"Most illogic"

RIP Leonard Nimoy aka. Mr. Spock (1931-2015).

Maladaptive daydreaming - Överiä haaveilua

Mielenterveysteemalla jatketaan, pakkomielteistä pääsemme aasinsiltaa tämänpäiväiseen aiheeseen; MDD eli maladaptive daydreaming (pakonomainen haaveilu) on hiljattain löytämäni selitys ilmiölle, joka on ollut yksi elämääni eniten vaikuttaneista asioista. Koko ikäni olen ollut vakuuttunut, ettei kukaan muu maailmassa koe sitä, minun täytyy olla ainoa. Missään ei koskaan puhuttu siitä, en koskaan löytänyt kertomuksia saman asian kanssa painivista ihmisistä. Aivan samalla tavoin ajattelin aiemmin ASMR:stä, se oli liian outoa ollakseen mitään muuta kuin omaa idiosynkraattisuuttani. Mutta kuinka ollakaan, ilmiö paljastui sangen laajaksi, en ollut yksin. Mitä enemmän tietoa olen maailmasta saanut, sitä vähemmän olen kokenut itseni ainutlaatuiseksi. Erilaisuuden kokemus, tuntemus järisyttävästä ainutkertaisuudesta oli ja on ehkä jossain määrin edelleen identiteettini rakennuskiviä. Mutta tieto on osoittanut tuntemuksen vääräksi. Ja massiivinen haaveiluntarpeeni oli viimeinen asia, jonka uskoin koskettavan vain minua. Mutta kuten usein ennekin, olin taas kerran väärässä.

MDD on ensimmäisenä syytä erottaa tavanomaisesta haaveilusta. Sitä teemme me kaikki aivan koko ajan. Jokainen hetki, joka ei vaadi huomiotamme, vie ajatuksemme päiväuniin. Se on ajatuksen lentoa, sitä kun katoamme mieleemme hetkeksi. Seuraavan päivän suunnittelu on eräänlaista haaveilua, käymme tulevat toimenpiteet fantasiana läpi. Joku voisi kutsua sitä mielikuvaharjoitteluksi, mutta sen fantasialuonnetta se ei muuta miksikään. Jos valmistaudumme pitämään kouluesitelmän, käymme mielessämme skenaarioita kuinka sen tekisimme. Kaikki tapahtuu vain päässämme, siis haaveilemme. Me teemme sitä todella paljon, iso osa valveillaoloajastamme kuluu mielen sisässä. Jokamiehen haaveilusta MDD eroaa sitten siinä, että suurin osa ajasta voi kulua haaveiluun. Ilmiössä on lisäksi havaittavissa tiettyjä säännönmukaisuuksia, joita ei normaalin henkilön haaveilussa näyttäydy.

Tämä sivusto esittelee kyseistä ilmiötä, muitakin toki löytyy. Listaan sivulla esitetyt oireet:

-Ylenmääräinen haaveilu, joka on verrattavissa addiktioon

-Ylenmääräinen haaveilu alkaa usein lapsuudessa

-Kirjat, elokuvat, musiikki, videopelit tai mikä tahansa media voivat laukaista haaveilun

-Haaveilu itsessään on usein yksityiskohtaista ja monimutkaista, joskus verrattavissa kirjaan tai elokuvaan

-Toisteiset liikkeet ovat haaveilun aikana tavallisia (mutta eivät ilmene kaikilla) – edestakaisin kävely, keinuminen, pyöriminen, esineen ravistelu kädessä jne.

-He voivat joskus puhua, nauraa, itkeä, elehtiä tai ilmehtiä haaveillessaan. Ihmiset, jotka kärsivät tästä erottavat fantasian ja todellisuuden, he eivät sekoita niitä keskenään; tämä tekee heistä selvästi erilaisia psykoottisiin tai skitsofreenisiin henkilöihin nähden.

-Jotkut makaavat tuntikausia sängyssään haaveillen, ja heillä voi olla vaikeuksia nukkua tämän vuoksi tai nousta sängystä herättyään. He voivat runsaan haaveilun takia unohtaa myös perustarpeita kuten syömisen jne.

Kaikki kohdat pätevät minuun, ehkä poislukien nukkumisvaikeudet tämän takia. Menetän yöuneni vain harvoin, kun en malta olla haaveilematta. Tokihan haaveilen nukkumaan mennessäkin, mutta se on erilaista; se on irrallista ajatusten virtaa, joka edistää nukahtamista. Kovin tietoinen ja ohjattu haaveilu, jota MDD on, pitäisi minut liian virkeänä ja estäisi nukahtamisen.

Termin ”maladaptive daydreaming” kehitti israelilainen kliinisen psykologian professori Eli Somer. Hän havaitsi kyseisen tilan oireet ja laati myös omaa teoriaansa sen mahdollisista syistä. Hänen katsannossaan korostuu trauman merkitys, hänen mukaansa MDD on usein seurausta järkyttävästä tapahtumasta, josta henkilö etäännyttää itsensä dissosioivalla haaveilulla. Tämä on mahdollista, joskaan ei varmasti päde kaikkiin. Itselläni ei ole taustalla mitään suurempaa traumaa, MDD puhkesi minussa nelivuotiaana nähtyäni elokuvan Ghostbusters 2. Kuulostaa tietty hassulta, mutta nelivuotiaalle se oli samaan aikaan sekä pärisyttävän upea että pelottava kokemus. Äitini on edelleen sitä mieltä, että häiriinnyin peruuttamattomasti tuon elokuvan myötä. Itse en usko siihen, elokuva luultavammin vain laukaisi minussa jotain, joka oli minuun jo valmiiksi kirjoitettuna.

Kun tuo tila käynnistyi, se ei jäänyt muilta huomaamatta. Pyörin ympäri huoneita, pörisin, eläydyin ja puhuin ääneen ja pyörittelin aina käsissäni jotain. Äitini piti minua häiriintyneenä, veljeni ja isäni nauroivat. No, en yritä tehdä tästä mitään nyyhkytarinaa, ei se minua erityisemmin satuttanut. Minulle se oli luonnollista, tykkäsin haaveilusta enemmän kuin leluista. Fantasiatkin olivat nääs eräänlaista leikkiä, pyöritin skenaarioita mielessäni. Vuosikausia siitä eteenpäin minulla oli tapana elokuvan nähtyäni toistaa se välittömästi mielessäni uudelleen. Puhuin, loin äänitehosteita, pyörin ympäriinsä ja elehdin aika voimakkaastikin mukana. Jos joku yllätti minut kesken kaiken, minua hävetti aivan suunnattomasti. Ei ihme, helvetin typerältähän se näytti. Muut sanoivat sitä ”surinaksi”, mikä varmaan kuvaa ihan hyvin MDD:n äänellisiä aspekteja. Ja edelleen antaudun elokuvan nähtyäni samanlaiseen haaveiluun, en tosin käy enää koko elokuvaa läpi. Lisäksi pyörittelin ja pyörittelen mielessäni aina vaihtoehtoisia skenaarioita, muuntelen juonta ja henkilöitä. Eikä haaveilu rajoittunut ainoastaan elokuvista haaveiluun, myös pelit, musiikki ja kirjat laukaisivat sitä. Ne tekevät edelleen sitä, joskus jopa laitan elokuvan tai kirjan kesken kaiken sivuun vain leikkiäkseni skenaarion mielessäni.

Rakensin myös omia skenaarioitani, mutta ne aina sisällyttivät aineksia leffoista, peleistä yms. Haaveilusessiot saattoivat kestää tuntikausia, saatoin jatkaa seuraavana päivänä siitä mihin edellinen jäi. Minulla on edelleen useita fantasioita, joita leikin mielessäni kuin tv-sarjaa; jatketaan edellisestä jaksosta. Erityisen pitkiin sessioihin liittyi ja liittyy kuitenkin eräs oire, joka on myös tavallinen: huimaus ja pahoinvointi. En osaa selittää sen syytä, mutta tuntikaupalla jatkunut haaveilu johtaa varsin usein tuohon. Mitä intensiivisempi fantasia, sitä voimakkaampi jälkireaktio. Kai sitä voisi verrata krapulaan, kaiken sen edestakaisin kävelemisen, riuhtomisen ja pörinän jälkeen ei liene ihme, että tuntuu vähän oudolta. Nykyään haaveilenkin lyhyemmissä jaksoissa enkä niin intensiivisesti yhtä usein. Mutta samat kaavat siellä ovat edelleen, äänitehosteita olen vähentänyt. Mutta ajoittain saatan yhä eläytyä todella voimakkaasti, silloin on aina varmistettava että olen yksin talossa.

Esineen heiluttelu kädessä haaveilun aikana on säilynyt muuttumattomimpana, myös sitä teen edelleen. Se oli aluksi mikä tahansa, mitä saatoin sormillani pyörittää. Kaikenlaisia esineitä tuli kokeiltua, mutta ylivoimaisesti eniten rakastuin mehupilleihin. Enkä mihin tahansa mehupilleihin, vaan pillimehujen vastaaviin. Ihan pikkulapsena niitä ei ollut aina saatavilla, mutta kun sain käydä itsekseni kioskilla, ostin aina pillimehun jos tarvitsin. Kun vanha kului pois tai hukkui, ostin uuden. Pillin pyörittelystä ei tullut lopulta vain työkalua fantasiaa helpottamaan, käytin ja käytän sitä lopulta kaikessa. Jos ajattelen, luen kirjaa, katselen elokuvaa tai melkein mitä tahansa, pyörittelen pilliä yhdessä kädessä. Siitä on tullut eräänlainen stressilelu, se auttaa minua keskittymään. En voi kuvitella elämääni ilman mehupilliä. Tarvitsen sitä tunnetta, jonka sen pyörittely aiheuttaa, yhtä paljon kuin ravintoa. Tietenkään en käytä sitä julkisilla paikoilla tai muiden nähden, en halua typeriä kysymyksiä. Perheeni nähden voin sitä käyttää, ehkä tosin vähän hillitymmin silloinkin. Vain yksin voin olla täysin rentoutunut.

Pillien suhteen on kyllä yksi todellinen ongelma. Nimittäin juuri tarvitsemaani mallia ei enää tuoteta. Trip-mehuissa on typerä kahteen kertaan taitettava pilli, joka on tarkoituksiini käytännössä kelvoton. Ja nyt Grandikin siirtyi vuosikymmeniä vanhasta puna-valkoisesta pillistä läpinäkyvään ja liian lyhyeen. Ei se käy perhana, sen massan ja pituuden tulee olla juuri oikea. Mutta kaikeksi onneksi kesätyöpaikallani oli laatikollinen puoli vuotta vanhoja Grandeja, joita kaikessa hiljaisuudessa lipastin mukaan, koska sain. Olen laskenut, että minulla on nyt mehupillejä ainakin neljän vuoden tai maksimissaan kuuden vuoden tarpeisiin. Toistaiseksi ovat siis huolet ohi, mutta tulevaisuus on silti epävarma. Maailmakaikkeuden suuruisia ongelmia siis tiedossa.

 Voisin esitellä mehupillikokelmani. Alla käytetyt kappeleet viimeisten neljän vuoden ajalta:

Ja alla 29 kappaletta vielä avaaamattomia pillejä. Oi, niitä on niin paljon! Minulla ei ole koskaan ollut noin runsaasti, elän näillä monen monta vuotta:

MDD:n löytäminen oli hyvä asia, koska nyt ymmärrän, etten ole tämänkään asian kanssa yksin. Ongelma ei ole ehkä yleinen, mutta olemassa. On myös yksilöstä lopulta kiinni, milloin se on ongelma ja milloin osa identiteettiä. Omassa tapauksessani se on kieltämättä sekä-että. En ole koskaan ollut niin sanottuja ”toiminnan miehiä”, olen aina ollut haaveilija. Olen aina mielummin fantasioinut asioista kuin tehnyt niitä (asiasta riippuen toki). Minä elän suurimman osan valveillaoloajastani omissa maailmoissani, enkä tiedä haluaisinko muutakaan. Minä pidän siitä, se on minun tapani olla. Se ei ole ensi sijassa reaktio maailman pahuuteen tai ahdistukseen, vaan minä vain olen sitä. Olen eskapisti henkeen ja vereen, mutta se on minulle itseisarvoista. Yhteiskunnallisessa kontekstissa voi kysyä, kuinka mielekästä tämä on? Jos kaikki olisivat kaltaisiani, mitään ei saataisi aikaan. Mutta kaikki eivät ole kaltaisiani, suurin osa on itse asiassa jotain muuta. Ja olemukseni on jotain, jolle voin lopulta hyvin vähän. Ulkopuolisen silmissä elämäni voi näyttäytyä tylsältä ja tapahtumaköyhältä, mutta minulle se on juuri sellainen, kuin sen tulee olla. En sano, etteikö minunkin tule tehdä asioita. Kyllä, kaikilla on velvollisuuksia. Toiminnan ihmistä minusta vain ei saa, minä en vain toimi niin. Jollekulle aistikokemuksia keräävälle elämäni olisi painajaista. Mutta minulle taas koko ajan uutta etsivän ja kaikkialle itseään riuhtovan ihmisen elämä olisi helvettiä. Minä en ole sellainen henkilö, joka tekee, tekee, tekee ja tekee. Minä teen, reflektoin, teen, reflektoin, teen ja reflektoin. Ja ennen kaikkea minä haaveilen. Olen kuin pysyvässä unessa, en todella elä tätä elämää. Katselen, tarkkailen ja tunnen asioita ympärilläni, olen kärpänen katossa.

Minä elän elämääni fantasioideni kautta. Jokainen mielenkiintoinen uutinen, tieteenala, tiedonjyvä ja satunnainen lause eivät ole kiintoisia itsessään, vaan ne ovat sitä fantasioitteni rakennusaineena. Jos minua kiinnostaa teknologia, se kiinnostaa koska haluan soveltaa sitä fantasioihini. Tai no, kyllä minua kiinnostavat asiat niiden itsensäkin vuoksi. Kaunis on kaunista riippumatta motivaatioistani. Mutta se intohimo tulee fantasioiden kautta, se tosi into sykkii aina kun tutkin uutta asiaa fantasia mielessäni. Esimerkki: strategiapelejä pelatessa jatkan pelimaailmaa omassa mielessäni. Command & Conquer –pelit innostivat minua luomaa fantasiaa, johon tarvitsin tietoja politiikasta ja sotilasteknologiasta. Niinpä tulin kiinnostuneeksi niistä aiheista. Innostuin historiasta palavasti 12-vuotiaana pelattuani Civilization II:ta. Innostun asioista helposti ja yleensä juuri fantasian kautta. Parhaimmillaan olen niin syvällä siinä, että koko maailma resonoi sen kanssa. Jokainen uutinen jonka luen, elokuva jonka katson ja kirja jonka luen, resonoi luomani maailman kanssa. Ja se on mahtava tunne, rakastan inspiroitumista ja sitä kun tietää olevansa uuden ja jännittävän äärellä. Hykertelen tyytyväisyydestä, kykenen hädin tuskin nukkumaan. Olen tohkeissani kuin pikkupoika, haluan vain luoda jotakin.

Haaveiluni on niitä syitä, miksi näen toivoa elämässä. Sen ansiosta tulen aina ajatelleeksi ”mitä jos”, haluan katsoa aina vähän pidemmälle. Siksi minussa on tiettyä uskoa, en voi vakuuttua vain pahan olemassaolosta, täytyy olla jotain muutakin. Ja ne hyvät, kauniit asiat ovat niitä, joita kohdin haluaisin mennä. Jos voisin luoda edes häivähdyksen kauneutta, näkisin edes vilahduksen totuudesta, voisin olla tyytyväinen.

Ymmärtänette nyt mistä blogini nimi tulee.

Pakkomielteitä, perkele!

Blogger kieltää maaliskuusta lähtien alastomuuden ja seksuaalisen materiaalin näyttämisen. Aika paskaa, minä kun olin ajatellut kirjoittaa parhaista alastonmaalauksista vertailua. Mitä minä nyt teen, perkeleen puritaanit. Mitä väliä, jos blogissa olisikin seksuaalista materiaalia, on jokaisen oma päätös lukea tai olla lukematta. Mutta ei, pitää kieltää. Sekin paviaanit, komeljanttarit, bassi-basuukit, sinappihauteet, kurjat, makean veden piraatit, kaviot, tamppuurimajurit, kissanpiiskaajat, moraalinvartijat, kuvainraastajat, kaapelitehtaat, kaakeliuunit, vinosilmät, häijyt, rotanmyrkyttäjät, makutuomarit, idiootit, hajun erittäjät, spagettikullit, marakatit, maidonjuojat…

No, minäpä annan piut paut moisille ja esitän vaihteeksi pornografiaa. Eli nyt siis vuorossa uusi mentaalistrippaussessio, sitä eivät voi nuo pyroforit ja kurjat lierot kieltää. Että pitääkin, isot ihmiset perkele. Lehtikirvat!

No niin, itse asiaan. Olen aiemminkin maininnut olevani neuroottinen, mikä siis tekee minusta tyypillisen nykyihmisen edustajan. Onko nimittäin tavanomaisempaa länsimaisen ihmisen mielenhäiriötä kuin neuroottisuus tai ahdistuneisuus? Kyseessä lienee liiallisen informaation ja helpon elämän synnyttämä tila. Helppo elämä tarkoittaa ennen kaikkea runsasta vapaa-aikaa, mikä tarkoittaa enemmän ajatuksia. Kun koko ajan vireillä oleva ajatusprosessi saa syötettä kaikkialta tulevan informaation muodossa, sekoitus takaa paranoidisuuden. Oleellista on luonnollisesti informaation laatu; uutisissa ja muuallakin meitä pommitetaan uhkakuvilla ja peloilla, tiedämme myriadeja tapoja kärsiä ja kuolla. Me tiedämme liikaa, ja erityisesti kaikkea sellaista mitä ei edes tarvitsisi tietää. Vainoharhat ja pakkomielteet kasvavat tällaisessa ympäristössä kuin bakteerit pilaantuneessa lihassa.

Neuroottisuus ja paranoidisuus eivät ole sama asia, mutta omien havaintojen mukaan menevät käsi kädessä. Vaikka ne ovat tyypillisiä ilmiöitä, tarvitaan myös oikeanlainen persoonallisuus niiden puhkeamiseen. Tietyt ihmiset ovat immuuneja murheille ja stressille. He eivät kehitä pakkomielteitä, eivätkä he pelkää liikoja. Tietty ihmistyyppi sen sijaan pelkää enemmän ja juuttuu kiinni ajatuksissaan. Näitä ihmisiä on aina ollut, mutta nykyaika tuntuu vahvistavan heidän tiettyjä piirteitään. Itse lukeudun myös tähän ihmistyyppiin. Olen maininnut, etten kestä stressiä hyvin. Sen lisäksi minä stressaan herkästi. Minä murehdin ja senkin jälkeen murehdin, mietin aina miten asiat voivat mennä vikaan. Jos jokin voi mennä pieleen, se voi mennä pieleen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Neuroottisuus ja paranoidisuus ovat menneet myös minussa rinnakkain. Aloin kehittää näitä piirteitä jo alle kymmenvuotiaana, 12-vuotiaana en ollut enää huoleton vaan vähän kaikkea pelkäävä lapsi. Olen ollut ja olen edelleen epäluuloinen ihmisiä kohtaan, joskus vainoharhainenkin. Kumma kyllä, minusta löytyy sille myös täysin vastakkainen piirre. Olen nimittäin myös sinisilmäinen, tavallaan uskon hyvää jokaisesta vastaantulijasta. Saatan joskus luottaa ihmisiin tavalla, joka ei ole välttämättä järkevää. Ja tämä piirteeni on yhtä lailla luonteeseeni kuin myös kokemuksiini perustuva; olen voinut lapsuudessani ja myöhemminkin luottaa aikuisiin ja läheisiini, kukaan ei ole koskaan pettänyt minua todella pahasti. Mutta paranoidisuuteni on myös ilmiselvä ominaisuus, joskin lieventynyt vuosien varrella. Aloin toden teolla kehittää sitä joskus 11-vuotiaana. Muistan kuinka kouluruokalassa en uskaltanut lisää ruokaa noutaessani jättää maitolasia paikalleen, koska ajattelin jonkun voivan myrkyttää tai pilata juomani jollain. Minä tosissani ajattelin noin, mutta ymmärsin samalla kuinka hullu ajatus se oli. Ajattelin esimerkkejä hulluista ihmisistä elokuvissa, kuten ”Kaunis mieli” ja totesin, etten halua päätyä samaan. Päätin siis tyrehdyttää kehkeytyvän vainoharhaisuuden alkuunsa ja taistelin tietoisesti sitä vastaan. Jätin maitolasini paikoilleen, jos noudin lisää ruokaa. Vastaavia esimerkkejä löytynee muitakin, joita nyt en vain muista. Mutta uskon, että pelastin itseni joltain pahemmalta. Jos olisin vain noudattanut paranoideja impulssejani, ne olisivat varmasti kehittyneet pahemmiksi ja pahemmiksi vuosien varrella. Suvussani ei ole skitsofreniaa tai muutakaan, mutta mielenterveydellään ei kannata leikkiä liiaksi. Nykyisellään paranoidisuus ilmeneekin lähinnä ajatusten ja impulssien tasolla, pelkään kaikenlaista. Mutta päätän olla ajattelematta kaikkia pelkojani liikaa ja varsinkaan toimimasta niiden pohjalta. Sen verran olen tehnyt, että esimerkiksi teippasin läppärini webbikameran umpeen; en kestänyt sitä tunnetta siitä, että joku saattaisi vakoilla.

Neuroottisuus taas lähti paljon pahempaan suuntaan. Siitä tuli pahimmillaan niin ultimaattista ettei mitään rajaa. Kehitys alkoi jo alle kymmenvuotiaana, mutta oli aluksi lievää. Aivan ensimmäiseksi tuli pakkoliikkeitä, ähkimistä ja kaikenlaista tarpeetonta nykimistä (sanotaanko, että liikuttelen itseäni yleisesti aika paljon. Mutta siinä ei ole aina kysymys pakkoliikkeistä. Minun on vain vaikeaa istua täysin paikallani ja liikkumatta, saan mielihyvää eriasteisesta heilumisesta). Tämä ei ollut sinänsä niin pahaa, mieleni ei ollut vielä saastunut. Mutta sinnekin nuo kirotut pakkotoiminnot alkoivat hivuttaa itseään, aina vain kiinteämmäksi osaksi. Mielenrituaalit, joita kutsuin litanioiksi, tulivat osaksi päivittäistä rutiiniani. Litania kuvaa rituaalien toisteisuutta, ne pysyivät samoina aina tietyn ajan. Ne olivat komplekseja ajatuskuvioita, jotka oli pakko käydä läpi ennen kuin sain ”luvan” rentoutua. En saanut nauttia tai tehdä mitään, ennen kuin litania olisi käyty läpi. Kaikkein pahinta oli, jos tuli tarve toistaa tuo litania kesken leikin tai vaikka elokuvan katselun. Käytännössä se merkitsi koko kokemuksen vesittymistä, en antanut itseni täysin rentoutua. Hyvin usein tein asioita puolittaisesti, olin leikissä läsnä vain osaksi. Toisaalla yritin leikkiä, toisaalla yritin saada litanian käydyksi läpi. Asiaan nimittäin kuului, että litanian täytyi mennä oikein. Jos tein virheen ajatuksissani, kaikki alkoi alusta. Siksi kävin ne läpi mieluiten yksin, leikin tai elokuvan aikana ei pystynyt täysin keskittymään. Saatoin aloittaa sen kymmeniä kertoja uudelleen, kunnes pääsin loppuun.

Litaniat laukesivat, jos tein tai ajattelin jotakin väärää tai koin jotain järkyttävää. Kuten tässä tekstissä mainitsin, minulla oli vaihe, jossa yritin tukahduttaa seksuaalisuuteni kokonaan. Jos siis ajattelin vääriä seksuaalisia ajatuksia tai muuta vastaavaa, täytyi minun käydä litania rangaistukseksi läpi. Rangaistuksesta siinä olikin ennen kaikkea kysymys. Koska olen puritaaninen luonne, oli vain johdonmukaista että kehitin pakkomielteen mielen puhtaudesta. Vaivalloiset litaniat olivat siihen oiva keino, tein niistä ikään kuin tieten tahtoen vittumaisia. Litaniat myös ajan myötä pitenivät ja pitenivät ja saatoin keksiä niitä useita. Saattoi olla kaksi tai kolme rinnakkaista litaniaa, jotka täytyi käydä läpi, riippuen siitä mitä sisäistä periaatetta oli loukattu. Toisinaan kävin jonkin litanian läpi, jos näin esimerkiksi minua järkyttäneen elokuvan. Se oli kenties oma, pakkomielteinen tapani prosessoida kokemus mielessäni ja vähentää järkytystä. Mutta se oli ennen kaikkea vittumaista. Litaniat jatkoivat pitenemistään, ikävuosien 13 ja 16 välillä minulla saattoi mennä tuntikaupalla niihin aikaa. Pyörin huoneessani ympyrää yrittäen saada ajatuskuvion loppuun. Hirveintä oli jos joku tuli keskeyttämään. Olin aivan palasina sellaisesta, vetäydyin tyynen näköisenä toiseen huoneeseen samaan hysteerisen – mutta äänettömän – raivokohtauksen. Joskus litania saattoi alkaa väärän ajatuksen takia jo heti aamulla, mutta en saanut litaniaa käytyä onnistuneesti läpi iltaan mennessä. Niinpä saatoin nukahtaa litaniat vielä mielessäni, vain herätäkseni seuraavana aamuna aloittamaan alusta. Joskus litania muuttui niin monimutkaiseksi ja pitkäksi, että vain luovutin sen suhteen. Saattoi käydä siis harvinaisesti, että ikään kuin annoin anteeksi itselleni. Mutta eivät litaniat silti kadonneet.

Seksuaalineuroosini lisäksi minua vaivasi ikävuosien 12 ja 15 välillä ankara basillikammo. Pesin käsiäni jatkuvasti, kehitin siitäkin lähes saatanallisen itsekidutusrituaalin. Puolikin tuntia saattoi kulua minun hinkatessani käsiäni, minulla oli tietty kuvio ja järjestys, jossa sen toteutin. Voisi jopa puhua koreografiasta. Niin syvään tuo tapa minuun juurtui, että tänä päivänä toistan käsiä pestessäni tietyt liikkeet samalla lailla (pesen käteni siis ihan normaalisti ja normaaleissa tilanteissa nykyään). Tämä oli jotain, jota en pystynyt muilta salaamaan, perheeni rupesi ihmettelemään jatkuvaa lutaamistani lavuaarin äärellä. He kyselivät jatkuvasti, miksi teen sitä. Isäni yritti keskustella asiasta ja saada minua huomaamaan touhun irrationaalisuus. Se olikin, sen minä ymmärsin täysin. Mutta en voinut mitään sille äänelle, joka sanoi että kuolen, jos en pese ja juuri tietyllä tavalla, ”do you want to live or not?” Ihonikin meni rikki, ei se kestä semmoista veden ja saippuan kansssa lotraamista. Käsienpesuintoni tosin asettui jonkin verran, pahimmillaan se oli 13-vuotiaana. Mutta varsinainen rituaali ja basillifobia säilyivät, vaikka toimitus muuttuikin vähemmän mielisairaaksi. Pelkäsin koskea tiettyihin paikkoihin. Kadulla kävelin 12-vuotiaana vahingossa käytetyn kondomin yli ja mietin, mahtoiko kengänpohjiini tarttua HI-virusta? Ja jos tarttui, sehän tarkoittaisi että ne tarttuvat myös eteisen matollemme ja siitä sukkiin. Ja kun nukkumaan mennessä otan sukat jalastani, ne siirtyvät käteeni ja siitä ehkä huomaamatta suuhuni…aivan niin, minä tosissani ajattelin tuommoisia. Oli jopa jotain niin noloa, etten kaikesta kehtaa avautua.

Basillifobiastani vapauduin yhdessä rytäkässä vahingossa tapahtuneen sokkiterapian jälkeen. En kerro yksityiskohtia, mutta tuon yhden hetken aikana minä vapauduin täysin. Koska olin vältellyt koskemasta tiettyihin asioihin, koskin nyt jotain sellaista, joka oli jo liian likaista. Saastaisuus ylitti kaikki skaalat, enkä voisi enää puhdistautua millään. Se kokemus mursi pohjan koko fobialta, käsienpesuneuroosi katosi myös sen siliän tien. Muistan seuraavana päivänä koulusta tullessani kuinka huojentunut olin, kivi oli siirtynyt sydämeltäni. Ripaus tuosta fobiasta tosin jäi, edelleen tunnen tietyt asiat saastaiseksi ja pesen käsiä enemmän kuin ehkä jotkut. Esimerkiksi vessanpytyn puhdistaminen on erityisen vastenmielinen toimitus, jonka jälkeen pesen käteni normaalia huolellisemmin. Mutta mistään pakkomielteestä ei ole kysymys, asia ei vaivaa minua millään tasolla. Ihoni on kunnossa, joten en sikäli pese käsiäni selvästikään liikaa. Minulla on myös tapana kostuttaa kädet välillä, koska nautin siitä tunteesta. Se on vain omanlaisena pikku rituaali, nopea huuhtelu. Nyt voin muistella kauhulla menneitä neuroosejani ja olla tyytyväinen, että tietyt hulluudet ovat jo takana.

(Intti oli hyvää aikaa piilevän basillifobian kannalta. Siellä vietti usein aikaa niin epähygieenisissä oloissa, että joskus oli vain pakko olla välittämättä. Oli vain pakko ottaa asenne ”not give a shit”. Riitti, että huolehti perushygieniasta, muuten saattoi olla aika huoleton. Enkä silti sairastunut kertaakaan mahapöpöihin enkä Aidsiin.)

Seksuaalineuroosistani vapauduin 16-vuotiaana ja se tapahtui samanlaisessa rytäkässä kuin edellä kuvaamani. Yhdellä kertaa koko huolellisesti laatimani konstruktio oli palasina. Tunsin itseni vapaammaksi kuin koskaan, oli kuin sisäiset Berliinin muurit olisivat murtuneet ja sisäinen Stasini tuhottu. Mutta neuroottisuudestani en vapautunut. Yritin sitäkin kyllä, halusin murtaa viimeisetkin kahleet. Mutta nyt olen jo ymmärtänyt, että siitä on valitettavasti tullut integraali osa minua. Neuroottisuus ei minusta lähde ennen kuin kuolen, sen kanssa on vain elettävä. Nykyisin se ilmenee ennen kaikkea taipumuksessani jäädä jumiin tiettyihin ajatuksiin. Saatan pohtia ajatusta päiväkaupalla, kiertää kehää sen kanssa. Jämähdän kiinni johonkin konseptiin, en saa mieltäni siitä irti (missä voi olla hyvätkin puolensa). Ihan jokapäiväisessä elämässä minulla on taipumusta toistaa tiettyjä ajatuksia, toistaa tiettyjä ajatuksia, toistaa tiettyjä ajatuksia tai lauseita päässäni. Minulla on edelleen vaikeuksia antaa ajatusteni vain virrata estottomasti ja vapaasti eteenpäin. Edelleen tunnen pistosta siitä, että olen saattanut ajatella jotain moraalitonta. Ei ole minusta oikein edes ajatella eroottisia vaikkapa veljen vaimosta tai kavereiden tyttöystävistä. Jos moinen ajatus pomppaa vahingossa mieleeni (kuten nyt voi odottaa välillä käyvän), tunnen oloni hieman niljakkaaksi. Eikös Raamatussakin lue, että jo himokkaalla katseella on tehnyt huorin mielessään? Jokin osa minussa siis varjelee edelleen ajatusteni puhtautta. Toisessa ajassa ja paikassa minusta olisi saanut fanaattisen pillupoliisin.

Neuroottisuus ei ole mukavaa. Ei, se on vain ja ainoastaan paskaa. Haluaisin olla siitä vapaa, mutta en täysin ole. Minussa on vieläkin jälkiä noista litanioista, ja joskus toistelen tiettyjä turvalauseita päässäni vain rauhoittaakseni ajatukseni. Ainoa hyöty voisi olla tietynlainen pedanttisuus, pyrin olemaan huolellinen. Tämän vuoksi kassan laskeminen kesätöissä ei ollut hauskaa, tein sen tuskallisen tarkkaan. Ja oli musertava fiilis havaita kassassa vajausta. Se oli itse asiassa niin musertava, että laitoin omaa rahaani vain saadakseni sen täsmäämään. Kulutin onneksi vain reilu kolmekymppiä koko kesän aikana tähän. Kyllä, aivan naurettavaa touhua, mutta ahdisti liikaa (kerran paikkasin kassaa tosin ihan syystä: olin veloittanut tuotteesta liian vähän). Mutta kuten näkyy, mitään todella hyödyllistä ei neuroottisuudestani koidu. Siksi minua myös ärsyttää hulluuden tai mielenhäiriöiden romantisointi. Tätä asennetta tapaa erityisesti taiteellisesti orientoituneissa ihmisissä, heistä mielialahäiriöt tai psykoosit ovat cooleja juttuja, koska hulluus ja luovuus on niinq käsi kädessä. Voin sanoa kyllä, että neuroosien suhteen tuo ei pidä paikkaansa; neuroosit ovat isoin tulppa omalle luovuudelleni, neuroottisuus on luovuuden antiteesi. Pakkomielteisyys ylipäätänsä lähtee siitä, että asioita toistetaan ja toistetaan. Se on kehämäistä ajattelua, siinä missä luovuus virtaa eteenpäin. Luovuus on se joki, johon ei astuta kahta kertaa. Neuroosit ovat sitä yhtä ja samaa ikuisesti. Ehkä se hyvä puoli pakkomielteisyydessä on, että keskittyy intensiivisesti yhteen ja samaan asiaan kunnes siihen kyllästyy. Puolistaan huolimatta neuroosit ovat sinällään vain paskaa. Psykoosit eivät ole sen luovempia tiloja, hullu ei ole välttämättä taiteellinen. Veikkaan, että nämä romantisoijat eivät ole ikinä todistaneet oikeaa psykoosia, siksi nuo jutut ovat heistä siistejä. Onhan niitäkin tapauksia, joissa legitiimisti skitsofreenista taiteilijaa on ensin ihasteltu, mutta psykoosin lauettua on paettu pää kolmantena jalkana. Eivät nuo hinttarit kestä oikeaa hulluutta. En minäkään koe hulluja mukavaksi seuraksi, heitä pitää vähän kuin eläiminä, jotka eivät hallitse itseään ja voivat tehdä mitä tahansa (mikä ei siis ole välttämättä toivottava asenne, mutta siitä ehkä joskus toiste).

Loppua voisi keventää hieman huumorilla. Katsokaapa huviksenne tämä ja tämä kohtaus elokuvasta ”The Aviator”. Siinä Leonardo DiCaprion näyttelemä miljonääri-eksetrikko Howard Hughes demonstroi aika hyvin, miltä vakava neuroosi näyttää. DiCaprion maanisesti toistelemat lauseet tuntuvat tutuilta, itselläni se meni varsinkin nuorempana joskus tuohon (ei tosin julkisilla paikoilla, kykenin pidättelemään sitä). Pakonomainen toistaminen ei jäänyt aina pelkästään ajatusten tasolla ilmaistuiksi kaavoiksi, vaan saatoin sylkeä lauseita suustani. Se oli mekaanista toimintaa, tietty liike oli vain pakko toistaa esimerkiksi puheena. Vittu se oli paskaa, noita kohtauksia katsellessa tekee mieli alkaa taas nykimään. Minulla on edelleen lieviä pakkoliikkeitä ja joskus koen tarvetta lukkiutua paikoilleni, jotta voisin toistaa jonkin kuvion. Joskus on vain pakko koskettaa jotain, pakko naputella tai heilutella niitä sormia ja toistaa ja toistaa ja toistaa…aivan kuten kutittaessa tekee mieli raapia. Kokeilkaa olla raapimatta aina kun teitä kutittaa, ehkä ymmärrätte hieman.

Vessakohtaus ja pyyhedilemma ovat myös kuvaavia. Jokainen neurootikko ymmärtää miltä hahmosta tuossa tuntuu. Itse olen päässyt moisesta jo yli, mutta minä muistan (no okei, julkisissa vessoissa tyrkkään kahvan auki kyynärpäälläni). Voin nyt katsoa tuota huumorilla, mutta silti tunnen ja sisäistän kokemuksen.

Ja aivan loppuun erinomainen stand-up –esitys neurooseista. Taas kerran, kuka tahansa neurootikko tietää mistä hän puhuu. Nuo neuroosit ovat itselläni yhä, esimerkiksi kämpän tyhjilleen jättäminen on tuskallista touhua. Hella: nolla, nolla, nolla, nolla, nolla…kylmä, kylmä, kylmä, kylmä. Ovi: kiinni, kiinni, kiinni, kiinni. Valot: pois päältä, pois päältä…ai niin hana: kiinni, kiinni, kiinni…

Ai että, tämä on maino. En ole stand-upin ystävä, mutta tämä naurattaa niin vietävästi.

Salaliitot ja positiivinen ihmiskuva

Salaliittoteoriat ovat nykypäivän ja varsinkin internetin valtavirtaa. Verkko ei tuonut maailmaa yhteen ja lopettanut konflikteja, vaan muodosti kaikukammioita (echo chambers), jossa samat mielipiteet vahvistavat toisiaan. Kaikki tietylle asialle omistautuneet verkkosivustot ja –foorumit ovat jossain määrin tällaisia, myös nuivat sellaiset. Näissä on kuitenkin huomattavia aste-eroja ja joistakin puuttuuvat sisäinen kritiikki ja eriävät mielipiteet kokonaan. Tällaisissa tapauksissa sisältö muuttuu yhä enemmän todellisuudesta vieraantuneeksi, mikä on yksi edellytys salaliittoteorioiden synnylle. Kun asioita tarkastelee vain teoreettisessa viitekehyksessä vailla kunnollista kiinnekohtaa faktoihin, ajatusleikit karkaavat käsistä ja muuttuvat ulkopuoliselle käsittämättömiksi. Ne voivat olla loogisia omassa sisäisessä systeemissään, jonka ymmärtävät vain asiaan vihkiytyneet. Jos siis ulkopuolisena yrität keskustella hörhön kanssa, se ei onnistu. Maailmankuvat ovat niin syvällisellä tasolla erilaiset, ettei mitään ajatustenvaihtoa voi syntyä. Väittelyä voi syntyä nimittäin vain, jos keskustelijat hyväksyvät tietyn määrän samoja premissejä, mikä ei salaliittoteoreetikon kanssa onnistu.

Mutta tätä internetin mahdollistamaa taikauskon ja hulluuden renessanssia kiinnostavampaa on salaliittomystiikka itsessään. Se ei sinällään ole internetin aloittama ilmiö, vaan universaali ja yhtä vanha kuin ihmisrotu. Ihminen on utelias eläin, joka esittää kysymyksiä. Mutta kysymykset eivät riitä, ihmiset haluavat myös vastauksia ja varmuutta. Ihmiset eivät mielellään tyydy mysteeriin, vaan haluavat tuoda järjestystä maailmaan selitysten muodossa. Tässä mielessä uskonnot ovat eräänlaisia salaliittoteorioita, niiden avulla yritetään luoda psykologisesti tyydyttävä selitys maailmasta. Ja psykologisesti tyydyttävä tarkoittaa jotain, joka on oman käsityskyvyn rajoissa ja tarjoaa yksiselitteiset syy-yhteydet. Ristiriidat ovat myrkkyä aivoillemme, pyrimme intuitiivisesti selittämään ne pois. Ja jos todellisuus on ristiriidassa teorian kanssa, sen pahempi todellisuudelle. Salaliittoteoriat ovat siis uskontojen ja kunnianhimoisten tieteellisten kaiken teorioiden tavoin yritys jäsentää maailmaa itselleen siedettäväksi. Eroja näiden välillä toki on, mutta ne palvelevat samaa psykologista tarvetta. Ateisti jäsentää maailmansa tieteellä, mutta kokee epätoivoa objektiivisen moraalin ja empirian ristiriidasta. Uskovainen tasoittaa ristiriidat yliluonnollisella, eli siirtää maalitolpat kaukalon ulkopuolelle, jossa ei tarvitse enää perustella mitään. Salaliittoteoreetikko selittää ihmiskunnan historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden yhden sapluunan kautta.

Salaliittoteoreetikoiden maailmanselitykset voivat kuulostaa toivottomilta ja pessimistisiltä. Ei kuulosta mukavalta vaihtoehdolta, että salainen maailmanhallitus tai jokin muu salaseura vetelisi kaiken maailman lankoja. Mutta pintaa syvemmälle tarkastelu paljastaa ajatteluun sisältyvän puhtaan optimismin; usko salaliittoihin on uskoa ihmisen kykyyn hallita maailmaan tapahtumia suvereenisti. Tämä edellyttää äärimmäisen positiivista ihmiskuvaa. Sen sijaan, että maailma olisi toisiinsa kietoutuvien ja selvittämättömien ristiriitojen verkko, jota ei kokonaisuutena hallitse eikä ymmärrä kukaan, kaikki tapahtuu hallitusti ja ohjatusta syystä. Sattumaa ei ole, ei liioin inhimillisiä erehdyksiäkään. Mikä tahansa onnettomuus, kuolema tai luonnonkatastrofi on selitettävissä tietoisella ohjauksella. Tällainen ajattelu kielii erittäin syvästä luottamuksesta ihmisen kykyihin, se on paljasta äärihumanismia. Jos nimittäin kuuntelee tarkemmin näiden teoreetikkojen höpinöitä, voi kuulla mistä he myös unelmoivat; heidän puheissaan tulee ilmi toistuvasti se ajatus, että me eläisimme jo paratiisissa jos pahat salaseurat eivät estäisi sitä. Me voisimme rakentaa kirkkaan ja täydellisen tulevaisuuden, jossa kaikki elävät harmoniassa keskenään. Meillä olisi rajattomat määrät ruokaa, energiaa ja lääkkeet kaikkiin tauteihin. Olisimme jo kolonisoineet aurinkokuntamme. Kaiken esteenä on tietenkin vain se, että pahat salaseurat estävät koko ihmiskuntaa hyödyttäviä innovaatioita pääsemästä julkisuuteen. Jokainen salaliittoteoreetikko on utopisti ja idealisti. Koska he uskovat ihmisen kykyyn hallita suvereenisti maailman tapahtumia ilmastoa, säitä ja jokaista yhteiskunnan osa-aluetta myöten, on heidän utopisminsa vain johdonmukaista. Jos uskoo ihmisen rajattomaan potentiaaliin, uskoo myös paratiisiin maan päällä.

Salaliittoteoreetikoiden tarjoama maailmankuva on siis oikeastaan aika lohdullinen. Ilmastonmuutos, ekokatastrofi ja länsimaiden kulttuurinen tuho eivät olisikaan niin kauheita juttuja. Meillä todella olisi eväät niiden pysäyttämiseksi, oikeastaan minun ei tarvitsisi huolehtia mistään. Mitä tahansa tapahtuukin, se ei voisi ihmiskuntaa uhata. Jos ihmiskunta on näin voimakas, ei minua hetkauttaisi enää mikään. Komeetta, asteroidit tai tulivuorenpurkaukset? Pyh, kyllä me niistä selviämme. Mutta pahaa maailmassa on, ja hyvyys voittaa kun se on tuhottu. Näin se menee, yksinkertaiset maailmanselitykset tuntuvat varmasti intuitiivisesti hyviltä. Ei enää ristiriitoja, kaikki on johdonmukaisesti selitettävissä. Sen sijaan, että kaaos ja syklisyys olisivat maailman todellinen luonne, kaikki on redusoitavissa yksiselitteiseen syy-seuraussuhteeseen. Salaliittoteoreetikko haluaa yksinkertaisen maailman. Ja siinä maailmassa joku hallitsee kaikkea. Vaikka totuus on se, että kukaan ei hallitse mitään.

Maailma on tuuliajolla, yksinkertaisten viettien vietävissä. En tarvitse kuin minuutin itsereflektiota ja ymmärrän, ettei ihmiskunnalla ole tulevaisuutta: olen ihminen ja sisältäni löytyy kelvotonta paskaa, olen viheliäinen henkilö monin tavoin. Koska olen ihminen, myös muut jakavat osan ominaisuuksistani. Ja ne ominaisuudet sisältävät parantumattoman pahuuden, me olemme kelvottomia aikojen loppuun saakka. Vaikka pystyisimmekin, emme edes viitsisi rakentaa täydellistä maailmaa. Me antaudumme mielummin nautinnolle, kuin otamme sitä ratkaisevaa askelta hyvyyteen. Joinakin hetkinä tätä tapahtuu, mikä vähentää tilapäisesti entropiaa. Mutta tavallinen tarina on se, että töistä kotiin menevää miestä panettaa liikaa, että hän sittenkään jaksaisi auttaa sitä kadulla makaavaa surkimusta. ”Ei tänään, joku toinen kerta. Joku toinen kyllä soittaa hätänumeroon”. Vaikutusvaltaisin salaseuran suurmestarikin tuskailee tulisen aterian jälkeisellä napalm-istunnolla ja pyrkii suonet päässä katkeillen pinnistää sitä viimeistä kitkerää kikkaretta. Arvatkaa, ajatteleeko hän tuolla hetkellä suuria suunnitelmia? Henrik VIII oli aikoinaan Englannin vaikutusvaltaisin mies, ja hänen päässään dominoivat hormonien lietsomat halut eivätkä älylliset ajatukset.

En tietenkään väitä, ettei salaliittoja ole. Niitä on ja vaikutusvaltaisia sellaisia. Niitä ei ole kuitenkaan koskaan vain yhtä vaan monia, ja ne kaikki kilpailevat vallasta. Maailma on kaaoksen ja ristiriitojen verkko, jota kukaan ei hallitse. Kukaan ei ole todella kaiken huipulla ja kaikesta perillä. Ne, jotka uskovat salaliittojen olevan kaikkialla, yliarvioivat ihmisen kykyjä suuresti. Ihmiset ovat liian surkimuksia pystyäkseen moiseen. Me olemme vieläkin onneksi kuolevaisia (vaikka hörhöt varmasti uskovat kuolemankin olevan voitettavissa), ja kaiken maailman diktaattori näyttää ruumishuoneella yhtä onnettomalta kuin naapurisi Vihtori Lettunen. Vaikka Paavo Väyrynen ei kuole koskaan, hänenkin suoniaan täyttää ateroskleroosi. Stalin kuoli yksin huoneessaan kuset housussa.

Me olemme apinoita.

Älä luota apinoihin.

Ennustajat

Samat ihmiset, jotka naureskelevat rappiosta varoittelijoille, uskovat myös edistykseen. He sanovat kuinka ”aina on niitä, jotka uskovat ennen olleen paremmin. Rappiota ja nuorison turmelusta päivitteleviä naavapartoja löytyy joka ajasta”. Sinällään he ovat oikeassa, tietty ihmistyyppi ei katoa koskaan. Mutta tällainen näkemys kielii syklisyydestä ja asioiden muuttumattomuudesta, mikä on ristiriidassa heidän edistysuskonsa kanssa. Lisäksi samat ihmiset unohtavat mainita, että moralistien ja taantumuksellisten kanssa on aina ollut edistysuskovaisia, jotka luulevat paratiisin syntyvän juuri heidän elinaikanaan. Joka aikakaudelta löytyy omat Prometheuksensa, jotka saarnaavat ihmisen ylivertaisuudesta ja hänen loputtomasta potentiaalistaan. Jokaista tuhon ennustajaa kohden löytyy utopisti. Mutta asiat menevät harvoin niin huonosti kuin tuomiopäivän profeetat antavat ymmärtää. Ne eivät myöskään mene koskaan niin hyvin, kuin edistysuskovaiset toivoisivat niiden menevän. Jostain syystä kuitenkin vain maailmanlopun povaajille nauretaan, vaikka utopianrakentelijat ovat aivan yhtä väärässä.

Moralistien mielipiteille naureskelu on oletusarvo, koska sitä kautta etsitään psykologista vahvistusta omalle kannalle, joka sanoo edistyksen olevan Totuus. Moinen näkemys ei tietenkään ole historiallisessa perspektiivissä lainkaan mielekäs, joten miksi sitä halutaan ylläpitää? On epärehellistä puhua edistyksestä ja samalla kiistää rappion mahdollisuus. Harva on oikeasti niin typerä, ettei voisi myöntää monienkin asioiden olevan nykyajassa paremmin. Mutta vain utopistit ovat niin typeriä, että uskovat kaiken olevan nyt paremmin kuin ennen. Se, että joitakin asioita pitää muuttaa on muuttunut perverssiin muotoon, eli kaikki pitää muuttaa. Jos joku on eri mieltä ja luulee, että vanhassa vara parempi, hän on ivanaurunsa ansainnut. Siksi kaiken on pakko olla nyt paremmin ja kaikki tulee olemaan paremmin! Mutta entä jos olemmekin taantumassa? Ehkä viimeiset viisikymmentä vuotta ovat olleet huononemista johonkin aikaisempaan nähden. Asiat voivat nimittäin parantua tai huonontua. Mutta ei, vain edistys on totta. Jos meneekin huonommin, se johtuu fasistien sorrosta. Ja fasistit tulee hiljentää. Moraali ei voi rappeutua, ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Varoittelijat ovat väärässä ja fasisteja. Fasistit ovat väärässä eli fasisteja. Fasisti. Natsi ja viikset.

Vain sen takia, että tuhoisimmat skenaariot eivät yleensä toteudu, ei pidä tuudittautua edistysuskoon. Historialla ei ole päämäärää, eikä se ole suoraviivaista. Tulee rappiota, romahduksia ja nousuja. Näitä voidaan ennakoida nykyajassa olevien merkkien ja historiallisten esimerkkien kautta. Konservatiivit ja rappiosta varoittelijat eivät siis ole aina väärässä, tietyt merkit viittaavat tiettyihin lopputulemiin. On myös typerää olettaa, että vain koska varoittelijat voivat olla väärässä, he olisivat aina väärässä. Useat edistykseen uskovat ottavat ilmastonmuutoksen ja globaalin ekokatastrofin tosissaan, he siis uskovat eräänlaiseen maailmanloppuun (koska vasemmistolaisuus on perisynnistä ja yliluonnollisesta riisuttua kristinuskoa, ei heidän oma eskatologiansa tule yllätyksenä). Miksi he eivät siis halua uskoa moraaliseen ja yhteiskunnalliseen katastrofiin? Se, että aina on ja on aina ollut ammattiloukkaantujia, ei tarkoita sitä, ettei rappiota voi todella olla. Jos sitä ei voi olla, koko käsitettä ei olisi.

Toisaalta sen perusteella, että utopiat eivät toteudu ja ihmiskunnan historia vaikuttaa sykliseltä, ei pidä heittäytyä fatalismiin. Maailma on synkkä, mutta asioiden eteen voi tehdä jotain. Maailmaa voi parantaa, ja hävittykin taistelu on taistelu. Se, että minä kuolen jonain päivänä, ei tarkoita sitä, etteikö minun kannattaisi tehdä elämälläni jotain.

Sillä välin tyydyn julistamaan rappiota ja tuhoa ihmiskunnan osaksi.

Kaikki ovat syntisiä.

Pikahuomio sanavapaudesta

Tulin sattumalta ajatelleeksi tätä asiaa uudellen erään tapauksen kautta tänään ja ymmärsin jotakin. Suvakkien sensurointihalu liittyy ennen kaikkea ajatukseen tiettyjen mielipiteiden vaarallisuudesta. Koska yritän löytää jokaiselle inhimilliselle piirteelle vastineen itsessäni, huomasin yhtäläisyyden heihin; minä olen joskus ajatellut Johan Bäckmanista, että hänen ajatuksensa olisivat potentiaalisesti vaarallisia. Hän puhuu meistä suomalaisista niin paljon paskaa, että olen ajatellut hänen todella vahingoittavan maatamme pelkällä suunsoitollaan. Siksi olen myös päätynyt ihmettelemään, miksi häntä kutsutaan joihinkin televisio-ohjelmiin, tarvitseeko moiselle antaa yhtään enempää näkyvyyttä? Ja siinä olen siis jäänyt kiikkiin, minusta löytyy tasan samaa sensuurimentaliteettia kuin suvakeista. Puolustuksekseni sanon aina tiedostaneeni, että Bäckmanin sensurointi tai syrjäyttäminen julkisuudesta olisi tasan samaa sensuuria, jota oppositiotaan vainoava Venäjä harjoittaa. Ja kun asiaa tarkemmin olin miettinyt, ymmärsin että Bäckmanin kaltaisille nilviäisillekin on annettava puheenvuoronsa, maksoi mitä maksoi. On ohjelmien tekijöiden oma asia ketä he ottavat tai jättävät ottamatta mukaan. Ratkaisu ei siis ole minkään muotoinen sensuuri, vaan nimenomaan altistaminen näkyvyydelle. Bäckmanin ajatukset lähentelevät naurettavuudessaan Siitoin-tasoa, joten hänen pitämisensä vaarallisena edes ajatuksen tasolla on typerää. Olen itse sortunut moiseen, mutta virheistään voi oppia. Ei tarvita kummoistakaan argumentaatiota hänen lyttäämisekseen, koska hänhän ei keskustele laisinkaan; propagandaa tuuttaavan opportunistin kanssa ei väittelyä synny. Siispä nitä enemmän näkyvyyttä tälle komeljanttarille, sitä paremmat naurut.

Poliittisesti epäilyttävillekin toimijoille on suotava mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Sellaiset on lyötävä argumentoiden, ei sensuurilla. Bäckmanin arsenaaliin kuuluva valehtelu ei tietenkään kuulu reiluun kamppailuun, mutta se on oma häpeänsä. Sen verran luotan ihmisten älyyn, että he erottavat jyvät akanoista näin räikeissä tapauksissa.

Hakaristi on oikeasti kaunis

                                            \o Sieg Heil Über Alles! o/

Natseja, natseja kaikkialla

Tuli tällainen teksti vastaan. Pistää taas ihmetyttämään, mitä skeidaa YLE viitsiikään julkaista, vaikka eihän sen pitäisi enää olla todellinen yllätys. Kirja ja sen aihe voisivat olla mielenkiintoisia, mutta jostain syystä vuosikymmenien takaisesta rotuhygieniapolitiikasta vedetään yhtäläisyysmerkit Ruotsindemokraatteihin, jolla ei ole osaa eikä arpa siihen. Sosialistit ja porvarit olivat ne, jotka tämän projektin panivat alulle ja ylläpitivät sitä, Saksan kansallissosialistit olivat heidän oppipoikiaan. Ilmeisesti kommunistit olivat sitä vastaan (se ei yllätä, he vastustavat kaikkea kotoperäistä. Siksi kaasukammiot paha, gulagit hyvä), mutta valtavirtavasemmistolaiset eli sosiaalidemokraatit olivat sitä innokkaasti ajamassa. Vasemmistolaisuus oli tuohon aikaan voimakkaan kansallismielistä ja kun siihen yhdistyi edistysajattelu, ei ole ihme jos juuri he ottivat innokkaimmin rotuopit vastaan. Uskonnolliset konservatiivit vastustivat moisia vulgaariuksia silloin ja nyt. Sen sijaan juuri vasurit kannattavat nytkin eutanasiaa, sikiöseulontaa ja vapaata aborttia. Kysymys siis kuuluu, miten sosialistien rikokset saadaan syydettyä juuri Ruotsindemokraattien niskaan?

Kukaan kansalliskonservatiivi ei kannata rotuoppeja, pakkosterilointeja tai muita edistyksellisiä riettauksia. Vasemmistoradikaaleilla ei tätä estettä ole ollut, ei edes sosiaalidemokraateilla (muistutettakoon toki, että Ruotsissa rotupolitiikkaa suosivat kaikki puolueet). Jostain syystä kuitenkin vain Ruotsidemokraateista puhuttaessa viitataan heidän uusnatsijuuriinsa. Oikea reaktio olisi todeta ”entä sitten?” Aatteen juurilla ei ole minulle juuri merkitystä, joten en välitä siitä mistä Ruotsidemokraatit saivat alkunsa. Välitän vain siitä mitä he ovat juuri nyt. En syyllistä Ruotsin sosiaalidemokraattejakaan heidän vanhoista rikoksistaan. Mutta jos tälle linjalle halutaan lähteä, olisi siinä oltava rehellinen, eikä muistuttaa rikoksista vain poliittisia vastustajiaan. Ja tällä menetelmällä kaikkien Ruotsin valtapuolueiden historia on kaikin tavoin likaisempi kuin Ruotsidemokraateilla. He löyhkäävät vanhoista synneistä, ja heillä olisi kiistatta paikka introspektioon. Mutta ei, tilaisuutta ei käytetä. Vaikka todisteet vanhoista synneistä ovat nenän edessä, ajatuskaan ei värähdä. Sen sijaan katse käännetään Ruotsidemokraatteihin, joita syytetään natsimenneisyyden lisäksi nyt myös muiden puolueiden vanhoista synneistä! Siis mitä helvettiä? Ei ihme, että Ruotsi tekee kuolemaa, noin epärehellisessä ilmapiirissä ei voi syntyä mitään hyvää. Ymmärrän vielä sen, että hämärä menneisyys otetaan esiin vaalitaistelun vuoksi. Mutta nyt niskaan syydetään muidenkin rikokset, ei noin likaisessa pelissä voi voittaa.

Oikeasti, onko yhtäkään ideologiaa, jonka alkuperä voitaisiin johtaa johonkin täysin puhtaaseen? Kommunismi, sosiaalidemokratia, liberalismi, konservatismi, traditionalismi, nationalismi, anarkismi…keksi itse. Kaikkien ideologioiden taustalta löytyy epäilyttäviä ajatuksia ja epäilyttäviä toimijoita. Jos joutuisimme valitsemaan poliittiset toimintatavat vain sen mukaan, missä suuntauksessa ei ole koskaan ollut mitään väärää, voisimme yhtä hyvin olla tekemättä mitään. Ainoa asia, jolla pitäisi olla väliä on se, mitä puolue tai järjestö edustaa juuri tässä ja nyt. Menneisyys voi herättää aiheellisia kysymyksiä, mutta teot ratkaisevat.  Jos nykypäivän kommunisti toimisi tämän tannehtivan pelleilyn mukaan, hän joutuisi luopumaan aatteestaan huomatessaan, kuinka taantumuksellisia entiset 1800-luvun kommunistit ovat. He eivät olisi kuulleet ihmisoikeuksien julistuksesta ja he eivät pitäisi homoista. Nykypäivän liberaalit amerikkalaiset joutuisivat hirttämään itsensä, koska USA:n perustajat syyllistyivät ihmiskunnan suurimpaan rikokseen eli neekeriorjien omistamiseen. Kristityillä ei olisi sen helpompaa, kristityt ovat tunnetusti syntisiä ihmisiä ja uskonnon historia sisältää monen moista ihmishirviötä.

Eli kannattaako moinen hulluus siis todella? Ruotsidemokraateilla on historiansa, mutta nyt he ovat vakavasti otettava poliittinen toimija, jolla ei ole enää mitään tekemistä uusnatsien kanssa. Ruotsissa on oma vastarintaliikkeensä erikseen, johon hörhöt kokoontuvat runkkaamaan. SD:tä ei siis voi syyllistää heidän rikoksistaan, he ovat eri porukkaa. Lisäksi on käsittämätöntä, että vastarintaliikkeen kaltaista järjestöä pidetään todellisen uhkana yhteiskunnalle. Tai siis, voivathan he olla uhka. Heitä ei ole paljon, mutta tekihän Breivik tihutyönsä yksin. Parhaimmillaankin kuitenkin heidän saamansa vahinko olisi minimaalista siihen verrattuna, mitä todelliset huligaanit saavat aikaan. Nimittäin valtapuolueiden huligaanit, he ovat syöksemässä koko Ruotsin helvettiin. Mitä mieltä on siis keskittää kaikki huoli pieneen poliittiseen järjestöön, jolla ei ole mitään valtaa? Kaikki valta on hallituspuolueilla, jotka ovat lisäksi keskenään sopineet, ettei SD:n kanssa tehdä mitään yhteistyötä kahteen vaalikauteen. Tosi reilu meininki, hienoa demokratiaa. Mutta rasistien kanssahan ei keskustella, itsepähän kerjäsivät sitä. Niin kauan kuin hysteria ja huomio kiinnittyvät vain SD:n ja jonkun pienen äärijärjestön hihhulointiin, voivat hallituspuolueet jatkaa vandalismiaan kaikessa rauhassa. Ovelaa, mutta kovin läpinäkyvää. Kauanko mahtavat ihmiset uskoa valheisiin? Ennen kuin arvaattekaan, voi Ruotsidemokraattien kannatus nousta jo aivan toisiin sfääreihin…

Ihmettelen syytä Ruotsin hysterialle. Miten on mahdollista moinen sekoilu? He liukuivat yhdestä ääripäästä, eli kansankodin ylikompensoimisesta toiseen ääripäähän, eli kansalliseen itsemurhaan. Ehkä sillä on jotain tekemistä kansallisen mentaliteetin kanssa. Ruotsalaiset eivät myöskään ole sotineet pariinsataan vuoteen, mikä on tehnyt heistä velttoja ja ylimielisiä. He sortuivat ensin vastenmielisiin rotuoppeihin ja eugeniikkaan, mitä seurasi kuitenkin krapula liian ylenpalttisesta kansankodin hyvinvoinnista. He vaipuivat itseinhoon ja päättivät tehdä maastaan koko maailman yleisen pakolaisleirin. Ehkä vanhat synnit annetaan anteeksi, jos he tuhoavat itsensä tarpeeksi näyttävästi?

Olen ajatellut, ettei Ruotsin mielisairas tilanne voi johtua mistään pahantahtoisuudesta tai kulttuurimarxismista. Ei, se johtuu ihan silkasta idealismista: he todella uskovat omiin valheisiinsa, he uskovat Ruotsissa olevan tilaa kaikilla maailman apua tarvitseville. Toki taustalla on kapitalistista opportunismia halpatyövoiman haalimiseksi, mutta iso osa selittynee silkalla idealismilla. Valtapuolueiden hysteria voi johtua siitä, että niissä todella uskotaan SD:n menestyksen johtavan kaasukammioihin ja polttouuneihin. He vilpittömästi uskovat Ruotsin ajautuvan sotilasdiktatuuriin, jos SD saa vähääkään valtaa.

Jos idealisti-selitys ei pidäkään paikkaansa, voi homma johtua myös tästä: ruotsalaiset ovat ohittaneet paluupisteen. Poliitikot tietävät maahanmuuton haitallisuuden ja mihin se johtaa. He eivät kuitenkaan voi myöntää olevansa väärässä, koska se tarkoittaisi kasvojen täydellistä menettämistä. Jos he myöntäisivät olevansa väärässä juuri tässä, he olisivat olleet täydellisen väärässä. He eivät voi myöntää, he ennemmin jatkavat katkeraan loppuun saakka. He ennemmin puhuvat sydämensä avaamisesta ja antavat maansa tuhoutua, kuin myöntävät olevansa väärässä.

Hulluja nuo ruotsalaiset.

Helmikuu

                                  
                                   Kaunis, aurinkoinen päivä tänään. Hyvää sunnuntaita!


                                                        "I love you, I love you
                                           I need you, I've always been around you
                                                         I love you, I need you
                                                   I've always been around you
                                                         I love you, I need you
                                                   I've always been around you
                                                         I love you, I need you
                                                   I've always been around you!"

Ei juma!

Nyt on aika päheä video, tällä jäbällä on kaikki oleellinen kasassa. Siellä ovat ainakin Hammond C-3, Rhodes-piano, Yamahan vanha sähköpiano, Mellotron, Taurus-bassopedaali, Solina String Ensemble ja Minimoog; jokaisen syntikanpalvojan taivas, minulle herahti saman tien vesi kielelle. Kun hän vetää Mr. Crowleyn Solinalla, Moogilla ja Taurus-pedaalilla, hymyni taisi revetä korvien tuolle puolen. Ei jumalauta, ei jumalauta...kuunelkaa tuota saundia, se on massiivinen! Pidän melkein enemmän kuin alkuperäisestä. Solinalla saa niin ainutlaatuisen kuuloisen ja suuren äänimaton, kun peliin pistää vielä chorus-efektin. Piti heti kokeilla omalla syntetisaattorilla, saanko yhtään samaa saundia aikaiseksi. Tietenkään en saa samanlaista, mutta choruksen tappiin vetämällä pääsee ihan tyydyttävään tulokseen.

Ja Minimoog! Sen ääni on paksua kuin paraskin hunaja, kiinnittäkää huomiota tuohon nuotin venytykseen Mr. Crowleyn aikana. Kuunnelkaapa vielä tuosta lopusta (Rick Wakemanin Jane Seymour), ai että! Moogin ääni on niin paksu ja tiheä, että sitä voisi leikata, jos se olisi ainetta. Minä olen ekstaasissa nyt, minä hymyilen...

Jos joskus saisin moisen setin huoneeseeni...ei, sitä en uskalla edes kuvitella. Se olisi temppelini, pieni paratiisi. Olisin juuri nyt tyytyväinen, jos pääsisin edes päiväksi kokeilemaan noita johonkin. Hammondeja olen kerran musamessuilla kokeillut, mutta se oli niin nopeasti ohi.

"Isn't that beautiful? Finally all the toys I could'nt afford when I was younger..."

Haista sinä sakemanni vittu! :D

Élan

Nightwish julkisti sitten uuden kappaleen tulevalta albumiltaan, edellisestä matskusta onkin jo kolme vuotta aikaa. Mutta onpa kuiva biisi, kovin tasapaksua vääntöä. Alkumelodian perusteella kuulostaa siltä, että Holopaiselta alkavat ideat loppua kesken, tulee kovasti Last Of The Wilds mieleen. Floorilla on kyllä hyvä ääni ja hän oli erinomainen valinta pari vuotta sitten eronneen Anette Olzonin tilalle. Toivon, että bändi on ymmärtänyt hyödyntää hänen koko spektriään.

Tämä on tietysti vain yksi kappale, joten luulisin julkaistavalta albumilta löytyvän mielikuvituksellisempaa kamaa. Yksi 20-minuuttinen tekele siellä ainakin on, ja se kuulostaa alkuun vähintään mielenkiintoiselta idealta. Nightwish on tehnyt pitkiä kappaleita ennenkin, mutta tämä on uusi ennätys.

EDIT. Terveydellisistä syistä yhtyeen kannuttelija Jukka Nevalainen vetäytyi toistaiseksi bändistä ja sai korvaajan Kai Hahdosta. Siinä on vitullisen kova rumpali, hänen käsistään lähtee niin nopeat blastit että alta pois. Saa siis nähdä, onko hänen erikoisosaamistaan käytetty. Élanin perusteella kuulostaa aika puisevalta läpsyttelyltä.

Päivän Noomit

Erityisen kaunis yksityiskohta on sauma leuan ja kaulan välillä. Eli tuo varjoisa linja, joka alkaa korvan juuresta ja jatkaa siitä. Se on kaunein näkemistäni, täydellisen sulava. Pelkästään sitä kelpaa ihastella vaikka kuinka pitkään (jos haluette tiirailla lähemmin, ladatkaa kuva ja zoomailkaa siitä), kokonaisuudesta puhumattakaan. Juuri tällaisesta asennosta saisi kuvanveistäjä hyvän mallin, mutta mainitsemani täydellisen yksityiskohdan tuottaminen olisi suuri haaste.

Soittimien ominaislaatu

Rakastan tietynlaisia saundeja yli kaiken ja kiinnyn musiikissa yksityiskohtiin. Joka biisissä on aina se jokin kohta, jossa on juuri se tietty saundi. Se voi olla vain sekunnin kestävä pätkä, ja siinä on minulle kliimaksi. Esimerkki: tämän progemetallibiisin kohokohta minulle on hyvin simppeli nouseva synasaundi, pelkkä yhden nuotin tehokeino (toki biisi on muutenkin erinomainen). Melodia ja harmoniat eli sisältö ovat luonnollisesti elintärkeitä, mutta nekään eivät ole mitään ilman oikeanlaista saundia. Millä soittimella se on soitettu, millä tavalla jne. Ja tämä on iso osa musiikin ilmaisua, koko kappale muuttuu erilaiseksi riippuen soittotavasta ja soittimesta.

Mietitään klassista esimerkkiä, eli Johann Sebastian Bachin musiikkia. Se on melodista ja harmonista informaatiotulvaa, ja sitä soitettiin perinteisesti uruilla ja cembalolla. Lopputulos kuulostaa aivan erilaiselta riippuen kummalla haluaa tietyn sävellyksen soittaa. Kirkkourkujen dynamiikka mahdollistaa monipuolisen ilmaisun ja antaa enemmän tilaa äänen muuntelulle. Itse pidän eniten Bachista juuri uruilla soitettuna, niiden massiivinen mylvintä saa kaiken kuulostamaan majesteettisemmalta. Rakastan uruissa myös mainitsemaani dynamiikkaa, voit muunnella äänenvoimakkuutta ja musiikin iskevyyttä laajalla spektrillä. Cembaloa rakastan myös, saan kunnon keskiaika-assosiaatiot kuullessani musiikkia soitettavan sillä. Mutta sen staccatoluonne vaikuttaa suuresti sillä soitettuun musiikkiin ja luonnollisesti rajoittaa sen ilmaisua. Mutta se minkä se voi omassa spektrissään ilmaista, kuulostaakin mahtavalta. Äänen terävyys herättää kuulijan huomion, se leikkaa itsensä esille. Esimerkiksi piano taas on pehmeämpi, se painuu helpommin taustalle. Kuten uruilla, myös pianolla on kuitenkin laaja dynamiikka ja silläkin voi tuoda musiikin voimakkaana kuuluviin. Kuitenkaan en ole oppinut oikein pitämään Bachista pianolla soitettuna. Rakastan pianoa ja sen ääntä, mutta siinä on jotain minuun vaikuttavaa, jota en osaa kuvailla. Jotain sellaista, jonka vuoksi en halua kuulla sitä joka yhteydessä.

Sillä on siis väliä, millä kukin sävellys soitetaan. Mutta kuinka paljon on kyse soittimen inherinteistä ominaisuuksista ja kuinka paljon assosiaatioista? Cembaloon liittämäni keskiaika-assosiaatiot ovat juurikin sitä itseään, elokuvien ja mielikuvien minulle välittämää. Mutta kyseessä ei voi olla taas pelkkä konstruktiivisuus, soittimet eivät ole sattuneet tietyille paikoilleen vain sattuman takia. Extreme metallissa käytetään matalalle viritettyjä kahdeksankielisiä kitaroita ja viisikielisiä bassoja, koska niiden murina antaa musiikille lisää iskua ja groovea. Ihan perusrokissakin basso ja kitara ovat usein perkussiivisia soittimia. Matalat taajuudet luovat ja korostavat rytmiä, ei bassorumpukaan ole sattumalta korvaamaton osa rumpalin settiä. Ja sama klassisessakin, kontrabassot ovat harmonisen roolinsa lisäksi tärkeä osa rytmiikkaa.

Soolosoittimet vetävät lähes järjestään korkeilla nuoteilla, koska korkeat äänet erottuvat ja leikkaavat esiin. Tietysti bassolla voi soittaa sooloja ja korkeassa oktaavissa tukea rytmiä, mutta näin yleissääntönä niin ei ole. Ja jos kuuntelette bassosooloja, nekin ovat usein vahvan perkussiivisia, mikä tulee släppäyksessä hyvin esiin. Kitara on bändeissä pääasiallinen soolosoitin, koska se on siihen tarkoitukseen ekspressiivisempi. Kyseessä ei siis ole sosiaalinen sopimus, konstruktio tai semantiikka, vaan soitinten ominaislaatu. Mutta näiden ilmiselvien erojen (rytmi- vs. soolosoittimet) lisäksi haluaisin hieman miettiä, miten muuten ominaisuudet näkyvät.

Miksi yksi lempisoittimistani – saksofoni - yhdistetään usein romanttiseen musiikkiin? Kuunnelkaa rakkausdraamojen soundtrackeja, tai tätä kappaletta. Eikö mieleen kumpua saman tien romanttisia assosiaatioita? Ei liene epäselvyyttä, mistä nämä assosiaatiot kumpuavat: kulttuurista, johon olemme kasvaneet. Mutta kysymys kuuluukin, soitetaanko saksofonia tietyissä yhteyksissä sen ominaisuuksien vuoksi vai sattumalta? Onko kyseisen soittimen ominaislaadussa jotain sellaista, joka tekee siitä soveltuvamman romanttiseen fiilistelyyn? Kukaan tuskin kokisi viisikielisen basson murinaa kovin hyvin tällaiseen yhteyteen sopivalta, ainakin ajatus tuntuu intuitiivisesti väärältä. Itse ajattelen, että taika on soittimessa itsessään. Sillä saa loihdittua pehmeää ja leijuvaa äänipolkua, joka vetoaa tiettyyn osaan meistä.

Poikkihuilua rakastan, entä se? Ainakin minun mielessäni se yhdistyy välittömästi satuun ja fantasiaan. Ja taas kerran, osittain tämän voi selittää soittimen käytöstä edellä mainituissa yhteyksissä. Mutta johtuuko soittimen käyttö siitä itsestään, vai olisiko se sattumaa? Väitän taas edellistä, soittimen tuulen lailla virtaava ääni luo haaveellista maisemaa (ei siis voi olla sattumaa, että poikkihuilu kuuluu soitinperheeseen, joka englanninkielessä tunnetaan nimellä wind instruments). Sulkekaa siis silmänne ja kuunnelkaa tätä. Mitä näette?

Miksi kellot kuulostavat taianomaisilta? Ne kuulostavat parhaimmillaan kauniilta unelta. Tuulikellot luovat assosiaatiota luontoon. Kenties tuulen humina ja kellot yhdessä luovat kuvaa autiudesta, mystisestä olotilasta. Väärässä yhteydessä kellot voivat luoda myös pelottavan äänimaailman.

(En muuten yllä sano, että edellä mainitut soittimet kelpaisivat vain yhteen tarkoitukseen. Niilläkin on oma dynamiikkansa, joka mahdollistaa laajemman käytön.)

Jumaloin syntetisaattoreita ja Hammond-urkuja, niille pitäisi omistaa oma kirjoituksensa. Saan lähestulkoon orgasmin kuullessani Hammondien särötettyä ärjyntää leslie-vahvistimesta. Ai vittu, tuo ääni soljuu luonollisesti kuin vesi, ja Hammondit on ihan aitojen urkujen tapaan hyvin dynaaminen soitin. Syntetisaattoripuolelta analogisten äänet ovat laulua suoraan paratiisista, ja jos joskus tilaisuus tulee, hankin itselleni minimoogin. Hankkisin vaikka mitä syntikoita, myös digitaalisia. Niillä saa luotua niin ihmeellisiä äänimaisemia, ettei oikein voi puhua ominaislaadusta vain yhtenä asiana. Minimoogin kaltaiset analogiset ovat uskomattomia siinä, kuinka paljon niiden tuottamia aaltomuotoja (sini,- kantti-, kolmio- ja saha-aaltoja) voidaan muokata. Mahdollisuuksia ja yhdistelmiä lienee miljoonia. On siis mahdoton vastata kysymykseen, mitä sähköurut tai syntetisaattori tuovat mieleen, se riippuu täysin käytetystä saundista.

Olisi mukavaa, jos joku musiikista enemmän tietävä kommentoisi tätä. Voi toki muutkin kommentoida, haluaisin kuulla mitä ajattelette eri soittimista. Mitä esimerkiksi saksofoni ja poikkihuilu teille edustavat, ja miksi ne soveltuisivat juuri tiettyyn musiikkiin?

Säälin apologia

Säälillä on nykypäivänä paha kaiku. Toisaalla on ”sääli on sairautta”-tyyppinen ajattelu, jossa sääli nähdään heikkouden osoittamisena tai elinkelvottoman aineksen perusteettomana ymmärtämisenä. Sääli nähdään myös jonakin ylemmyydentuntoisena, pohjimmiltaan halveksivana suhtautumisena kanssaihmisiin. Se on ikään kuin jotain, jossa joku on oletetusti valta-asemassa toiseen nähden. Sääli muistuttaa suvaitsemista tässä katsannossa, sillä sekin nähdään asenteena, jossa ylhäältäpäin ”siedetään” muita arvoja tai muiden käyttäytymistä.

Kärjistetysti voisi sanoa, että ensin mainittua näkökantaa edustavat darwinistiset oikeistolaiset ja jälkimmäistä dialektiset vasemmistolaiset. Kumpikin näkemys on kuitenkin yleinen aivan tavallistenkin tallaajien keskuudessa, harva haluaa tunnustaa säälivänsä jotakuta tai jotakin. Useat viittaavat asioihin halveksivalla termillä ”säälittävä”, eli jokin on niin huonoa että sitä tulisi hieman surkutella. Säälistä on tullut siis lähinnä halveksinnan yksi muoto, joten miten asia todella on? Mitä sääli oikeasti on?

Nykypäivän käsitys säälistä on pielessä. Säälillä ei ole lähtökohtaisesti mitään tekemistä halveksinnan kanssa, vaikka itsekin sorrun kutsumaan asioita ”säälittäviksi”. Mutta todellisuudessa sääli on yksi empatian muoto. Kuitenkin sillä on kuin onkin tekemistä halveksunnan kanssa. Molemmat ilmiöt – sääli ja halveksunta – ovat ylempään asemaan asettumista toiseen nähden. Siksi sekä vasemmistolaiset, että oikeistolaiset inhoavat sitä; vasemmistolaiset siksi, että kaikki valtapositiot ovat lähtökohtaisesti väärin. Oikeistolaiset inhoavat sitä taas siksi, että ylemmässä asemassa olevan ei tule tuhlata empatiaa heikompiinsa nähden. Mutta tuossa paljastuukin homman pointti: sääli on siis kytköksissä empatiaan, ei antipatiaan. Jos olet toiseen nähden paremmassa asemassa hänen tuskaansa samaistuen, tunnet sääliä. Sääli on empatiaa ilman mahdollisuutta parantaa toisen asemaa (sen voi myös nähdä haluttomuutena parantaa sitä, mikä on taas kyseenalaista sääliä). Halveksunta on säälin sukulainen sikäli, että näet olevasi paremmassa asemassa kuin joku toinen. Mutta nyt tunnetkin inhoa ja antipatiaa tätä kohtaan, mikä erottaa sen säälistä.

Uskon säälin huonon maineen johtuvan vain käsitteeseen liittyvistä väärinkäsityksistä. Kuten yllä osoitin, sääli ei ole halveksuntaa, vaikka se sitä joidenkin mielestä on. ”Minä en kaipaa sääliäsi” on melko yleinen ilmaus, koska ihmiset kokevat säälin holhoavana tai tekopyhänä. Kumpaakaan sääli ei varsinaisesti ole. Sääli on passiivista, joten se ei voi olla holhoavaa. Ja koska sääli on vilpitöntä, se ei voi olla tekopyhää. Se on tekopyhää vain, jos ei todella tarkoita sitä. Mutta sitä olisi hankala mitata, kuinka voit ikinä todella tietää, mitä toinen ihminen tuntee? Sääli syntyy toki hierarkkisessa tilanteessa, mutta niin tulee aina olemaan; jollakulla menee aina paremmin kuin toisella.

Sääli on sikäli hyödytöntä, koska se ei konkreettisesti paranna tai saa aikaan mitään. Aktiivinen empatia, eli toisen auttaminen onkin kaikkein arvokkainta. Mutta se ei ole yksinkertaisesti aina mahdollista. On ihmisiä, jotka ovat avun ulottumattomissa, eikä kukaan voi uhrautua kaikkien puolesta. Et voi pelastaa tai järkevästi auttaa jokaista kaduilla vaeltelevaa kerjäläistä tai juoppoa. Idealistille voi olla masentavaa ajatus, ettei voi pelastaa kaikkia. Mutta se on asioiden laita, et voi muuttaa kaikkea. Se hyvä mitä teet ei ole hyödytöntä, mutta kaikkeen ei voi pystyä. Silloin kaikki, mitä jää jäljellä on sääli, suru ja empatia toisen onnettomuudesta. Se ei suoraan hyödytä ketään, mutta ei se väärinkään ole. Säälillä on turha hurskastella, mutta sairautta tai halveksuntaa se ei ole. Päinvastoin, todella säälivän henkilön tunnistaa siitä, että hän ei ainakaan sano kenenkään olevan ”säälittävä”. Oikeasti säälivä pidättäytyy halveksunnan ilmauksista turhan päiten, hän ei lyö lyötyä.

On yksi säälin edellytys nähdä milloin toista on jo tarpeeksi monotettu, milloin jättää toinen ihminen rauhaan. J.R.R. Tolkien ilmaisi tämän ehkä hienoimmalla tavalla kirjassaan ”Taru sormusten herrasta:

Frodo: ”Sääli ettei Bilbo pistänyt kuoliaaksi tuota viheliäistä otusta kun hänellä oli siihen mahdollisuus!”

Gandalf: ”Sääli? Sääli pidätteli hänen kättään. Sääli ja armo: ei iskua ilman syytä. Ja hän sai palkkansa, Frodo. Juuri sen tähden paha vahingoitti häntä niin vähän ja hän pystyi lopulta pakenemaan, koska hänen ensimmäinen tekonsa Sormuksen hallussapitäjänä oli säälivä. Säälivä.”

…

Frodo: (…) Ainakin se on yhtä paha kuin örkki ja pelkkä vihollinen. Se ansaitsee kuoleman.”

Gandalf: ”Ansaitsee! Epäilemättä. Monet niistä jotka elävät ansaitsevat kuoleman. Ja jotkut jotka kuolevat ansaitsevat elämän. Pystytkö sinä antamaan sen heille? Älä sitten ole niin innokas jakamaan kuolemantuomioita. Eivät edes kaikkein viisaimmat näe loppuun asti. En usko että Klonkulla on paljon toiveita paranemisesta ennen kuolemaansa, mutta se mahdollisuus on olemassa. Ja Klonkku on sidottu Sormuksen kohtaloihin. Sydämeni sanoo että sillä on vielä tehtävänsä ennen loppua, hyvä tai paha; ja kun aika tulee, Bilbon sääli saattaa säätää monien kohtaloita – eikä vähiten sinun.”

Alizée!

Pekan porstuan eilisestä postauksesta bongasin tämän ihanan ranskattaren. "Moi Lolita" taisi aikanaan soida radiossa, sillä äitini nauhoitti sen kasetille, josta sitä aina tuon tuosta soitatti. Muistan pitäneeni laulajan äänestä, mutta en koskaan saanut tietää kuka hän oli. Siitä lienee yli kymmenen vuotta, kun viimeksi kuulin tuon kappaleen. Sydämeni tykytti heti astetta kiivaammin tutun melodian lähtiessä käyntiin. Se on kuin löytäisi kauan kadoksissa olleen rakastettunsa tai ystävänsä, jälleennäkemisen riemu pakahduttaa.

Hänellä on kaunis ääni, olen aina pitänyt hieman syvemmältä laulavista naisista. Hänen äänenvärissään on myös joki tietty sävy, jota en osaa kuvailla. Siinä on sielukkuutta, se maalaa juuri tietynlaista maisemaa. Ei sitä sen paremmin kykene luonnehtimaan, musiikkia on hankala sanallistaa. Palaan aina sanaan "sielu", kun yritän kuvata juuri tiettyä tunnetilaa musiikissa. Mutta mitä se kenellekään ulkopuoliselle kertoo?

"Á Contre-courant" on juuri sitä samaa kuin mitä edellä kuvasin, ehkä jopa enemmän kuin "Moi Lolita". Viimeksi mainittu kappale on tanssittava ja energinen, edellinen taas leijuvampi tunnelmaltaan. Mahtavia kappaleita yhtä kaikki, olen nyt kuunnellut pelkästään näitä kahta tuntikaupalla.

Alizée on myös tavattoman söpö. Hän on pieni ja tyttömäisen hento, mutta omaa naiselliset pakarat. Eniten ihailen hänen kasvojaan, hänen tummanruskeat hiuksensa, ruskeat silmänsä ja kulmakarvansa luovat houkuttelevan kokonaisuuden. Hän on niin sympaattinen, hymy ja ilmeet ilmaisevat hyväntahtoisuutta. Kukapa ei haluaisi häntä syliinsä paijattavaksi kuin koiranpennun?

(Miinusta siitä, että nuo videot eivät ole "liveä". Eli hommat on laulua myöten hoidettu playbackilla, mitä suuresti inhoan. Moni bändi käyttää sampleja ja sekvenssereita taustallaan, mutta kaikki soitettavat instrumentit he hoitavat itse. Mikä siinä on siis niin vaikeaa, miksi juuri useat tanssiartistit eivät vedä kappaleitaan livenä?)

EDIT. On häntä ilo katsella. Kasvot ovat sirot ja symmetriset. Kauniit hampaat ja nenä, käy kateeksi hänen miesystäväänsä. Meinasin unohtaa mainita reidet erikseen, jalkansa ovat lyhyet mutta kauniit. En ihmettele, että hän on myös tanssija, hän liikku viehkeästi. Eikä hän tee sitä poseeraavasti ja isosti, vaan pienillä liikkeillä viettelee.

Mainitsinko jo reidet?

EDIT 2. Tää tihkuu seksiä.

Peace Through Power!

                                         Brotherhood! Unity! Peace!

Sananen sanavapaudesta

Sosiaalisessa mediassa käytiin vastikään pientä kirjasotaa Timo Hännikäisen vielä julkaisemattoman kirjan tiimoilta. Asianomainen on itse tuonut kantansa ilmi tuoreissa blogikirjoituksissaan, ja itse haluan ilmaista tässä tukeni arvon kirjailijalle. Niille, jotka ovat tapauksesta tietämättömiä, suosittelen Hännikäisen tekstien lukemista. Niissä tulee asiasta ilmi kaikki oleellinen, haluankin tässä miettiä sananvapautta yleisemmin.

On oireellista, että juuri liberaalia leiriä edustavat ihmiset ovat asettuneet Hännikäistä vastaan ja ilmaisseet halunsa estää hänen ajatustensa leviämisen. He ovat puolustautuneet sillä, etteivät ole vaatineet ennakkosensuuria, mutta epärehellisyydeltään eivät voi myöntää ilmaisevansa sensuurimielialaa. He aivan omin sanoin ilmaisevat haluavansa tunkea Hännikäisen niin pieneen marginaaliin, ettei häntä kuultaisi. Savukeitaan kaltainen kustantaja on tietyissä määrin arvovaltainen, ja tätä eivät voi suvaitsevaiset sietää. He eivät halua, että ideat esitetään tasavertaisesti ihmisille, mikä sisältää myös niiden ilmaisun valtavirran kanavissa (toisaalta ei ole mielekästä pitää Savukeidasta valtavirtana, esseet ovat pienen piirin touhuja). Siinä missä todellinen vapauden ystävä puolustaa kaikkien mielipiteiden ilmaisua, jotta niiden puolesta ja niitä vastaan voidaan argumentoida, haluaa vapauden vihollinen siivota ikävyydet pois näkyvistä. Tämä on periaatteessa ihan ymmärrettävää, en minäkään jaksa haastaa itseäni älyllisesti ihan joka hetki. Mutta ratkaisuni tilanteessa on se, etten mene katsomaan. En lue mitään päänkivistystä aiheuttavaa sen sijaan, että haluaisin mielipiteen katoavan. En yritä, enkä halua tukahduttaa feminismiäkään. Päinvastoin, haluan että monet näkevät sen typeryyden, minkä vuoksi voin linkittää blogiini aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Jos haluaisin, ettei aihe saa näkyvyyttä, vaikenisin.

Vaikeneminen onkin tehokas keino näkyvyyden pienentämiseksi. Mutta tätä suvakit jo kokeilivat ja siirtyivät pilkkavaihteelle. Kun huomattiin, ettei kalapuikkoviiksien ja pirunsarvien piirtäminen Halla-aholle tuota toivottua tulosta, ryhtyivät he taistelemaan. Ja tuo taistelu jatkuu edelleen, he eivät vain ymmärrä vielä hävinneensä. Taistelussa on tullut myös likaisemmat keinot käyttöön, ei tarvitse kuin katsoa Ruotsin esimerkkiä. Tietty merkki voitosta Suomessa on kuitenkin se, että perussuomalaisiin ja vastaaviin politiikan altavastaajiin suhtaudutaan kasvavissa määrin vakavasti ja jopa suopeasti. Jos siis hyvin käy, Suomen poliittinen kulttuuri tervehtyy ja järjettömyyden aika loppuu. Se tarkoittaa sitä, että Mika Illmannin ja valtavirtamedian kaltaiset totuuden ja vapauden viholliset menettävät valtansa. Nimittäin syyttäjänlaitos on Suomessa erityisen kunnostautunut sananvapauden rienaamisessa ja teoillaan osoittanut, että valtiollinen sensuuri elää ja voi hyvin. Useiden maahanmuuttokriittisten syytteet ja Seppo Lehdon kohtuuton tuomio  poliitikkojen kunnianloukkauksista osoittavat, että vallanpitäjien arvostelulla on rajansa. Ihan Illmannin omien sanojen mukaan: ”uskon, että tässä määriteltiin rajat sille, kuinka paljon valtaapitäviä voi arvostella”. Hyvä kysymys on siis, miten sananvapaus todella tulisi määritellä?

Selvää on, että määrittelyä ei voi enää antaa Illmannin ja suvakkien kaltaisille totalitaristeille. He edustavat neuvostomentaliteettia, joka ei kuulu terveeseen poliittiseen kulttuuriin. Mielipiteeni on, että sananvapaudella tulee olla rajansa, mutta huomattavasti nykyistä laajemmat. Jumalanpilkka- ja kansakiihotuspykälien poistaminen laista olisi ensimmäinen teko. Se, mikä nykyisin katsotaan kiihottamiseksi, siirretään laittoman uhkauksen piiriin ja siitä on tehtävä asianomistajarikos. Lisäksi lain tulkinta tulee olla mahdollisimman suosiollinen sanankäyttäjää kohtaan. Jos sanojen takana ei ole todellista intentiota tai mahdollisuutta väkivaltaan, ei tuomiollekaan ole perustetta. Eli pikaistuksissa ja perjantaikännissä naamakirjaan kirjoitettu toteamus ”haluan kaikkien neekereiden kuolevan” ei ole laiton uhkaus.

Kunnianloukkauspykäliä tulee huomattavasti lieventää. Vain jos uhrille on sattunut konkreettista haittaa, kuten esimerkiksi rahallista tappiota tai työpaikan menetys, voidaan tuomio antaa. Sen sijaan termi ”henkinen kärsimys” tulisi poistaa kokonaan oikeudenkäytön repertuaarista. Poliitikkojen saama suoja olisi sama kuin tavallisilla ihmisillä, eli Seppo Lehto ei olisi saanut tuomiota typeristä kirjoituksistaan, joita kukaan tervejärkinen ei uskonut tosiksi.

Petos ei luonnollisestikaan kuulu sananvapauden piiriin. Jos laadin asuntokauppasopimuksen ja ilmoitan siinä tietyn hinnan, sitoudun tuohon sopimukseen. En voi tällöin sanavapauden nimissä pyörtää sanojani ja kieltäytyä maksamasta. Vastaavia esimerkkejä voi keksiä lukuisia, tuo oli vain yksi.

Oleellisin pointti on siis, että sanavapaus on olemassa ensisijassa, jotta poliitikkoja ja julkisia rakenteita voidaan pilkata ja rienata. Ja tälle ei pitäisi asettaa mitään rajaa, täysin matalamielinen loanheittokin on oltava mahdollista. Ellei poliitikolle todella koidu konkreettista haittaa elämässään, ei syytteitäkään voida nostaa. On luonnollisesti eri asia, jos joku antaa poliisille perättömän vihjeen poliitikon tekemästä lapsenraiskauksesta. Se on rangaistavaa, aivan kuten on väärä todistus oikeudessakin. Mutta se, että joku haukkuu yksityisessä blogissaan poliitikkoa mielikuvituksellisilla sanankäänteillä ja vaikka valehtelisi tämän tehneen yhtä ja toista, kuuluu mielestäni sananvapauden pariin. Jää sitten kunkin arvioitavaksi, onko moisessa mitään perää. Jos konkreettista vahinkoa ei koidu, voi asian antaa olla. Kyllä maailmaan hulluja ja varsinkin puhetta riittää.

Ja muistuttaisin vielä käytöstapojen olemassaolosta. Ne eivät kuulu lainsäädännön piiriin, vaan niiden tulisi olla kunkin itsensä sisäistämiä. Jos siis katsoo asiakseen heittää täysin säädytöntä paskaa ihan missä vain ja milloin vain, tämä toki kuuluu sananvapauden pariin. Mutta tällaista henkilöä voi aivan vapaasti pitää huonotapaisena mulkkuna. Jos haluaa lähettää inhoamalleen ihmiselle rikinkatkuisen viestin, jossa haukku tämän huoraksi, niin aivan vapaasti. Viestin vastaanottaja voi myös osaltaan arvioida lähettäjän itsehillintäkykyä. Toistuva viesteillä pommittelu on vainoamista ja siis eri asia, kuten on uhkailukin. Mutta sapekkaan ja törkyisen tekstin julkaiseminen ja lähettäminen sellaisenaan on osa sanavapautta. Ei ehkä osa hyviä käytöstapoja, mutta harvoinpa sanavapaus kysyy hienotunteisuutta.

EDIT 18.2.2015. Tulin sattumalta ajatelleeksi tätä asiaa uudellen erään tapauksen kautta tänään ja ymmärsin jotakin. Suvakkien sensurointihalu liittyy ennen kaikkea ajatukseen tiettyjen mielipiteiden vaarallisuudesta. Koska yritän löytää jokaiselle inhimilliselle piirteelle vastineen itsessäni, huomasin yhtäläisyyden heihin; minä olen joskus ajatellut Johan Bäckmanista, että hänen ajatuksensa olisivat potentiaalisesti vaarallisia (eivät Suomessa vaan Venäjällä). Hän puhuu meistä niin paljon paskaa, että olen ajatellut hänen todella vahingoittavan maatamme pelkällä suunsoitollaan. Siksi olen myös päätynyt ihmettelemään, miksi häntä kutsutaan joihinkin televisio-ohjelmiin, tarvitseeko moiselle antaa yhtään enempää näkyvyyttä? Ja siinä olen siis jäänyt kiikkiin, minusta löytyy tasan samaa sensuurimentaliteettia kuin suvakeista. Puolustuksekseni sanon sen, että muistan noina hetkinä aina tiedostaneeni, että Bäckmanin sensurointi tai syrjäyttäminen julkisuudesta olisi sensuuria ja siis laskisi meidät samalle tasolle poliittista oppositiotaan vainoavan Venäjän valtion kanssa. Ja kun asiaa tarkemmin olin miettinyt, ymmärsin että Bäckmanin kaltaisille nilviäisillekin on annettava puheenvuoronsa, maksoi mitä maksoi. On ohjelmien tekijöiden oma asia ketä he ottavat tai jättävät ottamatta mukaan. Ratkaisu ei siis ole minkään muotoinen sensuuri, vaan altistaminen näyvyydelle. Bäckmanin ajatukset lähentelevät naurettavuudessaan Siitoin-tasoa, joten hänen pitämisensä vaarallisena edes ajatuksen tasolla on typerää. Olen itse sortunut moiseen, mutta virheistään voi oppia. Ei tarvita kummoistakaan argumentaatiota hänen lyttäämisekseen, itse asiassa hän itse "keskustelee" mahdottomalla tavalla; hän valehtelee ja poimii faktoja mielivaltaisella tavalla, jolloin reiluuteen pyrkivä vastaväittäjä ei voi voittaa. Koska mitään keskustelua ei synny, hänet voidaan jättää pulisemaan itsekseen. Mitä enemmän näkyvyyttä hänelle, sitä huonompi maine.

Oli poliittinen vatustaja siis kuinka poliittisesti vakuuttava tai naurettava hyvänsä, hänelle on suotava mahdollisuus saada äänensä kuuluviin kaikin tavoin kuin tämä itse katsoo sopivaksi. Ainoa tapa käydä poliittista taistelua on argumentointi, ei sensuuri. Valehtelu ei myöskään kuulu reiluun kamppailuun, mutta se on Bäckmanin ja muiden paskapuhujien häpeä.