perjantai 2. elokuuta 2019

Sukellusvene-elokuva: Crimson Tide (1995)


Kun puhutaan elokuvaklassikoista tai edes sukellusveneaiheisista tarinoista, ei tämä raina nouse juuri esiin. Se on kumma, sillä henkilökohtaisesti pidän tätä lajinsa parhaana edustajana. Se on ilmeeltään tyypillinen 90-luvun toimintajännäri, ja sellaisenaan jo itsessään nautittava. Se ei kuitenkaan jää silkaksi rymistelyksi, vaan sukellusvene toimii miljöönä valtakamppailulle sotilaallisen hierarkian puitteissa. Filmi on estetiikaltaan aikansa tuote ja samalla poikkeuksellinen Hollywood-tuotannoksi.

Crimson Tide käynnistyy uutisilla Venäjän sisällissodasta. Koska kylmä sota oli jo ohitse, ei itse valtiosta enää haluttu leipoa vihollista vaan sen sisäisestä separatistiryhmittymästä; fanaattiset nationalistit ovat kaapanneet ydinasetukikohdan Vladivostokissa ja uhkaavat käyttää ohjuksiaan, mikäli Venäjän hallitus taikka ulkovallat yrittäisivät puuttua tilanteeseen. Tilanteen kärjistyessä joukko amerikkalaisia ydinsukellusveneitä lähetetään suorittamaan vaarallista tehtävää. Käskynään heillä on tehdä ennaltaehkäisevä taktinen ydinisku, mikäli kapinallisjouot osoittaisivat merkkejä omien atomiaseidensa käytöstä. Yksi näistä aluksista on USS Alabama, jonka seikkailuun tarina keskittyy.

Tehtävän ja aluksen kapteenina häärii Frank Ramsey (Gene Hackman), monien vuosien ja kokemuksen pätevöittämä veteraani.  Varapäälliköksi hälytetään oppinut ja muodollisesti pätevä, mutta kokematon Ron Hunter (Denzel Washington). Alusta asti tulee selväksi, että pääasiallinen konflikti ei tulisi olemaan amerikkalaisten ja venäläisseparatistien välillä vaan kahden vastakkaisen persoonan välillä. Jännitettä on ilmassa ensi tapaamisesta alkaen, mutta miehet kunnioittavat toisiaan. Kapteeni Ramsey mittailee varapäällikköään jatkuvasti, kuin tunnustellen onko hän todella oikea mies oikealla paikalla. Ramsey on kovapintainen, hetkessä elävä ja ajatteleva. Hunter on analyyttinen, useita vaihtoehtoja punnitseva ja varovaisempi. Kapteeni ilmaisee ääneen arvelunsa, että juuri siksi hänet varapäälliköksi valittiinkin; jotta hän olisi tasapainottava tekijä.

Pitkän vedenalaisen tehtävän aikana miesten eroavaisuudet nousevat kuitenkin väkisin pinnalle. Hunter vieläpä julkisesti kyseenalaistaa kapteeninsa käskyn, mikä on hänen ensimmäinen virheensä. Lisäksi sotilaallinen tilanne eskaloituu, kun Alabama vastaanottaa hyökkäyskäskyn; venäläiset tankkaavat ohjuksiinsa polttoainetta ja olisi vain ajan kysymys, kun ne olisivat ampumakunnossa. Asiat mutkistuvat entisestään heidän jouduttuaan taisteluun separatistien sukellusvenettä vastaan. Radiolaitteet vaurioituvat ja ehtivät vastaanottaa vajaan viestin. Tämän viestin tulkinnasta ei päästä yksimielisyyteen, mikä on viimeinen niitti. Ramsey on valmis laukaisemaan ohjukset, mutta varapäällikkö ei suostu vahvistamaan käskyä. Seuraa suurenmoinen kohtaus kahden karismaattisen miehen ottaessa henkisesti yhteen. Näyttelijät panevat parastaan ja desibelit nousevat.

Käännekohdan jälkeen koko tarina kiertyy tämän kysymyksen ympärille: kumpi on oikeassa, ja vetääkö liipaisimesta vai ei? Katsojille sinällään ei tule yllätyksenä se, että Hunterin varovaisuus osuu lopulta oikeaan. Mutta elokuvan sisäisessä kontekstissa tilannetta ei esitetä ilmiselvänä valintana hyvän ja pahan vaihtoehdon välillä, vaan suurena uhkapelinä. Kumpi tahansa saattaa olla oikeassa tai väärässä. Jos kapteeni Ramsey on oikeassa ja he ampuisivat ohjuksensa ajoissa, he saattaisivat ehkäistä kolmannen maailmansodan. Jos hän olisi väärässä, he aloittaisivat sellaisen. Hunter ja hänen päätöksensä olla laukaisematta on oikea, mutta olisi vikaan mennessään maksanut kymmenien miljoojien ihmisten henget.

Varapäällikkö Hunter on protagonisti, siinä missä kapteeni Ramsey hänen antagonistinsa. Hollywood-kaavalle poikkeuksellisesti ei antagonistia kuitenkaan demonisoida. Ramsey on impulsiivinen ja ajoittain julma. Hän on valmis ottamaan suuria riskejä ihmishenkien kustannuksella, ja hän menettää malttinsa väärässä paikassa väärään aikaan. Missään vaiheessa hänen motiivejaan ei silti kyseenalaisteta. Ramsey ei tahdo laukaista ydiniskua, koska olisi sotahullu seikkailija. Hän ei uhkaa ampua oman miehistönsä jäsentä, koska nauttisi vallasta. Hän tekee mitä tekee, koska uskoo sen olevan parhaaksi maallensa. Häntä ei motivoi ego, vaan velvollisuudentunto. Kapteenin mielessä on vain yksi ajatus: minä hetkenä hyvänsä vihamielinen ryhmittymä on valmiina laukaisemaan ydiniskun hänen isänmaataan vastaan. Tämä tilanne on se, mitä varten hänet on koulutettu ja jota varten hän on valmistautunut koko elämäsä. Hän tekisi mitä tahansa, ettei tuo synkkä mahdollisuus toteutuisi.

Lopun kohtaus on myös jotain ei-niin tyypillistä. Konfliktin osapuolia kuullaan laivaston tuomioistuimessa. Sen sijaan, että väärin veikannut kapteeni vain tuomittaisiin, hänet vapahdetaan. Myös Hunter, vaikka veikkasi oikein, saa kritiikkiä osakseen. Kummatkin nähdään osasyyllisinä tilanteeseen, jossa painajaismainen skenaario toteutui: ydinseukellusveneen komentoketju murtui. Sotku on loppuunkäsitelty ja yleensä olettaisimme, että päähenkilöt eivät haluaisi sanoa sanaakaan toisilleen; ovathan he kokeneet keskenään jotain, joka saattaisi tuottaa elinikäistä kaunaa. He kuitenkin kohtaavat toisensa kuin miehet ja vähin sanoin sopivat erimielisyytensä. Sotilaina he tervehtivät toisiaan ja jatkavat omille teilleen.

...

Crimson Tide on hieno elokuva. Se on miehinen tarina, jossa ei koko aikana vilahda kuin kenties yksi nainen. Me totta kai sympatisoimme päähenkilöämme, mutta ymmärrämme antagonistia. Ramsey on ehkä kovanaama ja pomottelija, mutta kunnioittaa vertaisiaan. Hunter on epävarmempi otteissaan, mutta ei sula tiukassa paikassa vaan hoitaa homman kotiin. Hahmot eivät haudo ämmämäistä vihamielisyyttä vaan laittavat kättä lippaan, mieheltä miehelle. Kaikki tämä on epäilemättä toksista ja fasistista, mutta minä pidän viihteestäni sellaisena: toksisena ja fasistisena.

On myös kehuttava soundtrackia, jonka teemasävellys kuuluu Hans Zimmerin parhaimmistoon. Mies oli luovuutensa huipulla 90-luvun puolessavälissä, jolloin nämä eeppiset paukkeet eivät olleet vielä jokaisen filmin äänimaailmaa. Sittemmin tätä soundia on apinoitu liiankin kanssa, mikä on johtanut yksipuolisempaan elokuvamusiikkiin. Tästä on kuitenkin syytä nauttia sellaisenaan, hyvää musiikkia hyvältä näyttävälle elokuvalle.

Ei kommentteja: