Velhotar

Ihan piipussa

Hei sinä, joka olet taas siellä!

Kuka katsoo?

Tämä muistuttaa kuusesta, joka näkyi lapsuudenkotini makuuhuoneeseen. Aina yön tullen se muuntautui suureksi hirviöksi, jolla oli suu ammollaan ja jonka kädet oli ojennettu vasemmalle. En kuitenkaan pitänyt sitä pelottavana, päinvastoin. Katselin iltaisin uteliaana kuinka se huojui ja liikehti tuulessa. Aikanaan sen päälaelta kasvoi pienempi hirviö, jonka kourat kurottuivat kohti taivasta.

Ken marrasmetsään astuu...

Lustmord - Corvus Mysterium

Päivän Noomit

Yökyöpelin elämää

Painajaisten monet kasvot

-Stressipainajaiset: kenties yleisin muoto, jossa jokin aivan arkinen asia ei ota sujuakseen. En millään löydä oikeaa junalaituria asemalta, en saa näppäiltyä oikeaa tunnuslukua kortinlukijaan, en kykene juoksemaan voimien ehtyessä jne.

-Marionettipainajaiset: vahingoitan läheisiäni fyysisesti ja henkisesti, enkä kykene hallitseman tekemisiäni. Moukaroin pääkalloja rikki itku kurkussa, aivan kuin jokin muu ohjaisi minua.

-Moraalipainajaiset: olen tehnyt jotain väärää ja minua tullaan pian noutamaan. Vietän viimeisen hetken tietämättömien läheisteni seurassa, vielä yksi mukava hetki ennen myrskyä.

-Armeijapainajaiset: joudun palaamaan armeijaan, koska jostain syystä varusmiespalvelukseni on hylätty. Toinen variaatio on, että joudun astumaan vuoden kestäviin kertauksiin.

-Orgaaniset painajaiset: kun ruumis taikka koko elävä maailma vääristyy. Visvaa tihkuvia lihakasvustoja lattialla, lonkeroita, tautista solumassaa pursuavia olioita, alieneita, hallitsemattomia mutaatioita, lihametsiä, köynnöstsunameja.

-Tieteispainajaiset: jossain määrin samassa kategoriassa orgaanisten painajaisten kanssa. Ufoja, avaruusolentoja ja selittämättömiä ilmiöitä.

-Kirottu arkkitehtuuri: päättymättömiä komplekseja, joihin eksyn. Hyvin usein löytyvät maan alta. Luolia, metrotunneleita, ikuisia linnoja, tuomittuja kaupunkeja, helvetin esikartanoita. Jokainen nurkka ja jokainen neliösentti sykkivät pahuutta, missään ei ole turvassa. Poispääsyä ei ole ja demonien loppumattomat legioonat ovat kannoillani.

-Kauhupainajaiset: kun maailma sekoaa ja yliluonnollinen kaappaa vallan. Seinät puhuvat, kummitukset väijyvät ja pimeys laskeutuu. Vaatteet pukevat itsensä näkymättömän olennon ympärille, jokin leijuu aivan yläpuolellani. Yritän huutaa, mutta ääntä ei lähde. Puhdasta kauhua, josta herääminenkään ei tuota välitöntä helpotusta. Kylmää, joka viipyy pitkään.

Kuuntele tarkkaan

Aku Ankka Afrikassa

Naisten jutut

Viisi vuotta mittarissa

Tänään on kulunut päivälleen viisi vuotta siitä, kun avasin blogini lukijoille. Aion juhlistaa tätä olemalla tekemättä mitään, mikä oivallinen konsepti! Tai josko vähän musiikkia kehiin, jotain joka ei liity mihinkään erityisesti. Kunhan on hyvä boogie:



Aika rientää. Siitä, kun avasin blogini, on pidempi hyppäys nykyhetkeen kuin lakkiaisiini. Kuitenkin tuntuu, että lukion jälkeiset vuodet olivat täyteläisempiä. Ikä ei tule yksin vaan muuttaa ajantajua. Asiaa hahmottaa matematiikan avulla: kaksivuotiaan on elettävä vain toiset kaksi vuotta tuplatakseen elinikänsä, nelivuotiaankin vain neljä. Kahdeksanvuotias, kuusitoistavuotias, kolmenkymmentäkaksivuotias...näette kaavan. Henkilökohtaisesti tuplaan nykyisen elinikäni vasta 56-vuotiaana.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän jää uusia asioita koettavaksi. On vähemmän ekoja kertoja ja on mentävä yhä kauemmaksi, että sellaisia löytää. Varhaisvuodet sen sijaan on ladattu tällaisilla kokemuksilla, aivan kaikki on vielä uutta. Auton punaiset takavalot ovat ihme ja kävelymatka harjulle seikkailu. Mikään ei ole triviaalia, mikää en ole kyllästyttävää taikka tylsää. Kun tähän lisää aikakokemuksen suhteellisuuden, lapsuusvuodet saavat valtaisan merkityksen. Lapsuus on eletyn elämän gravitaatiokeskipiste, täydempi ja pitkäkestoisempi kuin mikään sen jälkeen.

Ihminen vanhenee ja blogi sen mukana. On erikoinen ilmiö, miten sinänsä pelkkä tekstialusta saa oman luonteensa. Sillä on syntymänsä ja se elää omaa elämäänsä. Tavoitteeni on aina ollut oma itseni niin hyvässä kuin pahassa, mutta kirjoitettu sana ei koskaan todella voi ilmaista minuutta sellaisenaan. Siispä se on jossain määrin oma hahmonsa, jotain lähes itsenäistä. Se, mitä olen tänne kirjoittanut, heijastaa senhetkistä elämääni. Mutta juuri heijastuksena se on jotain itsen ulkopuolista. Se on kuvajainen, jota myös katsojat tulkitsevat oman ymmärryksensä pohjalta. Kuka on siis tämä hahmo, joka tänne kirjoittaa. Tietävätkö lukijat, tiedänkö minä itsekään?

Alkuaikojen vaahtoaminen ja kohkaus ovat takanapäin. Vihainen energia, joka pakotti kirjoittamaan ja kirjoittamaan, on loppuunkulunut. Pieni hiillos kytee ja aika ajoin se roihahtaa, mutta harvemmin. Sanottavaa olisi edelleen ja vaikka mistä, mutta raivokkaan vimman puuttuessa ei ole samanlaista tarvetta ottaa kantaa. Tulen kysyneeksi itseltäni, mihin maailma näkemyksiäni edes tarvitsee? Vastaus: ei mihinkään. Mutta ei se mitään, ei yleinen mielipide ole estänyt minua ennenkään soittamasta suutani. Kunhan sopivasti ärsytetään, niin johan alkaa turina.

Unilaakson julkaisupolitiikka säilyy ennallaan: sitä ei ole. Koska tekstini eivät nykyään synny niinkään neuroottisesta pakosta kuin innostuksesta, julkaisutahti pysyy harvempana. Siksi postailen enemmän meemejä ja Aku Ankkaa, aina eivät ole kirjaimet mielessä. Vihablogista huumoriblogiksi, miksikäs ei. Mutta juttua riittää, kyllä täältä pesee!