja vahingollisen idealismin välillä. Vahingollinen idealismi lähtee siitä, että ihminen saa tehdä mitä tahansa seurauksista piittaamatta, kunhan ei vahingoita muita. Eli kuka tahansa voi pitää talonsa ovea auki 24/7, avaimia auton virtalukossa tai mennä hortoilemaan kehitysmaaslummiin taskut täynnä seteleitä ja arvoesineitä. Jos talo putsataan, auto varastetaan ja turisti ryöstetään väkivaltaisesti, vastuu on ainoastaan rikollisilla. Ja niinhän se onkin, niin juridisesti kuin eettisesti. Voit myös juoda itsesi umpitunneliin ja lähteä huoraksi pukeutuneena yksin puistoon ja raiskatuksi tullessa syyttää tekijää aivan aiheesta, vastuu on vain ja ainoastaan tekijällä. Mutta mitä sillä saavutetaan? Mitä muuta sillä voi todistaa, kuin että maailmassa on kuin onkin pahuutta?  Juuri tässä ilmenee vahingollinen idealismi; ajatus siitä, ettei sinulle saa tehdä mitään, koska ihmisoikeudet. Onhan toki niin, ettei sinulle saa tehdä mitään, mutta on eri asia, voiko sinulle tehdä jotain. ”No, Suomessa ei tällaista pitäisi tapahtua, se pitäisi estää”. Ja miten se tapahtuisi? Hesarin kolumnissakin mainitaan aiheellisesti, että kaikkien rikosten ehkäisy vaatisi poliisien läsnäoloa ja kameravalvontaa joka neliömetrille, mikä ei ole mahdollista. Valistustako? Psykopaatit eivät tunnetusti piittaa säännöistä, joten se menisi hukkaan. Olen aivan samaa mieltä, että on tehtävä kaikki mahdollinen. Mutta poliisien resursseilla ja valistuksella on rajansa (rangaistuksien tuntuva koventaminen olisi yksinkertaisin ja paras keino, mitä vasemmistolaisetkin ovat kummasti alkaneet viime aikoina ymmärtää. Niinhän se on, että he havahtuvat idealisminsa seurauksiin vasta sitten, kun he itse tai heidän uhriuttamansa viiteryhmä - kuten naiset - siitä kärsii). Se siis tarkoittaa sitä, että – voi kauhistus sentään – yksilökin voi vaikuttaa kohtaloonsa. Mikä tässä on sitten vaikeaa hyväksyä? On vain vaarallista ajatella, että koska sinulle ei saa tehdä mitään, sinulle ei sen vuoksi voisi tehdä mitään. Kuten todettua, maailma ei toimi niin. Vahingollinen idealismi on niin suuressa ristiriidassa maailman kanssa, ettei se kannata. Ainoa keino saada se toteutumaan olisi brutaali totalitaria, mikä olisi ristiriidassa idealistin omien periaatteiden kanssa. Tarvitsisimme poliisivaltion sekä psykologisesten ja geneettisten kartoituksesten perusteeella seulottujen potentiaalisten rikollisten eliminointia kuolemanleireillä.

Ei jatkoon.

Mitä olisi sitten terve idealismi? Se on synonyymi moraaliselle selkärangalle. Idealismia kannattaa ajatella jatkumona, toisessa päässä seurauksista piittaamaton tyhmyys ja toisessa päässä moraalisuus (miellän moraalin idealismiksi, koska ihmisen sisäsyntyinen moraali on lähtökohtaisesti jyrkän eksklusiivista ja siten vierasryhmiä dehumanisoivaa. Siksi ajatus universaalista ihmisarvosta on lähtökohtaisesti idealistinen). Yhdistävä tekijä kaikelle idealismille on eräänlainen horjumattomuus reaalimaailman seikkojen kanssa. Idealismi ei ole oikeastaan koskaan järkevää, siihen sisältyy väistämätön uhraus yksilön hyvinvoinnin kustannuksella. Mutta siksi on tärkeää ymmärtää aste-erot, sama metodi voi johtaa oikeaan tai väärään lopputulokseen. Jatkumoluonteensa vuoksi ero terveen ja vahingollisen idealismin välillä on veteen piirretty viiva, mutta jako on silti olemassa. Sukupuoli on jatkumo, mutta meillä on silti miehen ja naisen määritelmät. Rohkeus on jatkumo, jossa toisessa päässä on uhkarohkeus ja toisessa uljaus. Uhkarohkeudella kuten vahingollisella idealismillakaan ei saavuta mitään. Ne ovat siis järjettömyyttä ja vain sitä. Mitä saavutat sillä, että tulet ryöstetyksi, koska halusit mennä kehitysmaaslummiin? Mitä saavutat, jos autosi varastetaan, koska jätit avaimet virtalukkoon? Mitä saavutat tunkemalla kätesi suppilohämähäkin pesään?

(Anekdootti abiristeilyltä: henkilö oli sammunut käytävän seinälle siten, että lompakko oli hänen kädessään seteleitä pullottaen. Lompakko oli vieläpä jäänyt hänen käsiinsä siten, että hän näytti tarjoavan pää kumarassa ohikulkijoille rahaa. Kaverini sitten herätti hänet ja kehotti häntä etsiytymään hyttiinsä. Kaverini teki varmaankin sortavan teon, koska toki hepulla oli oikeus sammua käytävälle. Varkaat olisivat tehneet väärin varastaessaan. Ihanko totta? Ja sitten joku olisi saattanut haukkua ja ehkä jopa nauraa hänelle! Ajatelkaa sitä henkistä pipiä, voi raukkaa. Kyllä pitäisi olla oikeus sammua mihin hyvänsä ja voida luottaa ihmisten hyvään tahtoon saatana! Saatanan saatanan saatana!)

Mutta myös terve idealismi on monin tavoin järjetöntä. Ei ole järkevää nousta tyrannivaltaa vastaan, taistella miehittäjää vastaan tai puolustaa kaveriaan, jonka koko muu yhteisö tuomitsisi. Tällaiset tapaukset vaativatkin järjen ja hyötyajattelun yläpuolelle nousemista, siis moraalista selkärankaa. Uhrauksesi ei ole turha, koska se on oikein. Jos on valittava moraalisesti oikean ja väärän väliltä, se on tehtävä seurauksista välittämättä. Uhrausta ei useinkaan palkita, mutta se on tehtävä. On moraalista puolustaa syytöntä, jota kaikki muut syyttävät. On oikein kertoa mielivaltaisen hallinnon teoista. Mutta mitä moraalista on sammua puistoon ja tulla raiskatuksi? Mitä moraalista on jättää ovensa auki varkaille ja tulla ryöstetyksi? Mitä moraalista on vittuilla piripäälle ja tulla pahoinpidellyksi? Aivan niin, ei mitään. Ja siinä on ero idealismien välillä, yhdellä voi saavuttaa jotain, toisella ei mitään.

Joku kysyy tietysti, mitä moraalista on pilakuvien piirtämisessä? Ei se lähtökohtaisesti olekaan moraalista, mutta kyse on suuremmasta asiasta. Kyse on länsimaisesta arvosta, jota on puolustettava hinnalla millä hyvänsä. Rättipäille vittuileva pilapiirtäjä osoittaa ryhtiä käyttäessään sanavapauttaan ja näyttää esimerkkiä, jota muidenkin olisi seurattava. Kyse ei ole nimittäin vain oikeudesta pilkkaan, vaan vapaudesta puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Sillä kuinka pilkkaan reagoidaan, tietyt kulttuurit näyttävät oikean karvansa ja paljastavat kuka on vihollisemme. Heidän uhrauksensa, jotka sanavapautta puolustavat, ei siis mene hukkaan. Se kuitenkin voi mennä hukkaan, jos valitsemme väärin. Pilapiirtäjät tekivät vain oikein, kun eivät taipuneet uhkausten edessä. Mutta jos me alamme pelätä ja sensuroimaan itseämme, tulee heidän uhrauksestaan arvoton. Kysymys on siis arvoistamme ja ovatko ne kaupan. Siinä tarvitaan idealismia.

Tiivistys: sairas idealismi elää ideoiden teoriamaailmassa. Se pöyristyy siitä, että kuka tahansa ei voikaan tehdä mitä tahansa. Periaatteessa näin tulisi ollakin (kunhan ei vahingoiteta ja blaa blaa), mutta ei ole eikä tule olemaan. Oikeassa maailmassa on esimerkiksi väkivallan uhkaa, jolta teoreettiset konstruktiot eivät suojaa. Ja yksilö voi vaikuttaa paljon omaan riskiinsä. Se on fakta, josta ei voi kiistellä ja jonka toimivuuden voi helposti testata. Rikollisen moraalinen vastuu ja yksilön järjenkäyttö eivät ole toisensa poissulkevia asioita.

Terve idealismi on taipumattomuutta ja suoraselkäisyyttä siellä missä sitä tarvitaan. Se on periaatteiden ja arvojen kunnioittamista niiden itsensä vuoksi, ei henkilökohtaisen hyödyn vuoksi.

(Itsehän olen pesunkestävä idealisti, ei kannata muuta luulla. Vaikka yritän ottaa kannoissani pragmaattisia näkökulmia, ei kannata antaa sen pettää. Olen myös pikemmin vahingollinen kuin terve idealisti; petyn, jos todellisuus ei vastaa kuvitelmiani. Ja minä haaveilen ja kuvittelen paljon. Haluaisin maailman olevan vaikka mitä asioita, eikä se yleensä ole niistä mitään. Älkää siis luottako mielipiteisiini, kaiken takana puhuu pettynyt ja harhainen idealisti. Mutta onneksi mielipiteillä ja ajatuksilla ei ole mitään todellista merkitystä ja arvoa. Siksi myöskään kirjoituksillani en saa liiemmälti vahinkoa aikaan, joten olen suhteellisen harmiton. Politiikassa olisin suuren luokan katastrofi, joka rikkoo kaiken.)