Niin, ja...

Hyvää ja onnellista uutta vuotta. En tee uudenvuodenlupauksia, kuten ei tapanani olekaan. Lupaukset on parasta tehdä ihan tapauskohtaisesti, en oikein ymmärrä näitä morkkiksessa luvattuja tipattomia tammikuita sun muita. Mutta kukin tavallaan, toivotan itse kullekin onnea.

Tuntuu oikeastaan hieman falskilta toivottaa parempaa, kun ajat ovat synkät ja maa vajoamassa. Mutta toivotan silti, ei se pahaakaan tee. Vuoden vaihtuminen on pieni rukous, pyyntö vähän paremmasta ja epäilemättä se merkitsee monille uuden syklin alkua. Itselleni uudistumisen hetkiä ovat joululoman alku, kesän alku ja syksyn alku. Ne näyttävät noudattelevan vuoden luonnollista kiertoa, syklini ovat talvi, kesä ja syksy. Kevät menee pitkälti talven kanssa yksiin ja kesä alkaa toukokuusta.

Vuosi vähenee, vajaa pari tuntia vielä. Aasiassa ja Moskovassa jo juhlitaan, kohta maapallon kierto tuo vuoden 2015 tänne. Ääk, aika ottaa minut kiinni, pitäisikö paeta länteen? Tai, entä jos asuisin Tyynenmeren saarilla, missä uusi vuosi otetaan vastaan ensimmäisinä, voisin ottaa lyhyen lennon itään ja viettää vuoden vaihteen uudestaan. Aika on hupsu käsite.

Tämän uudenvuoden vietän poikkeuksellisesti perheeni luona. Kaverit ovat joko hajaantuneet tai päättäneet lähteä hummailemaan kauemmas, minne minulla ei ole ollut halua lähteä. Noh, olen hengessä mukana, joten laitetaanpa vähän asiaankuuluvaa musiikkia:

Ensi vuonna tavataan!

Hyvät naiset ja herrat

Vuosi 2014 vetelee viimeisiään, ja se nyt oli taas semmonen. Vuoden vaihteen kunniaksi haluaisimmekin esitellä...

Elokuva arvostelussa: Fury

Tapanani on käydä kerran vuodessa elokuvissa, ja tänään tuli vuoden kiintiö täyteen. Kävin elokuvissa viimeksi vuosi sitten joulukuussa, jolloin ohjelmassa oli Gravity. Aika dorkaa kamaa, joten ei siitä sen enempää. Tämän päivän ohjelma ei ollut oleellisesti vähemmän dorkaa, mutta oli siinä taas hyvääkin.

Ensimmäiset 2/3 elokuvasta olivat ihan tyydyttävää kamaa. Olin mielissäni historiallisten vaunujen käytöstä sekä jonkinasteisesta realismista taistelukohtauksissa. Panssarivaunut - etenkin jenkkien umpisurkeat Shermanit - olivat ihmissäilykepurkkeja, jotka tarjosivat lihamureketta läpäisevän osuman jälkeen. En tiedä sitten kumpi on paskempi nakki: olla pst-miehenä tykinruokana kuten minä (jos sotaan sattuisin joutumaan) vai purkkiruokana vaunussa. Läpäisevän osuman jälkeen oli nopea kuolema parasta mitä saattoi toivoa. Yhtä todennäköistä oli kuolla liekitettynä tai muuten silvottuna ja kituen. Kohtaus, jossa saksalaispoika kosauttaa panssarinyrkillä Shermanin kyljestä läpi oli kohtalaisen raju; tuhoutuneesta vaunusta ryömivä ja kärventyvä vaunumies ampuu tuskissaan itsensä.

Visuaalisissa tehosteissa oli myös painotettu realismia. Sen sijaan, että kranaatit aiheuttaisivat bensaräjähdyksen, näimme aidonoloista toimintaa ja räjähtelyä. Ontelopanos menee rungosta läpi tehden siistin reiän, aivan kuten oikeastikin. Telamiina ei posauta koko vaunua bensaräjähdyksen siivittämänä helvettiin, vaan paskoo ketjut. Äänitehosteissa oli reilusti bassoa, mutta se nyt on aika peruskauraa leffoissa, enkä pane sitä pahakseni. Kyllähän sitä pitää kunnon ryminää olla, jos niin meinataan.

Elokuvassa on luonnollisesti hollywood-kamaa alusta asti, mutta idiotismia näkyy vasta loppupuolella. Esimerkiksi kohtaus, jossa neljä Sherman-vaunua kohtaa Tigerin, on tehty vain puolittain realistisesti. Paksunahkainen Tiger posauttaa kolme Shermania tuusan nuuskaksi, mutta sankarimme - se vaunu, jota elokuvan läpi seurataan - hoitaa tietysti homman kotiin. Okei, Sherman kykeni lähietäisyydeltä läpäisemään Tigerin sivu- tai takapanssarin, eli ei siinä sinänsä mitään. Mutta pari juttua: Miksi Tiger, joka kykeni ampumaan vaunuja yli neljän kilometrin päästä paskaksi, tulee lähemmäs Shermaneja? Etäisyyttä olisi alle puoli kilometriä, mutta ei, mennään lähemmäs! Aika taukki komentaja Tigerilla. Ja sitten: Tiger ampuu Shermania lähietäisyydeltä kylkipanssariin (vaikka ehkä hieman huonosta kulmasta), mutta ei mene läpi! Siis, muistellaanpa vielä. Tiger - vaunu, joka tuhosi muita panssareita keulaan ampumalla yli neljän kilometrin päästä - ei läpäise 88 millin kanuunallaan Shermanin paperilevyjä lähietäisyydeltä? Juupa joo, no pitäähän Hollywoodin vetää nämä jutut aina kotiinpäin.

Semmoinen 2/5 -leffa. Yksi tähti siitä, että jaksoin katsoa loppuun, toinen autenttisista vaunuista, hyvistä tehosteista ja ajoittaisesta realismista. Henkilöhahmoja ja varsinaista juonta en nyt jaksa edes kommentoida, pienempi vaiva olisi kyhätä paperinukkeja aivan itse.

Alkaa suoraan sanottuna kyllästyttää nämä jenkkisotaleffat. Aina jenkkejä ja aina se voittava osapuoli. Jos kyseessä ei olekaan amerikkalaisten näkökulma, niin voittavalla puolella ollaan. Jos elokuva on - kamalaa sentään - sakujen näkökulmasta, tarina päättyy vääjäämättömään häviöön ja sisältää kriittisyyttä. Eli saksalaiset saavat turpaansa ja päähenkilö on ikään kuin vasten tahtoaan mukana, ei oikea natsi missään nimessä. No joo, Stalingrad ja Rautaristi ovat hyviä leffoja, mutta vittu. En enää katso sotaleffoja, jos edes yhtä ei kuvata saksalaisten näkökulmasta seuraavilla ehdoilla: päähenkilö on uljas, taitava ja rehti SS-mies ja intomielinen natsi. Elokuva kuvaa voitokasta Tiger-vaunua, joka tuhoaa lukemattomat määrät ryssiä. Elokuva päättyy ennen sodan loppua ja saksalaisten voittamaan taisteluun (niitä oli aika helvetin monta, mutta elokuvissa he häviävät aina). Budjettia olisi vähintään 200 miljoonaa euroa.

No okei, jos tuollainen elokuva ei olisi mahdollinen, koska olisi liian epäkorrekti, niin kuinkas tämä: SS-kapteeni Michael Wittmannin tarina. Hän tuhosi yhdessä taistelussa vartin aikana noin kolmekymmentä panssarivaunua ja -ajoneuvoa. Ja hän sai lopulta surmansa Sherman Fireflyn ampumasta laukauksesta vaununsa kylkeen. Sopivan korrekti tarina siis: urhea natsi, joka saa surmansa. Toinen vaihtoehto olisi elokuva Tiger-vaunu nro. 231 taistelusta. Vaunu otti yhden itärintamalla käydyn mähinän aikana 252 osumaa panssarintorjuntakivääreistä, -tykeistä ja neuvostopanssarien 76,2-millisistä tykeistä, selvisi ehjänä ja ajoi 60 kilometrin matkan huoltopaikalle. Noissa olisi ainesta paljon paremmalle draamalle, kuin jossain rupisessa Sherman-vaunussa. Äh, aika ilkeästi sanottu, kaikki kunnia amerikkalaisille veteraaneille kuitenkin, parhaansa hekin tekivät sillä kalustolla, joka heillä oli. Ja oli Hermannitankeissa puolensakin.

EDIT. Unohdin mainita viimeiset 1/3 elokuvasta sekä lopputaistelun. Mutta ne olivat sen verran idioottia kamaa, ettei niistä sen enempää. SS-valiojoukot juoksevat päin Shermanin keulaa, jossa myös koko ajan ampuva konekivääri sijaitsee...

Celestial Memories

'They' wait beyond the lightwave far

Reaching behind their spellbound plane

...

When the earth was young and the waving skies

Blessed the creatures of unknown

Man watched the many wonders of the land

Darkness as matter, dreams became light

But times, they were changing...

Arcadia mechanized, mystery thrown into Myrror

Everyone slept and no-one dreamed

Night, creatures of unknown forgotten

Banished into flipside plane of Myrror, 'they' walk here no more

Dead lights of machinery, soulless illumination

Spread over tamed lands

Man had no fear, pain and death denied

With gods and light divine

Mysteries, once unspoken

Disenchanted and materialized

Birds flight, once a wonder

Foreseen in predisposed trajectory

Matter, time and space became nothing

As knowledge

Mystery and life are dead

We are gods, finite processors

Waiting to be unrealized

This is all there is for vision

A material undream

But mystery is here and there, knocking behind eyes

Old earth, unseen skies remember...

Release the unknown, shatter the spacewalls

Find the intersections of the worlds, seen and hidden

Connect the elements, mark the starlines and

Channel the power into the very heart of being

Watch, as the new dawn

Of Trueworld revokes the Dream...

The Dream of dreams...

The magic Myrror and Arcadia earth

Warped into realm united!

HALLELUJAH!!

Päivän Noomit

Kaunis neitosemme täyttää tänään 35 vuotta, loppuvuoden lapsia on hän. Pidän tästä kuvasta kovin, tuikkivat silmänsä ja lämmittävä hymynsä huumaavat minua. Tuollaista kauneutta on lähes tuskallista katsoa, se tuntuu niin hyvältä, että satuttaa. Jos hän katsoisi noilla silmillään minuun ja hymyilisi, voisin kuolla onnellisena.

Hyvää joulua!

Toivotan kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua. Kohta julistetaan Turun joulurauha, kannattaa katsoa. Ja jos minulta kysytään, pitäisi joulun alla tehdyistä rikoksista todella rankaista raskaamman mukaan. Mutta ei ajatella nyt moisia, kaikki hyvin.

Laitan tähän yhden joulun tunnelmaan sopivan kappaleen, olkaa hyvät:

Joulurauhaa.

Kauniita joululauluja

Kappaleet eivät ole listassa paremmuusjärjestyksessä, eivätkä ne ole kaikki edes joululauluja. Mutta ne ovat joulukipaleita minulle.


1) Nightwish - Walking In The Air

Tämä satulaulu pääsee parhaimmin oikeuksiinsa Nightwishin ja Turusen tulkitsemina. Ei tästä voi oikeastaan paljon sanoa, upea kappale, soundi ja melodia. Alkuperäinen versio on myös sekin hieno lumiukkoanimaatioineen.


2) Nightwish - Sleeping Sun

Talven ja taian oodi. Auringonpimennyksestähän tuossa kaiketi lauletaan, mutta itselleni kappaleen merkitys rakentuu vain musiikista ja kontekstista, ei sanoista ja intentioista. Parhaat yksityoskohdat ovat kappaleen aloittava syntetisaattoriharmonia ja kertosäkeistössä kuultava Turusen vibrato, kun hän laulaa sanan "last".


3) Nightwish - Taikatalvi/Storytime

Jatketaan vielä tämän verran Nightwishilla, onhan yhtyeen musiikki kaiken kaikkiaan aika talvista väriltään. Kyseessä on oikeastaan kaksi erillistä kappaletta, mutta kuuntelen niitä yhtenä kokonaisuutena. Taikatalvi on satukirjan avaaja soittorasiallaan ja heräävällä tunnelmallaan. Storytime lieneekin siten useimpien tuntema ja radiossakin vissiin runsaasti soinut renkutus. Kunnon seikkailubiisi, jolla Anette Olzoninkin ääniala saatiin otettua kunnolla käyttöön verrattuna DPP-albumiin.


4) Robert Miles - Children

Kaunis leijuntabiisi, sopii talven ja lumisateen tunnelmaan. Rakentuu simppeliin pianomelodiaan, joka toistuu ja toistuu. Näppärän lisukkeen soundiin tekee pianoon liitetty delay-efekti (jonka olen itsekin saanut mallinnettua syntetisaattorillani. Ei ollut itse asiassa ihan helppoa, delay täytyi tahdistaa jotenkin kaksivaiheisesti. Tai en nyt oikein muista tarkalleen).


5) Greg Lake - I Believe In Father Christmas

Emerson, Lake & Palmer -yhtyeestä paremmin tunnetun heebon joulusävellys. Pidän kaverin äänestä, plus tuotantopuoli on aivan timanttia. Tykkään esimerkiksi tuosta saundista, jolla kohdassa 0:53 esiintuleva melodia on soitettu. Monille se on varmasti jopa ärsyttävä, mutta pidän joulun kliseistä. Kun melodia ryyditetään vielä helkkyvillä kelloilla niin bueno. Kappale paisuu loppua kohden mahtipontisemmaksi ja erityisen mieleenjäävä yksityiskohta on 2:31 iskevä suuri kaiku, jolla kappale kuin hyökyy yllättäen kuulijan päälle. Juuri näin, rakastan yksityiskohtia musiikissa kovin.


6) Andrea Bocelli - White Christmas

Harvoja listani klassikkokappaleita, josta pitävät - noh, suunnilleen kaikki. Pidän erityisesti Andrea Bocellin laulamasta versiosta, hänen äänensä on miellyttävä ja pehmeä, kuin luotu laulamaan joululauluja. Ja tänä vuonna kannatti toivoa valkoista joulua, me saimme sen!


7) Chris de Burgh - Spaceman Came Travelling

Tämä nyt on yleiseti ottaen kauneimpia lauluja ikinä. Tässä yhdistyvät kaunis musiikki, laulajan ääni ja hyvä tuotanto ihmeelliseksi kokonaisuudeksi. Pidän siitä, kuinka säkeistön kuin suoraan huoneessa laulavasta äänestä siirrytään kertosäkeistön avaruuteen ja valtaisaan kaikuun. Ne pienet syntetisaattoriarpeggiot juuri ennen kertosäettä ovat juuri oikeassa kohdassaan. Tässä on musiikin taikaa parhaimmillaan, muutaman kerran olen vollottanut biisin kuullessani. Pidän laulun tarinastakin, vähän scifistisempi tulkinta Raamatun joulukertomuksesta.


8) Toto - Take My Hand

Tämä instrumentaalikipale tehtiin Dune -elokuvan soundtrackia varten ja soi samaisen elokuvan lopputekstien aikana. Tämän biisin tunnelma kuvastaa sitä miltä tuntuu matkan ja seikkailun lopussa, hyvin päättyvän seikkailun lopussa. Tämä biisi assosioituu jouluun paristakin syystä: näin elokuva ensi kertaa vuosia sitten joulun aikaan eräällä kaverillani. Lisäksi luin Dyynin kolme vuotta siten jouluna, joten tuo biisi on kasvanut luontevaksi osaksi joulun repertuaariani. Ja se kyllä sopii siihen, tämä biisi on rauhaa ja sielun levolle laskemista.


9) Symphony X - The Divine Wings Of Tragedy

Vähän progea kehiin. Samannimisen levyn 20-minuuttinen nimikkobiisi on sopivaa fantasiaseikkailumusiikkia, ja fantasia ja taikuushan ovat osa joulua. Oikeasti tuo biisi perustuu John Miltonin kirjaan "Lost Paradise", mutta ei välitetä siitä. Tämä on larppausmusiikkia ja barokkiheviä parhaimmillaan. Soolot, melodiat ja soundi ovat kohdillaan. Kitaristi, synisti ja basisti vetävät vuoron perään sellaista ilotulitusta että oksat pois. Suosikkikohtani tulee 42:58, kun laulusolisti aloittaa:

There was a time ...
When nine choirs sang the
endless melody of light
Music of the spheres
There was a place ...
Where mortals embraced thunder
and majesty
Their fate lay in our hands
Feel my wings slowly fading -
forever lost in time - I cry


10) Sinead O'Connor - Silent Night

Tässä laulaa itse taivaan enkeli. Kauneutta, jonka tuo eloon nainen kauneimmalla mahdollisella äänellä. Muistan, kuinka pienenä piti erikseen hiljentyä, jos äiti sattui kuuntelemaan juuri tätä. Mitä tahansa olinkaan tekemässä, oli se lopetettava kuuntelemisen ajaksi. Tätä kappaletta ei voi paljoakaan kuvailla, tämä on pyhää. Kaunein laulu, mitä on olemassa.


Jokeri) Enya - Exile

Ei kai joulua voi ilman Enyaa viettää; siinä kaunis nainen kauniilla äänellä. En sano tuosta sen enempää, musiikki puhukoon puolestaan.

Halo Of Darkness

Get cover
From halo of darkness and wear
In the shadow
Of impenetrable mass
Where no eye can see

Night is my friend today, cloack of black
I'm safe in the shapless womb
Where the light sparks out
In some time

Morning comes, night precedes day
Fear not, dream behind dark
See under vision deep

Dream of light

Dream a god!

Maiskis

Joulupuu on rakennettu ja äiti leipoi maistuvia pipareita. Kyllä ny kelepaa, tästä tulloo hyvä joulu!

Joulun tarkoitus

Joulu on kristillinen juhla, siitä lähdetään liikkeelle. Vaikka jotkut väittävät, että kyseessä on vain pakanoilta ryövätty traditio, ei se pidä paikkaansa. Juhannus lienee niitä harvoja juhliamme, jotka todella ovat silkan pakanallisia alkuperältään. Mutta joulu on jo ikiajat ollut silkan kristillinen sisällöltään, olkoonkin niin että siihen on sekoittunut pakanallisiakin traditioita. Oikeastaan on vain sopivaa, että yhdessä juhlassa on mahdollista yhdistää esikristilliset pimeyden väistymistä ja uutta vuotta tervehtivät juhlaperinteet kristillisiin. Näin Suomessa, jossa talvi on pimeä ja pitkä, talvipäivänseisauksella on erityislaatuinen merkitys. Kaksi kaunista perinnettä sulautuvat luontevasti toisiinsa.

En pidä siitä, millaiseksi joulu on tullut. Uskonnollinen ja henkinen sisältö ovat saaneet väistyä ylensyönnin ja konsumerismin tieltä. Jossain Ranskassa perinteiden halveksunta on saavuttanut vastenmielisiä mittasuhteita, koska joulun toivottaminen voi olla loukkaavaa, jolloin tietyissä yhteyksissä toivotetaan "hyvää juhla-aikaa". Odotan malttamattomana milloin meillä kielletään joulukirkko ja joululaulut fasistisina perinteinä ja maahanmuuttajien tuntoja loukkaavina. Milloin ateistit, milloin muslimit valittavat siitä, että on loukkaavaa kuinka koulut kehtaavat sitoutua juuri tiettyihin arvoihin. Niin, Suomessa sattuu vain olemaan liki vuosituhantiset kristilliset traditiot, joten on ainoastaan luontevaa, jos julkisetkin instituutiot näitä arvoja tunnustavat. En kuulu niihin ihmisiin, joiden mielestä valtion tai sen instituutioiden tulisi olla jotenkin "neutraaleja". Kyseenalaistan uskonnonvapauden mielekkyyden.

Noh, en tokikaan vastusta runsaita joulu-aterioita tai lahjojen antamista. Meinaan vain, että joku tolkku sentään. Itse en syö jouluna sen enempää kuin normaalistikaan, suklaan ja leivoksien kulutus ne lähinnä lisääntyvät. En kuulu niihin ihmisiin, jotka tankkaavat kinkulla suolensa tukkoon. Mutta tokihan tietyt ruuat joulupöytään kuuluvat, en vain ymmärrä mässäilyä. Ja pitäisikö lahjojen saamisen olla joulun keskiössä? Joskus lapsena niille antoi suurempaa arvoa, nyt riittää jos saan parit sukat ja yhden suklaarasian. Lahjojen jakaminen on kaunis perinne ja antamien mukavaa. Mutta tarvitseeko sen kanssa pröystäillä? Miksei voisi jakaa vähän hillitymmin, tärkeintä lahjan antamisessa on teko itsessään. Kaupat toki hierovat käsiään, mutta on vaikea kuvitella matalamielisempää ihmistä kuin sellainen, joka antaa joululle arvoa vain, koska se hyödyttää kansantaloutta. Samat ihmiset ovat niitä, jotka ymmärtävät joulun yhdessäoloajan merkityksen vain sitä kautta, että levänneet työntekijät ovat suorituskykyisempiä. Heille nukkuminen ja unet ovat vain aivojumppaa, joilla treenataan tehokkaampaa arkea varten. Tällaisille ihmisille minulla on seuraavanlainen viesti: haistakaa paska.

Joulu on pyhää aikaa, sen arvo kyseenalaistamaton. Jos sen asemaa tarvitsee tämän enempää alkaa perustelemaan tai puolustamaan, on se osoitus rappiosta. Ja jos joku antautuu sitä sen enempää perustelemaan ateistille taikka muslimeille, on jo vajonnut poliittisen korrektiuden suohon, johon voi vain upota syvemmälle. Jokainen arvo kyseenalaistetaan, jokaien arvo tulee erikseen perustella. Kulttuuri, joka alkaa epäillä perustuksiaan, on heikko kulttuuri.

Itse en tietenkään ole sopivin ihminen puolustamaan joulun kristillis-hengellistä puolta, koska en oikeastaan edes usko jumalaan. Olen ateisti tai agnostikko riippuen siitä, miten nuo kannat määritellään. Suhteeni uskomiseen ja uskonnollisuuteen on ristiriitainen, mutta ei siitä sen enempää nyt, aihe ansaitsee oman postauksensa. Joka tapauksessa minä samaistun joulun kristilliseen traditioon vahvasti. Joulu on rauhan aikaa ja yhdessäoloa perheen kanssa. Se on vuoden tärkein ja kaunein juhla. Jouluajan kristillinen tarina on kaunis. Heidän asenteensa onkin vähän erilainen kuin esimerkiksi halveksittavilla satanisteilla. Minä vihaan satanisteja. Heidän minä-ideologiansa on vastenmielinen ja symbolisen kulminaationsa se saavuttaa tässä teesissä: "Satanistin tärkein juhlapäivä on hänen oma syntymäpäivänsä." Tuossa tiivistyy heidän eronsa kristittyihin, joille vuoden tärkeimpiä juhlia on erään toisen ihmisen syntymäpäivä 25. joulukuuta.

Samaistun joulun pakanalliseenkin puoleen. Pimeys saavuttaa huippunsa tänään, kunnes valo alkaa pikku hiljaa hiipimään voiton puolelle. Talven luonto tuikkii taikuutta kaikessa valkeudessaan ja hiljaisuudessaan. Ja näyttää tosiaan siltä, että saamme valkean joulun koko maahan. Ihanaa, ihanaa, rakastan lunta ja pakkasta. Rakastan kaikkia vuodenaikoja, jopa syksyn harmautta. Mutta senkin on aikanaan väistyttävä talven valkeuden tieltä. Viime joulu olikin kurja, koska se oli harmaa, lumeton ja sateinen. Nyt asiat näyttäisivät olevan niin kuin pitää. Pidän myös talven ajan pimeydestä. Sininen hetki ennen hämärää ja sitten valkoinen pimeys. Voin kuvitella yön olentojen, pahojenkin sellaisten vaeltavan metsien pimeässä. Mutta pyhälle maalle, jouluaaton hautausmaalle ei pahalla ole asiaa. Niillä tuikkivat tuhannet kynttilät, ja ihmisten muistot kietoutuvat rakkaimpiensa sieluihin.

MBTI - Jungilaista hömppääkö?

Myers-Briggs -indikaattori, eli lyhyemmin MBTI on Carl Jungin tutkimuksista johdettu psykologinen tyypitysmetodi. Sen kehitti Katherine Briggs yhdessä tyttärensä Isabel Myersin kanssa, tästä nimitys. Indikaattori jakaa ihmiset 16 eri persoonallisuustyyppiin, jotka eroavat selkeästi toisistaan suhteessaan tiedonprosessointiin tai päätöksentekoon. En kerro asiasta sen enempää, vaan annan puheenvuoron wikipedialle, jos lisätietoja halajatte.

Tutustuin kunnolla MBTI-typologiaan yli vuosi sitten. Tavoilleni uskollisena innostuin asiasta löydettyäni uuden kiinnostuksenkohteen ja perehdyinkin aiheeseen kiitettävän perusteellisesti. Psykologia kiinnostaa minua noin yleisestikin, mutta MBTI oli erityisen metka. Se on johdonmukaisesti rakennettu kokonaisuus, jonka kanssa pähkäily on mukavaa ajanvietettä. Esimerkiksi läheisten ihmisten, julkkisten tai fiktiohahmojen tyypittely on aivoja kutkuttavaa. Järjestelmää on kritisoitu siitä, etteivät ihmiset aina osu yhteen tyypin tai heidän tuloksensa testeissä muuttuvat. Onhan toki niin, ettei ketään ihmistä voi täysin tyhjentävästi määritellä yhteen tyyppiin, mutta yleistyksiä on voitava tehdä. Kun zoomataan tarpeeksi kauas yksilöstä, nähdään ihmisjoukko ja erot siinä olevien yksilöiden välillä. Tällaisessa tarkastelussa pienimmät yksilölliset tekijät häviävät, ja voimme tehdä yleistäviä päätelmiä tiettyjen yksilöiden käyttäytymisestä. Jotkut yksilöt toistavat tiettyjä piirteitä, joiden perusteella voidaan sanoa, että he edustavat tiettyä tyyppiä.

MBTI:n heikkous on siinä, että suuren väestöpohjan testit puuttuvat. Lisäksi ne testit - varsinkaan nettitestit - eivät ole usein luotettavia; ne sisältävät typeriä kysymyksiä ja voivat antaa mitä tuloksia sattuu. Kvantitatiivisen aineiston puutteen lisäksi ongelma voi olla siinä, että tyypitelläkseen luotettavasti itsensä, olisi teoriaa edes jossain määrin tunnettava. Tämä taas voi johtaa siihen, että testejä tehdessä tietää mitä eri kysymyksillä haetaan ja vastaa tarkoitushakuisesti. MBTI on siis sisäisesti looginen, mutta kvantitatiivisesti testaamaton menetelmä. En kuitenkaan usko, ettei sillä käyttöä tai vastaavuutta todellisuuden kanssa olisi: olen onnistunut tyypittelemään ystäviäni tarkasti ennen kuin he ovat tehneet mitään testejä. Jotkut heistä ovat jopa hämmästyttävän hyvin sopineet tietyn tyypin kuvaukseen. Jo se seikka, että kykenen ennustamaan henkilön tyypin tämän käytöksen perusteella tarkoittaa, ettei kyseessä ole mikään tuulesta temmattu teoria kuten horoskoopit. Siksi MBTI:n vertaaminen siihen tai muuhun huuhaahan on epäreilua.

Käyttökelpoisin MBTI on itsearvioinnissa ja sen ymmärtämisessä, kuinka oma psyyke toimii. Teoriaan liittyy valitettavasti paljon aivan överiksi menevää BS:ää, jota ei kannata vakavissaan ottaa. Jos tutustuu MBTI-foorumeihin, voi huomata kuinka flipanneita jotkut tämän aiheen kanssa ovat. Moisilla foorumeilla teorian kanssa näpertely menee helposti omahyväiseksi  henkiseksi runkkaamiseksi, kun "ah, olen niin tätä ja taas tuota ja blaa blaa". Pahimmillaan touhu on sitä, että arvioidaan mikä tyyppi on toista parempi jne. Psykologia vetää hörhöjä puoleensa, vaikka MBTI sentään vähemmän kuin jokin oikea huuhaa.

Jos haluat tietää tyyppisi, kannattaa tutustua teoriaan ja eri tyyppien kuvauksiin. Testeihin ei kannata liikaa luottaa; ne voivat antaa tuloksen, joka on sinne päin, mutta hyvin mahdollisesti väärä. Itse saan johdonmukaisesti INTJ:n tai INFJ:n, enkä ole kumpaakaan. Minulla on jopa tunne, että kysymykset ovat sellaisia, joissa saattaa olla jotain, joka helposti tuottaa tulokseksi INTJ:n tai muun harvinaisen tyypin, koska heitä pyörii netissä niin paljon. Toki tämä osittain selittyy sillä, että nämä tyypit todella hakeutuvat nettiin. Mutta ottaen huomioon, että esimerkiksi INFJ-tyyppiä on arvioiden mukaan vain reilu prosentti väestöstä, heitä ei voi olla netissä niin paljon kuin heitä näyttäisi olevan.

Oma tyyppini on INFP. Päädyin siihen moninaisten pohdintojen jälkeen, testit hylättyäni. Mikään muu tyyppi ei vain käy järkeen. Tuntui välillä oudolta lukea kuvauksia, aivan kuin joku olisi omaa elämääni selittänyt, "tuollainenhan minä olen". Aionkin tässä arvioida omaa tyyppiäni niin sanottujen kognitiivisten funktioiden kautta. Ne ovat koko MBTI-teorian elämä ja suola, ne ihmisten pitäisi sisäistää, jos teoriaa haluavat ymmärtää. Ihmiset yleensä katsovat vain kirjaimia ja sanovat "no, olen vähän niin kuin INTJ, mutta ehkä INTP. Olen varmaan molempia!". Ei, voit olla vain yhtä tyyppiä, eikä se elämäsi aikana muutu. Edellä mainituilla kahdella tyypillä on lisäksi päinvastaiset kognitiiviset funktiot ja aivan erilaiset preferenssit, joten niitä kahta ei voi sekoittaa.

Kognitiivisia funktioita on kullakin tyypillä neljä: dominantti, sekundaarinen, tertiaarinen ja alin funktio. INFP:llä ne ovat järjestyksessä seuraavat: Introverted feeling (Fi), eli sisäänpäinkääntynyt tunteellisuus; Extroverted intuition (Ne), eli ulospäinsuuntautunut intuitio; Introverted sensing (Si), eli sisäänpäinkääntynyt havannointi; Extroverted thinking (Te), eli ulospäinsuuntautunut ajattelu. Viittaan niihin jatkossa kirjainlyhenteillään.

Fi) Dominantti funktioni on sisäänpäinkääntynyt tunteellisuus. Se ei tule yllätyksenä, primaarinen tapani suhtautua elämään on omaan päähäni, omiin ajatuksiini sulkeutuminen. Olen erittäin tunteellinen, reaktioni ovat intensiivisiä siihen pisteeseen, että ne hautaavat rationaalisen ajattelun tyystin. Rakastan ja vihaan asioita koko sydämelläni, makuasiatkin ovat minulle tärkeitä. Kiinnyn asioihin pakkomielteenomaisella palolla, enkä halua päästää irti. Jos kerran vihaan jotakin, vaatii paljon aikaa, että viha liudentuu saatikka katoaa. Kuten herkkyyspostauksessa toin esiin, liikutun kovin helposti, itken ja nauran kuin mikäkin. Loukkaannun helposti, suutun helposti ja otan asiat henkilökohtaisesti. En toki näytä reaktioitani noin vain ihmisille, vaan osaan kätkeä ne. Oikeastaan olen arka näyttämään tunteitani noin vain, koska olen varma että niille nauretaan, enkä muutenkaan osaa ilmaista niitä järkevästi. Tämä käy järkeen Fi:n intoversion kanssa, prosessoin tunteet sisäisesti.

Ne) Sekundaari funktioni on siis ulospäinsuuntautunut intuitio. Käytännössä tämä ilmenee mieleni yliaktiivisuutena, ajatukseni laukkaavat kovaa vauhtia. Minun on vaikea saada ajatuksista kiinni, helposti unohdan edellisen ajatuksen, kun jo siirryn seuraavaan. Tämän takia minun olisi viisainta kirjoittaa mieleen tulevat ideat välittömästi ulos, koska on iso todennäköisyys, että se unohtuu kokonaan jos en sitä tee. Pääni generoi jatkuvalla syötöllä ideoita, vaihtoehtoja ja "mitä jos" -kysymyksiä. Näen helposti yhteydet asioiden välillä ja hahmotan kokonaisuuksia, mutta minun on vaikea tulla kaikenkattaviin lopputuloksiin yhtään mistään. Tätäkin kirjoittaessa olen unohtanut ainakin kolmasosan siitä, mitä minun alun perin piti kirjoittaa. Teksti syntyy luomishetkellä, ja siksi muodostuu hyvin erilaiseksi, millaiseksi sen olin mielessäni hahmottanut. En kykene vakuuttumaan lopullisista totuuksista, koska sisäistettyäni yhden selityksen, vakuutun jo seuraavasta. Kykenen hahmottamaan hyvät puolet kussakin ideassa, minkä vuoksi minun on helvetin vaikea tehdä päätöksiä joko/tai-tilanteissa. Tilanteissa, joissa pitäisi tehdä nopea päätös kahden vaihtoehdon välillä, jäädyn usein aivan totaalisesti. En vain kykene päättämään suuntaan enkä toiseen, menen lähes katatoniseen tilaan kahden voiman kiskoessa minua päinvastaisiin suuntiin, toisensa kumoten. Abstraktilla tasolla kykenen tekemään laveita synteesejä asioista, koska en kykene valitsemaan vain yhtä puolta asiasta.

Si) Tertiaarinen funktioni palvelee sitä elämää, joka eletään tässä ja nyt. Funktio määrittää, mikä on suhteeni konkreettiseen ja kuinka prosessoin sitä kautta saamaani tietoa. Si toimii pitkälti muistin kautta. Siinä missä Se (extroverted sensing) on kaikkein lujimmin kiinni tässä hetkessä ja fyysisessä todellisuudessa, Si prosessoi tietoa aiemmin tapahtuneen ja opittujen kokemusten kautta. Si:n on sanottu korreloivan hyvän muistin kanssa, mikä omalla kohdallani pitää paikkansa. Minulla on suht selkeä päänsisäinen kronologia ja runsas varasto muistoja hyvinkin varhaisilta ajoilta. Olen myös nostalginen ihminen henkeen ja vereen. Elän monin tavoin menneisyydessä, katson aina sinnepäin elääkseni vanhoja hetkiä uudelleen. Aloin nostalgisoimaan elettyä elämääni jo alle kymmenvuotiaana; se mitä en voinut nostalgisoida muistojeni kautta, nostalgisoin idealisoimalla vanhoja aikoja. Muista kuinka kuudennen luokan alussa olin tietoinen siitä että tämä tosiaan on viimeinen kerta, kun uusi lukuvuosi alkaa ala-asteella. Moinen ajatus teki haikeaksi, nostalgisoin tilannetta ikään kuin etukäteen. Halusin nautiskella viimeisestä vuodestani vähän enemmän, tietoisena siitä että se todella olisi viimeinen hetki oman luokkani kanssa. Nostalgian ongelmana on toki se, etten voi pelkillä muistoilla elää. Tarvitsen uusia kokemuksia ja elettyä elämää, jotta olisi jotain, jota muistella. Vaikka kyllä niitä muistoja on nytkin niin paljon, aivan käsittämättömän paljon. Joskus ajaudun pienen ajatuksen myötä muistelohetkeen, joka saattaa paisua koko päivän mittaiseksi, kun yhä uusia ja uusia muistoja vain hyökyy mieleen.

Te) Viimeinen ja heikoin funktioni on se, johon MBTI:ssä viitataan usein Akilleen kantapäänä. Tämä funktio on se, joka on kaikkein huonoiten hallussani ja toimii enemmän alitajuisesti kuin tietoisesti. Tämäkin käy niin hyvin järkeen, logiikka on heikko kohtani. Tietysti kykenen loogiseen ajatteluun, mutta se vaatii enemmän työtä, enemmän ponnistelua. Siinä missä ymmärrän Ne:n ansiosta konsepteja ja ideoita helposti, en välttämättä hahmota loogisia rakenteita tai yksityiskohtia samoin. En esimerkiksi ole kovin hyvä loogisissa pähkinöissä. On työn takana, että saan sellaisen hahmotettua mielessäni; se on kuin pallo, joka minun täytyy vaivoin pitää kasassa ja sillä hetkellä, kun päästän otteeni, se hajoaa tuhannen palasiksi ja idea katoaa mielestäni. Päinvastoin on eräällä ystävälläni, jonka tyyppi on ESTJ ja jonka pääfunktio on siis Te. Hän ratkaisee loogisen pähkinän hetkessä ja hahmottaa esimerkiksi systeemin toimintaperiaatteen nopeasti. Häntä esimerkiksi kismittää suuresti loogiset virheet elokuvissa, koska ne hyökkäävät hänen silmilleen. Jos itse satun huomioimaan niitä, en useinkaan välitä niistä. Minulle tärkein tekijä on elokuvan esteettisyys, ei sen loppuun saakka ajateltu johdonmukaisuus.

Tässä kaikki tällä erää. Mikä on sinun Myers-Briggs -tyyppisi?

EDIT. Mainitsemisen arvoista tuon viimeisen funktion osalta on se seikka, että juuri sen osalta minua on helpointa manipuloida. Minut on helppo häikäistä älykkyydellä tai älykkyyttä imitoimalla. Olen luontaisesti erittäin taikauskoinen ja minulla on huono lähdekritiikki. Menen väittelyissä nopeasti hämilleni, jos pöytään tuodaan uutta informaatiota ja jopa jäädyn totaalisesti, koska aivoni vain menevät solmuun (tämä johtuu osin sosiaalisesta elementistä. Introverttina sosiaaliset tilanteet syövät kapasiteettiani enemmän, jolloin en voi sitä täysimääräisesti ajattelussani hyödyntää. Yksin ollessa muodostan vastaväitteet helpommin). Kaikesta huolimatta osaan haistaa paskapuhetta, koska olen tietoisesti joutunut tuota puolta itsessäni kehittämään. Minua on naurettavan helppoa kusettaa, olen sinisilmäinen ja harhaajohdettavissa, minkä vuoksi olen tullut araksi rationaalisella vyöhykkeellä. Tiedostan heikkouteni ja olen tehnyt ja teen paljon työtä pitääkseni sen puoleni kurissa. Olen tehnyt itsestäni skeptisemmän, vaikka olen luontaisesti kaikkea muuta. Nykyiselläni olen lähdekriittien, eikä minua saa lankeamaan oikein mihinkään, koska olen ylikompensoinut skeptisyyteni puutetta tietoisella työllä. Olen nykyisin enemmän paranoidi kuin luottavainen, mitä tulee uusiin ideoihin ja keksintöihin.

Noh, heikot kohtamme itse kullakin. Meidän kaikkien hermosto on kytketty tavoilla, jotka mahdollistavat vahvuutemme ja heikkoutemme. Omat sokeat pisteensä on syytä tiedostaa, jolloin tämä osa itseäsi ei pääse yllättämään sinua. Et voi olla mestari heikolla osa-alueella, mutta voit pitää sen kurissa ja hallinnassa.

Ystävät kalliit

Oli mukava ilta ystävieni kesken. Paikalla oli vanhoja lukiokavereita, ja tapasin neljän vuoden jälkeen vanhan ala-astetoverini, en edes tiennyt hänen saapuvan paikalle. Oli niin mukavaa, niin mukavaa nähdä hänet. Hän on hyvä ihminen, isokokoinen ja rauhallisen tyyni kuin kallio. Hän on niin paljon sellaista mitä minä en ole, joten häntä voin hyvin mielin katsoa ylöspäin. On älytöntä, kuinka juttumme lähtee luistamaan heti, aivan kuin emme olisi olleet päivääkään erossa toisistamme. Niin paljon kuulumisia vaihdettavana, niin paljon puhuttavaa. Yksistään oli ilahduttavaa nähdä hänen kasvonsa pitkän ajan jälkeen, ja hänen leveästä hymystään päätellen minunkin naamatauluni saattoi olla miellyttävä näky.

Hyvien ystävien seurassa on niin turvallista, mistään ei ole paineita ja aika katoaa hetkeksi. Pidän tällaisista illoista, kun ei ole suunnitelmia, ei sen kummempaa toimintaa. Istumme, olemme ja puhumme. Perseilemme ja heitämme huonoa läppää. PS3:lla on tulilla yhdet pelit, kittaamme yhdet Marskin ryypyt (aika katkeraa tavaraa). Tuo lämmin ja ajaton tunnelma lähentelee sitä samaa, jonka koki lapsuudessa kavereiden kanssa leikkiessä. Ei silloin ajatellut sitä, että kohta pitää mennä kotiin syömään, tai murehtia leikin loppumisesta. Samaan tapaan me emme ajatelleet aikaa, keskustelin ala-astetoverini kanssa kuin aina ennenkin. Minulla on joskus vaikeuksia kadota hetkeen, olen liian tietoinen itsestäni. Nyt siitä ei ollut tietoakaan, olin hetken aikaa ajan ulkopuolella. Olin turvassa, kaikki on hyvin.

Oli mukava myös nähdä kuinka hyvin ystävilläni menee. En ole lähipiirissäni joutunut tragedioita todistamaan, päinvastoin. Ihmisillä on suunnitelmia, toivoa ja voimaa pyrkiä eteenpäin. Eräskin näistä on pari vuotta valitellut kovaan ääneen naisettomuuttaan. Hänen ja erään toisen kanssa olemme keväisin järjestäneet mökkireissun, joka menee saman kaavan mukaan: pidämme hauskaa ja ennen kaikkea puhumme paskaa naisista. Harvoin minäkään olen haukkunut yhtä hervottomasti naisia kuin siellä. Mutta mutta. Yksi näistä kavereista on seurustelut jo vuoden, mutta jaksaa yhä haukkua naisia. Mutta tämä toinen tyyppi, joka oli vielä kovempi paskapuhuja ja aika epätoivoinenkin välillä, on seurustellut syksystä lähtien. Eli mistä hitosta enää keskustelemme tulevilla mökkireissuilla!? No niin, on hienoa nähdä, että hänelläkin menee hyvin. Hän vaikutti kohtalaisen masentuneelta vielä alkukesästä, mutta on nyt virkeä. Kun on naisystävä ja töitä, jaksaa porskuttaa.

Ala-astetoverini on vapaapalokunnassa, ja suunnittelee erään toisen paikalla olleen kaverin kanssa perustavansa yrityksen. Suunnitelma kuulosti kaikin tavoin hyvältä, olin innoissani kuultuani siitä. Tulin niin hyvälle mielelle nähtyäni kuinka hyvin kaikilla vaikuttaa menevän. Eivät kaikki seurustele, mutta ovat toiveikkaita. He opiskelevat, käyvät töissä tai tekevät molempia. Yksi pänttää TKK:ssa, illan isäntä maanpuolustuskorkeakoulussa. Viimeksi mainittu onkin sangen määrätietoista sorttia, hän menee vielä pitkälle elämässään. Olen aika ylpeä hänestä. Hitto, voiko ystävistään olla ylpeä? No, miksi ei. Minusta on ainoastaan ilahduttavaa nähdä menestystä ympärilläni. Kun katselen noita ihmisiä, ajattelen että onko meillä sittenkin toivoa?  Vaikka minä saatan olla menetetty tapaus, nämä ihmiset voivat todella saada aikaan. Sanotaan, että nuorisossa on toivo ja ystävieni suhteen uskaltaisin laittaa pelimerkkini likoon.

Ystävät ovat hyviä, heistä ei kannata irti päästää. Vuosienkaan ero ei merkitse mitään, siteet eivät katoa. Mutta tuskin koskaan saan sellaisia ystäviä kuin nämä, joihin lapsena ja koulussa tutustuin. Tekisi mieleni sanoa heille, että rakastan heitä kaikkia, mutta en kehtaa.

Hellurei!

Kylläpäs olen iloisella päällä. Tanssittaa aivan. Tiedättekös, minä rakastan tanssia. Lähden tästä kavereilleni iltaa viettämään, ehkä halailen ohikulkijoita.

Heisulivei, mukavaa perjantai-iltaa sinne kaikille.

Herkkyys minussa

Lässytin lässytin lää. Yää yää, vää vää. Minua risoo kirjoittaa tästä aiheesta, koska se hävettää minua. Mutta vollotetaan nyt sitten kunnolla. Eli käsittelen tässä miten herkkyys ilmenee minussa. Edellisessä herkkyyspostauksessa kävin läpi teemaa vain yleisellä tasolla.

Olen ollut herkkä niin kauan kuin muistan, tunteellisesti kuin muutenkin. Stressaannun todella helposti ja kestän sitä kaiken lisäksi huonosti. Siinä missä toisia paineen alla työskentely tehostaa ja he suorastaan nauttivat siitä, minua se lähinnä lannistaa. Tai sekin toki rippuu: pieni jännitys ennen esiintymistä tai tenttiä on hyväksi, se pitää skarppina. Esiintymisen suhteen ne ensimmäiset kymmenen sekuntia ovat pahimmat, sitten luistaa. Esiintymisestä jopa nauttii tietyissä määrin, siihen uppoutuu. Mutta pointti on siinä, että se kuluttaa henkisesti. Stressaavan suorituksen jälkeen energiani on loppuunimetty, minun täytyy sammuttaa itseni. Saatan samoin nauttia isoista väkijoukoista ja juhlista kavereiden kesken, mutta ne kuluttavat voimani loppuun. Minun on päästävä lataamaan akkuni yksinäisyyteen ja rauhaan. Armeija olikin kaikkialla läsnä olevan sosiaalisen elementtinsä vuoksi helvetin kuluttavaa, viikonloppuvapaat olivat kuin hermolomaa siunatuilla rauhansaarilla. Ajattelin kauhulla niitä ihmisiä, jotka rankan leiriviikonkin jälkeen lähtivät baareihin rellestämään ja vetämään viikonlopun kestäviä rännejä. Ikään kuin viikon koettelemuksissa ei olisi ollut jo tarpeeksi kestämistä! Baari-ilta armeijaleirin jälkeen lähentelee eksistentiaalista painajaisunta.

Mikään ei ole yhtä nautinnollista kuin tyhjä kalenteri ja joutilas aika. Kesätöissä oltuani ymmärsin sen seikan, että arvokkain asia tässä maailmassa on oma aika, vapaa-aika. Mitä enemmän vapaa-aikaa, sitä enemmän luovuutta ja vapautta. Työt ovat toki välttämättömiä, mutta vain välttämättömiä, jotta voi kustantaa vapaa-ajan. Minä en hingu unelmatyön perään, koska kaikki hauska tapahtuu vapaa-ajalla. Siksi en enää halua luuhata yliopistossa, ei minua kiinnosta kouluttaa itseäni johonkin työhön. Kunhan on jokin työ, vapaa-aika on tärkeintä.

Mutta niin, tyhjä kalenteri on paratiisi arjessa. Minä en stressaa vain työtehtävän suoritusta tai ohjelmakohdan tekemistä kalenterissa, jo niiden odotus stressaa. Jos tiedän joutuvani saman päivänä tekemään arkisia askareita tai lähtemään asioille, on se päivä jo etukäteen pilalla. Jotta von istua kirjan kassa sängylle ja paeta rauhallisille saarille, edellyttää se sitä, ettei minulla ole velvoitteita. Jo tieto niistä pilaa tuon hetken, enkä kykene keskittymään kunnolla mihinkään. Siksi pyrin hoitamaan asiani ja arkiset askareetkin mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti pois alta, että voin keskittyä pääasiaan, eli haaveiluun.

Matkustin eilen junalla vanhempieni luokse, missä vietän aina jouluni. Helvetti, että vihaan junassa istumista. En kärsi matkapahoinvoinnista, mutta en kykene tekemään mitään junassa. Lukemisesta tai kirjoittamisesta tulee paha olo, penkissä on vaikea ottaa täysin mukavaa asentoa. En voi luontevasti jaloitella, kuten minulla on kotona tapana tehdä, joten voin vain ajatella, nukkua ja puuduttaa persettäni. Yksi hirveimpiä juttuja junassa oli, kun yritin kirjoittaa koulutehtävää. Hyi helvetti sitä kivun ja pahoinvoinnin määrää, työskentely on kerta kaikkiaan mahdotonta. Minulla oli pitkään kammo erästä kirjaa kohtaan, koska yritin lukea sitä junassa. Jo tieto siitä, että matkustan junalla stressaa; stressaan junamatkaa viikko etukäteen. Lisäksi päälle tulevat matkavalmisteluun liittyvät neuroosit, vittujen vittu. Olisi helppoa olla aatelisherra, jonka palvelijat huolehtivat arkisista hommista, niin voisin keskittyä tärkeämpiin asioihin (ja kysehän ei ole siitä, etten olisi askareisiin tottunut, en vain näe miten niistä voisi nauttia).

Matkustaminen on joskus virkistävää, mutta kaikki siihen liittyvä stressi ja paska on niin lannistavaa, etten tee sitä mielelläni. Minä olen täysiverinen himatuikku, tykkään olla paikoillani. Vihaan muutoksia, minulle riittää vaihteluksi Suomen sää. Ja arvatkaa pidänkö nykyajasta, jossa maisemat ja paikat muuttavat jatkuvasti muotoaan ja jossa mikään ei ole pysyvää. Arvatkaa pidänkö netistä, jossa sivujen ulkonäköä on pakko päivittää säännöllisesti ilman mitään syytä. Vihaan muutoksia ja varsinkin sellaisia, jotka kohdistuvat toimiviin järjestelmiin. "Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä", mikä tuossa on niin vaikeaa ymmärtää. Mikseivät asiat voisi pysyä edes sukupolven ajan paikoillaan, miksi kaikki on revittävä rikki? Vittu, että vihaan, vihaan, vihaan tätä aikaa.

Olen siis niin heikko, että luhistun stressistä. Lisäksi en kestä väkivaltaa, verta tai anatomiaa. On koomista, että sisäisestä väkivaltaisuudestani ja aggressiivisuudestani huolimatta pelkään väkivaltaa. En käytä väkivaltaa, enkä pidä siitä. En kestä graafista väkivaltaa elokuvissa (saatikka oikeassa elämässä!), vaan käännän katseeni pois. Minulle on suuri arvoitus, kuinka kukaan voi olla kirurgi, sairaanhoitaja taikka teurastaja. Minulle on arvoitus, kuinka kukaan voi olla läheisissä tekemisissä ihmisanatomian tai veren kanssa. Uskokaa tai älkää, olen pyörtynyt biologiantunnilla, kun opettaja avasi kalaa havainnollistaakseen sen anatomiaa. Olisin huono apulainen Pentti Linkolalle, kun en voisi kaloja perata.

Älkää muuten käsittäkö väärin, en tosiaankaan väheksy sairaanhoitajia tai teurastajia. Pikemminkin ihailen heitä, koska heiltä löytyy vahvuutta, joka minulta puuttuu. Varmasti teurastajana oleminen vaatii tietynlaista luonnetta, ei se kaikilta onnistuisi. Mutta välttämättömiä he ovat yhtä kaikki. Kuten ovat ihmiset, jotka voivat silmäänsä räpäyttämättä avata ihmisen kallon korjatakseen aivoja. Minua kiehtoo biologia ja anatomia, mutta kammoan niitä käytännön tasolla. Kammoan niitä sen verran, että aloin saada koulun biologiantunneilla paniikkikohtauksia. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta elämässäni, kun oli pakko puhua psykiatrille. Puhuminen auttaa.

Olen myös itkupilli ja mammanpoika. Aina olen ollut pojaksi ja mieheksi altis itkeskelemään ties mistä. Arvatkaapa, vituttiko, jos minut sai koulussa luokan edessä itkemään. Se pala nousi niin usein ja niin helposti kurkkuun, ja se oli sitten menoa. Aina joku nauroi minulle jostain, aina joku piti minua pilkkanaan. Päiväkodissa varsinkin nämä "paremmat ihmiset" olivat minua vastaan, heikkous vetää kiduttajia puoleensa. Kunnallisessa päiväkodissa jopa eräs hoitaja alkoi retuuttelemaan minua kesken päiväunieni ilman mitään syytä, vihaisesti tiuskien. Ihmisten suhtautuminen minuun on kaksijakoista: suurin osa hyväksyy minut ja tulee kanssani toimeen, mutta osa suhtautuu minuun selkäytimestä nousevalla halveksunnalla ja aggressiolla. Siitä oli kyse tuon hoitajankin reaktiossa, minussa on vain jotakin vialla. Minussa on jotakin, joka vetää vihaa puoleensa. Vaikka en olisi tehnyt mitään väärää, loukannut mitenkään, nämä ihmiset vihaavat minua. Perhepäivähoidossa ne olivat taas muut lapset, jotka olivat niitä "parempia ihmisiä" ja pitivät minua sylkykuppinaan. On siis sikäli ihme, että sopeuduin kouluun huomattavasti helpommin ja sain sieltä hyviä kavereita.

Olen itkupilli ja mammanpoika. Vielä yli kymmenenvuotiaana menin välillä äidin viekkuun nukkumaan ja annoin hänen silittää poskeani ja hiuksiani. Hitto, kilpailin joskus keskimmäisen veljeni kanssa siitä, kuka saa tänä yönä mennä hänen viereensä nukkumaan. Ja sitten nukahdettuani, isäni kantoi minut omaan vuoteeseeni, kun hän tuli itse maate. Äitini on niin kovin tärkeä ihminen, hän on pitänyt puoliani ja katsonut perääni. Hän on tarpeen tullen pitänyt minua nuhteessa, hän on hyvä kasvattaja. Hän on - toisin kuin minä - vahva ihminen, ilman häntä tuskin olisin enää olemassa. Ja sitten toisaalta en ole riippuvainen hänestä; vaikka opiskelupaikkakunnalla asuessa iskee joskus ikävä, olen ollut joskus miltei puoli vuotta poissa kotoa, koska viihdyn liian hyvin yksikseni.

Murrosikään tulo oli itkeskelyn kannalta helpottavaa, koska pystyin hallitsemaan sitä nyt. Kai sillä on jotain tekemistä testosteronin kanssa, ja olen siitä ihan kiitollinen. En ole yhteentoista vuoteen itkenyt julkisesti tai toisen ihmisen nähden. Se on yksinkertaisesti liian nöyryyttävää, en voi tehdä sitä enää. Olen aivan yhtä itkuherkkä kuin ennekin, mutta säästän kyyneleet yksinäisiin hetkiin. Vaikka en itke enää tuosta vain, liikutun helposti ja vuodatan kyyneleitä lähes päivittäin. Hävettää myöntää moisia, mutta niin se vain on. Tai no, en ehkä vuodata kyyneleitä, enemmänkin vain liikutun ja kosteutta kerääntyy silmiini. Mutta niin, nyyh niisk yyh.

Jos olenkin herkkä itkemään, niin onneksi on myös hymy herkässä. Ylipäätään tunteeni ovat liian herkässä ja liian intensiivisiä. Mutta joskus siinä on hyviäkin puolia. Yhtä helposti kuin minut saa itkemään, minut saa myös nauramaan ja hymyilemään. Ja koska nauramista ja hymyä minun ei ole koskaan tarvinnut pidätellä tai oppia pidättelemään, tulevat ne herkästi esiin. Minulla on maailman surkein pokeri ja saatan repeillä tai hymyillä sopimattomissa tilanteissa. Minulla on näet taipumusta toimia päinvastaisesti kuin käsketään, joten vakavuutta tai arvokkuutta vaativissa tilanteissa saatan repeillä, mikä tuottaa häpeää jälkeenpäin. Toisaalta jos kuvattaessa käsketään hymyilemään, unohdan mitä sana tarkoittaa ja kaikki hymy katoaa kasvoiltani. Tuossa tilanteen voi pelastaa vielä velmusti hymyilevä tai ilmehtivä kuvaaja, koska reagoin helposti muiden ilmeisiin.

Olen tyhjännauraja, koska saatan alkaa nauramaan ilman syytä. Ja kuten edellä sanoin, tilanteet, joissa ei saisi nauraa, naurattavat eniten. Kun kävelen laduilla ihmisiä vastaan, saattaa minua joskus alkaa vietävästi hymyilyttämään tai jopa naurattamaan, minkä yritän parhaani mukaan kätkeä. Mitä ihmiset nyt ajattelisivat, jos vastaan kävelee päättömästi hymyilevä mies? Pidättelen hymyä kaupan kassoillakin, vaikka on sanottu, että hymy itse asiassa virkistää asiakaspalvelijaa.

Paitsi tunne- myös aistiherkkyyttä löytyy. Olen ronkeli makujen suhteen, en kestä alkoholijuomia (maun takia, mutta on minulla huono viinapääkin), kahvia, teetä tai energiajuomia. En pidä liian makeasta, kuten saksalaisista konvehdeista, jotka on kyllästetty liialla makeudella. Liian kovat äänet ja visuaaliset ärsykkeet käyvät nekin hermoille. Kestän niitä tietyissä rajoissa, kuten elokuvien tehosteita teattereissa aina tuon tuosta. Joskus on edelleenkin pakko laittaa silmät kiinni, kun kuvavyöry alkaa huimata tai pelkään pyörtyväni. Konserteissa tykkään käydä, niissä pahin melu suodattuu korvatulppien kautta, eikä valoshow yleensä käy silmiin. Huvipuistoja en ole koskaan sietänyt, ensimmäinen kerta vuoristorataa jäi myös viimeiseksi. Kuolen huvipuistoissa tylsyyteen, koska niissä ei ole minulle mitään tekemistä ja pelkään ja vihaan kieputtavia laitteita. Kummitusjunassa pidin lapsena simmut kiinni ja Linnanmäen vekkulassa pillahdin itkuun, kun se paikka suorastaan vyörytti aistikuormitusta ja varsin pyörryttävää sellaista. Se oli vain liikaa.

En pidä kaupungeista ja niiden melusta ja ruuhkasta. Joskus kykenen eksymään ajatuksiini, mutta melu ja ympäriinsä törmäilevät ihmiset vievät huomioni, pommittavat hermojani armottomalla aistihyökkäyksellä. Liikenteen melu ja ihmismassan kauhu sahaavat aivoissani, hakkaavat kuin lekalla sinne. Kaupungit ovat aivan luonnottomia ympäristöjä, ihmettelen etteivät kaikki vain sekoa ja ryhdy tappamaan toisiaan. Minun ainakin tekisi mieleni räjähtää pieniksi lihasuikaleiksi ja repiä ympärilläni olevat ihmiset. Pienet lihapalat ovat kuin luoteja räjähdyksen voimasta ja tunkeutuvat syvälle lihaan. Hyvällä tuurilla jatkaisin elämääni syöpäsoluina sadoissa vartaloissa. Ainoa sopiva ratkaisu Helsingille olisi kymmenen megatonnin ydinpommi sen niskaan.

(No okei, joskus, mutta vain joskus kaupungeissa on mukava käydä. Joskus se ihmishyörinä tuntuu jopa esteettiseltä ja öinen Helsinkikin voi olla kaunis paikka. Vihaan Kamppia ja kaikenkarvaisia ostoskeskuksia ja lasiteräshirviöitä yli kaiken, mutta kaupungeissakin on kauniita paikkoja.)

Vihaan shoppailua ja kaupoissa käyntiä. Isot ostoskeskukset ovat julmetun ahdistavia paikkoja ja haluan niistä pois mahdollisimman pian. Tulen itse asiassa hyvin aggressiivisiksi niissä, ja vain töin tuskin saan hillittyä raivoni. Tekee mieli lähinnä tempaista kirves ja hakata ihmiset palasiksi sillä. Helvetti ovat ostoskeskukset.

Vihaan stressiä, deadlineja ja kiirettä. En ikinä halua tehdä mitään kiireessä, vihaan sitä ehkä yli kaiken. Arvatkaapa, oliko armeija tuosta syystä mukava paikka? Arvatkaapa, oliko siellä aikaa tehdä asiat rauhassa ja valmistella perusteellisesti? Vaikka ei ollut kiire, oli kiire. Vittu saatana, näen vieläkin painajaisunia noista jutuista, koska kunnolla ei ehdi tehdä mitään ja kiireessä unohtaa asioita. Ja koska olen neuroottinen, vihaan asioiden unohtamista.

Inhoan konflikteja ihmisten kanssa, mikään ei ole niin inhottavaa kuin tunne selvittämättömistä asioista. Jos olen pahoittanut jonkun toisen mielen, tai meillä on ollut riitaisa erimielisyys, tunnen pakottavaa tarvetta sopia asia. En kestä sitä, että välillämme roikkuu kaunaa, riitoja tai epäselvyyksiä. Haluan saman tien pyydellä anteeksi, puhua asiat halki. Voin hetken tai pari murjottaa toiselle, mutta sitten on raahauduttava pyytämään anteeksi tai puhumaan; mitä tahansa, riidat ovat kamalia.

Tämä riittää aiheesta tällä erää. Jaksoiko joku lukea tänne asti?

Läski uutishavainto

Lihavuus aiotaan ilmeisesti määritellä vammaksi. Mikäs siinä, mitäpä ei nykyään määriteltäisi. Samaten minut voitaneen määritellä sotainvalidiksi, jos ammun itseäni tahallani jalkaan. Tai irrottaessani tieten tahtoen jalkateräni pistolapiolla, voidaan se määritellä työtapaturmaksi. Siis saatana, ihmiset syövät itsensä parisataakiloisiksi ja ihmettelevät, kun eivät voi enää työskennellä. Aivan varmasrti juuri läskit ovat olleet päättämässä tällaisesta laista, kuinka se olisi muuten mahdollista? Heillähän on oma lehmä ojassa, ja tämä on erinomaisesti linjassa kaikenkarvaisten fat acceptance-perseilyjen kanssa. En tajua, miksi ihratynnyrit tällaista hyväksyntää etsivät, laihduttakoon. Lihavuus ei millään mittareilla ole osoitus hyvistä elintavoista, moisesta pitäisi kannustaa kaikin tavoin pois. Lihavuus ei ole kaunista, se ei ole tervettä. Normaalia se tosin alkaa olla yhä enemmän ja enemmän, koska suurin osa lienee kohta ylipainoisia. Perkele, tämä maailma menee päin helvettiä!

WE ARE ALL GONNA DIE!!

HYÄHHÄHHÄHHÄÄ KÄKÄKÄKKÄKKK!!!

Saatanan Ruatsi

Vittu, että vituttaa. Hurrit teki sen TAAS! Perkele...äpärät...homot...bassibasuukit...kurjat...turjakkeet...mokuttajat...vihreät...paviaanit

Mrrh...vittu...no, Suomi oli huonompi tänään. Pulinat pois.

Parisuhteen rappio

Ruukinmatruuna ja Jaska Brown kirjoittivat juuri parisuhteen muutoksista osuvasti, joten kannan vielä omankin korteni kekoon. Olen kurkkuani myöten täynnä feminismiä ja tätä aihetta, joten yritetään tyhjentää pajatso kerralla.

On jännää, miten jo toivo parisuhteesta energisoi. Syksyllä 2013 oli itselläni menossa yritelmä, enkä voi unohtaa sitä sisälläni sykkinyttä tunnetta. Tunsin, että minulla on toivoa, tuo nainen muistuttaa itseäni monessa suhteessa, ymmärtäisimme toisiamme. Olin virkeä ja optimistinen, minulla oli maali, jota kohden ponnistella. Tunsin suurta halua korjata elämäni kuntoon ja tehdä töitä toisen rakkauden saavuttamiseksi. Mikään vastus ei tuntuisi mahdottomalta, jos elämässä vain olisi rakastava nainen. Mikään ponnistus ei menisi hukkaan, tekisin mitä tahansa. Ymmärrän miksi yhteiskunnat kehittyvät: miehet tekevät mitä vain naisten eteen. Kaikki taide ja tiede on lopulta tehty vain se yksi asia mielessä, nainen tarjoaa parhaan inspiraation. Ja vaikka naista ei olisi ollut fyysisesti paikalla, niin vähintäänkin toiveissa. On eri asia herätä aikaisin ja tehdä töissä pitkää päivää, kun tietää että kotona ovat vaimo ja lapset odottamassa. Nämä ovat tärkeimmät ihmisiä liikuttavat voimat ja ilman niitä suurin osa ihmisistä kokee olemassaolonsa merkityksettömäksi.

Kiintoisaa on tosiaan se, kuinka pelkkä toivo sai ihmeitä aikaan. Olin järjettömän toiveikas ja motivoitunut, vaikka mitään parisuhdetta ei sitten ollut eikä tullut. Jos toivo saa tuollaista aikaan, millaista se olisi parisuhteessa? Tuskin mikään este olisi ylivoimainen. Ja tätä asiaa ei selvästikään enää tajuta. Kuten sanoin, yksinäisyydessä ihmiset kokevat elämänsä merkityksettömiksi, ja eniten tämä koskee ilman parisuhdetta jääviä miehiä. Heille se on olemassaolonsa ydinkysymyksiä ja ilman parisuhdetta tai edes toivoa siitä, heiltä katoaa motivaatio pyrkiä eteenpäin. Ja tähdennettäköön, että samaten kävisi, jos naisia saisi vaivatta. Tällöinkään miehet eivät vaivautuisi laittamaan tikkua ristiin asioiden eteen. Jostakin keskeltä löytyy totuus, nykyisin vain naisia on vaikeampi miehen löytää. Siinä missä aiemmin naiselle kelpasi toimeentuleva, siisti ja hyväkäytöksinen mies, nyt kelpaakin vain seksuaaliset kriteerit täyttävä mies. Näin ollen isosta osasta miehen ponnisteluja tulee turhia ja hän kadottaa motivaationsa.

Kriteerini naisten suhteen eivät ole korkealla. Kunhan nainen kykenee pitämään huolta itsestään sen verran, ettei ole läski. Ulkonäöltään ihan tavallinen naapurintyttö kelpaa, ja luonteeltaan soisin olevan hyväntahtoinen. Älykkyydellä ei ole liikaa väliä, pääasia että nainen on hyvä ihminen. Koska valitan naisten kriteereistä, keksii joku varmaan sanoa. ”haa, sinullakin on siis kriteereitä”. No totta helvetissä on, en tosiaankaan kelpuuttaisi ketä tahansa. Valikoinhan ystävänikin, joten miksi en naimakumppaniani? Se, ette rimani ole korkealla ei tarkoita, ettei sitä olisi. Enhän vaadi naisiakaan hyväksymään ketä tahansa, totta kai heilläkin on ja pitääkin olla kriteerinsä. Miesten ja naisten kriteerit eivät vain ole symmetriset. Miehet tyytyvät mieluusti itsensä tasoisiin naisiin (se viime syksynä hamuamani nainen oli kymmenen vuotta itseäni vanhempi yksinhuoltaja), naiset tavoittelevat itseään korkeampaa.

Miesten ja naisten tarpeet eivät kohtaa. Kun naisten preferenssejä kritisoi, saa usein kuulla ”ettei miestenkään pitäisi juosta prinsessojen ja bimbojen perässä”. Ei, ei ja vielä kerran ei. Kuten sanoin, miesten ja naisten kriteerit eivät ole symmetriset, koska heidän preferenssinsä eivät toimi samalla tavalla. Naisten preferenssit ovat kohtuuttomat, miehillä ei ole moiseen varaa. Miehet oppivat etteivät liian alhaisen tason omaavina kykene tavoittelemaan niitä prinsessoja, jotka kuuluvat prinsseille. Realiteettien pakosta miesten on alennettava standardejaan ja etsittävä omansa tasoista tai hieman alempaa naista. Naiset sen sijaan tietävät olevansa haluttuja ja seksuaalisen kilpailun kohteita. Siksi he voivat tavoitella ylemmän tason miehiä, koska keski- tai alemman tason nainen voi saada seksiä alfoilta. Homma kuitenkin kusee siinä, etteivät nämä pääse suhteeseen alfojen kanssa, vaikka satunnaissutinaan kelpaavatkin. Kun naiset siis tavoittelevat yhä korkeammalle ja korkeammalle, suuri osa miehistä jää kokonaan ilman, mutta paradoksaalisesti naisetkin jäävät yksin. He saavat miehiä paljon helpommin seksiä, mutta ovat lopulta yhtä yksin ja onnettomia.

Naiset ovat kuitenkin oikeassa siinä, ettei ”kunnon miehiä” enää ole. Nyky-yhteiskunnan rapauttavan vaikutuksen vuoksi miehet ovat veltostuneet ja muuttuneet vastuuta vältteleviksi lapsiksi, jotka eivät omaa lainkaan resursseja perheen perustamista varten (kuulun itse tähän surkeaan joukkoon).  Kun nainen etsii sopivaa miestä perheen perustamista varten, hän ei löydä sopivaa, minkä takia naiset nostavat kriteereitään entisestään ja tähtäävät yhä korkeammalle. Siksi yhä enemmän miehiä jää yksin ja ilman seksiä, naisten jäädessä muutamien aflojen nussittaviksi. Kun miehet huomaavat tämän, he veltostuvat entistä enemmän; miksi yrittää ollenkaan, kun ei kuitenkaan voi onnistua. He elävät vain itselleen ja lyhyen tähtäimen etuja ajatellen, muuttuen yhteiskunnan kannalta tuottamattomaksi ongelmajätteeksi. Lainsäädännöllisestikin tilanne on huono, koska avioliitto on miehille paska diili, jossa voi vain hävitä. Siispä yhä enemmän ja enemmän miehiä ja naisia jää yksin ja perheitä perustamatta ja lapsia syntymättä. Naiset nostavat jälleen kriteereitään ja miehet veltostuvat lisää. Ja koska miehet veltostuvat, niin naiset nostavat kriteereitään ad infinitum. Tämä on itseään ruokkiva kuvio, jota yritetään kompensoida maahanmuutolla Afrikasta ja Kaakkois-Aasiasta. Naiset haluavat maskuliinisia miehiä, ja tähän tarkoitukseen afrikkalaiset ja Lähi-Idästä tulleet muslimimiehet ovat parhaita. Yhä enemmän naisia kääntyy islaminuskoon, koska islam – niin perverssi uskonto kuin onkin – suo arvopohjineen ja perheen arvostuksen kautta turvaa ja uskoa tulevaisuuteen. Miehet yrittävät rahdata thaimaalaisia naisia parhaansa mukaan, mutta ottaen huomioon naiskansanedustajien yhä kasvavan määrän, sille tulee pian stoppi. Kaljamahaiset isot lapset jäävät siis ilman vinosilmäisiä morsiamiaan. Kaakkoisaasialaiset maahanmuuttajat ovat nimittäin uhka feministien seksuaaliselle vallalle, ja moinen uhka tulee eliminoida.

Sukupuolet on saatu kilpailemaan toinen toistaan vastaan, tämä on hidasta mutta kuluttavaa sotaa. Sen tien päässä odottavat hävitys, kaaos ja kuolema. Vain ne voivat enää ilmapiiriä puhdistaa. Sisällissota tuhoaa miesylijäämän ja muun heikon aineksen kansasta, minut mukaan lukien. Sotaa seuraavat materiaalisesti ja taloudellisesti huonot ajat. Ihmiset näkevät nälkää, taudit ja köyhyys nostavat kuolleisuuden kattoon. Viimeisetkin sodasta selviytyneet heikot kaatuvat ja vahvat selviytyvät. Vanhat arvot, uskonto, militarismi ja kova hallinto tulevat jäädäkseen. Suomi jakautuu jälleen heimoihin, palaa vanhoihin pakanallisiin aikoihin. Kristinusko voi säilyä joillakin alueilla, mutta unohdetaan muualla.

Voi olla ja toivon, ettei ylläoleva skenaario toteutuisi. Se on hysteerinen purkaus, jota ei tarvitse ottaa vakavissaan. Voi olla, että rappion taakan käydessä alamme vain kansana hiljaa haipua pois. Ei suuria levottomuuksia, sotia tai mullistuksia. Vähittäistä taantumista, kunnes kansakuntamme on lopulta kypsä Venäjän poimittavaksi. Ei vastarintaa, vain parin isänmaallisen veripisarat.

Tai sitten on mahdollista kolmas tie: herääminen ja muutos. Rappiollinen järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa ja valta järjestellään uudelleen. Vanhat arvot palautetaan rauhanomaista tietä ja yhteiskuntamme tulee vahvaksi ja lujaksi jälleen. Se tarkoittaa hankalia aikoja heikolle ainekselle, mutta hekin pääsevät hiljalleen integroitumaan takaisin, heitä ei tarvitse hävittää. Demokratia katoaa, mutta mikään ei ole ikuista. Ottaen huomioon maamme perinteet, se voi palata jos ajat sen sallivat. Yhteiskunnan muutokseen ei välttämättä isoja voimia tarvita; kun tarpeeksi iso ihmisistä alkaa kääntyä muutoksen kannalle ja toteuttamaan sitä käytännössä, muut seuraavat perässä. Se vaatisi esimerkin näyttämistä muille ihmisille, esikuvia me tässä ajassa tarvitsemme. Ja minua tämä erityisesti velvoittaisi, kun minulla on kerran otsaa kirjoittaa tästä. Kuitenkin tiedän, että minulta puuttuvat resurssit moiseen, se vaatisi liikaa. Ongelmani juontaa juuri kaikkien ongelmien ytimeen: emme edes usko pystyvämme parempaan ja se on tuhon tie.

Mutta loppuun asti pitää yrittää. Aina pitää yrittää, en saa luovuttaa. Minäkin kykenen parempaan, minun on kyettävä. Jos en vaadi itseltäni enemmän, miksi muidenkaan pitäisi?

Niin vaivalloista, niin vaivalloista…väsyttää…

Valkea joulu?

Tänäänpä on talvista. On mukavaa taas kuulla lumen narskunta jalkojen alla ja valkeaan hunnutetut puut. Metsät ovat satukirjamaisemaa ja maa niin kaunis. Vaan mahtaako olla niin myös jouluun asti?

Sukupuoliroolit ja friend zone

Seksi on viimeinen sarake, jossa perinteiset sukupuoliroolit yhä vallitsevat. Siellä mies vie ja nainen vikisee: mies tekee aloitteet, osoittaa haluttavuutensa soidinmenoilla, joilla nainen valitsee. Feministit ovat pyrkineet hävittämään sukupuoliroolit siinä kuin ne sitovat naisia mihinkään. Sen sijaan esimerkiksi miehiset roolit, jotka hyödyttävät heitä on jätetty voimaan: älä lyö naista, suojele naista ja ole aloitteellinen ja itsevarma.

Kyseessä ei tietenkään ole ollut täysin tietoinen ja loppuun asti ajateltu prosessi, minkä vuoksi feministit ovat kusseet omille nilkoilleen. Sukupuoliroolien hävittäminen on johtanut vain tilanteeseen, jossa positiiviset maskuliinisuuden muodot ovat kadonneet. Pelimiehet omaavat lyhytjänteisimmät ja tuhoisimmat maskuliiniset ominaisuudet. Ne piirteet, jotka vetoavat naisten primitiivisiin vaistoihin. Pelimiehet eivät ole johtaja-alfoja, vaan naisten ehdoilla eläviä kuhnureita. He ovat seksiautomaatteja, jotka kiertävät naisesta naiseen. He eivät koskaan tyydy siihen mitä heillä on, vaan hyppäävät seuraavaan kukkaan tilaisuuden tullen. Näin alfat sekä naiset saavat rajattoman määrän seksiä, mutta eivät vakiintuneita suhteita. Siksi naiset valittavat, ettei kunnon miehiä löydy mistään, mikä pitää paikkansa. Ne miehet, jotka kelpaavat seksiin, ovat kiihottavalla tavalla maskuliinisia, mutta eivät kykene sitoutumaan. Sitoutumaan valmiit ”kunnon miehet” ovat taas feminiinisiä ja epäkiihottavia. Jälkimmäiset miehet ovat niitä, jotka ovat kuunnelleet pienestä pitäen, kuinka naiset pitävät kilteistä ja mukavista miehistä. Että hyvä tahto ja työnteko palkitaan. Mutta lopulta he heräävät unestaan ymmärrettyään tämän: sukupuoliroolit ovat kadonneet, mutta seksi ja parisuhdemarkkinat ovat niiden viimeinen valtakunta. Siellä vallitsevat edelleen primitiivisimmät koodistot, miehen pitää olla mies ja naisen nainen. Vanhassa maailmassa näillekin miehille olisi opetettu kuinka olla mies ja mikä on asioiden todellinen laita. Feministinen nykyaika ei sitä tee, minkä vuoksi nämä kiltit miehet eivät panosta tarpeeksi miehisyyteensä. He ovat koko elämänsä ajan kuulleet ja kuulevat edelleen, kuinka myös herkät ja kiltit miehet tulisi hyväksyä. On toki hyvä asia, ettei ketään hakata kiltteyden vuoksi, mutta miehiselle hyvinvoinnille seksi ja naisystävä ovat välttämättömyyksiä, ja juuri näistä asioista he jäävät paitsi. Miehelle ei riitä, että hän on vain ystävä tai epämääräisesti ”hyväksytty”. Se hyväksyntä koetaan vasta, kun mies pääsee parisuhteeseen. Emotionaalisen olkapään rooliin jäänyt mies kokee olevansa b-ihminen, josta kukaan e ole todella kinnostunut.

Puheet herkkien tai erilaisten miesten hyväksymisestä ovatkin vain puhetta. Ainoa tapa, jolla tällainen mies voi todella tuntea olevansa hyväksytty, olisi parinvalintapreferenssien muuttaminen. Mutta voimme olla varmoja, että tätä ei tule koskaan tapahtumaan. Naisten preferenssit eivät muutu, kuten ei vähene miestenkään tarve seksiin ja parisuhteeseen. Miehelle ei riitä osa ystävänä ja juhlapuheen alaviitteenä á la Emma Watson. Mies voi olla naisen ystävä, mutta vain jos mies on suhteessa, jolloin seksuaalista aspektia ei tarvitse ajatella. Feministit kuitenkin vain nauravat miesten yksinäisyydelle ja tekevät hupsuja sarjakuvia xkcd:en. Heitä loukkaa ja huvittaa yhtä lailla ns. friend zone-ilmiö, jossa mies ei onnistu pääsemään suhteeseen naisen kanssa, vaan on vain kaveri. Mies on se osapuoli, joka haluaisi enemmän ja kun tarpeet eivät kohtaa, syntyy katkeruutta. Miehet puhuvat friend zonesta, ja feministit moralisoivat. Heitä syytetään siitä, etteivät he todella olekaan kilttejä, vaan teeskentelevät sellaista päästäkseen naisten pöksyihin. Noh, epätoivoiset miehet keksivät mitä moninaisimpia keinoja moiseen ja tuo on varmasti yksi. Mutta oikeasti kiltti mies on kiltti mies, eikä muuksi muutu. Kiltteys ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi ovimatto, joka ei koskaan ole eri mieltä naisen kanssa tai sano tälle vastaan. Kiltti mies tuntee vihaa ja katkeruutta siinä missä muutkin ja voi myös ilmaista sen, vaikka feministien mielestä tiettyjen ajatuksien ja tunteiden ilmaiseminen osoittaa, että henkilö on moraaliton. Heille kiltin määritelmä on kohtaloonsa alistuva tampponi, joka tekee kuten käsketään. Minulle sen määritelmä on ihminen, joka lähtökohtaisesti huomioi toiset ihmiset ja joka uskaltaa myös kieltäytyä paskoista nakeista.

Mielenkiintoinen on se seikka, että VAIN friendzonetettuja moralisoidaan. Ja arvatkaa miksi? Koska se toimii. Koska juuri he ovat kilttejä ja introspektiivisia, joihin syyllistävä puhe tehoaa. He uskovat lapsuudessaan puheet siitä, että naista saa, jos on kiltti ja huomaavainen. Kun he huomaavat todellisuuden ja tulevat vihaisiksi, koska heille on valehdeltu, heille valehdellaan lisää. Ja nauretaan ja vittuillaan päälle, ”oma vika, oma sika”. He ajautuvat uudelleen introspektioon ja miettivät, mikä heissä onkaan vikana. Edelläkuvatun perusteella on helppoa tehdä johtopäätös siitä, ketä vastaan ja kehen feministinen syyllistäminen toimii: huonon itsetunnon omaaviin ja herkkiin miehiin. He kun ovat sitä mieltä, että naista tulee kohdella hyvin, koska se on oikein. Ei siis siksi, että siitä seuraisi palkinto. Kun he huomaavat, etteivät omana itsenään ja omilla eväillään onnistu, he katkeroituvat. Jos he eivät avaudu tunteistaan, se on ok. Jos avautuvat, seuraa välitön syyllistäminen ja syyllistämistä seuraa huono omatunto. Ja samaan aikaan kiltin miehen viipyessä introspektion parissa, joku naisten tunteista piittaamaton kusipää panee paraikaa. Murhaajat, rikolliset ja narsistit panevat henkensä edestä, koska pillua tulee ovista ja ikkunoista. Kun minä katson peiliin ja mietin, mikä minussa on vikana, paskakasat käyttävät naisia hyväkseen. Jopa samat naiset, jotka minua syyllistävät, ovat tuon tuosta eri kusipään panopuuna. Mutta kusipäitä ja murhaajia ei syyllistetä ja arvatkaa miksi? Koska he eivät voisi vähääkään välittää. Heihin ei syyllistämispuhe ja moralisointi tehoa tippaakaan, he tietävät mitä naiset todella ajattelevat. He tuntevat naisten sisimmän ja käyttävät heitä sen mukaan hyväkseen ja lemppaavat arvon feministimme tähän kyllästyttyään. Pelimiehiltä naiset taas saavat varmuudella seksiä, eikä heitä tosiaankaan haluta syyllistää, koska ovat hyödyllisiä. Friend zonen surkimuksilta voi saada emotionaalista tukea, mutta jos nämä haluavat enemmän, käskee naisemme tätä pysymään lestissään. Ja samaan aikaan kun allekirjoittanut potee huonoa omaatuntoa siitä, että yleisti edellä mainitut havaintonsa koskemaan useimpia naisia, joku murhaaja-psykopaatti panee ja ehkäpä juuri arvon feministiämme. Ja kun tulen vihaiseksi moisesta, saan taas osakseni vittuilua. Todistanhan vain ajatuksillani ja mielipiteilläni sen, etten oikeasti ole yhtään sen parempi kuin arvostelemani miehetkään. Olen itse asiassa heitä pahempi, koska kusipäät ovat sentään rehellisiä. Eli jos on rehellinen kusipää ja murhaaja, saa kyllä pesää niin paljon kuin sielu sietää. Mutta kun en minä tahdo olla kusipää ja tahdo kohdella naisia tai ketään muutakaan huonosti. Haluaisin viettää päiväni yhdessä rakkaani kanssa elämäni loppuun asti, jos sellainen olisi. En kaipaa prinsessaa, vaan naapurintytön, jota voisin pitää hyvänä. Se, että teen huomioita naisten keskimääräisestä käyttäytymisestä ei tarkoita, että pitäisi kaikkia naisia samanlaisina saatikka pahoina (feministien mielestä tarkoittaa). Jos ilmaisen tietyllä hetkellä syntyneitä tunteita kuten katkeruutta, se ei tarkoita että vihaisin naisia kokonaisuutena (feministien mielestä tarkoittaa. Ja koska he käyttävät ison osan energiastaan sen vatvomiseen, mitä joku kaltaiseni beta sanoo tai tuntee, paljastaa se että tietyt tunteet ovat pahempi asia kuin esimerkiksi lapsenmurha: äiti joka surmaa lapsensa saa välittömästi ymmärrystä). Katkeruuden tunteeni ovat vain yksi osa minua, ne eivät määritä sitä mitä kokonaisuudessaan tunnen tai ajattelen naisista. Enhän hitto pidä monista miehistäkään, inhoan heitä monin tavoin. Mutta mitä minä edes yritän, ei tämä feministien mielipiteitä muuta. Heille olen todellinen kusipää ja epäkiltti teeskentelijä, joka on murhaajiakin pahempi. Oikeasti haluan tietysti vain hyväksikäyttää naisia. Vaikka sama nainen antaisi ilomielin murhaajalle, hän ei väsyisi syyttämästä minua, koska olen pahempi ihminen.

Nykyaika on ihanaa.

Tämä vitun feminisoitunut yhteiskunta on mielisairas paikka elää. Sukupuolten väliset suhteet ovat tulehtuneet ja rikki. Kansanruumis on haavoilla, jotka vuotavat visvaa, kulttuuri on kääntynyt itseään vastaan (tässä tulee mieleen mahdollisuus, että vain projisoin ongelmiani. Kuten Jouko Turkka sanoi, taitelijan kirjoittamisblokki ei ole henkilökohtainen ongelma vaan kokonainen kulttuurikriisi!). Feministit ovat emaskuloineet miehet vain huomatakseen, ettei uusi feminiininen nynny kelpaakaan heille. Ne, joissa on jäljellä maskuliinisuutta, eivät ole sen parempia, koska eivät kykene pitkäjänteisiin elämänvalintoihin. Pientä lohtua naisille suo toki se seikka, että heillä on oma seksikuhnuriensa luokka – pelimiehet. Alfat lykkivät naisia, jotka elävät irtosuhteessa vuoron perään eri pelimiehen kera. Naiset voisivat olla vakisuhteessa betan kanssa, mutta tämä ei kelpaa, koska ei ole tarpeeksi kiihottava. He ovat mieluummin sinkkuja ja jatkavat irtosuhteilua osana alfojen haaremeita. He tietävät, etteivät merkitse näille alfoille mitään, koska pelimiehet jos ketkä halveksivat naisia enemmän kuin muut. Mutta silti he jatkavat samaa rituaalia, jossa ensin naidaan ja sitten valitetaan kunnon miesten puutetta. Ne ”kunnon miehet” kun eivät omaa riittävästi primitiivisyyttä, ja pelimiehet omaavat vain sitä. Tarpeet ja toiveet eivät siis ollenkaan kohtaa, mutta ongelmille ei tehdä mitään.

Feministit eivät halua korjata ongelmia palauttamalla vanhat roolit. He ”korjaavat” virheitään toistamalla valheitaan. Esimerkiksi naisten parinvalintapreferenssejä ei saa muuttaa, koska a) niitä ei ole olemassa tai b) se olisi alistamista. Miesten sen sijaan tulisi muututtuaankin muuttua. Heidän ei pitäisi ajatella niin paljon seksiä, heidän pitäisi ”lopettaa mulkulla ajattelu”. Naisten preferensseihin ei saa kajota tai niitä arvostella, mutta miesten biologiset vietit voi ja pitää tukahduttaa. Eli seksinpuutteesta kärsiville ainoa ohje on, että ”skarpatkaa ja nielkää halunne”. ”Onko seksin oltava miehille niin tärkeää, tai parisuhteen?” Kyllä ne ovat, ilman parisuhdetta oleva mies on pääsääntöisesti surkea tapaus. Nämä ovat sellaisia ihmisen perushyvinvointiin liittyviä tekijöitä, jotka naiset nostava esiin aina, jos on kyse juuri heidän yksinäisyydestään. Jos kyse on miesten yksinäisyydestä, käsketään etsimään sille korvike. ”Aina voi vaikka masturboida!”. Turha kai sanoakaan kuinka autistiselta moinen kuulostaa, oma käsikö korvaa yksinäisyyden ja kosketuksen kaipuun? Ja parasta on se, että näitä ohjeita jakelevat poikkeuksetta naiset, jotka saavat niin paljon munaa kuin haluavat.

Tämä ei olisi ollut mahdollista vanhassa maailmassa. Joka pojalle olisis opetettu kuinka olla mies ja suurin osa olisi edes yrittänyt. Suurin osa olisi avioitunut ja naisillekin kiihottavuutta tärkeämpi kriteeri olisi ollut miehen yleinen kelpoisuus ihmisenä. Miesten ja naisten tarpeet olisivat kohdanneet tavalla, jossa kaikki olisivat voittaneet: naiset olisivat saaneet kunnon miehensä ja mies naisen. Miehelle tärkeintä on se, että on edes joku nainen, ei tämän tarvitse olla missi. Naiselle miehen status olisi merkitsevintä, mutta traditiot asettaisivat sen järkevään kontekstiin.

En haluaisi kaikesta huolimatta menettää toivoani. Oikeassa maailmassa tiedän, etteivät asiat ole lähimainkaan niin kärjistettyjä kuin edellä annan ymmärtää. Tunnen naisia, tunnen fiksuja, kilttejä, mukavia ja upeita naisia. Kaikki eivät ole feministejä, tai vaikka olisivatkin, niin eivät äärimmäisiä sellaisia. Minä olen väsynyt tähän aiheeseen, en hyödy mitään tämän pohtimisesta. Feminismi on pelkästään vahingollista, sen argumentit on osoitettu monien itseäni fiksumpien osalta moneen kertaan tyhjiksi. Miksi siis hukkaisin enää aikaa, voisin käyttää ajatukseni rakentavampiin mietteisiin. Feminismi on savijaloilla seisova talo, joka sortuu vielä. Perinteiset mallit tekevät vielä paluun muodossa tai toisessa, ja järkevämpää olisi miettiä niitä. Järkevää olisi miettiä, mitkä ovat mielekkäitä tapoja olla mies ja nainen tässä ajassa ja tulevaisuudessa. Mitkä ovat kestäviä käyttäytymismalleja, jotka säilyvät. Ei ole enää keskusteltava feministien kanssa, sen aika meni ohi. Feminismi on kokeva imploosion omaan mahdottomuutensa, hegemoniat muuttavat suuntaa. On aika miettiä tulevaisuutta: kun tuulet kääntyvät, ne maltilliset, jotka vielä komformismin vuoksi ovat feminismin hyväksyneet, vaihtavat vielä kelkkaansa. He näkevät, mistä todellinen muutos tulee ja tekevät valintansa; sinä päivänä traditiot ja kulttuuri kokevat arvonpalautuksensa, ja voimme tulla vahvoiksi jälleen.

Logiikka, myytit ja mielivalta

Eilen yöllä sain ajatuksen mietiskellessäni aiemmin kirjoittamaani: jos seksi ei ole ihmisoikeus, sen kriminalisoiminen ei rajoittaisi perusoikeuksiani. Sinällään looginen ajatus. Seksi ei ole perusoikeus, joka valtion tulisi taata kansalaisilleen kuten koskemattomuuden suoja, ilmaisunvapaus jne. Ihmisoikeuksiksi voidaan katsoa vain tietyt välttämättömyydet ja niihin seksi ei kuulu.

Seksin kriminalisoiminen on toki absurdi ja vain teoreettinen ajatus. Onhan se toki nytkin kriminalisoitu tapauksissa, joissa toinen osapuoli ei ole vapaaehtoinen. Mutta voisin kuvitella tilanteen, jossa se olisi selektiivisesti kielletty tietyltä ihmisryhmältä. Esimerkiksi valtio voisi ottaa käyttöön darwinistisen avioliittolainsäädännön, jossa vain geneettisesti parhain aines saisi avioitua. Ja koska itse tuskin tähän osastoon lukeutuisin, jäisin lainsäädännöllisesti ilman. Ja omaa logiikkaani soveltaen tämä ei olisi pois ihmisoikeuksistani. Vasta-ajatukseksi voi esitää, ettei seksiä tarvitsisi kriminalisoida; oikeus seksiin ei tarkoita, että sitä välttämättä saa. Saamisessa ja oikeudessa on vissi ero, ja tämä johti ajatukset takaisin homoliittoon; avioliitto ei ole ihmisoikeus. Ja jos homoilla ei olisi mahdollisuutta avioon, se ei rajoittaisi heidän perusoikeuksiaan. Sen sijaan se olisi pois heidän - öh - oikeuksistaan. Hitto, tämän oikeusrunkkaus menee hankalaksi.

Seksi perustuu ihmissuhteille, se on yksityisyyden aluetta. Avioliitolla taas on julkisen vallan kanssa tekemistä sikäli, että se on valtion hyväksymä sopimus ja instituutio. Mutta viime kädessä avioliitto rakentuu kahden ihmisen luottamuksen pohjalle, siihen ei valtiollinen sääntely voi tulla väliin. Uskonnonvapaus, ilmaisunvapaus ja sun muut ovat itsestäänselvyyksiä, seksi ja avioliittoon pääsy tulee ansaita. Mutta seksin kriminalisoiminen olisi selkeästi yksityisen alueelle tunkeutmista ja oikeuksista pois. Koko ajatus siitä on absurdi, vaikka olisikin perusteltavissa logiikalla,

Silkka seksi on pohjimmiltaan nautintoa, ja sitä ei ole kielletty keneltäkään. Avioliito on taas muutakin kuin oikeus, se on kasa velvollisuuksia ja sitoutumia. Se on olemassa lapsia ja perhettä varten, vain miehet ja naiset yhdessä tarvitsevat sen tuomia oikeuksia. Homot eivät lisäänny, joten heille nämä oikeudet olisivat tarpeettomia; he tekevät niillä yhtä vähän kuin sokea ampuma-aseluvalla. Seksiin ja rakkauteen on kaikilla mahdollisuus, joten homojen oikeutta nautintoon ei ole kielletty. He voivat olla yhtä lailla parisuhteessa ja pitää toisiaan hyvänään, he eivät tarvitse yhteiskunnan virallista statusta tähän tarkoitukseen. Eli vain miehen ja naisen välinen avioliitto ei ole mitenkään homoilta pois. Miksi homot edes haluaisivat kimpun velvollisuuksia, joilla eivät tee mitään? Ja sitten taas, eikö lisääntymiskyvyttömiltä heteroilta tulisi oman logiikkani mukaan kieltää avioliitto? Hmm…

...

Logiikkaan nojaten seksin tai avioliiton kriminalisoiminen eivät olisi ihmisoikeusloukkauksia. Ainoa vasta-argumentti olisi sanoa, ettei siinä ole järkeä. Mutta puhdas logiikka ei katso loukattuja tunteita, intuitiota saatikka maalaisjärkeä. Kun sanon, että homoliittoja kannattamalla hyväksyy myös insestin ja moniavioisuuden, perustan sen logiikkaan. Homoliittoahan perustellaan sillä, että se on kahden aikuisen välinen vapaaehtoinen suhde, jossa ketään ei vahingoiteta. Noh, kaksi samaa sukupuolta olevaa veljestä voisi tällä perusteella olla myös suhteessa ja mennä naimisiin (eri sukupuoltakin olevat kyllä, jos olisivat steriloituja). Moniavioisuus olisi tällä periaatteella itsestäänselvyys, ketään ei vahingoiteta ja se on vapaehtoista. Nekrofilia olisi myös ihan okei, voisihan oman ruumiinsa testamentata eroottiseen käyttöön tai avioruumiiksi halukkaalle. 

Entäs seksi? Itse pidän esimerkiksi homoseksiä sallittavana, mutta miksi sen tulisi olla yhtään hyväksyttävämpää? Omaa logiikkaani noudattaen tulisi siis minunkin hyväksyä vähintään insestinen seksi tai vaatia homoseksin kieltämistä. Vai pitäisikö? Mihin logiikkaan perustuisi tällöin heteroseksi? Siinäkin on vapaaehtoiset osapuolet, jotka eivät vahingoita toisiaan. Ylimääräiseksi kriteeriksi tulisi siis laskea osapuolten sukupuoli, mutta miksi? Logiikka kaatuu Münchausenin trilemmaan.

Tässä vaiheessa lienee syytä viheltää peli poikki ja miettiä, millä kriteereillä asiat todella määritellään. Avioliitto ei perustu logiikkaan, sen rajat on määritetty mielivaltaisesti. Tämä pätee kaikkeen inhimilliseen elämään, koska silkkaa logiikkaa noudattamalla päädymme umpikujiin. Silkka logiikka vaatisi tiettyjen ajatusten viemistä johdonmukaiseen huipentumaansa, mikä merkitsee inhimillisiä katastrofeja. Ymmärrän kristinuskon ja juutalaisuuden tiukan seksuaalimoraalisuuden tätä kautta: siinä on ollut suuri tarve määritellä yksityiskohtaiset säännöt, jotta aate olisi nimenomaan looginen ja sisäisesti koherentti. Mutta viime kädessä avioliitonkin perustelussa on täydytty vedota johonkin näkymättömään, eli pohjimmiltaan mielivaltaiseen periaatteeseen; jokin asia on nyt vain näin ja se on hyväksyttävä.

Onko mielivalta sitten huono asia? Ei ole, koska silkka logiikka vie umpikujiin. Siksi on perusteltua pitää insesti tai lapsiin ja eläimiin sekaantuminen edelleen rikollisena. Homoilta ei ole syytä kieltää seksiä, mutta syy ei lopulta löydy vapaaehtoisuusperiaatteesta. Sitä voidaan osaltaan perustella sillä, että ketään ei vahingoiteta jne. mutta se ei riitä, jos emme halua hyväksyä insestiä. Vaikka insestikin olisi vapaaehtoista, seksi on jotain, joka olisi määriteltävä perhesuhteiden ulkopuolelle. Sen olisi oltava kyseenalaistamaton arvo, muu johtaa kaltevalle pinnalle. Arvot eivät ole pohjimmiltaan järjen kysymyksiä, vaan traditioita ja yhteisön myyttejä. Tietysti myyteilläkin on rationaalinen aspektinsa, ne ovat tärkeitä yhteisön selviämiselle. Mutta viime kädessä niiden on oltava riittävän lujia ja joustamattomia, jotta yhteisö ei heikentyisi ja syöksyisi loputtomaan kyseenalaistamiseen. Loppupeleissä ne yhteisöt, jotka jakavat yhteiset ja vahvat arvot selviävät kamppailussa niitä vastaan, joilla edellä mainittuja tekijöitä ole. Logiikka on työkalu, ei arvo itsessään, vain myyteillä on väliä.

Modernissa relativismissa ja tuoreessa homoavioliitossa ei ole kyse muusta kuin uusien myyttien luomisesta. Vaikka niiden puolustajat nimenomaan yrittävät perustella kantaansa logiikalla, eivät he ole valmiita viemään ajatuksiaan loppuun asti. Kun puolustan avioliiton asemaa perheen kulmakivenä ja lapsien turvapaikkana, saan vastaukseksi ”no eikö lisääntymiskyvyttömiltä tai muuten lapsettomiksi jääviltä miehiltä ja naisilta myös tulisi kieltää avioliitto?” Looginen ajatus, mutta miehen ja naisen välinen avioliitto ei perustu logiikkaan. Avioliitto on olemassa ensisijaisesti perhettä varten, mutta sisältää mahdollisuuden myös lapsettomille mennä naimisiin. Tämä on välttämätön rajatapaus, joka on pakko sisällyttää avioliiton piiriin. Mutta homoliittojen puolustajat vetoavat edelleen logiikkaan, joten minä vastaan samalla mitalla: ”hyväksykää insesti ja moniavioisuus". Tähän saan vastaukseksi pelkästään epäloogista kiemurtelua, joka paljastaa sen, ettei homoliittojakaan perustella logiikalla vaan mielivallalla. Minä en ikinä perustelisi avioliittoa logiikalla, sitä yrittävät tehdä vain mädättäjät. Jos siis turvaudun logiikkaan, teen sen avittaakseni vastapuolta, koska he eivät älylliseltä epärehellisyydeltään kykene viemään ajatuksiaan loppuun saakka.  Se todistaa sen, että meillä on tässä uusi myytti korvaamassa vanhaa. He haluavat traditioiden ja vanhojen myyttien paikalle omat myyttinsä, mutta eivät tunnusta tätä. Heille myytit ovat sosiaalisia konstruktioita, jotka pitää purkaa.  He vain unohtavat samalla, ettei heidän omillakaan ajatuksilla ole sen enempää pohjaa. Ne eivät perustu logiikkaan, koska he eivät vie ajatuksiaan loppuun asti, ja ne ovat traditioita keinotekoisempia, koska ovat historiattomia ja tekemällä tehtyjä.

Ihmiselämä rakentuu myyttien päälle, ja niitä on olemassa hyviä sekä huonompia. Itse valitsen ne, jotka perustuvat traditioille ja ovat läpikäyneet historian testin. Minä en luota mihinkään uuteen, ellei ole osoitettu sen toimivuutta. Avioliitto on miehen ja naisen välinen asia, koska parempaakaan ei ole ehdottaa tilalle. Sukupuoliroolit ovat olemassa, koska ihmiset ovat erilaisia. Logiikka on aputyökalu, jolla myyttejä osaltaan luodaan. Mutta se ei ole muuta, arvot eivät ole lopulta neuvottelukysymyksiä, vaan totuuksia. Tietysti myytit voisi rakentaa puhtaalle logiikalle, mutta se vie väistämättä helvettiin, koska jättää inhimillisen todellisuuden huomioimatta. Loogikko olisikin valmis hyväksymään insestin ja moniavioisuuden vain huomatakseen, kuinka yhteiskunta arvoineen tuhoutuu. Ja koska hän olisi loppuun asti johdonmukainen, hän tajuaisi, ettei lopulta pedofilialle tai millekään muullekaan parafilialle ole kieltoperustetta. Inhimillinen kärsimys ja vapaaehtoisuus ovat sosiaalisia konstruktioita ja suhteellisia, ajan mittaan muotoutuvia käsityksiä. Eilisen synti on tämän päivän hyve. Viimeisessä vaiheessa arvon loogikkomme tajuaisi johdonmukaisuuden ja rationaalisuuden mahdottomuuden ja dekonstruoisi nämäkin. Hänelle ei jäisi muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa ajattelu ja rouskuttaa sipsejä töllöttimen ääressä maailman tappiin asti, tai ampua itsensä kognitiivisen dissonanssin hulluksi tekemänä.

Asetan myytit logiikan edelle, mitä sinä teet?

Otetaan esimerkiksi avioliittoinstituutio. Mikä voisi olla järjettömämpää kuin että kahden ihmisen, jotka sattuvat rakastamaan toisiaan elämänsä jossain vaiheessa, pitäisi olla koko loppuelämänsä yhdessä vailla parempaa syytä kuin se, että näin on joskus ollut? Mutta mikään ei ole lyhytikäisempää ja tuhoisampaa, mikään ei muodostu niin vastenmieliseksi kuin vapaan rakkauden järjestelmä. Näin Maistre jatkaa instituutiosta toiseen, ja väittää paradoksaalisesti, että kaikki irrationaalinen kestää ja rationaalinen sortuu. Se sortuu, koska kaikki järjen rakentama on murskattavissa tomuksi järjen avulla; mikään itsekriittisin kyvyin rakennettu ei kestä samojen kykyjen hyökkäystä. Ainostaan läpitunkematon mysteeri voi koskaan hallita ihmistä.

                                           -Isaiah Berlin, siteeraten Joseph de Maistren ajatuksia.