To be, or not to be?

Miettimisen aihetta

Ysäri-actionia: The Rock (1996)

Kirjoitin hiljattain elokuvasta Crimson Tide, joka on kuin veli tämänkertaiselle filmille. Paitsi, että molemmat julkaistiin reilun vuoden sisään, ne jakavat esteettisessä ja tarinallisessa mielessä yhtäläisyyksiä. The Rock on ohjaajansa (Michael Bay) ainoa hyvä tekele, poikkeus joka vahvistaa säännön. Tässäkin ovat läsnä hänen tavaramerkkinsä näyttävine räjähdyksineen, mutta eivät haittatekijäksi asti. Kyseessä on viihdyttävä toimintaelokuva, 90-luvun parhaimmistoa.

Homma polkaistaan käyntiin, kenenkä muunkaan kuin Hans Zimmerin loihtimalla jylinällä. Jo heti seuraavassa kohtauksessa musiikki vain nostaa kierroksiaan sen säestäessä tiivistä toimintaa. Jutun juju hahmottuu pian: merijalkaväen kenraali Francis Hummel (Ed Harris) on kyllästynyt veteraaniensa huonoon kohteluun ja ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän panisi valtion polvilleen ja hyvittämään veteraaneille heidän palveluksensa. Varastettuaan useita VX-hermokaasua sisältäviä ohjuksia armeijan tukikohdasta, hän uhkaa laukaista koko arsenaalinsa San Franciscoon ellei hänen vaatimuksiinsa suostuta. Antagonisti - kuten elokuvassa Crimson Tide - toimii varsin ymmärrettävistä motiiveista käsin. Hän ei tavoittele valtaa taikka rahaa, vaan oikeutta. Ja kuten edellämainitussa filmissä, myös tälläkin kertaa antagonistin peukalo on joukkotuhoaseiden napilla.

Kuvioon astuvat brittiagentti ja vanki John Mason (Sean Connery) sekä FBI-agentti Stanley Goodspeed (Nicolas Cage). Ensin mainitun tehtävä on auttaa erikoisjoukkojen ryhmää soluttautumaan Alcatrazin vankilasaarelle, minne Hummel on pystyttänyt tukikohtansa. Viimeksi mainitun tehtävänä on tehdä ohjukset vaarattomiksi, kunhan ensin pääsisivät niihin käsiksi. Yhdessä he muodostavat epätodennäköisen duon; Mason on taistelun ja iän karaisema konkari, siinä missä Goodspeed on kartuttanut kokemustaan toimistossa ja laboratoriossa. Dynamiikka heijastelee päähenkilöitä Crimson Tidessa, joskin sillä erotuksella että viimeksi mainitun sävy on huomattavasti vakavampi. The Rock tuo hahmojen vuorovaikutukseen enemmän komediaa, mikä ei kuitenkaan liene yllätys näyttelijävalinnat huomioonottaen.

USA:n hallituksen viivytellessä Hummelin vaatimusten suhteen, alkaa tilanne kärjistyä. Vaikka urhea parivaljakkomme onnistuu neutraloimaan useita ohjuksia, niitä jää kylliksi. Loulta yksi laukaistaan, mutta Hummel ohjaa sen viime hetkellä mereen; hän ei sittenkään ole valmis uhraamaan tuhansien siviilien henkiä. Tämä ei sovi kaikkien hänen pestaamiensa miesten suunnitelmiin. Heitä kiinnostaa ennen kaikkea raha, ja tarantinomaisessa kohtauksessa joukko päätyy ampumaan kenraalinsa. Seuraa koko lailla intensiivistä rymistelyä ja massiivisia räjähdyksiä ja tarina on suunnilleen paketissa.

Samankaltaisuuksistaan huolimatta The Rock ei nouse aivan samalle tasolle kuin Crimson Tide. Genrensä edustajana se on joka tapauksessa huippuluokkaa ja tarjoaa pahiksen, joka ei unohdu. Ed Harris yltää Hummelin roolissa yhteen parhaimmista suorituksistaan. Hänellä on juuri sellaiset kasvot ja juuri sellaista karismaa, mitä tarvitaan tällaisiin hahmoihin; hän hallitsee autoritääristen miesten elkeet. Sean Connery on kuin eläkepäiviltään palannut James Bond, kuinka sopivasti hänen hahmonsa sattuukaan olemaan brittiläinen agentti. Ja Nicolas Cage...en tiedä mitä hän tekee, mutta se toimii. Hänellä on oma juttunsa, jota ei tarvitse yrittää ymmärtää. Tarvitsee vain katsoa ja nauttia.

Joskus, kun väsyttää

I welcome death with open arms
Her soft breath and simple charm
Wandering through memories
Takes my hand for me to see

Tried so hard
Tried so hard

Echoes of innocence
All my thoughts into descent

Tried so hard
Tried so hard
Tried so hard
Tried so hard

When we finally reach the end
She lets go of my hand
Walking into realms of light
There will be no death tonight

Tried so hard
Tried so hard
Tried so hard
Tried so hard...

Piri se mummon tiellä pitää

Päivän Noomit

Neekeriarpa

Asterix Laukaalla

Sosiaalinen media ja ajanviete

Kuva-aarre

Jos joskus kannattaa Ylilaudalla käydä, niin tällaisten löytöjen vuoksi.

Sukellusvene-elokuva: Crimson Tide (1995)

Kun puhutaan elokuvaklassikoista tai edes sukellusveneaiheisista tarinoista, ei tämä raina nouse juuri esiin. Se on kumma, sillä henkilökohtaisesti pidän tätä lajinsa parhaana edustajana. Se on ilmeeltään tyypillinen 90-luvun toimintajännäri, ja sellaisenaan jo itsessään nautittava. Se ei kuitenkaan jää silkaksi rymistelyksi, vaan sukellusvene toimii miljöönä valtakamppailulle sotilaallisen hierarkian puitteissa. Filmi on estetiikaltaan aikansa tuote ja samalla poikkeuksellinen Hollywood-tuotannoksi.

Crimson Tide käynnistyy uutisilla Venäjän sisällissodasta. Koska kylmä sota oli jo ohitse, ei itse valtiosta enää haluttu leipoa vihollista vaan sen sisäisestä separatistiryhmittymästä; fanaattiset nationalistit ovat kaapanneet ydinasetukikohdan Vladivostokissa ja uhkaavat käyttää ohjuksiaan, mikäli Venäjän hallitus taikka ulkovallat yrittäisivät puuttua tilanteeseen. Tilanteen kärjistyessä joukko amerikkalaisia ydinsukellusveneitä lähetetään suorittamaan vaarallista tehtävää. Käskynään heillä on tehdä ennaltaehkäisevä taktinen ydinisku, mikäli kapinallisjouot osoittaisivat merkkejä omien atomiaseidensa käytöstä. Yksi näistä aluksista on USS Alabama, jonka seikkailuun tarina keskittyy.

Tehtävän ja aluksen kapteenina häärii Frank Ramsey (Gene Hackman), monien vuosien ja kokemuksen pätevöittämä veteraani.  Varapäälliköksi hälytetään oppinut ja muodollisesti pätevä, mutta kokematon Ron Hunter (Denzel Washington). Alusta asti tulee selväksi, että pääasiallinen konflikti ei tulisi olemaan amerikkalaisten ja venäläisseparatistien välillä vaan kahden vastakkaisen persoonan välillä. Jännitettä on ilmassa ensi tapaamisesta alkaen, mutta miehet kunnioittavat toisiaan. Kapteeni Ramsey mittailee varapäällikköään jatkuvasti, kuin tunnustellen onko hän todella oikea mies oikealla paikalla. Ramsey on kovapintainen, hetkessä elävä ja ajatteleva. Hunter on analyyttinen, useita vaihtoehtoja punnitseva ja varovaisempi. Kapteeni ilmaisee ääneen arvelunsa, että juuri siksi hänet varapäälliköksi valittiinkin; jotta hän olisi tasapainottava tekijä.

Pitkän vedenalaisen tehtävän aikana miesten eroavaisuudet nousevat kuitenkin väkisin pinnalle. Hunter vieläpä julkisesti kyseenalaistaa kapteeninsa käskyn, mikä on hänen ensimmäinen virheensä. Lisäksi sotilaallinen tilanne eskaloituu, kun Alabama vastaanottaa hyökkäyskäskyn; venäläiset tankkaavat ohjuksiinsa polttoainetta ja olisi vain ajan kysymys, kun ne olisivat ampumakunnossa. Asiat mutkistuvat entisestään heidän jouduttuaan taisteluun separatistien sukellusvenettä vastaan. Radiolaitteet vaurioituvat ja ehtivät vastaanottaa vajaan viestin. Tämän viestin tulkinnasta ei päästä yksimielisyyteen, mikä on viimeinen niitti. Ramsey on valmis laukaisemaan ohjukset, mutta varapäällikkö ei suostu vahvistamaan käskyä. Seuraa suurenmoinen kohtaus kahden karismaattisen miehen ottaessa henkisesti yhteen. Näyttelijät panevat parastaan ja desibelit nousevat.

Käännekohdan jälkeen koko tarina kiertyy tämän kysymyksen ympärille: kumpi on oikeassa, ja vetääkö liipaisimesta vai ei? Katsojille sinällään ei tule yllätyksenä se, että Hunterin varovaisuus osuu lopulta oikeaan. Mutta elokuvan sisäisessä kontekstissa tilannetta ei esitetä ilmiselvänä valintana hyvän ja pahan vaihtoehdon välillä, vaan suurena uhkapelinä. Kumpi tahansa saattaa olla oikeassa tai väärässä. Jos kapteeni Ramsey on oikeassa ja he ampuisivat ohjuksensa ajoissa, he saattaisivat ehkäistä kolmannen maailmansodan. Jos hän olisi väärässä, he aloittaisivat sellaisen. Hunter ja hänen päätöksensä olla laukaisematta on oikea, mutta olisi vikaan mennessään maksanut kymmenien miljoojien ihmisten henget.

Varapäällikkö Hunter on protagonisti, siinä missä kapteeni Ramsey hänen antagonistinsa. Hollywood-kaavalle poikkeuksellisesti ei antagonistia kuitenkaan demonisoida. Ramsey on impulsiivinen ja ajoittain julma. Hän on valmis ottamaan suuria riskejä ihmishenkien kustannuksella, ja hän menettää malttinsa väärässä paikassa väärään aikaan. Missään vaiheessa hänen motiivejaan ei silti kyseenalaisteta. Ramsey ei tahdo laukaista ydiniskua, koska olisi sotahullu seikkailija. Hän ei uhkaa ampua oman miehistönsä jäsentä, koska nauttisi vallasta. Hän tekee mitä tekee, koska uskoo sen olevan parhaaksi maallensa. Häntä ei motivoi ego, vaan velvollisuudentunto. Kapteenin mielessä on vain yksi ajatus: minä hetkenä hyvänsä vihamielinen ryhmittymä on valmiina laukaisemaan ydiniskun hänen isänmaataan vastaan. Tämä tilanne on se, mitä varten hänet on koulutettu ja jota varten hän on valmistautunut koko elämäsä. Hän tekisi mitä tahansa, ettei tuo synkkä mahdollisuus toteutuisi.

Lopun kohtaus on myös jotain ei-niin tyypillistä. Konfliktin osapuolia kuullaan laivaston tuomioistuimessa. Sen sijaan, että väärin veikannut kapteeni vain tuomittaisiin, hänet vapahdetaan. Myös Hunter, vaikka veikkasi oikein, saa kritiikkiä osakseen. Kummatkin nähdään osasyyllisinä tilanteeseen, jossa painajaismainen skenaario toteutui: ydinseukellusveneen komentoketju murtui. Sotku on loppuunkäsitelty ja yleensä olettaisimme, että päähenkilöt eivät haluaisi sanoa sanaakaan toisilleen; ovathan he kokeneet keskenään jotain, joka saattaisi tuottaa elinikäistä kaunaa. He kuitenkin kohtaavat toisensa kuin miehet ja vähin sanoin sopivat erimielisyytensä. Sotilaina he tervehtivät toisiaan ja jatkavat omille teilleen.

...

Crimson Tide on hieno elokuva. Se on miehinen tarina, jossa ei koko aikana vilahda kuin kenties yksi nainen. Me totta kai sympatisoimme päähenkilöämme, mutta ymmärrämme antagonistia. Ramsey on ehkä kovanaama ja pomottelija, mutta kunnioittaa vertaisiaan. Hunter on epävarmempi otteissaan, mutta ei sula tiukassa paikassa vaan hoitaa homman kotiin. Hahmot eivät haudo ämmämäistä vihamielisyyttä vaan laittavat kättä lippaan, mieheltä miehelle. Kaikki tämä on epäilemättä toksista ja fasistista, mutta minä pidän viihteestäni sellaisena: toksisena ja fasistisena.

On myös kehuttava soundtrackia, jonka teemasävellys kuuluu Hans Zimmerin parhaimmistoon. Mies oli luovuutensa huipulla 90-luvun puolessavälissä, jolloin nämä eeppiset paukkeet eivät olleet vielä jokaisen filmin äänimaailmaa. Sittemmin tätä soundia on apinoitu liiankin kanssa, mikä on johtanut yksipuolisempaan elokuvamusiikkiin. Tästä on kuitenkin syytä nauttia sellaisenaan, hyvää musiikkia hyvältä näyttävälle elokuvalle.