Springsteen Helsingissä 2012

Tänä päivänä viisi vuotta sitten astuin konserttiin, joka muutti elämäni. Bruce Springsteen – tuttavallisemmin Pomo – oli muusikko, jonka olin aina tiennyt. Lapsuudenkotini seinällä on iso valokuva vuoden 1988 Tukholman konsertista, jossa vanhempani olivat. Tunsin kourallisen kappaleita ja arvostin kaveria muusikkona. Intohimosta ei kuitenkaan voida puhua, ja käsityksen hänen kyvyistään livesoittajana olin muodostanut maineen ja parin videon pohjalta.

Kesä 2012 oli hyvä ja kaunis. Heinäkuun konserttiin 31. päivä ei ollut minun tarkoituksena mennä, vaan äitini. Hänelle tuli kuitenkin este ja isäni päätti kysyä, josko minua huvittaisi lähteä. Ajatus Springsteenin näkemisestä oli lievästi kutkuttanut jo aiemmin, mutta saatuani näin konkreettisen tilaisuuden totesin vain ”mikä ettei”. Päätöksen tehtyäni ja ovesta ulos astuttuani alkoi muistoissani seikkailuksi tullut matka. Muistan tuon päivän ihmeellisen hyvin, sen mitä ajattelin ja mitä sanoin. Yksityiskohdat piirtyivät mieleeni tarkasti: otan pyörän alleni ja suuntaan juna-asemalle. On lämmin iltapäivä ja alan puhkua intoa. Juna vie minut Pasilan asemalle, jossa tapaan ennalta sovitusti perhetuttaviani ja erään ystäväni. Myös hänelle tämä olisi ensimmäinen kerta Springsteenia. Hyväntuulisina ja kesäauringossa marssimme kohti olympiastadionia. Muistan keskustelumme, musiikkipainotteiset sellaiset; rumpalina hän on arvattavista syistä alansa tunteva. Määränpää lähenee.

Vähän ennen stadionia alamme kuulla musiikkia. Se kuulostaa kovasti Brucelta, mutta eihän se voi olla; konsertti alkaisi vasta puolentoista tunnin kuluttua. Uteliaina ja innokkaina jatkamme porteista sisään ja tulee hetki, jonka muistan ikuisesti. Se, kun astun stadionin kentälle ja näen edessäni miehen lavalla. Aurinkolaseissa ja harmaassa t-paidassa hän laulaa akustisen kitaran säestyksellä, siis kuka muukaan kun Bruce itse. Mies, joka toimii myös omana lämmittelijänään! Sillä hetkellä ymmärrän, että tulisin tänä iltana todistamaan jotain erityislaatuista. Hän soittaa ja yleisö ei ole edes pääosin paikalla vielä. Kappalet ovat minulle tuntemattomia, mutta nautin kaikesta.

Akustisen yllätysosuuden jälkeen seuraa odotusta, kunnes konsertti pääsee alkamaan  John Fogertyn sävelillä. Se, mitä seuraa tämän jälkeen, on musiikin juhlaa. Koskaan aiemmin en ole tempautunut mukaan vastaavalla tavalla. Springsteen ei näet tullut vain soittamaan rutiinisettiä vaan esiintymään. Hän on tuonut kokonaisvaltaisen shown, joka jättää jälkensä. Suomalaiset ovat toki keskimäärin jäyhempää porukkaa, mutta koen tunnelman lennokkaana. Voisin vaikka vannoa, että Because The Nightin kitarasoolon aikana koko stadion nousee muutaman sentin maan yläpuolelle. En ole koskaan kuullut biisiä, mutta viimeistään Nils Lofgrenin sadetanssi vie minut mennessään. Vaikka Pomo onkin kaiken polttopisteessä, tulee tuo pieni pirulainen kuin varjoista ja repii kitarastaan riivattua rokkia. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Voisin selostaa ummet ja lammet siitä, mitä kaikkea näinkään. Kirjoituksesta uhkaa jo nyt tulla liian pitkä, joten yritän tiivistää: loppua kohden pääsemme materiaaliin, jota minäkin jo tunnen. Born in The USA sananmukaisesti jyrähtää ilmoille ja sydämeni jättää lyönin väliin. Born To Run seuraa ja lopulta Dancing in the Dark. Viimeksi mainitun kuuluisa saksofonisoolo venähtää minuuttien mittaiseksi, kun useampi gimma käy lavalla tanssahtamassa. Kaikilla on hauskaa, miltei itken onnesta. Tänä iltana maailma on kaunis ja mitään pahaa ei voi tapahtua. Tämä on jo liikaa, kliimaksi on mennyt. Kuin tuntoni olisi luettu ja Bruce ja Little Steven vetävät hauskan version kappaleesta "I dont' want to go home". Steven laulaa ”I think they don't want to go home” ja totisesti emme haluakaan, antakaa vielä jotain. Tahdomme lisää. Pomo kitaroi ja sitten...Higher and Higher!? On todennäköistä, että siinä ensimmäisten tahtien aikana – aivan silmänräpäyksen ajan – käyn paratiisissa. Tämä on unta ja saan täyttymyksen. Ajatus soittaa coveri Jackie Wilsonin klassikosta on niin naurettava, mikä onkaan todennäköisyys? Olen saanut koko maailman ja enemmän, olen onnekkain mies maan päällä.

Nyt sen voi sanoa, kliimaksi on ohitettu. Loppurallina seuraa lähes ikuinen Twist and Shout, jonka aikana alamme ystäväni kera vetäytyä stadionin perukoille poistumista varten. Pomo huudattaa ja nostattaa viimeiseen asti. Ja kirsikkana kakun päälle hän kuuluttaa, että konsertti on kellottanut jo yli neljä tuntia; se on herran henkilökohtainen ennätys ja on sitä edelleen (jos mukaan laskisi alkulämmittelyn, tulisi pituudeksi lähemmäs viisi tuntia). Kello on jo yli puolenyön, mutta ketä kiinnostaa. 50 000 ihmistä on juuri saanut niin ison latauksen hyvää fiilistä, että sen voimalla voisi valaista koko Helsingin.

Paluumatkalla Pasilaan puhumme tohkeissamme ja ihmeissämme. Tajuamme, että olemme todistaneet historiaa. Miten onkaan, että juuri täällä Suomessa? Olemme puulla päähän lyötyjä, tuskin pysymme housuissamme. Junamatkan aikana hehkutamme yhdessä, kunnes ystäväni ja perhetuttuni jättäytyvät hiljalleen pois ja jään yksin. Kotimatkani sujuu rauhallisesti viileässä kesäyössä, pyörän satulassa voi vähän nautiskellakin. Äitini odottaa kotona hieman huolissaan, ei varmaan odottanut että Pomo päättäisi soittaa ennätyskeikkansa juuri tänään. Tai oikeastaan eilen, konserttihan venyi toisen vuorokauden puolelle. Vanukas iltapalaksi ja nukkumaan. Hieno päiväni on pulkassa.

…

En liioittele, jos sanon sen olleen elämäni onnellisin päivä. Se antoi massiivisen annoksen energiaa, jonka hehkussa ja lämmössä harpoin pitkään. Aivan kuin konsertti olisi ladannut minut itse elämänvoimalla, jokainen soluni oli täynnä virtaa taas. Pitkän aikaa olin hyväntuulisempi ja toiveikkaampi kuin kenties koskaan ennen tai jälkeen. Vaikka tuosta taianomaisesta ja myyttisestä illasta on nyt enää muisto jäljellä, on se kuitenkin niin elävä ja valokuvamainen, muistan lempeän lämmön ja tuulenvireen ihollani. Tuo muisto inspiroi minua tänäkin päivänä ja muistuttaa, että asiat voivat olla paremmin. Siksi sanon sen muuttaneen elämäni, se antoi uskoa jota tarvitsen yhä edelleen ja juuri nyt enemmän kuin koskaan.

On vaikea sanoa, mihin järisyttävä vaikutus perustui. En halua ajatella asiaa yhtälönä, vaikka asiaa voi sinänsä analysoida eri muuttujineen. On otettava huomioon odotuskertoimien puuttuminen, menin keikalle ummikkona. En lainkaan osannut aavistaa sitä, mitä oli tulossa. Olin ollut keikoilla aiemminkin, mutta en ollut koskaan jorannut yhtä vapautuneesti. Tämä on sitä kuuluistaa ”ekan kerran” magiaa, kun maailma yllättää sinut. Kokemuksia, jotka muuttavat sinut.

Tärkeintä kaikessa on kuitenkin Springsteen itse. Hänen musiikkinsa, karismansa, persoonansa ja aivan kaikki. The E Street Band oli isoine miehistöineen kuin orkesteri, soundi oli massiivinen. Konsertti sai minussa luonnollisesti aikaan innostuksen herran musiikkia kohtaan yleisemminkin, ja se kasvaisi ajan mittaan. Aloin myös ymmärtää hänen intentioitaan, palaset loksahtivat kohdalleen:

"For an adult, the world is constantly trying to clamp down on itself", he says. "Routine, responsibility, decay of institutions, corruption: this is all the world closing in. Music, when it's really great, pries that shit back open and lets people back in, it lets light in, and air in, and energy in, and sends people home with that and sends me back to the hotel with it. People carry that with them sometimes for a very long period."

Hän kuvailee asioita juuri, kuten ne koin. Springsteenin konsertti on ilmiö, joka on jokaisen itse koettava. Muuten ei sitä voi todella ymmärtää. Muuten ei voi ymmärtää, mitä hän tarkoittaa mylviessään:

With your hands hurting, your feet hurting, your back hurting, your voice sore and your sexual organs stimulated!

Kaksi keikkaa olen todistanut ja voin vahvistaa joka sanan. Ne ovat hengellis-ruumiillisia ja ekstaattisia kokemuksia, juuri siten kuin rock-konsertit vain voivat olla. Ne muuttavat yksilöitä ja sukupolvia, ne tuovat toivoa ja uskoa maailmaan. Kehtaisinko sanoa: rauhaa ja rakkautta. Joskus leikittelen ajatuksella, etten olisikaan lähtenyt. Että olisin jäänyt tietokonepäätteen äärelle, kuten tavallisesti. Tuo vaihtoehto todella kävi mielessäni ja olen ikuisesti kiitollinen, että olin kerrankin kylliksi viisas.

Tämä olkoon retrospektiivisen keikkaraporttini loppu. Seuraava raporttini tulee Turusta 2013, jonain toisena päivänä.