Kuluneet MM-kisat ovat olleet tuskastuttavat. En ole aikuistasolla koskaan nähnyt leijonajengiä näin lukossa. Peruspelistä alkaen ei oikein mikään ole kulkenut; syötöt eivät mene omille lapaan, omasta päädystä ei päästä pois, karvauksen alla murrutaan ja lähes jokainen kaksinkamppailu hävitään. Ylivoima on tehotonta, alivoima on huonoa. Ennen kaikkea peli on ollut tylsää ja rumaa, sitä on ollut inhottavaa katsella. Ei paloa, ei mielikuvitusta näkyvissä.
Suomen rosteri ei ole ollut lukuisten kieltäytymisten vuoksi paras mahdollinen. Mutta Suomi on pelannut parempaa kiekkoa huonommillakin joukkueilla. Syyttävä sormi osoittaa valmennukseen, joka on iskenyt pelaajille raskaat kahleet jalkaan. Yritetään pelata niin tarkasti, että kaikenlainen rentous ja peli-ilo ovat tiessään. En ymmärrä kiekkoilua syvällisesti, mutta sokeakin sen kepillään näkee ettei näillä aataminaikuisilla viivelähdöillä enää nykykiekossa pärjätä. Vielä muutama vuosi sitten puolustusvoittoinen pelin hidastaminen ja hitaat lähdöt toivat menestystä, mutta tilanne on sittemmin muuttunut. Pelistä on tullut aina vain nopeampaa ja hyökkäysten nopeaan kääntämiseen perustuvaa. Suomi on muita maita yksiselitteisesti jäljessä. Kun jo Ranska tajuaa hyödyntää Suomen heikkoa kohtaa paineistamalla hyökkäyspäässään rajusti, olisi aikalisän paikka.
En ole koskaan pitänyt pelitapaa korostavasta kiekosta, jossa oleellista on toimia kaavan mukaan. On totta, että Suomella on ollut siihen hyvä syy. Hyvistä pelaajistamme huolimatta meillä ei ole lähimainkaan samaa syvyyttä osaamisessa kuin vaikkapa Ruotsilla, Venäjällä ja Kanadalla. Tarkalla pelitavalla on pyritty kompensoimaan pelaajamateriaalin puutteita ja puristamaan jätkistä paras teho irti. Tiettyyn rajaan asti sellainen toimiikin. Mutta jos pelin kärki on puolustuksessa ja virheiden välttelyssä, vähenee pelistä hauskuus. Itse tahdon ennen kaikkea nähdä yksilösuorituksia ja luovia ratkaisuja, en virkamieskiekkoa. Parhaat hetket jääkiekossa ovat juuri niitä, kun pelikirja lakkaa hetkeksi olemasta ja jäljelle jää vain pelaaja, vastustaja sekä kiekko: näin syntyivät Granundin ilmaveivi sekä viimevuotisten junnukisojen kultamaali (tuoreena esimerkkinä myös Slovenia-ottelun ratkaisu, joka syntyi Sebastian Ahon heittäessä hetkeksi pelikirjan mielestään ja ratkaisemalla pelin yksilösuorituksella).
Ei niin, että viivelähdöt tai pelin tahdistaminen olisivat itsessään pahasta. Ne ovat taktisia ratkaisuja muiden joukossa. Mutta kun tuota kaikkea tehdään potenssiin kolme, on jotain vialla. Kun kanadalaisetkin kiekkoasiantuntijat kiinnittivät huomiota leijonien etanavauhtiin, on syytä huolestua. Marjamäen on syytä miettiä asioita monta kertaan uudelleen tai polttelee vielä tuli pyrstön alla. En pidä tipan tippaa hänen tyylistään johtaa Suomen peliä, eikä tähänastinen track-record ole myöskään mairitteleva; alkaen viimesyksyisestä world cupista, ovat leijonat hävinneet Marjamäen komennuksessa (pun intended) leijonaosan peleistään. Sen lisäksi, että pelitapa on matelevaa roskaa, ei Marjamäki ole myöskään saanut innostettua pelaajia oikeanlaiseen paloon.
Kaikkea ei voida kuitenkaan valmentajan niskaan kaataa. Myös pelaajat ovat mokailleet luvattoman paljon, eikä maalivahtiosasto vakuuta. Viimeksi mainittuun on usein voitu hädässä luottaa, mutta näin ei ole laita nyt. Sebastian Aho on väläytellyt osaamistaan, mutta tehnyt useita maaliin johtaneita virheitä. Jesse Puljujärvi on ollut harmittavan vaisu. Pakisto on sählännyt ajoittain miten sattuu. Paperilla Suomen kalusto näyttäisi olevan kunnossa, mutta on helissyt objektiivisesti huonompia maita vastaan. Jokin joukkueen sisäisessä kemiassa hiertää niin, ettei peli lähde lentoon.
Mutta on hyviäkin uutisia. Ainakin viimeiset kaksi peliä ovat olleet lähtötasoon nähden huomattavasti pirteämpiä esityksiä. Syötöt napsahtavat yhä useammin kohdilleen, pelinopeus on kasvanut ja taistelutahto lisääntynyt. Aika ajoin pelissä näkyy sitä leijona-asennetta, josta on tosi suomikiekkoilija tehty. Kanada-matsissa Suomi teki hyökkäyksiään enemmän nopeista käännöistä ja piti yllä hyvää tempoa niin, että peli oli paikoin viihdyttävää. 5-2 -tappiosta huolimatta oli tätä Suomen paras peli tähän asti. Erityisen paljon tykkään Julius Hongan otteista. Hän uskaltaa puolustajana tuoda kiekkoa korkealle ylös ja yrittää itse jopa ratkaisuja. Juuri hänen esimerkkinsä mukaista pelirohkeutta kaipaisin muiltakin.
Olen erittäin pettynyt Marjamäkeen ja huutanut hänelle potkuja jo useaan otteeseen. Mutta lopullisen tuomion annan vasta turnauksen jälkeen. Jos hän kykenee sopeuttamaan pelikirjaansa nykyisessä tilanteessa ja hilaamaan Suomea pudotuspeleissä kohti finaalia, voin oikaista mielipidettäni. Suomella ei ole vahva joukkue, mutta ei sysipaskakaan. Nostan hattua, jos tästä sakista saadaan piiskattua kullasta taisteleva leijonalauma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti