perjantai 30. tammikuuta 2015

True Detectiven päätäntö



Sainpa tämän tapitettua loppuun tänään, kiitokset YLE:lle että lähettivät kaksi jaksoa kerrallaan. Yksi jakso ja viikon odotus on tuntunut aina liian pitkältä, kaksi jaksoa per viikko on sopivampi. Sama juttu, jos syö yhden munkin; se jättää nälkäiseksi. Vasta toinen munkki vie makeanhimon. Yksi pulla, yksi mukillinen kaakaota, yksi leipä…ne jättävät vain vihaiseksi. Kaksi on juuri sopiva määrä, kolme tai enemmän taas jättää ähkyn.

Sarja oli hyvä, näyttely oli rautaista alusta loppuun, ja juoni oli kynäilty kiitettävästi. Onko tämä kaikkien aikojen paras sarja, kuten jotkut ovat väittäneet? Ei, mutta HBO:n parhaimmistoa kylläkin. Ihmettelen suorastaan, että näinkin hidastempoinen sarja nousi näin suosituksi, luulin että True Bloodin kaltaiset saippuat ovat pidetympiä. Eikä tämäkään malttanut kantaa tunnelmaansa aivan loppuun asti. Parissa viimeisessä jaksossa vedetään muutamia mutkia suoriksi (mikä sinänsä ei minua niin paljon häiritse, realismi ei ole itseisarvo), ja aikaisempi hiipivä rakenne ja dialogipainotteisuus muuttuivat suoraviivaisemmaksi poliisitarinaksi. Tietyt asiat, kuten Rustin näyt ja visuaaliset teemat jäävät lopulta irrallisiksi elementeiksi, tuntuu että ne olivat mukana vain mausteen vuoksi. Olin nimittäin ennen sarjan alkua odottanut enemmän X-Files –tyyppistä häröilyä, mutta jo ensimmäisten jaksojen jälkeen oli varmaa, ettei mitään yliluonnolliseen viittaavaa tulla näkemään. Tämä oli lievä pettymys, olisin kaivannut edes vähän enemmän twistia ja mahdollisuuden asioiden selittämiseen jollain tuonpuoleisella. Ei sen olisi tarvinnut olla alleviivattua, mutta jo vihje olisi tuonut tiettyihin elementteihin aivan eri tavalla syvyyttä. Nyt esimerkiksi antagonistin puheet transkendenssista rituaalin kautta jäivät vain hullun houreiksi.

Varsinaista katharsista ei sarja tuota, sillä päätekijöitä ja murhien takana piilevää salaliittoa ei saada paljastetuksi. He saavat eliminoitua vain portaan alimman jäsenen, suomaiden mielipuolen, jollainen on helpoimmin korvattavissa. Enkä sano tuota siis moitteena, ratkaisu tuntui uskottavalta. Varsinainen mysteeri ja koko touhun motiivi jäävät sittenkin hämärän peittoon, mikä antaa mielikuvitukselle tilaa spekuloida. Ehkä siellä takana oli sittenkin jotain suurempaa, kenties kultti oli tekemisissä pahojen voimien kanssa.

Pientä motkotusta voi antaa myös loppukohtauksesta. Siinä näemme muuttuneen Rustin, jopa varovaisesti optimistisen. Tämän voi järkeillä sillä, että hän oli kuolettavasti haavoittuneena saanut rajatilakokemuksen, jotka johdonmukaisesti mullistavat ihmisten ajatusmaailmoja. Mutta sittenkin, kaiken sen valossa, mitä Rust aiemmin sarjassa puhui, ei hänen loppukaneettinsa tuntunut totuudelliselta. Ratkaisun voi järkeillä, mutta todennäköisimmin kyseessä on vain käsikirjoittajien halu saada vähän valoisampi loppu, ei väliä vaikka se ei olisi totuudellinen hahmojen olemuksen kanssa. Millä todennäköisyydellä niin pessimistinen hahmo tulisi johtopäätökseen, että ”valo on voitolla”? Hänen kaltaisensa ihminen nyt varmasti tietää, että universumin keskilämpötila on lähellä absoluuttista nollapistettä, ja että näkyvä materia ja energia kattavat vain 4.9 % kaikkeuden massasta. Maailmamme on siis yöllinen kipinä, jonka entropia puhaltaa hetkessä sammuksiin, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kuolema ja pimeys ovat jo voittaneet, kyse on vain aikaskaalasta.

Joka tapauksessa tämä oli hyvä sarja, vaikka moittimisen aihetta jääkin. Kuvaus, äänet ja musiikit oli tehty tyylitajulla, mikään ei pahemmin särähtänyt silmään tai korvaan (eikä tosin hivellytkään niitä). Selvästi sarjojen parempaa kastia, vaikkakaan ei ehkä kaiken sen hehkuttamisen arvoinen, mihin jotkut ovat lähteneet. Ja ehdottomasti jälleenkatsomisen arvoinen, ihan vaikka timanttisten kohtauksien vuoksi.

4 kommenttia:

Pantalone kirjoitti...

Minulle ne viimeiset osat olivat jo aika pakkopullaa. Se alun mystinen tunnelma ei jaksanutkaan loppuun saakka, vaan parivaljakosta alettiin leipomaan sellaisia normi-supersankareita.
Aletaankohan tästäkin tekemään hbo-miljoonien dollarien saippuaoopperaa a'la game of thrones jne? Sitähän ne ovat, saippuaoopperoita. Tarinoita, jotka eivät oikeastaan ala mistään, eivätkä pääty mihinkään. Niiden draaman kaarta säädellään tappamalla roolihahmoja.
Sama juttu kaikessa kulttuurissa: Elokuvat ovat genreä b-luokka, mutta se piilotetaan megabudjetilla. Tv-sarjat on saippuoita, joka peitetään miljoonabudjetilla.
...Laitetaan lady Gaga sture jazz clubille laulamaan 5 corners quintetin solistina. Kyllä sen parin tunninn laulamisen kohdalla pitäisi jo kuulua minkä sortin taiteilija sitä oikeasti ollaan. :D

Lauri Stark kirjoitti...

Iltapäivää Pantalone ja kiitos kommentistasi.

Olet oikeassa, se mystiikka alkoi ainakin viimeisessä jaksossa rapisemaan. En sinänsä pane perus poliisisarjameininkiä pahakseni, pidänhän niistäkin. Voi olla, että ideat alkoivat loppua kohden vähän loppumaan, vaikka minisarja kyseessä olikin.

True Detectivesta on sinänsä vaikeampi saada saippusarjaa, koska näyttelijät on tarkoitus vaihtaa joka kausi. Tämä on sinällään hyvä asia, olen aina ollut minisarjojen ystävä, koska niissä asiat viedään säällisessä ajassa päätäntöön. Mutta en muuten kiellä tätä saippuakaavan tunkeutumista vähän kaikkialle. Pidän George R.R. Martinin kirjasarjasta, mutta GOT:a en ole suostunut katsomaan. En halua vesittää omia mielikuviani.

Varmaan Gaga on jo jazzklubilla musisoinut, ainahan tommoset haluaa päästä poseeraamaan parempien muusikoiden kansssa (sinänsä tykkään joistakin Gagan biisesitä, vaikka pääosin hänen hommansa keskittyy kokonaisvaltaiseen show'hun, jossa visuaalisuus on ainakin yhtä tärkeää kuin musiikki). Parasta ois, jos joku David Guetta ja vaikka Porcupine Tree tekisi yhteisbiisin. Voisi Guetta sanoa, että on ollut mukana projektissa, jossa on sana "progressiivinen" mukana. Helvetti, se ois varmaan hirveetä.

Ama kirjoitti...

Maailmamme on siis yöllinen kipinä, jonka entropia puhaltaa hetkessä sammuksiin, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kuolema ja pimeys ovat jo voittaneet, kyse on vain aikaskaalasta.

The most terrifying fact about the universe is not that it is hostile but that it is indifferent; but if we can come to terms with this indifference and accept the challenges of life within the boundaries of death — however mutable man may be able to make them — our existence as a species can have genuine meaning and fulfillment. However vast the darkness, we must supply our own light.

- Stanley Kubrick

Lauri Stark kirjoitti...

Jou mään Ama ja kiitos kommentistasi.

Kubrickhan on selvä optimisti: hän uskoo, että kuolema on päätepiste. Lohdullinen näkemys, muttei välttämättä totta.