Keskiyöllä räjähtää!

Tulevan vuoden ja juuri edesmenneen Lemmyn kunniaksi:

Star Wars - The Force Awakens

Heräsin eilen tavalliseen tapaani panetukseen ja painuin runkun kautta aamiaiselle. Iltapäivällä oli kuitenkin tärkeämpää tekemistä, saisinhan kasvojeni eteen Tähtien sotaa isolta kankaalta. Kymmenen vuoden jälkeen olin jälleen tähtisilmäinen lapsi, joka herkistyi nähdessään sanat long time ago in a galaxy far, far away…

…

Huom. oletan ihmisten tähän mennessä jo katsoneen elokuvan. Jos näin ei ole, kannattaa lopettaa lukeminen spoilerien vuoksi.

…

No niin, kaikki kassa- ja katsojaennätykset on rikottu ja vastaanotto ollut positiivinen. Prequel-trilogian aiheuttama trauma on ilmeisesti tämän elokuvan myötä terapoitu ja ihmiset saivat mitä halusivatkin. Mitä he halusivat? Nostalgiaa. Sitä ja juuri sitä on tämäkin leffa ennen kaikkea. Olen nostalginen ihminen henkeen ja vereen, haikailen paitsi elettyä elämää myös menneisyyksiä, joita en ole koskaan kokenut. Olinko siis haltioissani? Se on vähän näin ja niin. Eittämättä viihdyin koko rahan edestä ja liikutuin muistojen voimasta. Mutta riittääkö se, onko hyvät elokuvat vain vanhan lämmittelystä tehty? En voi siis ylistyskuoroon liittyä, sillä Force Awakensin ongelmat ovat samoja kuin muilla nykyhetken suosikeilla; se nojaa likaa menneisyyden laakereille, koettaa luoda fanien mieleksi näköiskappaleen historiaa. Elokuva on käytännössä rekonstruktio Uudesta Toivosta, johon on ympätty elementtejä myös Imperiumin Vastaiskusta. Hollywoodin ideapankki vaikuttaa hetki hetkeltä tyhjenevän vain kovemmin, kaikesta tulee pelkkää referenssiä entiseen. Kuin olisi osallisena sisäpiirivitsissä, jota ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Force Awakens ei seiso omilla jaoillaan, vaan on yhtä isoa viittausta aikaisempaan. Mitä siitä voi sada irti joku, joka ei ole ensimmäistäkään Star Warsia nähnyt?

Ehkä olen liian ankara. Pidetään kuitenkin mielessä, että alkuperäinenkin trilogia on viime kädessä lasten viihdettä ja sellaisena koko konsepti pitäisi ottaa. Epäilemättä siis pieni lapsi, joka uunituoreimman näkee, katsoo valkokangasta silmät pyöreinä. Hän ei välitä siitä, että projektori heijastaa nostalgiamatkan faneille. Kaikesta huolimatta näet on elokuvassa kylliksi myös uusia asioita ja itsenäinen, simppeli juoni sikäli, että sen pikkulapsikin ymmärtää ilman taustatietoa vanhemmista filmeistä. Mutta puretaanpa tarkemmin, mikä elokuvassa toimii ja mikä ei.

En lähde purnaamaan poliittisesta korrektiudesta ja kiintiöneekereistä. Joo joo, nainen päihittää raavaita miehiä taistelussa, on Han Soloa etevämpi pilotti, feminismi ja blaa blaa. Yritän aina ottaa fiktion fiktiona, ja sivuuttaa ideologisen oheishöhnän. Kaikki teokset - varsinkin elokuvat - heijastavat jollain tavalla tekijöidensä sensibiliteettiä, joka useimmiten on jotain ihan muuta kuin itselläni. Niinpä puhdasoppisuuden vaatimus on erinomaisen tympeä tapa lähestyä mitään fiktiota; tärkeintä on laatu, eikä se kuinka paljon tekijä on samaa mieltä kanssani. On tietysti mahdollista, että ideologia tuodaan esiin propagandistisella tai muuten tökeröllä tavalla. Sietokykyni sellaisenkin suhteen on silti korkea, eikä edes Stieg Larssonin – tuon ruotsalaisen moukan – hysteerinen ja fiktion kaavussa kulkenut punikkipropaganda häirinnyt liikaa. Larsson osasi kaikesta huolimatta kirjoittaa viihdyttävän trillerisarjan, jossa oli päähenkilönä kieroutunut ja supersankarin kyvyillä varustettu Peppi Pitkätossu. Realismilla ei ole liikaa väliä niin kauan, kuin pystyn uskomaan siihen mitä tapahtuu. Ja se oli ajoittain ongelmana elokuvassa Force Awakens, eivät typerät poliittiset piilosanomat.

Niin kutsuttu suspension of disbelief on tärkeää, oli kyse sitten kyökkirealismista taikka fantasiasta. Nielin mukisematta sen, että naispäähenkilömme Rey on huipputaitava mekaanikko ja lentäjä; olihan myös avaustrilogian Luke erinomainen pilotti. Nielin senkin, että Reyn piilevät kyvyt voimassa heräävät, aivan kuten Lukella. Homma alkaa kuitenkin keulia pahemman kerran loppusuoralla. Pitäisikö minun uskoa, että Finn - siivoushommia paiskinut nurmipora - pärjäisi valomiekkakamppailussa edes sekunnin verran koulutetulle sith-taistelijalle, Kylo Renille? Okei, viimeksi mainittu oli haavoittunut alavartaloon blasterin osumasta, mikä antaa tasoitusta. Vaikka Finn häviää kuin häviääkin, jo töhöin jedipadawan olisi laittanut hänet halki poikki ja pinoon alta aikayksikön, mihin ei Ren kyennyt. Mutta sankarimme Rey sitten laittaakin Renille luun kurkkuun. Mutta kuinka Rey, joka sai kuulla voimasta vasta muutamaa tuntia aikaisemmin ja joka pitelee valomiekkaa ensimmäistä kertaa kädessään, voittaisi edes haavoittunutta sithiä? Animessa tällaiset pikaheräämiset ja hahmojen äkilliset voimanpuuskat ovat tavallisia, mutta eivät käy Star Warsin kaanonissa järkeen. Luke Skywalkerin kyvyt ensimmäisessä elokuvassa ilmenevät vain intuitiona, hyvin heikkona merkkinä voimasta. Imperiumin Vastaiskussa hän oli jo kehittyneempi, mutta hävisi kaksintaistelussa Darth Vaderille, kunnes vasta viimeisessä osassa pääsi näyttämään kaapin paikan. Myös esitrilogiassa kaikkien aikojen potentiaalisin jedi, Anakin Skywalker sai tuta kokeneempiensa mahdin kirjaimellisen kouriintuntuvasti. Force Awakensin loppukohtaus ei siis itsessään ollut huono, vaan huonosti pohjustettu. Se oli visuaalisesti hieno ja kaikkea, mutta olisi sopinut paremmin jatko-osaan. Reyn pikaoppiminen ei jatkumoa ajatellen vain tunnu järkevältä. Kylo Ren, vaikkakaan ei vielä mestarin tasolla, oli sentään saanut koulutusta lapsesta saakka.

Huonoihin puoliin kuuluu myös elokuvan nopeus, kaksi tuntia saatiin kiihdytettyä turbovauhtiin. Muuta tuskin voikaan modernilta seikkailuelokuvalta odottaa, vaikka elokuvan miellyttävä alku antoi odottaa ehkä jotain muuta. Tämä pätee tietysti kaikkiin saagan osiin jossain määrin, mutta myös hahmositeiden muodostuminen tuntui aivan liian hätäiseltä. Esimerkiksi Finn ja hävittäjäpilotti Poe (mistä muuten mieltymys kolmi- tai nelikirjaimisiin nimiin, Finn, Poe, Rey, Ren, Han?) kaulailevat kapinallistukikohdassa kuin parhaatkin kaverit, vaikka ehtivät ennen jälleennäkemistä olla yhdessä kenties parikymmentä minuuttia. He vuorovaikuttavat, kuin jakaisivat pitkänkin historian. Kenties nillitän pikkuasioista, mutta mistä tämä hoppu? Aivan kuin elokuvalla olisi kiire päästä loppuun. Kaipaan rauhallista kuvakerrontaa, jota vielä Lucasin episodeissa näimme. Esimerkiksi tämä kohtaus on hyvä osoitus hänen taidoistaan, kun hän voi sanojen sijasta käyttää pelkkiä kuvia. Kaiken aikaa ymmärrämme ja tunnemme mitä hahmojen sisällä tapahtuu.

Hahmoista puheen ollen, oli mukava tutustua vaihteeksi uusiin ja samalla nähdä veteraanit vanhoissa rooleissaan. Kieltämättä hienoimpiin hetkiin kuuluu, kun Han ja Chewbacca astuvat ensi kertaa valkokankaalle ja Millenium Falconiin, ”Chewie, we are home”. Mutta kuten jo aiemmin totesin, ei pelkkä nostalgia voi riittää. Kuuluu siis kysyä, kuinka uudet hahmot toimivat? Näyttelijät ovat ainakin ok, ja hahmojen taustat kiinnostavia. Erityisesti Finn entisenä stormtrooperina on uusi idea, jota voi hyvällä kirjoituksella syventää tulevissa osissa. Rey on hieman suurempi kysymysmerkki, hänestä puuttuu särmää. Ei huono hahmo, mutta liian väritön Mary Sue -tyyppi. Kylo Ren on sen sijaan suosikkini, uudenlainen avaus. Hän ei ole ylivoimainen suurpahis, vaan nuori, äkkipikainen ja kaikin tavoin keskeneräinen. Jos Darth Vader oli valmis ja potentiaalinsa saavuttanut, on Renillä vielä pitkä tie kuljettavanaan. Ja siinä missä Anakin oli jo nuorena lahjakas ja itsevarma, on Ren lahjakas mutta epävarma. Hän kyllä tahtoo olla paras, mutta pelkää epäonnistuvansa. Myös kostyymi ja siloposkinen olemus miellyttävät minua, odotin jotain erilaista. Tulevat osat toki määrittävät, millainen hahmo hänestä kehkeytyy mutta potentiaalia on. Jos esitrilogiassa Darth Maul oli pelkkä juonimasiina vailla henkilöominaisuuksia, ei nyt ole tyydytty samaan.

Elokuva on luonnollisesti silmiä hivelevän komea, vaikka olisin kaivannut enemmän maisemien ääreen rauhoittuvaa fiilistelyä. Homma on purkitettu 35-milliselle filmille ja siinä on hyödynnetty cgi:n lisäksi paljon lavasteita ja käytännön tehosteita. Ihastuin myös loputtomiin punaisiin heijastuksiin ja valoihin, rakastanhan punaista väriä erityisen paljon. Valomiekkadesign on hienoa ja äänitehosteet huippua; valomiekan sytytys sai silmäni kostumaan, joka kerta. Soundtrack oli taas ikävä kyllä heikko. Vanhat teemat soivat kyllä kauniisti ja oikeissa kohdissa. Mieleeni ei kuitenkaan jäänyt ainoatakaan uutta ja hyvää teemamelodiaa, jollaisia esitrilogiassakin sentään oli. Kaipa John Williams on vain tullut liian vanhaksi.

Nämä ovat ensiajatuksiani, ja voi olla että ne vielä muuttuvat. Pidin elokuvasta, vaikka olen piinallisen tietoinen sen huonoista puolista. Tai ehkä olen ennen kaikkea tietoinen syystä, josta pidän siitä: nostalgia. Täytyy olla muutakin, jotta se voi oikeasti olla hyvä. Tässä oli hyvää nostalgian ulkopuolellakin, mutta ei liikaa. Ehkä uudet jutut antavat vielä odottaa itseään tuleviin osiin. Kenties tällä putsattiin pöytää esitrilogian jättämistä tahroista, mene ja tiedä. Olen ristiriitaisissa tunnelmissa ja jään odottamaan tulevaa.

Hyvää joulua!

Joulurauha on julistettu ja syöty on. Olkaa ihmisiksi.

Sarastuksessa saamelaisista

Jatkojalostin aikaisemman blogitekstini Sarastukseen, kannattaa käydä lukemassa. Parempi versio on se. 

Music!

Dyndynyndynyndynyn...

4. adventtisunnuntain mietteitä

Lapsista

Kuulinpa mukavia uutisia: isoveljelle on tiedossa perheenlisäystä. Olen onnellinen veljeni puolesta, mutta tuntuu myös helpottavalta omasta puolesta. On tärkeää, että suku jatkuu jotain kautta. Olen vuosikausia ajatellut, että itsestäni ei ole siihen ja tätä myötä viimeisetkin paineet katoavat. Olen näet sitä mieltä, että kunnon miehen velvollisuus on perustaa perhe (niin kuin se onkin). Jos ei kumpikaan veljistäni siihen ryhtyisi, olisin minä viimeinen oljenkorsi, mitä en nyt onneksi enää ole. Vanhin veljeni on meistä selväjärkisin ja tervein, siis geneettisesti hyvälaatuinen. Vaikka haluaisinkin, ei olisi minulta vastuullista tehdä lapsia. Fyysisesti olen normaali, mutta neurologisella puolella ilmenee sellaista häikkää, jota on tarpeen olla siirtämättä uusien sukupolvien riesaksi. Ei tosin kannata pitää tätä jalona tekona, perimmäinen syy ratkaisuuni on laiskuus.

Merkittävä osa ihmisistä itseni mukaan lukien on sellaisia, joiden ei kannata tehdä lapsia. Sitten on taas niitä, joiden osalta lapsettomuus on lähestulkoon rikos sukua ja luontoa vastaan. Näinpä nimittäin tänään serkkuni, joka on kolmenkymmenen ylittänyt ja kaunis naisihminen. Hänestä näkee sokeakin kepillään, että tämä kaunotar on siunattu hyvillä geeneillä. Mutta hän on lapseton, eikä edes naimisissa. Millaista haaskausta! Jos olisin hieman huonotapaisempi, vihjailisinpa hänelle pullien leipomisesta uuniin. Niin feminiininen kroppa, niin sirot kasvot ja ääni. Oi voi, surettaa kun ensiluokkainen veri ei tule siirretyksi uusille sukupolville.

Kansallisista symboleista

Wanha vitsi kuuluu, että kansallismieliset ovat omineet kansalliset symbolit. Mitä tällaisiin voi sanoa? Onko kansallismielisten vika, että Suomen lippua ja leijonasymbolia eivät käytä muut? Jos punavihertävien mielestä leijonakoru tai suomipaita ovat mauttomia, älkööt he valittako jos ne muille kelpaavat. Kyse ei ole symbolien omimisesta, vaan siitä että vasemmisto on nämä symbolit hylännyt. Ne olisivat vapaasti kenen tahansa suomalaisen käytettävissä, mutta jos ei kelpaa...

Tämä männävuosien kuohittu ”Uuden Suomen” leijona on ehkä kouriintuntuvin osoitus, miksi vasemmiston ininä osuu omaan nilkkaan. Heille eivät kelvanneet symbolimme sellaisinaan, vaan ne piti uudistaa poliittisesti korrektien periaatteiden mukaan. Kas kun eivät vielä sapelia ja miekkaa poistaneet, edustavathan moiset merkit militaristista öyhötystä. Ei, kansallismieliset eivät koskaan omineet kansallisia symbolejamme. He eivät vain koskaan lakanneet käyttämästä niitä.

Jääkiekosta

Eilinen Suomi-Venäjä -ottelu havainnollisti aika hyvin, millaista venäläinen jääkiekko on, kun se lähtee lentoon. Asiaa luonnollisesti avitti suomalaisten harvinaisen huono pelaaminen. Ikään kuin samaan päivään olisi sattunut suomalaisten pohjakosketus ja ryssien huippukohta. Mutta hienoa katseltavaa ryssien peli oli, kurinalaista ja armottoman tehokasta; 8-1 lukemat kertovat selvää kieltään.

Tämänpäiväinen Venäjä-Tshekki –ottelu oli taas toista maata. Tsekit eivät mokailleet ja puolustivat hyvin. He pelasivat sitä tyypillistä tsekkiläistä kiekkoa, eli käänsivät nopeita hyökkäyksiä, joista myös maaleja syntyi. Venäläiset taas pelaavat hyvin niin kauan, kun ovat johdossa. Tappioasemassa käy kuten niin monta kertaa aiemminkin: he alkavat hermoilla, slaavilainen pinna kiristyy. Sama tehoketju, joka kuritti Suomea henkihieveriin, oli nyt toisen erän lopussa lähes palasina. Valmentaja veti johtopäätökset ja laittoi ketjun kolmanteen erään vilttiin, kunnes aivan lopussa taas laskivat poppoon jäälle. Tämä eittämättä jäähdytti Venäjän ykkösnyrkkiä, mutta ei auttanut muuten. Tshekki pelasi loppuun asti hyvää peliä, välitti virheitä ja voitti. Näin ailahtelevaa Venäjän peli on. Parhaimmillaan se jyrää kuin punakone aikoinaan, huonoimmillaan on kuritonta soolokiekkoa.

Lisäys: Ruotsi on homo.

Kohutotuus Hitlerin kiveksistä

Syy toiseen maailmansotaan selvisi: Hitleriltä puuttui toinen kives. YLE tietää kertoa myös seuraavaa:

Testosteronin puute voi johtaa vakavaan masennukseen, joka ilmenee usein mielialanvaihteluina, äkkipikaisuutena ja hermostuneisuutena.

Palaset loksahtavat vihdoin kohdalleen ja ymmärrys valkenee: tässähän kuvataan naisille tyypillistä käytöstä. Onkin siis syytä huokaista helpotuksesta, että vain yksi kives puuttui. On mahdotonta edes kuvitella sitä hävitystä, jos Hitleriltä olisi löytynyt vielä munasarjat.

Kaikki 24/7

Taas kommentoin päiväpolitiikkaa, tuota mitättömyyksien mitättömyyttä. Tästä uhkaa tulla tapa, mutta en malttanut. Eli kauppojen vapautuneet aukiolot, nytkö ollaan tyytyväisiä? Nytkö on hieno homma, kun safkaa löytyy mihin vuorokaudenaikaan tahansa ja rahaa tulloo kaupoille. En ymmärrä. Eikö olekaan enää yötä ja päivää? Onhan sairaaloiden ympärivuorokautiselle päivystämiselle hyvät syynsä, sen ymmärtävät kaikki. Mutta näin normaalisti, ihmiset elävät tietyn rytmin mukaan: yöllä nukutaan ja päivällä tehdään. Se, että jotkut yökyöpelit eivät tähän sopeudu, on merkityksetöntä. Asiaa ei kuitenkaan auta se, että jotkut ovat yökyöpeleitä jo virkansa puolesta. Vihaan tätä 24/7-ajattelua sen kaikissa muodoissaan. Vihaan myös nykytekniikkaa varsinkin niiltä osin, kuin se tätä mahdollistaa ja saa ihmiset olemaan koko ajan tavoitettavissa. Lepopäivät kuuluisi pyhittää ja kauppojen pysyä kiinni vapaapäivinä. On hyvä asia, jos yhteiskunta aina tuon tuosta pysähtyy, edes hetkeksi. Ne luovat tunnetta sykleistä ja ovat virstanpylväinä harmaan arjen keskellä. Modernisaatio taas johtaa staasiin, kaikesta tulee samaa umpiharmaata arkea. Ei ole erityisiä hetkiä, ei lepoa eikä pyhiä. Ja miksi olisikaan, ovathan moiset vaarallista uskonnollista hapatusta. Pidetään pyörät käynnissä vaikka hampaat irvessä. Heko heko. On koomista, että juuri dynaamisuuttaan hehkuttaava yhteiskuntamme lisää tällaisella vain staattisuutta. Nauran sille, että kauppojen aukioloa perustellaan vapaudella, kun sillä sidotaan ihmisiä turhaan vuorotyöhön. Ennen oli paremmin; sata vuotta sitten oltiin niinkin lapsellisia, että keskeytettiin jopa sotiminen jouluksi.

En välitä siitä olmien valituksesta, kun ei pääse yöllä kauppaan. Minua ei kiinnosta, jos olmin vatsa kurnii vapaapäivinä. Elämä on tehty muutenkin niin helpoksi, ettei vaadi paljoa vaivaa valmistautua etukäteen. Kansantaloudelliset hyödyt ovat myös irrelevantteja, nyt ovat tärkeämmät asiat kyseessä. Ne, jotka liputtavat tätä vapaiden markkinoiden voittona, juhlistavat epäilemättä jouluakin sen tuottaman taloudellisen hyödyn vuoksi. Tällaiset ihmiset olisi syytä ruoskia julkisesti, he eivät ymmärrä pyhyyttä. He ovat kuin sikoja, joille yrittäisi matematiikkaa opettaa. Kaikki kunnia sioille tosin, siinä on viisas eläin.

Olen harmistunut, eduskunta teki väärän valinnan. Jos minä saisin päättää, lisäisin pyhien määrää ja tiukentaisin aukiolosääntelyä. Itkeköön rahapaviaanit siinä sosialismista ja menetetyistä tuloistaan. He itkisivät ja entistä vuolaammin, kun näkisivät vielä turhuuksien rovioni…

Lucianpäivänä

On valontuojan päivä ja kolmas adventtisunnuntai. Valosta saakin lähinnä haaveilla, sillä päivänpaiste on jäänyt haaleaksi ja niukaksi. Vielä viikon verran kaikki pimenee vuoden mustimpaan hetkeen. Ellei sitten tapahdu ihmettä ja tule valkeaa joulua; niin monta sysipimeää ja lumetonta joulua olen nähnyt, että jokainen valkea on ihme ja kiitoksen arvoinen. On sanottava, että myös pidän alkutalven pimeydestä ja harmaudesta. Puut seisovat rankoina tuulessa, tähtiä näkee vilaukselta pilviverhon takaa ja maata peittää ainainen kosteus. Pidän tuosta kaikesta silloin, kun sen on tarkoitus olla loka- ja marraskuussa. Joulukuu on oikullinen, mutta mielestäni (jonka tahtoon todellisuus harvoin mukautuu) valkoinen; jos se ei ole sitä, se on vääryyttä. Tosin päivänä parina olin yöllisellä kävelyllä hiljaisilla teillä ja nautin ilmasta. Celsiusasteita oli siinä määrin, ettei palellut ja tuulen puhuri kohisi miellyttävästi nukkuvissa oksistoissa; pidän siitä, kuinka pilvinen taivas piirtyi ylläni olevia puita vasten. Kaikki on kovin kuolleen näköistä, mutta ehdottomasti merkityksellistä. Jos maisemaa ja tunnelmaa voi kuvailla musiikilla, se olisi jotain tällaista; kaikuvaa melankoliaa.

Olen nyt siinä pisteessä henkilökohtaisia syklejäni, jotta voin sanoa olleeni liian kauan omissa oloissani. Rutiineista tulee jonkinlaista puolihypnoottista toimintaa ja päivät sulautuvat toisiinsa vailla keinoja erottaa niitä. Oliko eilen tiistai vaiko lauantai? Rutiinin rikkovia uusia, mielekkäitä kokemuksia ei ole, jolloin inspiraationi alkaa kuivua. Aina saadessani annoksen näitä kokemuksia, olen kuin ladattu innostuksesta. Ympärilleni kasvaa merkityksellisyyden kupla, jonka kanssa koko maailma resonoi. Kaikesta tulee tärkeää ja yhteyksiä syntyy odottamattomien asioiden välille. Kun sitten vietän liikaa aikaa tämän kuplan sisällä, se kovettuu eikä enää päästä valoa sisälle. Ajatukseni eivät saa ulkoista syötettä ja alkavat kulkea itseään toistavia, neuroottisia kehiä. Siinä missä oli aiemmin ulkomaailma, jota lakkaamatta prosessoin sisäisesti, on nyt enää jäljellä prosessi. Polttoaine on lopussa ja ajatukset linkoavat tyhjäkäynnillä. Tämä on näitä introvertin ongelmia: viihdyn parhaimmin yksikseni ja vaadin tiettyä etäisyyttä todelliseen maailmaan käsitelläkseni sitä. Liikaa kokemuksia liian lyhyessä ajassa ylikuormittaa niin, ettei mitään synny. Mutta myös liian pitkä ajanjakso omissa ajatuksissani ja kuplassani tekee saman. En luo, enkä ajattele tyhjiössä. Kaikki tuo perustuu syötteelle ulkomaailmasta.

Mutta ongelma lienee ratkeamassa, sillä olen lähdössä pian kotopuoleen jouluviettoon. Yksinkertainen maisemanvaihdos ja se, että näkee kaukana asuvia ystäviään jälleen, antaa uskomattomia määriä virtaa. Se on kuin pieni uudestisyntymä ja maltan tuskin odottaa uutta inspiraatiota. Aivan kohta siis, tieni kotia kohti vie.

Monikulttuurinen uutiskatsaus

Välttelen uutisten seuraamista, ne eivät ole kenellekään hyväksi. Kuitenkin, päätettyäni avata Ylen pääsivun, sain silmilleni vahvistetun annoksen mokutusta. En tiedä, mitä Pasilan talossa on meneillään, mutta tänään on ilmeisesti päätetty käynnistää suuroffensiivi. Ohessa linkkejä uutisiin:

Suomi on kotouttamisessa EU:n kärkimaita

Hollannilla on "poliitikaton ulkomaalaispolitiikka"

Tanska soutaa ja huopaa maahanmuuttopolitiikassa 

Eurooppalaiset suhtautuvat kielteisimmin maahanmuuttoon

Hallitus hajasijoittaa pakolaiset ympäri Suomea

 

Päivän sana on kotouttaminen ja sen onnistuminen. Hämmästelin uutista, jonka mukaan Ruotsi ja Suomi ovat menestyneimpien kärjessä; jos meillä tilanne on näin huono ja silti paras, millainen se mahtaakaan olla muualla? Mutta homman nimi selviää kotouttamisen kriteereistä, jotka herättävät hilpeyttä: työmarkkinoiden avoimuus, perheen yhdistäminen, koulutus, terveydenhoito, poliittinen osallistuminen, pysyvä oleskelu, kansallisuuden hankkiminen ja oikeudellinen suoja syrjintää vastaan. Mitkään noista seikoista eivät sinällään kerro mamujen sopeutumisesta mitään. Esimerkiksi pysyvä oleskelu ja kansalaisuuden helppo hankkiminen eivät itsessään sopeuta ketään. Päinvastoin, roskan lailla jaettava kansalaisuus on arvoton. Ilmainen terveydenhuolto eivätkä koulutusmahdollisuudet myöskään takaa vielä mitään. Kriteereiden tulisikin keskittyä maahanmuuttajiin itseensä ja heidän sopeutumiseensa, jonka indikaattoreita voisivat olla työllisyysaste, koulutusaste sekä kielitaito. Avoimet työmarkkinat ovat yhtä tyhjän kanssa, jos etnisen ryhmän työllistymisaste on tästä huolimatta 10 % luokkaa.

Tuota kansainvälistä vertailua kannattaakin tarkastella hyysäyskilpailuna, jossa pohjoismaat ovat voittajia. Ei siis ihme, että nimenomaan listan kärkimaissa on myös epäonnistuttu tiettyjen ryhmien kotouttamisessa (ongelma on tosin universaali, sillä samat ryhmät ovat ongelmia kaikkialla). Niin sanottu integraatiopolitiikka on epäonnistunut ja vertailu osoittaa vain sen, ketkä tätä politiikkaa tunnollisimmin harjoittavat. Jos tätä pitää merkkinä integraation onnistumisesta, olisi se sama kuin onnittelisi opettajaa hyvästä työstä oppilaiden saadessa pelkkiä nelosia; ainakin hän piti tunnit sovitusti!  Samaisen logiikan vuoksi Suomen, Hollannin ja Tanskan katsotaan ottavan takapakkia, koska kiristävät esimerkiksi perheenyhdistämistä. Ei väliä sillä, estääkö tämä objektiivisesti mamuja kotoutumasta tai sillä, ettei perheenydistämistä sinällään estetä vaan tiukennetaan (mitä parhain keino afrikkalaisen mutavyöryn patoamiseen). Se nyt vain on väärin, koska perheenyhdistäminen on joidenkin mielestä hyvää politiikkaa a priori.

Kiistaa on ollut myös siitä, hajauttaako mamut ympäri maata vai keskittääkö heidät kaupunkeihin. Vuosia sitten, kun vielä suhtauduin myönteisesti maahanmuuttoon, kannatin ehdottomasti hajasijoittamista; näin vähennettäisiin segretaatiota. Ylen uutisessa ollaan sitä mieltä, että tämäkään ei toimi. Voi olla, syyksi esitetään esimerkiksi työmahdollisuuksien vähäisyyttä. Tämä on tosin ristiriidassa sen suosikkiväitteen kanssa, että mamut itsessään tuovat lisää työpaikkoja sekä etnisellä värinällään puhaltavat lisää eloa meininkiin. Pari hauskaa parahdusta myös löytyy:

Rantala kuitenkin rauhoittelee, että pakolaisia ei olla ohjaamassa alueille, jossa minkäänlaisia elämisen edellytyksiä ei ole.

– Ei voi ajatella, että ihmisiä aivan sellaisiin korpikyliin sijoitettaisiin. Mutta onhan meillä täällä joukko pieniä kaupunkeja, jotka minun mielestäni ainakin sopivat hyvin tähän tarkoitukseen.

Olisihan se kamalaa, jos moniosaajat joutuisivat elämään samoissa oloissa kuin kantaväestö, jotka jotenkin tulevat toimeen korpikylissä vailla minkäänlaisia elämisen edellytyksiä. Mutta vitsit sikseen, tämähän on oikeasti perusteltua. Kielitaidottomia ja mitään osaamattomia muukalaisia ei kannata syrjäkylille sijoittaa. Kuitenkin: ongelmat eivät ratkea kaupungeissakaan. Tietyt ryhmät ovat jo valmiiksi näihin keskittyneet ja tästä huolimatta pitkälti työttöminä ja sosiaaliavun varassa. Lisäksi he ghettoutuvat omiin enklaaveihinsa ja voivat elää ilman kunnon kosketusta kantaväestöön. Tämä lisää viimeksi mainittujen poismuuttoa näiltä alueilta, minkä lisäksi suurin osa uusista muukalaisista hakeutuu niihin kuin magneetin vetäminä. Olemme siis pattitilanteessa: häviämme, jos annamme vähemmistöjen paisua kaupungeissa pullataikinan tavoin. Häviämme myös, jos hajasijoitamme heidät pitkin maita ja mantuja. Kaupungissa tai maalla, he eivät työllisty. Kaupungissa tai maalla, he ovat konfliktissa kantaväestön kanssa. Kummallista siis, ettei tämänkin jälkeen ole ajateltu sitä ilmeisintä vaihtoehtoa: ei oteta tätä porukkaa tänne enempää ja ajetaan jo olemassa olevat ongelmavähemmistöt pois. Esimerkiksi rahallinen tarjous vapaaehtoisille lähtijöille voisi olla hyvä houkutus, tonni käteen ja maasta ulos. Jos tällä metodilla saataisiin alkuun vaikkapa 50 000 ihmistä poistumaan, maksaisi se 50 000 000. Kallis hinta, mutta naurettavan halpa jos ottaa pitkän aikavälin rahalliset ja inhimilliset kustannukset huomioon.

4. Sarastus-artikkelini

Sibeliuksen 150-vuotisjuhlapäivän kunniaksi raapustin seuraavanlaisen tekstin, ohessa katkelma:


Nuoren Suomen taiteilijat olivat rohkeita ihmisiä, jotka uskalsivat valita puolensa myrskyisinä aikoina. Kontrasti jatkosodan jälkeisiin vasemmistolaisiin ei voisi olla räikeämpi; siinä missä Sibelius, Gallen-Kallela ja Halonen olivat pienen kansan puolella imperiumia vastaan, olivat taistolaiset selkärangattomia pseudokapinallisia imperiumin puolella kansaansa vastaan. Näiden nilviäisten ajattelussa ei ollut mitään, mikä olisi ollut heille itselleen vaarallista tai haastavaa. Vaikka limanuljaskat ovat aina olleet keskuudessamme, teki YYA-aika heidän eetoksestaan sosiaalisesti hyväksyttyä. Tämä mädänneisyys on edelleen periytynyt monikulttuurisuutta ajavalle suvaitsevaistollemme, joka on vastaavanlaista pohjasakkaa. He kikattavat sille, kuinka kansallistunteemme on ylhäältä käsin kerrottu narratiivi. Entä sitten, ainakin he todella kertoivat sen meidän vuoksemme. Niin sanottu monikulttuurisuus ei ole sen vähempää ylhäältä käsin saneltua, mutta sitäkin ylimielisempää. Nuoren Suomen taiteilijoita ajoi rakkaus omaan maahansa ja kansaansa, nyky-Suomen maanpettureita ajaa egoistinen tahto kusta omaan pesäänsä. Näistä kusijoista ei olisi ongelmia, jos heitä olisi vain vähän; Itävallallakin oli vain yksi Thomas Bernhard. Kun pesään kusemisesta tulee maan tapa, se syövyttää moraalin.

Muukalaisten rikollisuudesta

Muukalaisten ei-niin-yllättävä rikollisuusongelma on odotetusti tullut täytenä yllätyksenä Hyville ihmisille. He ovat kuin hahmo, joka seuraa vierestä, kun toiset ottavat vuoron perään osumaa pesäpallomailasta. Kymmenet ovat yrittäneet puhua mailan heiluttajalle järkeä, mutta hän jatkaa silti huitomista. Hyvä ihminen tekee johtopäätökset ja lähtee puhumaan järkeä: mutta turpaan tulee. Herättyään koomasta ja voivoteltuaan aikansa kallomurtumaansa, hän ei käsitä mikä meni pieleen. Syyn täytyy löytyä aikaisemmista yrittäjistä, jotka eivät puhuneet tarpeeksi järkeä. Ehkäpä he jopa provosoivat tätä. Hyvä ihminen päättää koettaa uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen…

Muutos näyttää tapahtuneen siinä, että suvakit ovat siirtyneet denialismista vähättelyyn. Suomalaiset nyt kuitenkin tekevät valtaosan rikoksista ja etenkin raiskauksista, miksi kiinnittää huomiota muukalaisten tekemiin? No, onneksi sentään edes näin. Jos muukalaiset tekisivät nykyisillä määrillään myös absoluuttisesti suurimman osan rikoksista, meillä olisi jo avoin sotatila. Olennaista ovat suhteelliset osuudet ja se, minkälainen kehityskulku tästä voidaan ekstrapoloida; tietyissä etnisissä ryhmissä tietyt rikostyypit (ryöstöt, pahoinpitelyt, varkaudet ja raiskaukset) ovat korostuneet. Tästä voidaan siis päätellä, että kyseisten ryhmien väestöllisen koon kasvaessa, heidän tekemänsä rikokset lisääntyvät. Vaikka suhteellinen osuus voi tätä myötä pudota, rikosten kokonaismäärä kasvaa. Nimittäin ne rikokset, joita muukalaiset tulevat tekemään, eivät mitenkään korvaa kantaväestön tekemiä vaan tulevat uusina siihen päälle. Kukaan järkevä kansallismielinen ei pidä suomalaisten rikollisuutta oikeutettuna tai olemattomana asiana, me emme vain halua uusia tekijöitä tänne. Me voimme selkeästi nähdä, etteivät pelkät sosiaaliset tekijät kuten tulijoiden nuori ikä tai tulotaso ennusta rikosalttiutta. Myös kulttuuritausta vaikuttaa, sillä eri etnisyydet eivät ole tasaisesti ylikorostuneet (itäaasialaiset tekevät tiettyjä rikoksia vähemmän suhteessa kantaväestöön). Niinpä on rationaalista rajoittaa erityisesti tietyistä maanosista - kuten Afrikasta ja Lähi-idästä - saapuvaa maahanmuuttoa.

Raiskaukset ovat erityisesti saaneet niin normaalit ihmiset kuin feministitkin takajaloille, eri syistä. Siinä missä varsinkin naiset ovat kasvavissa määrin huolestuneita siitä voiko kaduilla enää rauhassa kulkea, feministit kykenevät vain säksättämään väärin sammuttamisesta. He epäilevät kansallismielisten miesten motiiveja, eivät he kuulemma oikeasti välitä naisista. Varmasti ei ole merkitystä sillä, että isolla osalla heistä on vaimoja ja tyttäriä, oikeasti he tahtovat vain alistaa. Vaarallisin suomalaiselle naiselle on edelleen se suomalainen mies ja kulttuurimme, joka ilmeisesti sallii ja kannustaa raiskauksiin. Tässä vaiheessa voi vain ihmetellä, kuinka erilaisissa todellisuuksissa voimme elää. Haluaisin edelleen nähdä sen kansallismielisen, jonka mielestä raiskaaminen on oikein. Pointti ei puheissamme ole koskaan ollut siinä, vaan jo olemassa olevan ongelman pahenemisessa; kuten edellä totesin, ulkomaalaiset raiskaajat tulevat entisten lisäksi, eivät tilalle. Omissa rikollisissa on jo tarpeeksi tekemistä, emme kaipaa uusia tuliaisina. Ihmiset ja varsinkin miehet suhtautuvat raivolla seksuaalirikoksiin ja sitä kiihkeämmin, jos löytyy omaa perhettä ja tyttäriä. Seksuaalirikolliset eivät syyttä suotta ole myös vankilahierarkiassa pohjalla. Niinpä kaikennäköiset puheet raiskauskulttuurista ovat soopaa. Jos sellaisen olettaisikin, kannattaisi katsella ählämien suuntaan. Ei varmasti ole kulttuuria, jossa raiskaaminen olisi hyväksyttyä, mutta toisissa kyseisen rikoksen selvittäminen on vaikeampaa. Arvatkaapa, ovatko muslimimaat kunnostautuneet tällä saralla?

Feministien suosikkiväite on, että suurin osa raiskauksista jää tuomitsematta ja ilmoittamatta. Olen aiemmin suhtautunut torjuvasti väitteeseen, mikä on kuitenkin virheellistä. Enhän voi tietää, missä määrin niitä ilmoitetaan tai jää ilmoittamatta. Lisäksi arviolta puolet kaikentyyppisistä rikoksista jää koskaan selvittämättä, mikä pätee varmasti myös raiskausten kohdalla. Raiskauksia on ylipäätään vaikeampi selvittää, koska todistusaineisto voi olla vähäistä. Niinpä ainoaksi tarttumapinnaksi jää sana sanaa vastaan. Voi todella olla, että leijonaosa raiskauksista jää paitsi selvittämättä, myös kokonaan ilmoittamatta. On kuitenkin mahdotonta spekuloida tarkkoja suhdelukuja, ilmoittamattomia kun ei voida tilastoida. Asiaa ei helpota myöskään perättömät ilmoitukset, jotka eivät ole aivan vähäisiä. Tutun tai aviopuolison tekemän raiskauksen suhteen ilmoituskynnys on korkeampi, minkä lisäksi ystävät tai suku voivat vähätellä tai kiistää tapauksen. Vaikeinta on joka tapauksessa uhreilla, tuomioidenkin jäädessä vähäisiksi; mikä rangaistus on pari kuukautta ehdollista? Tässä kirjoituksessa annetaan tosin vaihtoehtoinen näkökulma asiaan: lievä tuomiolinja johtuisi parisuhderaiskauksen vaikeasta todennettavuudesta. Tämän seurauksena oikeuslaitos olisi ottanut johdonmukaisesti lievän linjan kaikissa raiskaustuomioissaan, mistä ovat sitten oikeat uhrit saaneet kärsiä. Siinä myös lienee totuutta, että avioliitoissa tapahtuva seksuaalinen väkivalta kasautuu tietyille uhreille. He ovat niitä nyrkkimagneetteja, jotka kiertävät väkivaltaisesta suhteesta toiseen. Lähisuhdeväkivalta ei ole normi, eikä parisuhteessa ole yleensä pelättävää. Dynamiikka ulkomaalaisten kantaväestöön kohdistamissa rikoksissa on siten eri, sillä ne tapahtuvat julkisella paikalla. Siinä missä aviomiehensä voi valikoida, on katuväkivalta satunnaista. Uhri voi olla kuka tahansa, mikä vähentää yleistä turvallisuuden tunnetta.

On mahdotonta sanoa, jääkö suurin osa raiskauksista todella ilmoittamatta. Jos näin kuitenkin oletetaan, se pätee myös muukalaisiin. Ja koska muslimikulttuureissa naisen asema on mitä on, minkälainen mahtaakaan olla esimerkiksi somalinaisen kynnys ilmoittaa miehensä tekemä raiskaus? Se on korkealla yhtä varmasti kuin neekeri on musta. Oli siis väite totta tai ei, se ei ole argumentti ulkomaalaisten tekemien seksuaalirikosten mitätöimiseksi. Ilmoituskynnyksen ulkomaalaisen suhteen sanotaan myös olevan matalampi, mutta uskon sen olevan matalampi ventovieraiden suhteen ylipäätänsä; ei liene paljon merkitystä sillä, onko se puskista tullut raiskuri spermanaama vai rättipää. Toisaalta tämän uutisen mukaan perättömiä ilmoituksia tehdään enemmän ulkomaalaisista, mikä korostaa heidän osuuttaan tyhjästä. Mutta niin taikka näin, ulkomaalaiset ovat joka tapauksessa yliedustettuina. Raiskattiin sitten kotona taikka kadulla, heillä se mulkku on useimmin ojossa väärissä paikoissa. Enkä tietenkään puhu keistä tahansa ulkomaalaisista, vaan niistä Lähi-Idän rättipäistä ja Afrikan paksuhuulista. Mitä suvakit oikein ajattelivat, että maahanmuuttajat ovat jokin monoliitti? Rassistit!

Minulla ei ole reseptiä ongelmaan. Tuomioiden kiristys kautta linjan olisi yksinkertaista, esimerkiksi kymmenen vuoden automaattikakku ja kastrointi päälle voisivat kummasti viilentää haluja. Poliisivalvontaa taas ei voida loputtomasti lisätä ilman luisumista totalitarismiin ja valistus ei tehoa kaikkiin. Järjenkäyttö ja rikollisten juridinen vastuu eivät myöskään sulje toisiaan pois. Samasta syystä kuin pidämme ovemme lukittuina ja vältämme väkivaltaisten narkkarien seuraa, on myös naisten syytä pitää itsestään huolta. Julkiselle paikalle ei kannata sammua ja ryyppyreissulla on fiksua pitää kavereita mukana. Nämä ovat ihan normaalia varovaisuutta, eivät syyllistämistä. Se, että naisten pitää nyt alkaa varoa pukeutumistaankin, kertoo muukalaisvyöryn aiheuttamasta muutoksesta tilanteessa.* Suomi on ennestään viheliäinen maa, jolla on kuonansa omasta takaa. Ei siis oteta tuota kuonaa tänne lisää.

*Sanotaanko toki, että pidän säädyllistä pukeutumista hyvänä asiana ihan muuten. Naisen ei tule näyttää hampurilaiselta huoralta.

Lisäys 10.12: tekstiä korjattu, mitä tulee väitteeseeni Optulan tilastoista. Kyseinen tutkimus ei siis perustunut tuomituille tapauksille, vaan nimenomaan epäilyille. Olin huolimaton.

Lisäksi on syytä huomauttaa, että kokonaisrikollisuus on Suomessa vuosien varrella vähentynyt. Näin ollen muukalaisten mukanaan tuoma rikollisuus todella tulee jossain määrin entisen rikollisuuden tilalle; kantaväestön rikollisuus vähenee nopeammin kuin mitä vierasmaalaiset ehtivät tilannetta - höm - paikkaamaan. Tässä kannattaa silti pitää mielessä, että kehitys tuskin tulee jatkumaan samaan malliin. Valtion köyhtyminen ja sosiaalisten ongelmien paheneminen tulevat lisäämään rikollisuutta niin kantaväestöllä kuin maahanmuuttajilla. Nykyisen tilanteen valossa ei ole syytä odottaa parempaa huomista juuri minkään suhteen. Ja rikollisuus on lopulta vain kuorrutus siinä monikulttuurisessa kakussa, joka on ulosteesta leivottu.

98 vuotta

Musiikkia!

Suojeluskunnat Suomenmaassa järjestystä vaatii, kaikki ryssät maasta pois ja alas punakaarti! Hei, Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut!

Jääkäreillä mukanaan on menestys ja onni. Meikäläisten vyöllä riippuu saksalainen pommi! Hei, Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut!

Pikkuryssät Pietarissa näkee pahaa unta: Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta! Hei, Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut!

Eespäin veikot, pelko pois ja rivakaksi tahti. Suojeluskunnat Suomenmaassa on vapauden mahti! Hei, Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut!

Suomi kellottaa 98 vuotta. Sitä, onko maamme enää todella itsenäinen, ovat ihmiset alkaneet kyseenalaistaa niin oikealla kuin vasemmalla. Puhuvatpa monet kitkerään sävyyn itsenäisyyden muistopäivästä, missä on kyllä totuuden siemen; emme ole enää itsenäisiä samalla tavalla kuin edes YYA-aikana ja autonomiankin aika oli joissakin suhteissa suvereenimpaa. EU, monikulttuurisuusprojekti sekä ylikansallinen mammona ovat yhdessä pyrkineet tekemään selvää suomalaisesta yhtenäisyydestä ja voi kysyä, mitä siitä on vielä jäljellä. Onko vahinko edes peruutettavissa? Mitä tulee Euroopan unioniin, kyse on viime kädessä byrokratiasta ja politiikasta, joita on helpoin muuttaa. Noiden asioiden suhteen peliä ei ole menetetty, eikä ole kirkossa kuulutettua että Suomi pysyisi osana euroa taikka koko unionia. Tällä hetkellä irtautuminen ei näytä todennäköiseltä, mutta muutokset voivat tapahtua yllättävällä vauhdilla kuten oli laita Neuvostoliiton kaatumisessa. Taloudellisen riippuvuuden kehää taas on vaikea ratkaista ja kapitalismin logiikka itsessään sotii minkäänlaisia pysyviä ja näennäisesti hyödyttömiä rakenteita vastaan. Raha ei tarvitse isänmaata eikä kansallista koheesioita, mutta me tarvitsemme rahaa. Minun on vaikea nähdä muuta mahdollisuutta suunnanmuutokselle kuin globaalin systeemin täydellinen romahdus; yksittäisten valtioiden kapinat eivät kykene sen koneistoa kaatamaan ja koneiston luontoon kuuluu nielaista kaikki; jonain päivänä se haukkaa liian suuren palan.

Isoin ongelma on yhtenäisyyden rapautuminen ja yhteisen tarkoituksen katoaminen. Monilla ei ole enää edes illuusiota siitä, että jakaisi mitään samaa naapurin Penan kanssa. Ihmiset eivät näe Suomea vaan itsensä ja eturyhmiä, jotka sattuvat asumaan saman valtion alueella. Vasemmiston mielestä ongelma on tiettyjen ihmisten haluttomuudessa maksaa veroja, vaikka tässä on vain osatotuus. Ennen kaikkea he eivät näe, miksi niitä veroja ei haluta maksaa. Jos naapurin varakkaampi Matti ei katso olevansa samaa porukkaa työttömien ja rättipäiden kanssa, miksi vaivautua? Ne, jotka kovimmin ovat tehneet työtä suomalaisuuden epädramatisoimiseksi ja myyttien murtamiseksi, saavat nyt mitä tilasivat. Rikkaat eivät välitä maksaa penniäkään maalle, joka ei anna heille mitään takaisin ja jota he eivät tarvitse. Köyhät ja työttömät taas eivät näe muuta kuin kasan oikeuksia, eivätkä unissaankaan ajattelisi tekevänsä mitään velvollisuudesta. Eivät he ymmärrä edes koko sanaa. Sekä vasemmisto että oikeisto ovat erehtyneet kuvitellessaan, että pelkät taloudelliset siteet ja pakotteet luovat Suomen. Vasemmistolle kyse on veroista ja oikeistolle voitoista, mutta molemmille materiasta. Uskonnon, myyttien ja koheesion kaltaiset haihatukset voidaan huoletta huuhdella historian viemäriin, mikä on kuvatunlaisessa katsannossa täysin johdonmukaista.

Suomi ei ole byrokraattinen koneisto tai valtionsa. Mainitut ovat olemassa kansansa vuoksi, ei päinvastoin. Hallinnon voi uudistaa ilman ihmisten tuhoamista, kansaa ei. Ja me suomalaiset olemme kansa, emme osa maailmankylää tai internationaalia. Kansamme on konkreettinen asia konkreettisine osineen, kuin osatekijöidensä summa. Mutta se on sittenkin enemmän, enemmän kuin osiensa summa. Sen perimmäisluonne ei löydy matemaattisesta kaavasta, vaan myytistä. Sitä ei voi tyhjentävästi käsitteellistää eikä analysoida. Epäilemättä joka kansallismieliseltä tullaan kysymään suomalaisuuden määritelmää, kuin eksakti sellainen olisi olemassa. Mutta neuvoni teille on: älkää vastatko. Sillä hetkellä, jona suomalaisuutta joutuu erikseen todistelemaan, on peli jo menetetty. Saat kuulla suomalaisuutesi olevan ”uskonasia”, johon voit huoletta vastata myöntävästi. Se on uskonasia, aivan kuten on luottamus aviopuolison uskollisuuteen, vanhempien ja lasten siteeseen ja elämän tarkoitukseen. Vaatii uskonhypyn nähdäkseen yhteyden toisilleen tuntemattomien välillä. Kuitenkin, saman uskonhypyn tekevät myös suvaitsevaiset nähdessään ihmiskunnan tulevan toimeen sen pienimmän yhteisen nimittäjän vuoksi. Heidän näkemyksensä voidaan dekonstruoida siinä missä muutkin, koska arvokysymykset palautuvat aina uskoon. Uskoilla on kuitenkin eroja: siinä misssä suomalaisuus on kovalle kalliolle rakennettu tarina, on monikulttuurisuus yläpilville kyhätty valhe.

Kysymys kuuluu, mihin valitset uskoa? Uskotko valheeseen vai veren ja väkivallan täyteiseen tarinaan, joka ei välttämättä pääty hyvin ja joka kuitenkin on totta. Suomi suomalaisille vai Suomi kaikille? Näihin kysymyksiin ja tunnelmiin toivotan ihmisille hyvää itsenäisyyspäivää.

Päivän Noomit

Raven girl.

Poliittisesti korrekti Mein Kampf

Saksassa julkaistaan uudelleen Hitlerin pahamaineinen opus, ja painos tulee olemaan ensimmäinen sitten toisen maailmansodan. Mutta ei huolta, kirja on onneksi varustettu 3500 asiantuntijakommentilla erinäisten myyttien murtamiseksi ja uusnatsien valtaannousun ehkäisemiseksi.

Hienoa Saksa. Koska kunnioitatte lukijoiden älyä noin paljon, ehdotan että seuraavaksi painatatte poliittisesti korrektit versiot Raamatusta, Tolkienin tuotannosta ja jokaisesta ennen vuotta 2000 julkaistusta klasssikkokirjasta. Siinä kaikessa naisvihassa, fallosentrisyydessä ja rasismissa olisi purtavaa muutamaksi eliniäksi; suosittelenkin projektin osanottajille nitroja matkaan. Odotan tuloksia innolla ja erityisen mielelläni lukisin Michel Houellebecqin Alkeishiukkaset feministisellä kommentaarilla. Fasismin vastaisessa kamppailussa ovat kaikki keinot sallittuja, eikä herkkien ihmisten mieliä tule ajatusviruksille altistaa. Polttouunit odottavat aina seuraavan nurkan takana.

Saamelaiset, alkuperäiskansa?

Mehän olemme kuulleet tämän useita kertoja, eli suomalaiset ajoivat saamelaiset pois asuinsijoiltaan ja vuosisatojen ajan syrjivät heitä. Lopulta toivat uudet tuulet muutoksen ja saamelaisten asema Suomen alkuperäisinä asuttajina tunnustettiin ja syrjintä tuomittiin. Mutta menikö homma juuri näin, otetaanpa selvää.

Aivan aluksi olisi syytä setviä läpi harhaisimmat näkemykset, joita aiheeseen liittyen olen kuullut. Kysymyksessä ei ensinnäkään ollut millään tasolla kolonialismiin rinnastettavissa oleva prosessi ja toisekseen, saamelaiset eivät ole kuin Amerikan intiaanit. Jälkimmäinen vertaus on kaikkein helpointa lytätä: uuden mantereen valtauksessa eurooppalainen väestö syrjäytti pitkän ajan kuluessa intiaaniväestön niin sotimalla, taudeilla (osin tahattomasti) kuin hitaasti hivuttamalla. Kyse oli kahden rodun kohtaamisesta, jossa teknisesti ylivoimainen väestö lanasi heikommat tieltään. Suomalaiset ja saamelaiset taas geneettisestä etäisyydestään huolimatta kuuluvat samaan kieliryhmään, mitä yhteyttä ei eurooppalaisten ja intiaanien välillä ollut. Suomalaisten ja saamelaisten jakoivat kauan saman historian, siinä missä intiaanit eriytyivät muista populaatioista aikakausia sitten. On myös kyseenalaista, missä määrin voi puhua suomalaisista ennen keski- tai uutta aikaa. Sitä ennen oli vain toisiaan vastaan taistelevia heimoja, jotka eivät välttämättä ymmärtäneet toisiaan sen paremmin kuin nykysuomalaiset virolaisia. Näin ollen myös kolonisaatiorinnastukset ontuvat, koska käytännössä kyse oli heimojen eloonjäämiskamppailusta, jossa saamelaiset sattuivat jäämään kakkoseksi. Kun vielä pidetään mielessä se, etteivät saamelaisetkaan olleet yhtä ja samaa heimoa, ei lapsellisimmille näkemyksille jää lainkaan sijaa.

Mutta sitten vakavampaan pohdintaan, keitä ovat Suomen alkuperäisasukkaat? Tehtäköön selväksi, etten ole syvällisesti asiaan perehtynyt, mutta yksimielisyyttä asiassa ei näytä olevan tutkijoidenkaan piirissä. Samaa mieltä voidaan olla vähintään siitä, että Suomessa ei ollut asutusta ennen jääkauden päättymistä (varsin ilmiselvistä syistä). Kysymys sitten siitä, kuka tänne ensimmäisenä tuli, onkin vaikeampi. Yhtäällä sanotaan, että saamelaiset tulivat ensin ja suomalaiset heidät vuosisatojen aikana syrjäyttivät. Toisaalla epäillään suomalaisten ja saamelaisten olleen samaa porukkaa tai määrittelemisen olevan mahdotonta. Lainaus:

Aikaisemmin ajateltiin, että saamelaiset olivat Suomen alkuperäisasukkaita, jotka joutuivat vetäytymään pohjoiseen suomalaisten tieltä. Tämä tulkinta ei kuitenkaan saa tukea geneettisestä aineistosta. Jos Etelä-Suomen saamelaiset olisivat olleet samaa porukkaa kuin nykyajan saamelaiset, tämän pitäisi näkyä saamelaisvaikutuksena suomalaisten geeneissä, mutta sellaista ei ole. Saarikivi myös muistuttaa, että suullisessa perinteessä näitä ”saamelaisia” kuvataan kaskiviljelijöiksi. Tämä viittaa siihen, että he harjoittivat toisenlaista kulttuuria kuin pohjoisen saamelaiset. Tämä yhtälö ei jätä paljon vaihtoehtoja. Todennäköisin selitys on, että etelän saamenpuhujat olivat eräs niistä etnisistä ryhmistä, joista tämän päivän suomalaiset on tehty, ja että ryhmä jossakin vaiheessa vaihtoi kielensä. Toinen mahdollisuus on, että nämä ihmiset hävitettiin, ennen kuin he ehtivät sekoittua muuhun väestöön. Niin tai näin, jossakin vaiheessa he ennättivät siirtää kielensä geneettisille saamelaisille.

Niin taikka näin, on näiden epäselvien ja ristiriitaistenkin tietojen valossa selvää, ettei esihistorialla voida nykypäivän politiikkaa oikeuttaa. Lienee turvallista sanoa, että sekä suomalaiset että saamelaiset ovat tämän maaläntin alkuperäisasukkaita. Maamme oli pirstoutunut heimoihin, joista saamelaiset olivat yksi. Kenties lukumääränsä vähäisyyden taikka muiden seikkojen vuoksi heistä ei ollut haastamaan suomalaisia heimoja, joiden tieltä väistyivät. Kun keskiajalta eteenpäin alkoi hahmottua yhtenäisempi Suomi, myös ero saamelaisiin korostui. 1300-luvulla käynnistyi kehitys, jota voi sitten kutsua jo varovaisesti kolonialismiksi siinä merkityksessä, että Savoon ja pohjoisempaan Suomeen alkoi valua suomalaista väestöä. 1500-luvulta lähtien myös kruunu alkoi tietoisesti kannustaa muuttoliikettä. Joka tapauksessa, mitään imperialismiin viittaavaa on prosessista turha etsiä. Ristiriitoja saamelaisten kanssa varsinkin pohjoisempaan tunkeuduttaessa tuli väistämättä, mutta isoimmat konfliktit käytiin kuitenkin karjalaisten kanssa. Saamelaisia voi tämän perusteella kyllä kutsua Pohjois-Suomen alkuperäisiksi asukkaiksi, mutta senhän kaikki tietävät.

Syrjintä, jonka voi katsoa alkaneen suomalaistamispolitiikasta maamme itsenäistymisen aikoihin, oli luonnollisesti väärin. Avoin halveksunta ja ylenkatse tulivat normaaleiksi tavoiksi suhtautua saamelaisiin, mikä osaltaan edesauttoi heidän kulttuurinsa hidasta kuolemaa. Tähän sorruttiin kansallisen hybriksen huumassa, aivan kuten kaikkialla muuallakin Euroopassa. Nykypäivänä tämän asetelman voi havaita venäläisten asenteessa suomensukuisiin kansoihin, joiden kulttuuripiirteet ja kielet tulevat todennäköisesti katoamaan. Tähän saatiin sentään Suomessa muutos, enkä lainkaan vastusta saamelaisten pyrkimyksiä vaalia kulttuuriaan. Toivon heille tässä vain onnea, sillä nykyaika ei muuten anna maailman kulttuurien suhteen liikaa toivoa; on ennustettu että jopa 90 % kielistä tulee kuolemaan tulevien vuosikymmenien aikana.

Saamelaisilla voi kernaasti olla alkuperäiskansan status ja tiettyjä erioikeuksia, mutta yksi asia tässä edelleen risoo: saamelaiset eivät ole ainoa alkuperäiskansa, myös me suomalaiset olemme natiiveja. Jos onkin (ja aivan aiheesta) myös suomalaisten vastuulla, että saamelaisten kulttuuri säilyy, kuka huolehtiikaan meistä? Kuka muu katsoo peräämme, ellemme me itse. Mikäli emme aidantakaisten viherkenttien ihailun ja vähemmistöjen paapomisen keskellä muista pitää puoliamme, meidät jyrätään kuten kaikki pienet kansat on niin usein jyrätty. Varsinkin kollektiiviseen syyllisyydentuntoon taipuvaisen älymystön päässä ei näytä hahmottuvan se, ettemme ole imperiumi vaan pieni maa imperiumin etupihalla. Vain lyhyen matkan päästä kaakkoisrajaltamme on kaupunki, jossa on yhtä paljon asukkaita kuin niitä on maassamme yhteensä. Meillä on kivulias ja verinen historia, jonka vuolaassa virrassa on nykyinen suvanto poikkeus. Globaali hirmumyrsky ei mene ohitse ja jätä meitä rauhaan, eivät ne ole koskaan jättäneet. Emme koskaan toivo, että ne sodat tulevat kotipihallemme mutta niin vain ne tulevat. Pelkuri sulkee tässä tilanteessa silmänsä, vaikka pitäisi valmistautua. Pahansuovat lietsovat vihaa, vaikka pitäisi yhdistäytyä. Idiootit tahtovat hypätä Ruotsin perässä kaivoon, vaikka tulisi iskeä kansi kiinni. Laiskurit tahtovat luovuttaa, vaikka tulisi ryhdistäytyä. Onko kerta kaikkiaan mahdoton fantasia, että Suomen kansa puhaltaisi yhteen hiileen? Viimeistään vihollinen porteilla pakottaa meidät hylkäämään riitamme, mutta siinä vaiheessa voi olla liian myöhäistä.

1. adventtisunnuntai

Taas se aika vuodesta, kun voi virittäytyä joulua kohti ja kuunnella asiaankuuluvaa musiikkia. Mutta eikö ole hieman omituista, että joulun valmistelu alkaa niin aikaisin? Onhan sinne edelleen yli kolme viikkoa aikaa ja kuitenkin itse juhlapäiviä on vain kolme. Toki joulu on suurin juhlamme, joka kokoaa perheitä ja sukulaisia yhteen; ihmiset haluavat ottaa ilon irti. Joka tapauksessa viikkokausien build up vain yhtä päivää varten tuntuu liioittelulta, puhumattakaan jo lokakuussa(!) alkavasta mainonnasta.

Minulle itselleni joulu on rakkain juhla ja henkilökohtaisesti pidän ajatuksesta, että koko kuukausi olisi tietyllä tavalla erityinen. Kyse ei ole siitä, että stressaisin valmisteluja tai lahjojen ostoa. Hoidan tuollaiset ikävyydet varsin nopeasti alta pois, vihaan kauppoja ja ostosten tekemistä. Sen sijaan pidän siitä kuinka asuntoihin ilmaantuu koristeita kadut kaunistetaan valoilla. Hyvä maku on siinäkin luonnollisesti säilytettävä, inhoan jenkkityylistä ylikoristelua. Inhoan vähän kaikkea muutakin jenkkilässä, siellä varmasti paskakin haisee pahemmalta. Kaikki on jenkkilässä isompaa, to the EXTREME!! Yeah fucking nigga, EXTREME!!

Balls size of a tennisball, shit with the stink of the rotting Christ, ass size of the seventeen seats, Yeah, Yeah, TO THE MOTRHERFUCKING EXTREME!!! Yeah shit that son of a bitch, shit to the EXTREME!!

MEH-YAN!!!

Mutta niin, mihin jäinkään...joulukuun erityisyydellä on uskonnollinen taustansa, siitä adventtisunnuntaiden merkitys. Hyväksyn siis tämän perinteen, onhan joulun odotus lopulta yksi osa sen iloa. Mutta kunpa se jäisikin siihen. Kaupallinen sektorimme aloittaa joulun odotuksen jo lokakuussa, ellei jo aiemmin. On ihmisiä, jotka kaivavat koristeet ja joululevyt esille jo tuolloin. Mikä onkaan pointti? Tässä on taas erinomainen tilaisuus haukkua nykyaikaa: idea joulun odotuksesta ja adventeista on venytetty kauas marraskuuhun ja lokakuuhun, ehkä jopa syyskuuhun. Koska miksi ei? Mitä kohtuuttomuuksia on, joita nykyaika ei keksisi tehdä? Jos on olemassa idea, se myös toteutetaan. Miksei aloiteta saman tien jo juhannuksesta ja samalla viimeistellä joulun muuttaminen coca cola-mainokseksi, mitä kohti on jo vuosikymmenet pyritty. Ja juuri olleen "mustan perjantain" kunniaksi voitaisiin puhua myös mustasta joulusta; kaupat auki ja ostariralli jatkukoon. Lisää muovia, lisää glitteriä ja tavaraa. Kaikki paskaksi!

No niin, mukavaa adventtisunnuntaita hyvät ihmiset. Olkaa kiltisti, tänään tulee viimeinen jakso Siltaa.

Rotujen sekoittuminen

Totuuden sanoja tummajaiselta.

Arvojen metamorfoosi

Arvoilla on sitkeä taipumus muuttua valintakysymyksistä tosiasioiksi. Tällainen tilanne syntyy, kun mistä tahansa ideasta tulee niin vahva paradigma, että sitä ei käytännössä kyseenalaisteta. Kolme hyvää esimerkkiä ilmiöstä ovat monikulttuurisuus, feminismi ja talouskasvu.

Joskus aikoinaan monikulttuurisuudesta (tai monikultturismista) puhuttiin ideologiana, jolla tavoiteltiin erilaisten arvojen rinnakkaisuutta samassa yhteiskunnassa. Tässä Riikka Purran hyvässä kirjoituksessa on esimerkkejä viime vuosikymmenen takaisesta tutkimuskirjallisuudesta, ja ne eivät jätä juuri tulkinnanvaraa:

Monikultturismi sisältää usein ääneen lausumattoman
yhdistelmän sitä, mitä on ja sitä, mitä pitäisi olla. [Termi]
on siis sekä analyyttinen käsite että normatiivinen
ohjenuora.

Monikultturismi tarkoittaa monietnisten yhteiskuntien
julkishallinnon toteuttamaa lähestymistapaa, jolla
pyritään ohjaamaan kulttuurista moninaisuutta niin, että
kulttuurierojen arvostus ja suvaitsevaisuus toimivat
kaikkien osapuolten välillä. Monikultturismi takaa, että kaikki kansalaiset voivat pitää identiteettinsä.

Monikulttuurisuus viittaa kulttuurisen moninaisuuden
huomioimiseen ja arvostamiseen globaalia humaanisuutta
ja yhteiskunnallista järjestystä lisäävästi ja rikastavasti.

Vain yhdessä näistä määritelmistä mainitaan monikulttuurisuus jonain muunakin kuin yksiselitteisenä arvovalintana. Tämä oli aikaa, kun sana ei ollut kaikkien huulilla eikä YLE:n doktriiniin kirjattuna. Mutta hegemoniat vaihtuvat, ja kuin huomaamatta oli jo kyse itsestäänselvyydestä, jota ei tohdittu kritisoida. Kuitenkin vasta viimeisen vuoden aikana julkinen diskurssi on ottanut käänteen, jossa käsitteen aiemmat merkitykset on tarkoituksella unohdettu. Kun peli on alkanut uhkaavasti pyöriä suvaitsevaisten päädyssä, on siirretty maalitolppia. Niinpä he voivat sanoa, ”ettei kukaan koskaan puhunut eri normeista ja laeista eri ihmisille”. Monikulttuurisuus ei katsokaas ole ideologiaa vaan faktoja, jotka eri kulttuurien olemassaolo todistaa. Niinpä se, joka kritisoi monikulttuurisuutta, kritisoi todellisuutta ja on päästänsä vialla. Eihän kukaan muu kuin psykoottinen kiistä todellisuutta ympärillään.

Feminismin suhteen ei tilanne ole enää yhtä selvä, mutta samanlaista tendenssiä on siinäkin havaittavissa. Nimittäin naistutkimuksen (vai onko se sukupuolentutkimus nykyään) nimellä kulkeva ideologinen mädätys on saanut ainakin Suomessa kulkea pitkään tieteen kaavussa. Näin ollen feminismin kriitikot leimataan joissakin yhteyksissä kreationistien veroisiksi höperehtijöiksi, joiden argumentteja ei tarvitse edes kuunnella. Kätevää, eikö? Monikulttuurisuuden vastustajana olet sekopää ja feminismin vastustajana tiedettä ymmärtämätön idiootti. Jos vastustat molempia, olet sekopäinen idiootti ja todennäköisesti vielä natsi. No, tosimies kohauttaa moisille moukkamaisuuksille olkiaan; koirat haukkuvat ja karavaani kulkee. Viimeinen virhe, jonka kansallismielinen voi tehdä, on alkaa pelata vastustajien säännöillä tai vaatia näitä muuttamaan kielenkäyttöään suosiollisemmaksi. Armopaloja ei tule ja kansallismielisen tehtävä on keskittyä asiaansa. Kun valta aihtuu, alkavat suvakit pelata meidän säännöillämme.

Talouskasvun suhteen tilanne on ongelmallisin. Siinä missä monikulttuurisuudella ja feminismillä on alati kasvavat ja äänekkäät oppositiot, on talouskasvu lähes kyseenalaistamaton paradigma. Luet sitten vasemmistolaisen taikka oikeistolaisen kirjoituksia ja oli lehti mikä hyvänsä, on näkökulmana aina talouskasvun välttämättömyys. Käytännössä vain ympäristöradikaalit eri poliittisissa ryhmittymissä kyseenalaistavat tämän premissin. Olemme niin tottuneita ajattelemaan kasvun pakkoa elimellisenä osana yhteiskuntiamme, ettemme usko selviävämme ilman sitä. Ja tässä on totuutta, sillä talouden rakenteet toimivat kyseisen oletuksen varassa. Ilman kasvua infrastruktuurimme ennemmin tai myöhemmin kokisi romahduksen, sillä globaali kapitalismi elää ahmimisesta. Se toimii kuin sotavaltio, jonka on kustannettava oma elintasonsa jatkuvilla uusilla valloituksilla. Tällä logiikalla toimi esimerkiksi natsi-Saksa, joka eli yltäkylläisyydessä valloitetuilta alueilta ryöstetyillä varannoilla. Pohjimmiltaan kyse on osin ihmisluonnon kyltymättömyydestä ja roolistamme kuluttajina; meille on vaikeaa, ellei mahdotonta elää tasapainossa luonnon kanssa. Käytännössä se onnistuu pienellä populaatiolla ja vaatimattomalla elintasolla. Mutta ihmiskunnan historia ennen teollistumisen aikaa osoittaa, että vaihtoehto on olemassa. Niin sanottua talouskasvua ei ennen sitä ollut, ja materiaalisesti elimme nykytilanteeseen verrattuna staasissa:

...

Lienee mahdotonta osoittaa mitään tarkkaa ajanhetkeä, jolloin arvovalinnoista tuli välttämättömyyksiä. Se on jatkuvaa prosessia, joka todennäköisesti tapahtuu kaikkien hegemonioiden kohdalla. On ihmisiä, jotka eivät kykene kuvittelemaan maailmaa ilman feminismiä, monikulttuurisuutta ja talouskasvua. Eikä siinä mitään, kaikki on kiinni omista premisseistä. Jos on sisäistänyt tarinan jonkin ideologian deskriptiivisestä luonteesta maailman selittäjänä, on aivan loogista ajatella edustavansa väistämättömän muutosta. En väitä, ettei omassa ajattelussani olisi piirteitä tästä; pidänhän ihmiskuntaa monin tavoin viheliäisenä ja väkivaltaisena joukkona, joka ei koskaan tule elämään keskenään harmoniassa. Tämä lähtöasetelma asettaa puitteet omalle ajattelulleni, enkä ole siis näin ollen objektiivinen. Toki näkemystäni puoltaa esimerkiksi pitkä historia, mutta esimerkiksi nationalismini on arvovalinta. Oma valtio omalle kansalle ei ole historiallinen väistämättömyys, kuten se ei ole välttämättömyyskään. Nationalismi voi toimia yhdessä paikassa ja jossain toisessa taas ei. Vastustajani epäilemättä uskovat sen olevan pelkästään huonoa ja näin olkoon. Argumentteja voidaan puolin ja toisin heittää, mutta viime kädessä tämä on valtakamppailua. Tätä ei ratkaista retoriikalla eikä tilastoilla, tämä ratkaistaan politiikalla. Ja jos politiikka ei riitä, siirrytään sen jatkeeseen eli väkivaltaan. Näin se on aina mennyt ja tulee aina menemään. Demokratia toimii tasan niin kauan kuin neuvottelupöydässä saadaan molemmin puolin päätöksiä aikaiseksi. Sillä hetkellä, kun jompikumpi osapuoli ei enää saa asiaansa edistettyä, kaivetaan radikaalimmat keinot naftalista.

Taistelu jatkuu ja vahvin voittakoon.

Terroristi ei ole ystäväni

Kun islamin nimeen vannova keksii tehdä jotain tyhmää, suvaitsevaisto kaivaa esille standardiargumenttinsa. Yksi niistä on vetää yhtäläisyysmerkki islamia vastustavien nationalistien ja muslimiterroristien välille. Minun on vaikea hahmottaa, missä tässä on se argumentti. Jos oletetaankin nämä yhtäläisyydet, niin mitä sitten? Koska tätä ajatusta ei ole koskaan sen enempää täsmennetty vaan hoettu iskulauseen lailla, otan valtuudet syventää sitä itse.

Ilmentää railakasta suhteellisuudentajuttomuutta samaistaa kotimainen konservatiivi terroristiin. Ikään kuin ei olisi mitään merkityseroja sillä, vastustaako liberalismia yleisesti vai ampuuko liberaaleja seulaksi. On väärä dikotomia asettaa vastakkain länsimainen hedonismi ja väkivaltainen totalitarismi, ellei todella usko vaihtoehdottomuuteen. Itse kuitenkin näen asiassa muutakin, eikä seksuaalisen vapaamielisyyden kritisoiminen velvoita minua vaatimaan shariaa. Ei voi väittää, että yhden arvon hylkääminen johtaa automaattisesti samaisen arvon loogiseen vastakohtaan. Siksi haluan muistuttaa keskitien ajattelusta, me voimme valita muutakin kuin totaalisen tyrannian tai nihilistisen yksilönpalvonnan. Tietenkään en edusta mitään objektiivista keskitietä, sellainen on aina suhteellinen; epäilemättä olen liberaalin näkökulmasta äärioikeistolainen. Mutta siitä huolimatta en ole islamisti, enhän jaa heidän arvojaan. Sen yksinkertaisemmin en asiaa voi selittää, eikä ole minun vikani jos nyansseja ei kyetä hahmottamaan. Kehotan vain tarkkailemaan maailmaa: demokratia ei ole automaattinen vastaus kaikkeen. Se toimii jossakin, muttei joka paikassa. USA on totaalisen korruptoitunut irvikuva siitä, eikä Irakista koskaan sellaista tule. Diktatuuri ei merkitse automaattisesti Neuvostoliittoa eikä natsi-Saksaa; Italian fascismi Francon Espanjasta puhumattakaan olivat noista varsin kaukana. Jokainen punikkidiktatuuri ei ole Kambodza, mistä Kuuba ja Vietnam ovat todisteita. Yksinkertaista mikään ei ole.

Perustellumpaa onkin sitten sanoa, että jihadisti asettuu kansalliskonservatiivin kanssa samalle jatkumolle. Molemmat jakavat halveksivan asenteen liberalismia kohtaan ja kannattavat esimerkiksi perinteisiksi katsottuja perhe- ja sukupuolimalleja, mitä ne kunkin maan kohdalla tarkoittavatkaan (eli Suomen perinteinen ei ole shariaa). Lienee myös syytä olettaa, että kyseessä on temperamentti; suomalainen konservatiivi on psykologisesti lähempänä islamilaista vastinettaan kuin kotimaista liberaalia. Jos eläisin jossain arabimaassa, olisin hyvin todennäköisesti kiihkomielinen jihadisti. Mutta mitä merkitystä tällä tiedolla on? Yhtä mielekästä on sanoa, että suomalaisen rikollinen olisi rikollinen myös Syyriassa. Vaikka näin olisikin, tuo rikollinen on edelleen meidän riesanamme. Niinpä suomalainen konservatiivi on ja pysyy liberaalien riesana halusivatpa nämä sitä tai eivät. Minä, ja kukaan isänmaataan rakastava konservatiivi tuskin liittoutuu terroristien kanssa. He eivät ole kumppaneitamme yhteisten piirteiden vuoksi sen enempää kuin kaikki ujot ovat toistensa kavereita. Liberaalien kannattaisi lisäksi pitää mielessä, ettei Lähi-idän liberaali ole hänenkään ystävänsä. Kuten konservatismilla, on liberalismillakin oma jatkumonsa. Syyriassa koko ikänsä kasvanut voi olla vapaamielinen sikäläisittäin ja epäilemättä vihaa ISIS:tä, mutta hän tuskin ihailee meidän elämäntapaamme. Kun siis tuemme ISIS:tä vastustavia järjestöjä (mikä sinänsä lienee paikallaan), on muistettava että nekään eivät välttämättä pidä meistä. Uskokaa siis pois liberaalit, me konservatiivit olemme samaa kansaa ja siis teidän ystäviänne. Olemme myös sisäisiä vihollisianne, mutta ulkoiset ovat aina suurempia. Siinä ei olisi toki mitään uutta, että oma maa myydään ulkoiselle viholliselle, koska sisäisiä vastustajia vihataan liikaa. Tätä on tapahtunut varsinkin polarisoituneissa yhteiskunnissa ja maanosissa, mistä on merkkejä ilmassa kaikkialla länsimaissa.

Mutta maa tarvitsee liberaalinsa ja konservatiivinsa. Se tarvitsee radikaalinsa ja reaktionäärinsä. Vanhoissa sananparsissa on perää, eli hullut vievät maailmaa eteenpäin viisaiden pitäessä sitä pystyssä. On jälleen kerran moderni ilmiö kuvitella poliittinen vihollinen totaaliseksi viholliseksi. Tämä asenne lähes väistämättä merkitsee vastustajan demonisoimista tavalla, joka oikeuttaa tämän tuhoamisen. Manikealainen ihminen näkee maailman helposti tunnistettavien hyvien ja pahojen voimien taistelukentäksi, jossa paratiisi aukeaa hävittämällä pahuus. Tätä taustaa vasten on siis edelleen vaikeaa nähdä, mitä arvoa on nostaa esiin yhtäläisyyksiä terroristin ja konservatiivin välille? Ymmärrän kyllä, jos molempia pitää vastustajinaan, mutta että yhtä pahoina?  Näin ajattelemalla hahmotan mielessäni perverssin ajatusleikin tämän implikaatioista: liberaalit ja konservatiivit eivät tule enää toimeen missään. Niinpä Suomen konservatiivit paiskaavat kättä muiden maiden konservatiivin kanssa ja muodostavat oman valtion, kuten liberaalit omansa. Liberaalit, joiden mielestä pahuus ja konfliktit ovat aina johtuneet konservatiiveista, muodostavat viimein oman harmonisen yhteiskuntansa. On vain yksi ongelma: ne konservatiivit. He olisivat edelleen ulkoisena vihollisena, vaikka sisäiset olisi puhdistettu. Niinpä liberaalit alkavat puhua viimeisestä sodasta, joka tuhoaa konservatiivit ja lopettaa kaikki sodat. Asiaa suunnitellaan, kunnes tule kapuloita rattaisiin; jotkut ihmiset omien keskuudessa ovat sitä mieltä, että vastustajan tuhoaminen olisi liikaa. He nostavat vastalauseensa ja lopulta aktiivisesti protestoivat. Valtion johto syyttää näitä konservatiivisuudesta ja yrittää tukahduttaa sisäisen vastarinnan. Kamppailu paitsi ulkopuolella, myös sisäpuolella kiihtyy kun uusi jaottelu liberaaleihin ja konservatiiveihin on syntynyt. Myös konservatiivien leirissä on syntynyt samankaltainen jaottelu, kun opposition liberaalit vaativat aggressiivisempia toimia vihollisten suhteen. Kun lisäksi syntyy paikallisia ristiriitoja erinäisten poliittisten leirien välillä ja sodat jälleen syttyvät, on palattu normaaliin päiväjärjestykseen; ryssät hyökkäävät, ählämit räjähtelevät ja jenkit jauhavat purukumiaan rynnäkkökiväärin paukkuessa.

Olen rasisti

Alkuun sananen Pariisista: minulla ei ole juuri kerrottavaa näistä ikävyyksistä. Minä, kuten kukaan Euroopan tilanteesta tietoinen, en ole tästä yllättynyt. En tule yllättymään myöskään sivullisiin muslimeihin kohdistuvista kostoiskuista. Kun etninen konflikti syvenee, muslimien katkeruus purkautuu uusina iskuina. Ja kantaväestö vastaa. Mikään ei tule yllättämään minua. Kuten myös odotettavaa, keskustelu siirtyi välittömästi metatasolle, jossa päähuoleksi nousi rasistien hyötyminen iskusta. No, huolehtikoot media siitä, jos se suvakkeja miellyttää. Kuitenkin siinä missä heidän ratkaisu on olla tekemättä mitään eli jatkaa lässytystä entiseen malliin, tahdon minä ratkaisuja: muslimit ulos Euroopasta.

…

Tunnustaudun rasistiksi, koska se on huomattavasti helpompaa kuin kiemurrella syytösten kanssa. Jippo on yksinkertainen: omi mikä tahansa epiteetti, jolla sinua yritetään leimata. Näin sinua ei voida enää sillä vahingoittaa. Niin kauan kuin koshervatiivit, eli mediamaineestaan huolestuneet mamukriitikot puolustautuvat rasistisyytösten edessä, niitä tullaan myös esittämään. Jokainen julkinen anteeksipyyntö ja irtisanoutuminen tulkitaan heikkoutena, eikä sitä jätetä rankaisematta. Vastapuolta ei kiinnosta oletko oikeasti katuva, se haluaa pääsi vadilla. Voit itse valita alistutko kiltisti median ja punikkiporvarien painostukselle, vai seisotko miehenä arvojesi takana.

Mutta asiassa on myös enemmän. Monet näkemykseni ovat tulkittavissa rasistisiksi. Asia riippuu kuitenkin siitä, miten määrittelee rasistin. Siksi kutsuisin itseäni mieluiten vain tribalistiksi ja nationalistiksi. Mutta ensin mainittu termi on suurimmalle osalle tuntematon ja siinä on selittelyn makua, joten rasisti on joka tapauksessa sopiva luonnehdinta minusta. Mitä se siis minun tapauksessani tarkoittaa? Otan avukseni Sarastus-lehden artikkelin aiheesta:

Olkoon lähtökohtana se, että oman rasistisuuteni aste voidaan määritellä tyydyttävästi vastaamalla kolmeen kysymykseen:

1. Onko minulla kielteisiä käsityksiä ei-valkoisista etnisistä ryhmistä, ja toiminko niiden mukaisesti käytännön elämässä?

2. Onko tällainen käyttäytyminen mielestäni oikeutettua?

3. Vihaanko esimerkiksi mustia, aasialaisia tai arabeja ja katsonko että valkoisilla on oikeus alistaa heidät?

Epäilemättä suvaitsevaisilla on omat määrittelynsä, mutta kieltäydyn pelaamasta niiden mukaan. Sen sijaan, että yrittäisin selitellä katuvani tiettyjä asenteitani, tahdon jäsentää niitä. Tältä pohjalta voin avoimesti perehtyä kysymyksiin, joista kahteen ensimmäiseen voin vastata myöntävästi ja viimeiseen kieltävästi. Minullahan ei ole korkea käsitys ihmisistä ylipäätänsä, en voisi kuvitella rakastavani ketään vain valkoihoisuuden vuoksi. Minulla on kielteisiä asenteita myös valkoisia ei-suomalaisia kohtaan sekä valkoisia suomalaisia kohtaan. Mutta he ovat huonoine puolineenkin tuttuja, ymmärrän paremmin valkoista suomalaista niin hyvässä kuin pahassa. Afrikkalaiset jäävät siis väistämättä oudommiksi, en tunne heidän ilojaan ja surujaan. Vain se, että he ovat ihmisiä, ei kerro paljoa. Kun katson afrikkalaista Suomessa, en voi välttyä ajatukselta että hän ei kuulu tänne. Hänen verensä ei ole tästä maasta tullut, se ei ole osa tantereen tarinaa. Aivan samaan tapaan ei valkoihoinen ole osa Afrikkaa, elonkehä on hänelle vieras. Mystinen näkökulmani ei ole rationaalinen, jolloin sitä olisi helppoa pilkata. En ole kuitenkaan kuullut rationaalista selitystä sille, miksi monietnisyys sinänsä olisi sen objektiivisempi toive. Miksi tilkkutäkki olisi parempi kuin muutaman värin kangas?  Jokaisen kannattaakin takoa kalloonsa tämä: tässä ei ole kysymys absoluuttisesta väärästä ja oikeasta vaan arvovalinnoista.

Hännikäinen ottaa esille näkökohdan, jonka minäkin voin allekirjoittaa: en haluaisi olla vähemmistössä omassa maassani. En ehdottomasti vastusta vähemmistöjen olemassaoloa sinänsä, enkä revi pelihousujani nähdessäni neekerin. En kuitenkaan tahdo heitä tuhansittain tänne. En olisi ilahtunut, jos oma lapseni seurustelisi neekerin kanssa. Vaikka tuskin tekisin asialle mitään, tahtoisin lapseni lähtökohtaisesti jatkavan suomalaista tai edes eurooppalaista verenperintöä. Mutta rajansa kaikella; ne, jotka pitävät ei-valkoisten kanssa perheen perustamista jonain rotupetturuutena, menevät liian pitkälle. Totesin jo, etten voisi rakastaa ketään vain valkoihoisuuden vuoksi, kuten en voisi myöskään vihata mustaihoisuuden vuoksi. Jokapäiväisessä elämässä kohtaan ihmiset siinä määrin yksilöinä, etten juuri näistä asioista välitä. Tunnen toki suurempaa epäluuloa mustaihoista kohtaan, varsinkin jos tämä on pukeutunut vastenmielisiin gangstakuteisiin. Leimallisesti afrikkalaisittain käyttäytyvät ja äänekkäät mustat herättävät lähinnä inhoa. Sen sijaan sivistynyt ja länsimaalaisittain käyttäytyvä musta jopa ilahduttaa, esimerkiksi eräs miellyttävimmistä kesän museovieraista oli Jenkkilästä saapunut neekeri. Hän muistutti viiksineen ja hattuineen vanhaa jazzmuusikkoa ja oli niin vilpittömän innoissaan museon nähtyään, että se suuresti piristi päivääni (amerikkalaiset asiakkaat olivat muutenkin varsin mukavia). Joka tapauksessa ei ihminen ole koskaan vain yksilö vaan myös kansansa ja rotunsa edustaja. Siksipä en haluaisi mistään hinnasta asua Afrikassa tai arabimaissa, poissa kaltaiseni piiristä. Jos joku siihen kykenee, olkoon näin. Veren vetovoima on kuitenkin suuri, eivätkä samanrotuiset maahanmuuttajatkaan syyttä hakeudu toistensa seuraan.

Haitallisena pidän minkäänlaista pakkomiellettä rotuun. Oli se sitten denialismia taikka apartheidia, on kyseinen ilmiö ennen kaikkea moderni. Nykymaailma on neuroottinen, mistä olen itse hyvä esimerkki. Aikamme ruokkii kaikkia kuviteltavissa olevia pakkoajatuksia, eikä saman mekanismin päteminen myös etnisissä kysymyksissä ole yllätys. Sekä fanaattisimmalle rasistille että antirasistille rotu on ajatuksia hallitseva idea, totaliteetti. Rasistille se on sitä suoraan, antirasistille epäsuorasti. Onkin vain huvittavaa, että kiivaimmin rodun merkitystä vähättelevät ovat niitä, jotka kiivaimmin pitävät melua roduista. Tämä denialismi ilmenee pahimmillaan ajatuksena rotujen fiktiivisyydestä ja samanaikaisena katumusharjoituksena kaikkia ”rodullistettuja” kohtaan. Tällaisista sepustuksista voi lukea, kuinka pelkkä hyvä käytös ei riitä, vaan myös ajatuksien täytyy olla linjassa liberaalin hegemonian kanssa. Väärä äänensävy keskustelussa tai minkäänlaiset ennakko-oletukset ovat virhetoimintoja, jotka täytyy uudelleenohjelmoinnissa siivota pois. Rukoilen ihmisten säilyttävän mielenterveytensä siinä määrin, että pysyttelevät kaukana antirasismin nimellä kulkevasta sairaudesta. On aivan suotavaa ja hyvien tapojen mukaista olla kertomatta rasistivitsejä vierasrotuisten seurassa, mutta ketä kiinnostaa kaveriporukan kesken lauotut hävyttömyydet? Antirasismi onkin ajatuskontrollia, jolla pyritään puritaanimaiseen sielun eheyteen; ajatukset ovat tekoja, ja jokainen joutuu antirasistisen kiirastulen läpi kävelemään. Sillä rasismi ja vain rasismi on perisynti, joka nurkkien takana vaanii.

Apartheidin kaltainen rotuajattelu ei ole sen vähempää järjetöntä. Rodun tai kansallisuuden määrittely tulisi jättää tietyiltä osin avoimeksi, tunnustaa käsitteiden myyttinen luonne. Rotutohtori sen sijaan pyrkii tämän kiistämään, koska uskoo järkeen ja eksaktiin määrittelyyn. Rodun ja kansan eksakti määrittely onkin sitten tie, joka johtaa kallonmittauksien kaltaisiin absurditeetteihin. Tuloksena on tarpeettomasti jaottelevaa lainsäädäntöä ja vainoa. Kuten niin moni muukin vitsaus, sai niin sanottu tieteellinen rasismi alkunsa valistuksen jälkeisellä vuosisadalla, utopioiden kulta-aikana. Rotuopit ovat modernia hapatusta, jonka kansallissosialistinen Saksa vei johdonmukaiseen huipentumaansa. Tämän huipennuksen myötä tieteellinen rasismi käytännössä katosi julkisesta keskustelusta, joskin sitä tapaa vieläkin oikeistolaisten puheissa. Ei niin, etteivät afrikkalaiset olisi eurooppalaisia tyhmempiä, faktat ovat faktoja. Näiden seikkojen ei tulisi kuitenkaan olla oleellisia rodustaan tietoiselle nationalistille. Emmehän halua myöskään kiinalaisten massiivista siirtolaistulvaa, vaikka he ovat keskimäärin jopa meitä älykkäämpiä. Tärkeintä on ajatus siitä, että kansoilla ja roduilla on omat karsinansa. Kulttuurivaihto ja siirtolaisuus voivat jatkua, kuten ne ovat aina jatkuneetkin, mutta eivät nykyisessä mittakaavassa. Jotkut sanovat tätä ajattelua entopluralismiksi, joka on eufemismi. Minä olen rehdisti kivenkova rasisti.

Jos ja kun moderni aika kotkotuksineen tulee päätepisteeseensä, löydetään kenties järki uudelleen. Valistus, joka lupasi järkeä, ei sitä tarjonnut. Se tarjosi mielettömyyksiä toisensa perään ja monin tavoin nykyistä rotuhysteriaa voi pitää loogisena jatkumona sitä edeltäneille kallonmittauksille. Ihminen on varsin kohtuuton olento, jolta keskitien vaatimus on kuin toivoisi hiljaisuutta tykistökeskityksessä. Mutta kenties meillä on juuri siksi muistutettu kohtuullisuuden hyveestä, sillä kertausta ei koskaan voi olla liikaa. Saksa on ollut vuosikymmenet polvillaan, hybristä seurasi nemesis. Ehkä uusi sukupolvi osaa ajatella asioista toisin ja ottaa uuden suunnan pelkän vastareaktion sijaan. Nimittäin, mitä liberaalimpi menneisyys, sitä fasistisempi tulevaisuus. Mutta: tämä ei ole mikään luonnonlaki ja siksi asioihin kannattaa vaikuttaa, ennen kuin ne alkavat vyöryä omalla painollaan. Elämme liberaalin suvaitsevaisuuden krapulavaihetta ja toivokaamme, että sitä seuraa muutakin kuin silkka kaaos ja väkivalta.

Sillä välin, Suomi suomalaisille ja rautaa rajalle!