Top 10 jääkiekkoilijaa

Stanley Cup-finaalien jälkilämmössä on hyvä viivähtää lätkän parissa vielä hetkinen. Kun tulee puhe kaikkien aikojen parhaista pelaajista, tahdon ainakin omalta osaltani tehdä selväksi, ettei kyse ole objektiivisesta paremmuusjärjestyksestä. Suosikkipelaajani ovat sellaisia, joiden pelityylistä ja persoonasta satun pitämään. Kaikki he ovat tietenkin oikeasti hyviä, sillä pidänhän ennen kaikkea näyttävistä taitopelaajista. Tahdon jääkiekkoni kauniina, ja sitä toteuttavat ennen kaikkea yksilöt. Niin hienoja kuin viisikkokuviot voivat olla, ei kunnon sooloa voita mitään. Asenteeni on hieman paradoksaalinen, kun otetaan huomioon lajin olemus joukkueurheiluna. Lisäksi yksilösuoritukset ovat aina harvinaisuuksia, jos etenkin Suomen maajoukkuesuorituksia katsotaan. Mutta ne ovat lajin suola ja elämä, estetiikka ennen kaikkea. Luovuus ei ole koskaan ollut varsinkaan Suomikiekon sydänasia, mutta olen toiveikas tulevaisuuden suhteen.

Siispä, arvon naiset ja herrat, Unilaakson Top 10 –jääkiekkoilijat:

1) Mario Lemieux

Super Mario, Le magnifique: rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tämä mies on monen listalla, kun keskustellaan kaikkien aikojen parhaasta kiekkoilijasta. Mitäpä hänestä voisin sanoa? Paketti, jossa yhdistyivät koko, voima, laukaus, taitavuus ja pelinluku. Hän oli mies, joka pystyi parhaimmillansa mihin tahansa. On pelaajia, joilla on jumalmoodi, ja Mariolla se oli aivan erityinen. Voitte valita minkä tahansa koosteen ja ihailla absoluuttista dominointia. Otetaan työnäyte:

Mario Lemieux 10 great goals.

Koko video on suositeltavaa katsottavaa, mutta kiinnittäkää huomiota näytteeseen numero 8. Katsokaa kuinka hän liikkuu. Mestarin tunnistaa siitä, että toiminnot tapahtuvat sulavasti kuin vailla ponnistusta. Ja "tuuletus" on ylivertainen, siinä liukuu kuningas jäällä. Aristokraattisen viileä olemus vetoaa minuun, pois turha vaatimattomuus.

En ole nähnyt ensimmäistäkään Marion peliä, synnyin liian myöhään ehtiäkseni. Mutta koosteita olen nähnyt enemmän kuin tarpeeksi, enkä niihin silti kyllästy. Marion tarinassa vetoaa myös se, että hän useista loukkaantumisistaan ja sairastamastaan syövästä huolimatta punnersi itsensä aina takaisin huipulle. Hän oli todellinen taistelija ja sankari, kaikkien aikojen jääkiekkoilija.

2) Jaromir Jagr

Tshekkiläinen kynämies ja individualisti. Hän on pelaaja, jonka highlight reelejä kelpaa katsoa. Mario Lemieuxin ketjukaveri ja ratkaisija, joka osaa ottaa joukkueen reppuselkäänsä. Tai ainakin osasi. Suorastaan hullua on, että 45-vuotiaana hän vieläkin pelaa NHL:ssä. Voi tosin olla, että kulunut kausi jää hänen viimeisekseen. Mutta kävi miten hyvänsä, on takana jo pitkä ja tuottelias ura. Ja kuitenkin, voitti hän ensimmäiset ja viimeiset mestaruutensa jo alussa 18-19-vuotiaana. Hän oli kuitenkin jo viimeistään toisella kaudellaan yksi joukkueensa avainpelaajista.

Jagrissa kiehtoo paljon myös persoonansa. Hän on aina pelannut ensisijaisesti itselleen, mitä en kuitenkaan pidä huonona asiana. Pelattuaan ensimmäiset kymmenen vuotta Pittsburghissa, on hän sittemmin vaihtanut seuraa kuin paitaa. Tämä osoittaa, että maajoukkuetta lukuun ottamatta, ei hän kovin seurauskollinen mies ole. Hän on suunnistanut aina sinne, missä hänellä on ollut hauskaa pelata. Hän ei ole helpoin mahdollinen ihminen ja pelin taso riippuu mielialasta. Koska hän on niin lahjakas kuin on ja ahkerampaakin ahkerampi harjoittelija, saa hän moiset erikoisuudet anteeksi.

Sitten on takatukka. Ja massiivinen ahteri: kun sen tunkee vastustajan eteen, ei kiekko häneltä hevin lähde.

3) Patrik Laine

Miten näin nuori jannu voi olla listalla korkealla? Ymmärtänette, että katson sinivalkoisten lasien lävitse. Laine on yksinkertaisesti parasta, mitä suomalaisessa jääkiekossa on aikoihin tapahtunut: 196-senttinen karpaasi, joka omaa lisäksi maailman parhaimpiin kuuluvan laukauksen ja valtaisaa taitoa mailansa kanssa. Heikkoudet ovat luistelussa ja kiekon suojaamisessa, mutta kunhan hän kehittää kovuutta kroppaansa ja tekniikkaa luisteluunsa, voi hänestä tulla liki pysäyttämätön.

Lyhyen uran koosteita kelpaa jo nyt katsella. Suomalainen jääkiekko on kärsinyt aina maalintekijöiden puutteesta, mutta nyt Laine jatkaa Kurrin ja Selänteen jalanjäljissä. Hän ei pelkisty laukaukseensa vaan osaa myös ohjata ja kuljettaa. Hän ei ole nopea, joten läpiajoja ei liene syytä odottaa paljoakaan. Koska hänen pelaamisensa ei kuitenkaan ole riippuvaista vauhdista, ennustan hänelle pitkää jatkoa. Nopeuteensa tukeutuvat pelaajat ovat taipuvaisempia tippumaan kyydistä iän myötä, laukoa voi vaikka kuinka pitkään.

4) Alexander Ovetškin

Venäläinen höyryjyrä, joka on harvinainen yhdistelmä nopeutta ja kokoa. Häneltä löytyy maailman paras laukaus ja kuitenkaan hän ei ole yksin siitä riippuvainen; kädet ovat pehmeät ja kiekko tottelee lapaa. Hän taklaa kovaa ja paljon, ei säästele itseään fyysisesti. Hän on voittanut parhaan maalintekijän palkinnon neljä perättäistä kertaa, mikä kertonee hänen tasostaan nyky-NHL:ssä. 50 maalia kausi toisensa jälkeen ei vielä 80- ja 90-luvulla olisi ollut kovin ihmeellistä, mutta nyt on.

Ovetškinia on syystä pidetty itsekkäänä ja puolustushaluttomana pelaajana. Hän pelaa myös ajoittaista sikaa, mitä en kenessäkään arvosta. Joka tapauksessa hänen häikäisevän viihdyttävä pelityylinsä korvaa monia puutteita. Sidney Crosby – hänen pitkäaikainen kilpakumppaninsa – on objektiivisilla mittareilla parempi pelaaja. Esteettisyyskerroin nostaa Ovetškinin kuitenkin edelle, siitä ei ole kahta sanaa.

5) Peter Forsberg

Tämä viikinki on kaikkien aikojen paras ruotsalaiskiekkoilija ja lukemattomien suomalaisten murhe. Tiedän kyllä, mitä ajattelette. 2003 puolivälierässä Foppa rynnäköi koko kentän lävitse ja tasoitttaa pelin vanhanaikaisella, ”ei voi olla totta”. Hänen ansioitaan ei kuitenkaan voida kiistää. Hän pelasi ja hallitsi ajanjaksolla, jolloin peli oli rikkonaista ja puolustusvoittoista. Hän kumosi ajatuksen, että Ruotsista tulisi hentoja pelaajia. Forsberg pelasi armottoman kovaa fyysistä peliä, taklasi ja otti niitä vastaan kuin betoniseinä. Ruotsalaisia on pidetty jääkiekossa periksiantamattomina ja juuri hänessä tuo piirre tiivistyi. Mutta ennen kaikkea hän oli taitava kaveri, joka rakensi älykkäästi peliä. Hän ei ollut suuri maalintekijä eikä laukoja, mutta kyllä sekin puoli onnistui tarpeen tullen. Foppa oli tahtopelaaja, joka voitti kaiken: stanley cupin, olympiakullan ja maailmanmestaruuden, kaksi kutakin lajia.

Harmi, että ura loppui ennenaikaisesti. Mutta niin kuluttavalla pelityylillä se oli tavallaan väistämätöntä, kroppa antoi lopulta periksi.

6) Pavel Bure

Venäläinen raketti on myös pelaaja, joka tarjosi suomalaiselle jääkiekkokansalle karvasta kalkkia: joo joo, Nagano ja viisi maalia. Ei nyt muistella menneitä sen enempää. Bure ei ollut vain häikäisevän nopea luistelija vaan myös poskettoman taitava ryssä. Hän on Ovetškinin sukulainen sikäli, että oli maalintekijä ennen kaikkea. Hän oli puolustushaluton ja pelasi itselleen, aidon individualistin tavoin. Mutta kyllä sitä kaikkea kelpaa katsella, edelleen.

Pavel Bure on muuten komea mies.

7) Erik Karlsson

Tämä ruotsalainen herra on ensimmäinen listalle päässyt pakki. Mutta hänpä ei olekaan kuka tahansa peruspakki, vaan maailman paras hyökkäävä puolustaja. Hän on NHL:n nopeimpia ja sulavimpia luistelijoita, pelkästään jalkatyötä on silmiä hivelevän ihanaa katsella. Mailankäsittely ja kiekonhallinta ovat myös sillä tasolla, että hän pitää muita pilkkanaan. Rannelaukaus ja lämäri lähtevät terävästi. Mitä tämä kaveri siis ei osaa? Joidenkin vääräleukojen mukaan juuri puolustaminen on heikkoa, mutta sekään ei pidä aivan paikkaansa. Hän on uhrautuva pelaaja, joka pelaa ensi sijassa joukkueelleen. Aikaisemmin saattoivat uhkarohkeat ratkaisut kostautua, mutta ikä on tuonut kypsyyttä.

Mr. Everything, kuten he häntä kutsuvat.

8) Teemu Selänne

Mitä voin sanoa - taaskaan? Suomalainen salama oli se pelaaja, jonka halusin aina nähdä maajoukkuepaidassa. Se oli loppujen lopuksi harvinaista herkkua, olympialaiset olivat ainoa varma nakki. Hän oli ja on legenda, asioita alkoi tapahtua hänen päästessään jäälle. Minulla ei kuitenkaan ollut omakohtasta käsitystä hänen taidoistaan ennen olympialaisia 2006. Hän olikin sitten leijonien ja kisojen tehokkain pelaaja, hän täytti odotukseni juuri prikulleen. Hän oli jo 35-vuotias tuolloin, mutta sain nauttia pelistään vielä vuosien ajan. Sotshin kisat 2014 muodostuivat hienoiksi jäähyväisiksi, hän johti joukkuetta hengellään ja esimerkillään. Kaksi maalia pronssiottelussa jäivät erityisesti mieleen, kun Yhdysvallat tähtineen haudattiin numeroin 5-0.

9) Dominik Hasek

Hän ei liene objektiivisilla mittareilla se maailman paras maalivahti, vaikka kärkeen kuuluukin. Mutta ainakin hän on näyttävin, torjuntatyyli oli varsin omintakeinen. Hän näytti siltä, ettei ollut sisäistänyt ensisijaisesti tekniikoita vaan syyn, miksi maalivahteja ylipäätänsä on: jotta oma pää pysyisi puhtaana. Hasek torjui vimmalla, hän tahtoi vartioida veräjää kaikin mahdollisin keinoin, joskus likaisinkin keinoin. En voi varmaksi sanoa, näinkö häntä ensimmäistäkään kertaa suorassa lähetyksessä, mutta koosteet onneksi helpottavat elämää – jälleen.

10) Petteri Nummelin

Numppa on kiekkoilijana aliarvostettu ja tarkoitan sitä. Hän oli vuosikausia leijonien avainpelaajia. Hän ei koskaan pärjännyt NHL:ssä, mutta sitäkin paremmin maajoukkuejäillä (osoitus siitä, ettei menestys tai sen puute taalaliigassa välttämättä kerro mahdollisuuksista muualla). Nummelin on mielestäni paras hyökkäävä puolustaja suomalaisessa jääkiekkohistoriassa. Hän ei ole isokokoinen eikä fyysinen palaaja, mutta omasi hyvän lämärin ja rannarin sekä rakensi peliä älykkäästi. Lisäksi hänen avaussyöttönsä olivat vailla vertaa, kuinka monia läpiajoja hän mahtoikaan saattaa alulle? Lopetettuaan maajoukkueessa, ei hänelle ole löytynyt korvaajaa. Se on ollut sääli, sillä Numpan profiililla varustettua pelaajaa tarvitsisimme; pelinavaajaa ja –rakentajaa, joka ei myöskään epäröi laukoa.