True Detective

Katsoin juuri ensimmäisen jakson vuolaasti kehuttua True Detective –sarjaa, jota YLE on alkanut pyörittää. Voin sanoa, että tämä on hienoa settiä. Alun dialogi autossa kahden rikostutkijan kesken on parasta amerikkalaisissa sarjoissa pitkiin aikoihin, tai ikinä. Tämä etsivä Cohle selitti maailmankuvansa tavalla, joka sai minut hykertelemään naurusta. Ei siksi, että se olisi ollut tahattoman koomista, vaan siksi etten ollut odottanut moista amerikkalaisessa sarjassa. Hänen nihilisminsä ei ole lapsellista ”kaikki on sallittua ja tapan kaikki yää, yää”, vaan silkkaa Lovecraftin peruja olevaa metafyysistä nihilismiä. Ihanaa, tämä sarja lähti hyvin käyntiin.

Cohle on muutenkin hauska hahmo, hymyilen useassa kohtauksessa, kun hänen luonteensa tulee kunnolla esiin.

Pikaisia ajatuksia:

-Tunnen toisinaan vastustamatonta halua sylkeä ulos samanlaista pessimististä monologia kuin Cohle. Pidän ajatukseni pääosin ominani, mutta joskus kihisen halusta päästä pilaamaan kaikkien ilo ja hyvä fiilis suoltamalla niin kylmää ja lohdutonta pessimismiä, että he haluaisivat tehdä itsemurhan. Minussa elää iso kusipää ja ilonpilaaja. Minussa on sadistia sen verran, että tykkään suuresti ärsyttää ihmisiä ja pilata tunnelman. Inhoan tätä puolta itsessäni ja pyrin pitämään sen kurissa. Jos olen fiiliksessä mukana ja iloinen, en tunne houkutusta. Mutta jos itseäni vituttaa ja muut iloitsevat, on itsekuri koetuksella. Tunnen, ettei muilla ole oikeutta pitää hauskaa, koska minullakaan ei ole hauskaa. Ja vielä päälle tunnen pessimisiä, että heidän ilonsa on turhaa; he eivät vain tiedä sitä vielä. Haluaisin repiä illuusiot heidän silmiltään ja todeta, että hekin makaavat vielä ruumispöydällä. Ja jos käy hyvä tuuri, se on heidän päätepysäkkinsä. Koskaan ei voi tietää, mikä tajuntaamme odottaa. Ehkä se on kirjaimellisesti luonnosta eroon kasvanut entiteetti, jota odottaa ikuinen kidutus kosmisen vihan ja kauhun mustassa sydämessä. Pahin painajaiseni ei ole elämän päättyminen kuolemaan, vaan ikuinen elämä. Pelkään jumalaa enemmän kuin mitään muuta asiaa maailmassa.

-Luulen, että pakkomielteelläni tiuskia pessimismiä johtuu myös taikauskosta. Se kumpuaa primitiivisestä impulssista, että jos ilmaisen pahimman vaihtoehdon ääneen ja niin, että mahdollisimman moni sen kuulee, estän sitä tapahtumasta. Se on kuin taskulamppu pimeässä, valaisen vaaran lähteen, annan uhalle kasvot. Sillä hetkellä, kun tiedän mikä minua uhkaa, se on vähemmän vaarallinen. Samasta syystä kirkkojen seiniin on maalattu demoneja ja kaiverrettu gargoileja. Ne antoivat pahalle muodon, se ei voinut vahingoittaa sinua enää yhtä helposti. Uhka tulee pimeästä, siitä mitä ei näe. Siitä mitä ei voi kuulla tai ilmaista. Siksi ajatusteni kirjoittaminen ylös toimii eräänlaisena rukouksena, näen kirjaimina sen mitä pelkään. Kun oksennan ulos nihilismiä ihmisten kuullen, teen sen pelosta. Kun muut ihmiset kuulevat sen, pelko ei ole enää vain omassa tajunnassani vaan se on jaettua, vähemmän uhkaavaa. Seurassa on turvaa, yksinäisyys on pimeyttä. Siellä minne valo ei kanna, mitä ei voi selittää eikä artikuloida, väijyvät vaara ja demonit.

-Plussaa sanasta ”psykosfääri”. Pitää lanseerata omaan käyttöön.

-Sarjan miljöö muistuttaa Texas Chainsaw massacresta. Etelän uniset suomaastot, pakanamuistoja sivilisaation aamusta.  

-Pieni mielleyhtymä Blair witch projectiin.

EDIT. Toisenkin jakson katsottuani voin sanoa, että tämä on hyvää paskaa. Cohle Rust on hahmo minun mieleeni. Hänen suhteensa työtoveriinsa tuo mieleeni jotain kaikuja entisestä kämppiksestäni ja lukiotoveristani. Rustin työparin reaktio hänen pessimistisiin ja outoihin puheisiinsa on jokseenkin sama, kuin kämppikseni suhtautuminen minun vastaavanlaisiin vuodatuksiin. Hän ei kestänyt niitä lainkaan, vaan ahdistui. Syynä oli jonkinasteinen lievä paniikkihäiriö, joka laukesi jos hän ajatteli kuolemaa ja oman tahtonsa sammumista. Hän siis pyrki välttämään ajatuksia, jotka saattoivat johtaa paniikin laukaiseviin ajatuksiin, eikä hän siis luonnollisesti halunnut paskaani kuunnella. Joskus aloin ihan piruuttani jauhamaan nihilistisiä mietteitäni, mikä oli ilkeää. Kuten sanoin, tykkään ärsyttää ihmisiä, enkä aina malttanut olemaan käymättä kämppiksenikään hermoille. Koska minulla on itsehillintää, en ottanut moista typeryyttä tavaksi, joten yhteiselo sujui vastedeskin.

Isn't that a beautiful way to go? Painlessly, as a happy child (...) As a daughter, he saved me from a sinn of being a father

Tässä ajatuksia suoraan lähteestä, sieluni likakaivosta:

Elämä on kirous, kuolema on lahja. Onnellisia ovat ne, jotka ovat menneet ja jotka eivät ikinä syntyneet tai synny. Onnellisia ovat ne, jotka eivät ikinä kasvattaneet tietoisuutta, joita ei ikinä repäisty olemattomuuden autuudesta. Haluaisin päästä lepoon, kivun ja onnen tuolle puolen. En tee itsemurhaa, koska minua pelottaa kipu, ja koska en usko kuoleman lopullisuuteen. Kerran kuolema ja kerrasta poikki, se olisi niin helppoa. Ei enää mitään, ei onnea, muttei kärsimystäkään. Mutta se olisi liian hyvää ollakseen totta. Kuolemaa ei ole, tietoisuus ei pääty ja kidutus jatkuu. Vain piina ja kärsimys ovat todellisia ja onni on olemassa vahvistaakseen niitä. Elämä on helvettiä ja ruumiin kuolemaa seuraa ikuinen helvetti, mikään ei pääty koskaan. Miksi tehdä itsemurha, jos sitä seuraa vain pahempi tuska?

EDIT 2. Entisestä kämppiksestäni on vielä sanottava, että hän on konkreettisuuden ruumiillistuma. Hänellä ei ole paljon kärsivällisyyttä teoretisoinnille tai abstraktille pohdinnalle. Hän totesi useaan kertaan, kuinka vain se mitä hän saattoi koskettaa ja nähdä merkitsi yhtään mitään. Hän oli siis tuossa suhteessa jokseenkin vastakohta minulle, ja olen usein miettinyt mikä meitä oikein yhdisti, miksi tulimme niin hyvin toimeen? Kenties iso juttu on samankaltainen huumorintajumme, siinä hänkin osoitti mielikuvitusta. Jaamme tietyissä määrin samat arvot ja omaamme kunnioitusta maalaisjärkeä kohtaan. Mutta silti, olemme ystäviä huolimatta vastakohtaisuudestamme. Eräs toinenkin parhaisimpiinkin kuuluva ystäväni on tempperamentiltaan vastakkainen verrattuna minuun. Mutta hänenkin kanssaan jaan saman arvomaailman, sekä tietyn uteliaisuuden maailmaa kohtaan, hän on abstraktimmin suuntautunut kuin vanha kämppikseni. Kummallisia ovat ihmissuhteet.

Nyt vituttaa ja masentaa.