Lucianpäivänä

On valontuojan päivä ja kolmas adventtisunnuntai. Valosta saakin lähinnä haaveilla, sillä päivänpaiste on jäänyt haaleaksi ja niukaksi. Vielä viikon verran kaikki pimenee vuoden mustimpaan hetkeen. Ellei sitten tapahdu ihmettä ja tule valkeaa joulua; niin monta sysipimeää ja lumetonta joulua olen nähnyt, että jokainen valkea on ihme ja kiitoksen arvoinen. On sanottava, että myös pidän alkutalven pimeydestä ja harmaudesta. Puut seisovat rankoina tuulessa, tähtiä näkee vilaukselta pilviverhon takaa ja maata peittää ainainen kosteus. Pidän tuosta kaikesta silloin, kun sen on tarkoitus olla loka- ja marraskuussa. Joulukuu on oikullinen, mutta mielestäni (jonka tahtoon todellisuus harvoin mukautuu) valkoinen; jos se ei ole sitä, se on vääryyttä. Tosin päivänä parina olin yöllisellä kävelyllä hiljaisilla teillä ja nautin ilmasta. Celsiusasteita oli siinä määrin, ettei palellut ja tuulen puhuri kohisi miellyttävästi nukkuvissa oksistoissa; pidän siitä, kuinka pilvinen taivas piirtyi ylläni olevia puita vasten. Kaikki on kovin kuolleen näköistä, mutta ehdottomasti merkityksellistä. Jos maisemaa ja tunnelmaa voi kuvailla musiikilla, se olisi jotain tällaista; kaikuvaa melankoliaa.

Olen nyt siinä pisteessä henkilökohtaisia syklejäni, jotta voin sanoa olleeni liian kauan omissa oloissani. Rutiineista tulee jonkinlaista puolihypnoottista toimintaa ja päivät sulautuvat toisiinsa vailla keinoja erottaa niitä. Oliko eilen tiistai vaiko lauantai? Rutiinin rikkovia uusia, mielekkäitä kokemuksia ei ole, jolloin inspiraationi alkaa kuivua. Aina saadessani annoksen näitä kokemuksia, olen kuin ladattu innostuksesta. Ympärilleni kasvaa merkityksellisyyden kupla, jonka kanssa koko maailma resonoi. Kaikesta tulee tärkeää ja yhteyksiä syntyy odottamattomien asioiden välille. Kun sitten vietän liikaa aikaa tämän kuplan sisällä, se kovettuu eikä enää päästä valoa sisälle. Ajatukseni eivät saa ulkoista syötettä ja alkavat kulkea itseään toistavia, neuroottisia kehiä. Siinä missä oli aiemmin ulkomaailma, jota lakkaamatta prosessoin sisäisesti, on nyt enää jäljellä prosessi. Polttoaine on lopussa ja ajatukset linkoavat tyhjäkäynnillä. Tämä on näitä introvertin ongelmia: viihdyn parhaimmin yksikseni ja vaadin tiettyä etäisyyttä todelliseen maailmaan käsitelläkseni sitä. Liikaa kokemuksia liian lyhyessä ajassa ylikuormittaa niin, ettei mitään synny. Mutta myös liian pitkä ajanjakso omissa ajatuksissani ja kuplassani tekee saman. En luo, enkä ajattele tyhjiössä. Kaikki tuo perustuu syötteelle ulkomaailmasta.

Mutta ongelma lienee ratkeamassa, sillä olen lähdössä pian kotopuoleen jouluviettoon. Yksinkertainen maisemanvaihdos ja se, että näkee kaukana asuvia ystäviään jälleen, antaa uskomattomia määriä virtaa. Se on kuin pieni uudestisyntymä ja maltan tuskin odottaa uutta inspiraatiota. Aivan kohta siis, tieni kotia kohti vie.