Vuosi vaihtuu, ryypätäänkö?

Kaiken synthwaven lomassa tekee hyvää kuunnella välillä oikein räkäistä rämpsytystä. Rehellisen bluesin jalanjäljissä paska haisee ja rokki soi.

Triplane Turmoil

Muistoja vuosien takaa ja kaikkien aikojen päänhajotusmusiikki: tii-ty-tii-tyy...

Suomalaista laatua, suomalaista hauskaa.

Gud Jul

Ota viinaa

MBTI: Sherlock Holmes

Pitääpä palata aiheeseen, jota en ole täällä juuri käsitellyt. Puutteistaan huolimatta pidän MBTI-teoriasta, se vetoaa sensibiteettiini. Niin paljon kuin olemmekin yksilöitä, olemme myös arkkityyppejä. Ja siinä piilee teorian hauskuus, se ei ole paperinmakuinen. Se lokeroi ihmisiä ja vain 16 erilaiseen, mutta keskenään koherenttiin osaan. Jos onkin tosielämän ystävien ja ihmisten tyypittely mukavaa, on fiktiohahmojen tyypittely viihdettä. Vuorossa on oma tulkintani Sherlock Holmesista siten kuin Arthur Conan Doyle hänet loi ja näyttelijä Jeremy Brett häntä esitti. Muita sherlockeja ei minulle ole olemassa.

Yleisintä on luokitella Holmes joko INTJ- tai INTP-tyypiksi. Tämä virhe perustuu pinnalliseen analyysiin, jossa NT-tyyppien rationaalisuus ja Holmesin päättelykyky samaistetaan. Oikein tuossa ovat vain I- ja T-akselit, jotka panisi lapsikin merkille. Holmes on korostuneen introvertti, joka ei juuri avaa mielensisäisiä prosessejaan vaan lähinnä suoria havaintojaan. Myös T-akselin preferenssi tunneakseliin nähden on selkeä. Mikä siis on oikea vastaus? Se on ISTP, ja kognitiivisten funktioiden kautta perustelen miksi.

INTJ-tyyppiä leimaa suunnitelmallisuus, he pyrkivät pysymään pelin yläpuolella ja näkemään koko shakkilaudan kerrallaan. Siksi INTJ:n stereotyyppi on ns. mastermind, eli strateginen nero. Heidän dominantti funktionsa on introvertti intuitio (Ni), joka on kaikista kognitiivisista funktioista vaikeimmin selitettävissä. Sitä voisi kuvailla kokonaisvaltaisena visiona, jota on mahdotonta avata ulkopuolisille sellaisenaan. Se on neronleimaus, jonka voi kommunikoida muiden funktioiden kautta; INTJ:n sekundaarinen funktio on ekstrovertti ajattelu (Te), joka auttaa tässä suuresti, sillä kyseinen funktio on kaikista pedanttisin ja objektiivisin.

Huomaamme, että nämä ominaisuudet pätevät – eivät Holmesiin, vaan hänen arkkiviholliseensa Moriartyyn. Viimeksi mainittu on juonittelevan ja nerokkaan pahiksen arkkityyppi, jollaisilla on aina suunnitelma päähenkilön tuhoamiseksi. Holmes oli altavastaajana, koska joutui reagoimaan Moriartyn aloitteisiin. Holmesilla ei ollut kykyjä vastata Moriartyn omilla aseilla. Jos fiktiosta tahtoo etsiä esimerkkiä INTJ vs. INTJ -tilanteesta, kannattaa katsoa Breaking Bad -sarjan kamppailu Heisenbergin ja Gusin välillä.

INTP on toinen virhetyypitys, mutta jo huomattavasti lähempänä. INTP ja ISTP nimittäin jakavat saman dominantin funktion eli introvetin ajattelun (Ti). Tämä funktio toimii puhtaan abstraktion ja logiikan maailmassa. Holmesin metodi on ottaa tosiasiat ja johtaa niistä vääjäämätön johtopäätös kuin filosofisista premisseistä ikään. Hän ei niinkään ekstrapoloi eri mahdollisuuksia tai tee hypoteeseja vaan tarkentaa kuvaa yhä pienemmälle alueelle, kunnes vain olennaisin on jäljellä:

Kun eliminoidaan mahdoton, niin sen mikä jää – oli kuinka epätodennäköistä hyvänsä – on oltava totta.

Tämä metodi on ristiriidassa INTP:n sekundaarisen funktion (Ne) kanssa, joka perustuu mainitsemaani ekstrapolointiin ja spekulaatioon. Holmesin dominantti funktio toimii linjassa tertiaarisen funktion kanssa, joka on introvertti intuitio (Ni). Nämä kaksi yhdessä tuottavat vahvan fokuksen ja ruokkivat deduktiivista päättelyä. Ajatukset eivät räiskähtele ympäriinsä popcornin tapaan, kuten on ekstovertin intuition (Ne) laita. Ti-Ni -parin siivittäminä ne etenevät vakaalla radalla kohti pienenevää maalia kuin kappale vesisuppilossa ikään.

Viimeistään Holmesin hirviömäinen havainnointikyky antaa ilmi hänen sekundaarisen funktionsa, joka on ekstrovertti havaitseminen (Se). Tässä on oma osansa kirjailijan liioittelulla, joka antoi Holmesille eräänlaisen savant-ihmisen lahjan. Mutta kyky on joka tapauksessa linjassa funktionsa kanssa, ja ISTP:t kuten SP-tyypit eleensäkin, ovat tarkkoja havainnoimaan ympäristöään. Holmes skannaa silmillään ja analysoi näkemäänsä introverttien funktioidensa (Ti-Ni) avulla. Korkea älykkyys ja yli-inhimillinen huomiokyky tekivät hänestä maailman parhaan etsivän – ainakin Doylen ja lukijoidensa mielikuvituksessa.

Ja jotta viimeisetkin epäselvyydet jäisivät pois, eikä INTJ-INTP -sekaannuksille jäisi tilaa, on analysoitava harrastuksia ja elämäntapoja. Tohtori Watson kuvaili Holmesin asiantuntemusta ja taitoja näin:

 1. Kirjallisuuden tuntemus. – Olematon.

 2. Filosofian tuntemus. – Olematon.

 3. Tähtitieteen tuntemus. – Olematon.

 4. Politiikan tuntemus. – Heikko.

 5. Kasvitieteen tuntemus. – Vaihteleva. On perehtynyt belladonnaan, oopiumiin ja myrkkyihin yleisesti. Ei tiedä mitään puutarhanhoidosta.

 6. Geologian tuntemus. – Käytännöllistä, mutta rajoittunutta. Erottaa yhdellä silmäyksellä erilaiset maalajit toisistaan. Kävelyretkien päätteeksi on housunlahkeidensa tahrojen värin ja koostumuksen perusteella osoittanut, missä päin Lontoota ne ovat syntyneet.

 7. Kemian tuntemus. – Syvällistä.

 8. Anatomian tuntemus. – Tarkkaa, mutta epäjärjestelmällistä.

 9. Rikosuutisten tuntemus. – Valtava. Hän näyttää tuntevan jokaisen yksityiskohdan kaikista vuosisadan hirvittävyyksistä.

 10. Soittaa viulua hyvin.

 11. Hän on taitava singlestick-ottelija, nyrkkeilijä ja miekkailija.

 12. Hyvä käytännön tuntemus Britannian laista.

Tämä kertoo selvää kieltään siitä, ettei Holmes ollut tippaakaan teoreettisesti orientoitunut. Hän hankki tietoa puhtaasti pragmaattisilla perusteilla, mikä kuvaa S-tyyppejä hyvin; entinen kämppikseni – ISTJ – kertoi, etteivät häntä kiinnosta mahdolliset asiat, vaan se mitä hän silmillään näkee. INTJ sen sijaan näkee teoreettisilla spekulaatioilla itseisarvoakin, vaikka käyttää niitä todennäköisesti itsekkäisiin tarkoituksiin ja juoniansa edistämään; auttaako tämä minua lyömään vastustajani? INTP on se, joka kaikista tyypeistä on eniten imeytynyt teorioiden maailmaan ja elää niistä. Heillä on vain vähän silmää ulkomaailman asioille, eikä Holmesilla olisi kärsivällisyyttä heidän harrastuksilleen.

On myös mainittava Holmesin huumeidenkäyttö. Kun hänellä ei ollut juttua työn alla tai vähintään tiedossa, hän vajosi toimettomaan apatiaan. Tuossa tilassa hän stimuloi itseään kokaiinilla, mikä sopii yhteen ekstovertin havannoimisen (Se) kanssa. SP-tyypeille on ominaista janota fyysisiä kokemuksia ja virikkeitä kaikille aisteilleen. Siinä missä introvertin havannoimisen (Si) omaavat ovat itseriittoisempia ja pärjäävät esimerkiksi meditaatiolla, kaipaavat SP-tyypit voimakkaampia ärsykkeitä ja niiden puuttuessa voivat käyttää huumeita. Holmes kammosi arjen harmautta ja rutiineja, mitkä taas eivät tuota ongelmaa jos olet INTP; päinvastoin, he suorastaan tarvitsevat tasaisuutta omistautuakseen teorioilleen.

Holmes oli lisäksi kinesteetisesti lahjakas, mikä käy jälleen yksiin Se-funktion kanssa. INTJ sekä varsinkin INTP ovat todennäköisemmin hieman kömpelöitä vartaloidensa kanssa.

Ja jos ISTP- ja INTP-tyyppejä kuitenkin jokin asia vielä yhdistää, niin heikoin funktio. Molemmilla on ekstrovertti tunteellisuus viimeisenä, mikä useimmiten merkitse kylmyyttä ja tunne-elämän alkeellisuutta. He voivat ajoittain olla sympaattisia ja huomaavaisiakin, mutta vain harvoin. Tämä oli totta Holmesista, jota ei juuri kiinnostanut muiden tunteet mutta joka aika ajoin kykeni jopa tahdikkuuteen. Rahtuaakaan sentimentaalisuutta hänessä ei tietenkään ollut.

Sherlock Holmes on siis päivänselvä ISTP.

MOT.

Vittu Motörhedii ja ÄKKIÄ!!

If you like to gamble, I tell I'm your man
You win some, lose some, all the same TO ME!!

Päivän Noomit

Eräs miehinen fantasia

Eric Lindros, eli nro. 88, nousi NHL:ään hypen ja kohun saattelemana. Hänestä oli määrä tulla the Next One, Wayne Gretzkyn manttelinperijä. Kaikki halusivat hänet, mutta hänpä ei halunnut minne tahansa. Draftissa hänet vuonna 1991 ykkösenä varannut Quebec Nordiques oli hänen mielestään niin paska joukkue, ettei ollut vaivan arvoinen. Hän vaati siirtoa ja seuraavana vuonna saikin sen, kun Philadelphia Flyers osti hänet 15 miljoonalla dollarilla ja useilla pelaajilla, mukaan lukien eräskin Peter Forsberg. Tuo kauppa osoittautui jälkiviisaasti katsoen yhdeksi liigan yksipuolisimmista, sillä Eric Lindrosin johdolla Flyers ei saavuttanut ensimmäistäkään cupia. Sen sijaan Nordiques, joka Denveriin muutettuaan tuli tunnetuksi nimellä Colorado Avalanche, meni ja voitti kaksi mestaruutta vuosina 1996 ja 2001; Peter Forsberg oli varsinkin ensimmäisessä voitossa tärkeässä roolissa.

Ei Lindros muutenkaan kyennyt täyttämään saappaita, joita hänelle oltiin ennakkoon sovitettu. Hän pelasi verrattain lyhyen ja rikkonaisen uran, jonka aikana ei kasvanut mestaruuksia tahkovaksi johtajaksi. Mutta epäonnistunut pelaaja hän ei ollut millään mittarilla ja pitääkin kysyä, mikä hänessä alun perinkään sai ihmisten päät pyörälle? Vastaus löytyy useiden tekijöiden epätodennäköisestä summasta, jotka tekivät hänestä täydellisen jääkiekkoilijan prototyypin: hän oli yhdistelmä kokoa, voimaa, nopeutta, pehmeitä käsiä, laukausta ja peliälyä. 193 sentin pituisena ja 110 kilon painoisena hän oli vaikuttava näky ja uhkatekijä, joka lanasi vastustajiaan miten tahtoi. Hän oli vahva kuin härkä ja oikea piru kulmaväännöissä, hän ei antanut tuumaakaan periksi. Jo nuo tekijät yksistään tekivät hänestä ihanteellisen pelaajan 90-luvun fyysiseen lätkään. Pelkästään niihin nojautuen hänestä olisi kuitenkin tullut korkeintaan alempien kenttien puolustaja tai kenties jopa gooni. Mutta hän olikin kokoonsa nähden räjähtävän nopea luistelija, sellaisenaan jotain ennennäkemätöntä. Ei hän Buren kaltainen ballerina ja raketti ollut, mutta tarpeeksi vauhdikas jättääksen puolustajat taakseen. Kirsikkana kakun päällä hänen kiekonkäsittelytaitonsa ja peliälynsä antoivat hänelle ylivoimaisen edun lähes keneen tahansa nähden, minkä ansiosta hänestä tuli 90-luvun supertähtiä. Huippukohdaksi muodostui runkosarjan parhaalle pelaajalle myönnettävä Hart Trophy vuonna 1995.

Taitopelaajien ja varsinkin pienikokoisempien sellaisten huolena ovat aina olleet isot ja fyysiset pelaajat, jotka niittasivat heitä pitkin laitoja ja pelottelivat heitä. Taitopelaajien suojeleminen olikin suurimpia syitä sille, miksi pohjoisamerikkalaisessa jääkiekossa turvauduttiin gooneihin. Heitä tarvittiin rankaisemaan niitä, jotka pelasivat liian rajusti oman joukkueen tähtipelaajia vastaan. Tämä kauhun tasapaino varmisti tietyn työrauhan ja mahdollisti osaltaan sen, että esimerkiksi Gretzky sai pelata uransa ilman suuria loukkaantumisia; häntä vastaan ei uskallettu pelata liian kovin ottein, vaikka ei hänkään ilman osuuttaan jäänyt. Sitten on ollut Lemieuxin ja Jagrin kaltaisia huippuja, jotka olivat myös isoja ja siten vaikeammin horjutettavissa. Molemmat olivat vahvoja pelaajia ja pystyivät pitämään puolensa rajummissakin väännöissä, vaikka kumpaakaan heistä ei ole tunnettu erityisen fyysisestä tyylistään. Lindros oli sen sijaan toista maata. Hän ei pelännyt mitään, eikä ketään. Paitsi että iso, hän oli myös äärimmäisen aggressiivinen pelaaja. Hän taklasi ja tappeli paljon – ja voitti lähes aina. Lindros oli Voimahyökkääjä, joka pisteiden lisäksi kerrytti jäähyminuutteja. Kovempaakin kovemman tyylin oli tarkoitus osoittaa, että hänelle ei ryttyillä. Kukaan ei ollut turvassa.

Kun taitopelaajat astuivat jäälle, he vilkuilivat taakseen goonien varalta. Kun goonit astuivat jäälle, he vilkuilivat taakseen Lindrosin varalta. Iso-Erkki rikkoi kaavan, että tähdet tarvitsevat ison ja tyhmän goonin suojelijakseen. Vaan kuka suojeli gooneja, kun 88 jyräsi jäällä. Hän oli kuin elävä panssarivaunu, joka puski puolustajien läpi. Kyllä harhautukset luonnistuivat, mutta raaka voima tehosi aivan yhtä lailla. Yhdessä laitahyökkääjien John LeClair ja Mikael Renberg kanssa hän muodosti aikakautensa pelätyimmän ketjun, the Legion of Doom. Ketju oli myös tehokas ja takoi olemassaolonsa aikana 666 pistettä.

Eric Lindros edustaa nähdäkseni äärimmäistä maskuliinista fantasiaa: hän oli iso ja komea, mutta ei pelkkää lihasta. Hän oli myös lahjakas ja älykäs. Hän puolusti itseään ja pani vastustajansa polvilleen. Jos voimamiesten kääntöpuoli on vajaaälyisyys, on nörttien kääntöpuoli ruipelous. Lindros ei kärsinyt kummastakaan, vaan oli kuin unelmavävyn prototyyppi. Hän oli se, jota omat kunnioittavat ja viholliset pelkäävät; mitä jokainen mies haluaa olla. Lindrosissa oli myös annos herkkyyttä, haastattelujen perusteella hän oli jopa aavistuksen ujo. Ja se viimeistään saa naiset kostumaan: komea ja väkivaltainen, mutta lempeä jättiläinen. Häijy kaukalossa, mutta pehmeä siviilissä. Täydellinen mies, kävelevä paradoksi.

Vailla hintaa ei hänen itseään säästelemätön ja uhkarohkea pelityylinsä tullut. Hän ei pelannut uransa aikana ainoatakaan täyttä kautta, koska oli jatkuvasti loukkaantuneena. Milloin olivat polvet paskana, milloin oli ilmarintaa. Hän rusikoi muita säälittä, mikä teki hänestä vihatun pelaajan. Vastavuoroisesti siis hän oli runsaan taklaamisen ja pommittamisen kohteena. Lisäksi hänellä oli paha tapa pelata pää alhaalla väärissä paikoissa. Kyseessä saattoi olla junnuvuosien rutiini, kun hän vielä kykeni dominoimaan muita vailla huolen häivää. Tuo tapa osaltaan johti kahdeksaan aivotärähdykseen, mikä lopulta teki selvää hänen urastaan. Toistuvat iskut päähän saivat hänet myös pelkäämään kiekkoa, jolloin fyysisyys katosi hänen pelistään. Kyllä hän pystyi edelleen kontribuoimaan joukkueilleen, mutta oli varjo entisestään. Vuonna 2007 oli johtopäätösten aika ja hokkarit ripustettiin naulaan.

Mitä kokoavaa hänestä voisi sanoa? Hänen urastaan tulee liian helpostikin mieleen sanonta, live by the sword, die by the sword. Eric Lindros oli gladiaattorikiekkoilija, oman aikansa tuote. Hän tahtoi olla niin vahva ja taitava, ettei kukaan mahtaisi hänelle mitään. Lindros kävi yksin koko maailmaa vastaan, yritti olla kovempi kuin muut yhteensä. Yritys oli urhea, mutta tulokset puhuvat selvää kieltään. Sellainen ei voi pitkässä juoksussa onnistua ja isoinkin pelaaja kuluu loppuun. Hän oli yksilöurheilija, jolta petti keho alta. Niin vain on, että jääkiekko on joukkuelaji. Monet pienemmät ja heiveröisemmät kiekkoilijat ovat luoneet hienoja uria. Jos Lindros oli 90-luvun kasvot, ovat Sidney Crosby ja Patrick Kane kasvot 2000-luvulle. Molemmat ovat keskimääräistä pienempiä kavereita ja menestyneet tästä huolimatta. Lindrosin kaltaisille jyrille ei olisi enää nykypäivänä tilaa. Säännöt ovat tiukentuneet, eikä otteluita voiteta jäähypenkiltä. Kaikesta huolimatta oli Lindros yksi hurjimpia ja sähäkimpiä pelaajia, mitä kuunaan on jäällä luistellut.

Mielenkiintoista on myös kuulla hänen ajatuksiaan vuosia uran jälkeen. Nämä sanat siis lausui mies, jota pidettiin yhtenä aikansa kovimmista taklaajista:

These days, Lindros plays rec hockey with some buddies: No checking, no worries. He thinks that most hockey should be played this way. If you’re not a pro, or on your way to the pros, why are you checking? “Let’s not focus on ‘What a great hit!’ ” Lindros says. “Let’s say, ‘What a great pass.’ ”

Siperia opettaa?

Pervometsän asukkaat

Kun uutisia Hollywoodin syövereistä alkoi kantautua, en ollut ällikällä lyöty. Olin kenties yllättynyt siitä, kuinka nopeasti ja kuinka monet eri naiset alkoivat avautumaan. Siinä oli kuitenkin kyse enää padon murtumisesta, kun yksi oli jo avannut pelin toden teolla. Sen sijaan se, että Hollywood on turmeluksen Gomorra, on ollut lähinnä julkinen salaisuus. Niin sanottu casting couch -ilmiö on käsitteenä peräisin sieltä ja ainoastaan degeneraation syvyyttä on voitu arvailla. Reilut kaksi vuotta sitten kirjoitin Roman Polanskin tapauksesta ja esitin ohessa epäilyn: Luulen oikeastaan, että tätä on tapahtunut paljon suuremmissa määrin, mutta vain Polanskin tapaus sattui tulemaan julki. Jo se seikka, kuinka innokkaasti kollegat puolustelevat häntä, kertoo, että jotain mätää siellä pinnan alla on salattavana.

Hollywoodin ohjaajat, tuottajat ja näyttelijät ovat rakastaneet esiintymistä hyvinä tyyppeinä, jotka kannattavat hyviä asioita; klassinen esimerkki tyhjästä hyvesignaloinnista. On kuin kupla olisi odottanut puhkeamistaan, mietitäänpä esimerkiksi Elijah Woodin taannoisia kommentteja. Elokuvateollisuus on aivan erityisesti vetänyt puoleensa pimeyttä ja sairautta, ja Woodin kertoman perusteella paikka on lapsille turvattomampi paikka kuin katolinen poikakuoro. Kukaan ymmärtävä vanhempi on tuskin voinut suositella lapsilleen uraa viihdemaailmassa ja viime aikojen jälkeen tuskin vähemmän ymmärtäväkään.

Eikä ongelma näytä rajoittuvan vain Pervometsään, vaan myös Ruotsissa ja Suomessa on noustu seksuaalisen ahdistelun tiimoilta ääneen. Voisi ajatella, ettei tässäkään ole mitään erikoista, mutta ainakin itse yllätyin. Hollywood oli itsestäänselvyys, helppo kohde paheksunnalle. Kotimaasta en olisi uskonut samaa. Se, kuinka löylynlyömiä esimerkkejä eri naiset ovat nostaneet esille, sai minut raapimaan päätäni. Eivätkä esimerkit kata kaikkea, kuinka paljon ja kuinka pahempia rikoksia on jäänyt pimentoon?

Toinen kysymys, joka nousee mieleeni, kuuluu näin: rajoittuuko ongelma vain luoville aloille? Äskeittäisessä #metoo -kampanjassa yllätti, kuinka moni nainen tuli asian kanssa esiin. Tai tavallaan ei, onhan ahdistelun yleisyydestä ollut aiemminkin puhetta. Mutta koska en henkilökohtaisesti ole koskaan todistanut sopimatonta käytöstä naisia kohtaan ja koska naiset nyt tulivat omin sanoin kuvaamaan kokemuksiaan, tuli ongelma konkreettisemmaksi. Ahdistelu on arkipäivää naisille, ei kaikille mutta monille. Ja koska naiset useimmiten vaikenevat, emme me miehet saa usein kuulla siitä mitään. Paitsi sitten näin, kun vuosien ajan kertynyt paine purkautuu äkillisesti.

Jos tilannetta analysoi, voidaan ongelmaa uskoakseni rajata. Seksuaalinen ahdistelu on todellisuutta kaikkialla, missä on naisia ja miehiä. Mutta viihdemaailma ei ole noussut sattumalta esiin. Siellä nimittäin kohtaa kaksi sukupuolista käyttäytymistapaa, jotka ruokkivat toisiaan: miehinen vallanhalu ja naisellinen huomionkipeys. Alan miehillä on valtaa ja rahaa, heillä on himoja. Alalle pyrkivillä naisilla on kauneutta ja uhkeutta, he himoitsevat parrasvaloihin. Miehet ovat portinvartijoita, naiset tahtovat sisään. Mitäpä siis tuottajan sohvalla tapahtuu, paitsi vaihdetaan palveluksia. Nainen antaa ja mies ottaa, kunnes mies tulee ja nainen menee; hän on seuraava tähti ja muistaa aina hymyillä. Mutta kasvojensa takana he kantavat arpiaan ja vaikenemisellaan he antavat raiskaajilleen luvan käyttää yhä uusia ja uusia nuorikkoja astioinaan. Kehä on valmis ja miehinen pimeys nielee naisia, joiden oma pimeys kätkee arvet hiljaisuudella. Naiset, joilla on ulkonäköä ja jotka haluavat sille tunnustusta. Miehet, joilla on valtaa ja jotka käyttävät sitä väärin. Mikä voisikaan mennä vikaan?

...

Esimerkkejä ahdistelusta ja suoranaisesta väkivallasta kuitenkin löytyy alalta kuin alalta. Kuten sanoin, siellä missä miehet ja naiset kohtaavat, myös väkivalta kukkii. Esille nousee kaksi uutta ongelmaa: kuinka paljon tätä todella tapahtuu ja mitä asialle tulisi tehdä? Ensimmäinen ongelma liittyy ensisijaisesti siihen, että syntyneessä ilmapiirissä syytöksiä ja väitteitä voidaan esittää ketä tahansa vastaan. Ne myös mitä ilmeisimmin toimivat, sillä jo naisen julkinen ilmoitus ahdistelusta johtaa miehen työpaikan ja kasvojen menetykseen. On varmasti totta, ettei suurin osa naisista valehtele kokemuksistaan. Kuitenkin pelkän ilmoituksen hyväksyminen todisteena rikkoo oikeusperiaatteitamme vastaan ja nykyistä tilannetta käytetään varmuudella hyväksi. Voidaan perustellusti sanoa, ettei tämä ole yhtä suuri ongelma kuin ahdistelu, mutta sen olemassaolo tulisi ottaa huomioon. Muutoin edessämme on noitavainoja muistuttavaa hysteriaa.

Kysymys toimenpiteistä on aina vaikein, koska siinä vaadittaisiin jo konkretiaa pöytään. Wanha feministinen sapluuna kuuluttaa meille jotain valistuksesta, aivan kuin pojat ja miehet eivät jo tietäisi kourimisen saatikka raiskaamisen olevan väärin. Vihreässä langassa lausutaan epämääräisyyksiä asenteista ja jotain myös työpaikoista; elannon menetys on toki hyvä kannustin parempaan käytökseen. Kuten arvata saattaa, puuttuu kaikista ehdotuksista todellinen liha. Vasemmistolaisilla, jotka ovat asiasta ahkerimmin kampanjoineet, ei varsinkaan tunnu olevan aseita. Siksi koko homma taantuu hyökkäykseksi maskuliinisuutta vastaan, kuin mieheys olisi kokonaisuudessaan ongelma. Sen sijaan, että keskitytään todellisen ahdistelun kitkemiseen, laajennetaan käsitettä kaikkiin miehisen halun ilmauksiin. Tuloksena voi olla vain miehiä, jotka eivät lähesty naisia taikka puhu näille. Samalla luodaan pohjaa sille, miksi naisia voidaan ahdistella ja käyttää hyväksi myös tulevaisuudessa. Kun maskuliinisuutta itsessään kitketään, syntyy vähemmän miehiä suojelemaan naisiaan. Miehistä luontoa ei näet voida hävittää, ainoastaan sen sivistyneet muodot.

Miehinen valta on ongelma, mutta ei sattuman oikusta. Se ei ole fiktio, johon uskomme vaan luontoon itseensä sisältyvä dilemma. Kaikki yritykset tukahduttaa maskuliinisuus tai yritykset tuoda pehmeitä arvoja kaikkialle johtavat maailmaan, jossa vain roistot juhlivat. Valistus tepsii vain miehiin, jotka tahtovat olla kunniallisia. Ne, jotka eivät välitä, eivät kuuntelisi kuitenkaan. Feministinainen, joka huutaa apua, ei sitä kuohitulta nynnymieheltä saa. Hän jää yksin ja vaikenee. Kun hän sitten puhuu, hän syyttää kaikkia miehiä. Nainen ei siis pärjää yksin nyt eikä tulevaisuudessa, vain mies voi häntä suojella. Näin on, sillä miehillä on valta ja voima niin hyvässä kuin pahassa. Eivätkö feministit olekin kautta aikojen vaatineet juuri miehiä muuttumaan? Mitä tahansa he ovatkaan vaatineet, ovat vaatimukset menneet lävitse koska miehet ovat sen heille sallineet.

Ratkaisu ei ole opettaa miehiä olemaan kilttejä tai että sukupuolet ovat fiktiota. Ratkaisu on opettaa miehiä olemaan miehiä. Silloin he suojelevat lähimmäisiään, ja hakkaavat vaimoihinsa tai tyttäriinsä kajoavat siat. Kun päättävissä asemissa on miehiä, he uskaltavat asettaa seksuaalirikoksista ankaria tuomioita. Oikeat miehet lähestyvät naisia herran ottein ja näyttävät näille paikkansa. Tätä naiset rakastavat, vaikka he muuta sanoisivat. Kun miehet tietävät mitä tekevät, myös naiset ovat viisaampia; he eivät loukkaannu kaikesta ja ymmärtävät olla tunkematta itseään miesten asioihin. Nykyään naiselle ei tarvitse sanoa kaupan jonossa kuin "pöö" ja hän kokee tulleensa ahdistelluksi. Nuorena he tahtovat pitkää uraa ja katuvat lapsettomuuttaan myöhemmin. Nainen on onnettomampi kuin koskaan, sillä hänellä ei ole paikkaa. Sanotaan, että he ovat vapaita ja pystyvät mihin hyvänsä. Ilmankos napsivat lääkkeitä tajutessaan asioiden oikean laidan. Kuten mies tarvitsee naista antamaan elämälleen tarkoituksen, tarvitsee nainen miestä antamaan elämälleen järjestyksen. Matti Nykäsen sanoin, "kun mies on lomalla, nainen pitää turpansa kiinni".

100

Ajattelin aluksi kirjoittaa jotain hienoa. Tarkemmin ajateltuani tajusin, etten osaa. 100-vuotisen Suomen kunniaksi annan siis musiikin puhua, mutta pienen esipuheen myötä:

Finlandian ovat kaikki kuulleet, mutta moniko teistä on tehnyt niin ajatuksen kanssa? Sävellyksessä ilmaistaan sitä, mitä kaikki hyvä musiikki kertoo eli tarinaa. Finlandia on vahvasti visuaalinen, sen kuullessaan voi sulkea silmänsä ja kulkea Suomen kohtalonvuosiin. Linkittämäni kappaleen kommenteissa musiikkin vaiheet on tuotu hyvin ilmi:

1) Pimeät ajat

2) Toivon alku

3) Kirkkaana odottava tulevaisuus

4) Sorto

5) Kamppailu

6) Taistelun sankarit

7) Voitto

8) Uuden maan nousu

9) Tulevaisuus

Vaikka musiikki sävellettiin tiettynä aikana sen hetkisiä tapahtumia ja tuntoja kuullostellen, voi siinä kuulla myös ajattomampaa tarinaa. Sen aikaskaalaa voi soveltaa eri hetkiimme ja merkiksi siitä, että taistelumme ei ole vieläkään ohitse. Traagisen maamme traaginen hymni, jossa kuitenkin lupaus paremmasta.

Hyvää itsenäisyyspäivää, eletään täällä toisetkin sata vuotta.

Vasemmiston kirjo: typologia

Kommentoijan toiveesta jatkan edellisen kirjoituksen teemalla, tällä kertaa vasemmiston näkökulmasta. Kuten oikealla, myös vasemmalla ihmiset jakaantuvat tiettyihin arkkityyppeihin:

Suvakit: se suurilukuinen joukko, jonka mukaan kardinaalihyve on suvaita erityisesti afrikkalaisia ja muslimeja ja jonka mukaan kardinaalisynti on suvaita suvaitsemattomia.

Kukkahattutädit 2.0: edellisen tyypin moralistinen versio, joka edelleen haluaa kieltää kaiken hauskan. Tällä kertaa syynä ei ole tapainturmelus vaan suvaitsemattomuuden lisääntyminen.

Moraalihomot: aivan erityinen alalajinsa, jotka kuulevat äänensävyissäkin kaikuja 30-luvulta ja joiden mukaan kaasukammiot odottavat seuraavan holokaustivitsin takana.

Demarit: ”Minun on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti” -Jussi Halla-aho

Punavihreät: kädenlämpöinen, joskin demareita hysteerisempi porukka. Löytää sieltä, missä ei ole luontoa eikä työväkeä: pääkaupunkiseudun hipsterihoodeilta.

Uuspunikit: nykyvasemmiston militantti siipi, joka ei säästele retoriikassaan. Salaa unelmoivat vallankumouksesta, jossa tapetaan porvarit (heidät itsensä) ja rasistit (kaikki loput suomalaiset); toiseus perii maan.

Anarkomarkot: testosteroninvajauksesta kärsiviä sotureita, joiden lempiharrastuksena on ottaa poliiseilta ja natseilta turpaan. Valtavirtavasemmisto pitää näihin hienohkoa hajurakoa.

Maailmanparantajat: vaihtelevin keinoin ja motiivein koettavat poistaa köyhyyden, sodan ja kuoleman. Löytää kansalaisjärjestöistä tai pilventuoksuisista solukämpistä.

Sosialistit: ovat lukeneet tai jättäneet Marxinsa lukematta. Maailma jakautuu syyllisiin ja syyttömiin, joille jaetaan oikeutta maailmanvallankumouksessa.

Kommunistit: elämä on talousteoria. Kapitalismia on kaikkialla ja väärä tietoisuus tukahduttaa vastarinnan. Tai tukahduttaisi, jollei kommunistimme olisi meitä valistamassa. Btw. porvarit ammutaan.

Sossupummit: perustulo mulle ja heti.

Työn sankarit: sukupuuttoon kuollut laji.

Feministit: sukupuoli on satu, jolla satuolento nimeltä mies alistaa itseään ja toista satuolentoa - naista. Feministi kertoo meille sadun tasa-arvosta, jolla lopetetaan kaikki sadut.

Yksi lensi yli käenpesän: vaatii uuskielen sanakirjan, joilla tulkita näiden puhetta. Löytää suljetulta osaltolta tai sosiaalisen median esoteerisista ryhmistä. Vain harvat ja valitut ovat vihittyjä.

Uuseugeenikot: ovat tuomassa Suomeen erityisesti afrikkalaisia ja arabeja, sillä sisäsiittoinen geenipoolimme vaatii rikastamista.

Mekkoeinarit: tuntevat syyllisyyttä esi-isiensä synneistä, miehuudestaan ja valkoisesta ihonväristään. Joillakin on lisäksi toive päästä pukille olemalla mahdollisimman mateleva tossu.

Pasifistit: väkivalta on aina väärin, erityisesti maanpuolustus. Terrorismille emme voi mitään. Salaa tahtovat kuolemaa kaikille, jotka puolustavat itseään muslimeilta.

Luterilaiset: kumartavat kaikille ja samalla pyllistävät kaikille. Hormonivaje sekä uskon heikkous tuottavat määkimistä, josta voi erottaa sanoja "rasismi" ja "suvaitsevaisuus".

Uusateistit: vihaavat kristinuskoa ja korostavat sen huonoutta mihinkään muuhun. Löytää keskustelupalstoilta ja tunnistaa kroonisesta vitutuksesta.

Humanistit: lässyn lässyn, mussun mussun.

Transhumanistit: modernit prometheukset, jotka teknologian tulella valaisevat tien Uljaaseen Uuteen Maailmaan.