Äitienpäivänä, äidin muistolle

Noin vuosi sitten nukkui äitini pois. Syövän kalvamana päättyi hänen tiensä liian varhain. Kuukausien ajan sitä vastaan taisteltiin, kunnes mitään ei ollut enää tehtävissä. Sytostaatteja ja laihtumista, viikko viikolta hän riutui entistä enemmän. Ensin meni tumma ja paksu pehko päälaelta ja pikku hiljaa voimatkin. Toki oli alussa toiveita, mutta sisäelimissä levinnyt pahalaatuinen syöpä oli siinä vaiheessa voittamaton; huomaamatta se oli saanut kehittyä liian pitkään. Tietenkään sitä ei halunnut myöntää asiaa ennen kuin hoito lopullisesti keskeytettiin. Ne lääkkeiksi kutsut myrkyt olisivat vain jouduttaneet loppua.

Joulu meni vielä varsin hyvillä mielin ja tein äitini kanssa kävelyjä paukkupakkasissa. Aurinko ja valoilmiöt koristivat talvista taivasta, eikä tulevaa tahtonut liikaa miettiä. Kaiken aikaa oli kuitenkin sairauden heittämä varjo elämän yllä. Kun hoidotkaan eivät tehonneet ja lopullinen tuomio ilmeni, paheni äitini mieliala. Mitä muuta voisikaan odottaa, vain harva kykenee astumaan kuolemaansa tyynesti. Ei hän epätoivoinen ollut, mutta vihainen. Hän tunsi itsensä petetyksi, koska sairaus oli havaittu niin myöhään. Kävelylenkit äitini kanssa lyhenivät sitä mukaa kuin hänen voimansa ehtyivät. Pian ei kävelty enää ollenkaan ja saattohoito kutsui.

Sairauden loppuvaihe oli sotkuinen ja kivulias. Vaikea sanoa, kuinka paljon äitini todella kärsi, koska hän ei juuri ollenkaan valitellut kivuistaan. Ei turhasta valittaminen noin muutenkaan ollut hänelle luonteenomaista. Saattohoitokodissa hänen oli kuitenkin parempi olla kuin sairaalassa. En ole koskaan nähnyt henkilökuntaa, joka olisi niin kärsivällistä ja empaattista. Kuinka voimakkaita ihmisiä heidän täytyykään olla, kun ovat kuoleman kanssa koko ajan tekemisissä. Ja kuitenkaan heidän otteistaan ei huokunut kyllästynyt rutiini, vaan he hoitivat äitiäni kuin omaa sukulaistaan.

Viime vuonna äitienpäivänä näin äitini viimeistä kertaa tajuissaan ja puhuin hänen kanssaan. Kerroin vapunvietosta ystävieni kanssa, ja hän kuunteli silminnähden iloissaan. Kerroin, että pääsisin työhaastatteluun uuteen harjoittelupaikkaan. Hymyillen hän viittoili, että olisimme hetken hiljaa, enempää ei tarvitsisi kertoa. Hetken päästä olin jo lähtöä tekemässä ja kuulin hänen viimeiset jäähyväisensä.

Muutaman päivän kuluttua tila huononi ja hän vaipui tajunnan rajamaille. Seurasi pitkä yö ja pitkiä tunteja saattohoitokodin huoneessa. Olin pahalla tuulella, tahdoin että kaikki olisi jo ohi. Valvominen ja odottaminen olivat tuskaa. Vanhin veljeni kuitenkin soitti kertoakseen uutisia: vaimo oli sairaalassa, synnytys oli alkanut. Kerroimme äidille ja hän pienellä eleellä reagoi. Viimeisenä päivänään hän tulisi isoäidiksi, elämän kiertokulku tehtynä kouriintuntuvaksi. Kenties hän tämän kuultuaan saattoi päästää irti, sillä loppu tuli nopeasti. Hengitys korisi kaikesta kurkkuun kerääntyneestä nesteestä, joka veto kävi työläämmäksi. Isäni ja minä pitelimme häntä käsistä, kun viimeiset henkäykset kävivät. Sitten se oli ohitse ja hän poissa.

Kuukausien aikana, joina osasin kuolemaa odottaa, en tuntenut oikein mitään. Tuona hetkenä iski suru kuitenkin tavalla, jota en ollut ennen kokenut. Ja miten olisinkaan voinut. En kuitenkaan tuntenut katkeruutta tai epätoivoa. Kuolema tuli liian aikaisin, mutta ei tuntunut mielivaltaiselta. Ristiriitaisista tunteistaan huolimatta myös äitini pystyi viimeisinä viikkoinaan suhtautumaan asiaan arvokkuudella, hän ei tahtonut takertua. Tunsin sinä päivänä ja sen jälkeen, että kaikki oli tapahtunut syystä. Oliko se sattumaa, että hänen lapsenlapsena ja minun veljentyttäreni syntyi samana päivänä? Näinhän meille kerrotaan, että kaikki on determinoitua tai sattumaa. Tarkoitusta on turha etsiä mistään. Isänikin sanoi murheen murtamana, että ”se on poissa nyt, kaikki pyyhkiytynyt luonnon bittiavaruuteen”. Mutta minä kieltäydyn uskomasta näin. Kuolema ei ole loppu, emme voi vain kadota jäljettömiin. Äitini poismeno oli viimeisiä askeleita paluumatkallani kristinuskoon. Tämä maailma ei ole vain mieletöntä algoritmia, jossa aine muuttaa muotoaan yhtä mielettömissä sykleissä. Äitini on tuolla jossain ja hänen on nyt parempi olla.

Äitini lienee ainoa ihminen maailmassa, johon koskaan tunsin suurempaa kiintymystä. Välitän muistakin perheenjäsenistäni, mutta oma äiti on aina jotain muuta. Ei kai sitä kieltää voi, että olen aina ollut aika mammanpoika. Hän oli ainoa ihminen, jonka ehdottomaan rakkauteen saatoin uskoa vailla epäilyksen häivää. Isäni välittää minusta, veljeni ja jokunen ystäväni. Oma äiti on silti jotain muuta. Mitä minä teen täällä ilman häntä? Nyt, kun en voi kertoa jokapäiväisiä kuulumisiani hänelle? Olen yksin viihtyvä ja olen parhaimmillani ollut puoli vuotta erossa perheestäni. Jollain tavalla en tarvitse juuri ketään, mutta rakastaako minua enää kukaan? Niin syrjään kuin olen aika ajoin vetäytynytkin, olen tehnyt sen tietäen että minua rakastetaan. Voinko luottaa siihen enää, en oikein tiedä.

Paljon tuskaa äidilleni tuotin. Hän odotti opiskelu-uraltani paljon ja vähän sai. Tuotin hänelle pettymyksiä ja huolta. Ei hän kuitenkaan koskaan rankaissut tai ollut edes kunnolla vihainen. Mitä tahansa teinkään, sain aina anteeksi. Miten sellainen voi olla mahdollista, kun ei ole edes katumusta itse osoittanut. Miten sainkaan äidin, jota vastaan piittaamatta rikoin ja jolta sain vain armoa. Hän paiski töitä ja huolehti minusta. Perheen iltatähtenä olin erityinen suosikki ja tottunut huomioon ja hellyyteen. Vastavuoroisesti en koskaan osannut kunnolla häntä kiittää. Muutama vuosi sitten, syvimmässä epätoivossani kirjoitin hänelle postia ja kerroin rakastavani häntä. Niitä sanoja en olisi voinut enkä voisi sanoa koskaan ääneen. Mutta sainpa ilmaistua edes sen verran.

Elämä menee eteenpäin. Paradoksaalista tai ei, tunsin vuosi sitten enemmän toiveikkuutta kuin kenties koskaan. Kaikesta vääryyksistä ja tuskasta huolimatta tunsin ja tunnen olevani siunattu. Äidilläni ei ole hätää, minulla ei ole hätää. Leposija hänelle pedattiin isänsä viereen ja pitkä uni jatkuu. Ne, joilla on vielä äitinsä mukanaan, omistan seuraavat sanat:

"Historically, such human beings have existed. Human beings who have worked - worked hard - all their lives with no other motive than their love and devotion; who have literally given their lives for others, out of love and devotion. Human beings who have no sense of having made any sacrifice; who cannot imagine any other way of life than giving their lives for others - out of love and devotion. In general, such human beings are invariably women."

                    -Michel Houellebecq