Vaikka on jo virallisesti 20-luku, niin mielessäni vuosikymmen vaihtuu todella vasta keskiyöllä. Tapani on hahmottaa kymmenet siten, että numero yksi on kuin aukeaman ensimmäinen sivu, luku viisi taittokohta ja toinen sivu numero kymmenen. Kellon siis lyödessä 12, käännän ajatuksissani sivua 20-luvulle.
For auld lang syne, my dear
For auld lang syne
We'll tak a cup o' kindness yet
For days of auld lang syne
Ja jos edellä oleva kappale ei ole mielestäsi kyllin rokkaava tapa rynnätä uuteen vuoteen, niin kyllä täältä pesee:
On iltapäivä ja ala-asteen oppitunti. Valmistelemme limudiskoa ja pidämme hauskaa. Jotain on kuitenkin toisin: ihmiset eivät ole samoja kuin lapsuudessani. Tunnelma on erilainen, aivan kuin hengittämäni ilmakin olisi muuttunut. En kuitenkaan mieti asiaa sen enempää ja jatkan leikkiä muiden kanssa.
Herään. Olen leirikeskuksessa järven rannalla ja kanssani ovat uneksimani ihmiset, nyt aikuisina. Ilmenee, että olemme kaikki nähneet tuota samaa unta. Ihmetyksessä pohdimme, mitä merkitsee näkemämme yhteinen historia. Miksi toisilleen tuntemattomat ihmiset jakavat menneisyyden, jota ei tapahtunut. Emme ole koskaan tavanneetkaan ja jotenkin ymmärrämme toisemme.
Jotakin erityistä on tapahtumassa. Keskenämme vallitsee lämpö ja luottamus, jollaista en muista kokeneeni. Sauna laitetaan lämpiämään ja kasettinauhurista musiikkia soimaan. Pyydän tanssiin naista, johon olin unessani ihastunut. Käsi kädessä kävelemme pitkin rantaa. Sitten heräänkin oikeasti.
