Rogue One - A Star Wars Story

Spoilerivaroitus: jos et ole elokuvaa nähnyt, voit kääntyä vielä takaisin.

…

Päätin katsastaa tämän Star Wars spin-offin uteliaisuuttani. En ollut sen ilmestymisestä innoissani, enkä käynyt katsomassa sitä teatterissa. Kadun tuota päätöstä nyt. Kuinka paljon asiaan vaikuttivatkaan nollaodotukseni, niin joka tapauksessa pidin elokuvasta – ja pidin enemmän kuin seitsemännestä episodista. Tämä oli monin tavoin mieluisa yllätys verrattuna mielikuvituksettoman elokuvateollisuuden yleiseen antiin. Tekijät saivat purkittaa filmin vailla liian suuria paineita ja se näkyi. Force Awakens oli monien kompromissien vesittämä kierrätysesine, Rogue One taas parasta Tähtien Sotaa sitten prequel-trilogian päätösosan jälkeen.

Alkujaan haluttomuuteni oli poliittista perua. Olin käsityksessä, että tiedossa olisi ollut tuhti satsi mokutusta. Monietninen näyttelijäkööri ei ainakaan hälventänyt epäilyksiäni. Suureksi ilokseni elokuva keskittyikin tarinaan eikä propagandaan. Hahmokaarti oli epätoivoinen lauma galaktisia hylkiöitä, joita yhdisti sitoutuminen itsemurhamissioon. Vaaleanpunainen sössötys loisti poissaolollaan ja toiminta saattoi imaista mukaansa. Tämä oli itse asiassa mitä omaperäisin Star Wars, sillä kirkasotsaisen seikkailun sijasta on kyseessä tumma sotakuvaus; ei vain imperiumi vaan myös kapinaliitto on valmis armottomuuteen. Yksilöt uhrataan molemmin puolin, jos se on vain strategisesti kannattavaa. Joku voisi sanoa, että tämä moraalisävyjen harmaantuminen on jo kyllästymiseen asti nähtyä. Se on paikkansapitävä vastaväite. Star Wars-universumin kontekstissa se kuitenkin tuntui piristävältä. Huomautan myös, ettei kapinan oikeutusta kyseenalaisteta itsessään. Suuressa mittakaavassa on selvää, ketkä ovat tarinan sankareita ja ketkä konnia. Elokuva vain näyttää, että yksilötasolla hommasta tulee sotkuista ja rumaa. Eivät kaikki, jotka vihaavat imperiumia, rakasta kapinallisia.

Hahmoja on kritisoitu tylsiksi ja ymmärrän miksi. Pidin tästä poppoosta joka tapauksessa. Sankaritar Jyn Erso ei ollut kaikessa hyvä Mary Sue, vaan henkisten arpien rikki runtelema ja katkeroitunut selviytyjä. Hän ei piittaa kapinaliitosta, ei muusta kuin elossa pysymisestä. Heidän puolelle hän silti päätyy, vastahakoisesti ja vain onnettoman sattuman kautta; ei joka gimma ole Kuolontähden suunnittelijan tytär. Jyn ja häntä ympäröivä resuinen joukko käyvät taisteluun melkein vailla toivoa – melkein, sillä juuri se viimeinen valonpilkahdus saa heidät viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen. He todistavat omin silmin Kuolontähden tulivoiman ja tietävät mitä tulisi tehdä: saattaa sen piirustukset kapinaliiton haltuun, jotta sen heikkous voitaisiin löytää. Tehtävä on lähes tuhoon tuomittu ja tuhoon he kulkevatkin, aivan joka iikka. Tämä oli suorastaan tyrmistyttävää, kuinka hahmot yksi kerrallaan kuolevat. Pidin siitä. Urheuden ja uhrivalmiuden teema vetoaa minuun, ja varsinkaan näin nykypäivänä ei sitä liikaa näe. Usein niiden, joilta vielä löytyy tahtoa uhrata itsensä suuremman asian hyväksi, katsotaan edustavan vain terrorismia ja fanatismia. Totta tosiaan, uhrimieli on heidän käyttövoimansa. Samalla unohtuu, että sen voimalla kävivät myös talvisodan ja ristiretkien soturit taistoonsa.

Esteettisesti elokuva oli silmiä hivelevän upea. Harvoin ovat tähtihävittäjät yhtä hyviltä näyttäneet, maataisteluakin todistin sellaisena kuin sitä voi tuossa universumissa odottaa näkevänsä. CGI toimi ja oikeat lavasteet olivat huolella pykättyjä. Miinusta tulee soundtrackista, joka oli varsin mitäänsanomaton vanhat teemat poislukien. Ja kuten kaikessa oikeassa fantasiassa, sisälsivät muutamat hetket ihmeen tuntua. Miltä näyttäisikään, jos metallinen kuu - ei vaan massiivinen avaruusasema  - nousisi planeetan horisontista?

On erikseen mainittava lopun majesteettinen kohtaus, jossa joukko pelokkaita kapinallissotilaita tähtää aseillaan pimeään käytävään. Vain konemainen hengitys kuuluu, kunnes verenpunainen hehku täyttää tilan ja tuhoaja galaksin vapaiden kansojen painajaisista ruumiillistuu heidän silmiensä eteen.

HELP US!!

Päivän Noomit

The Midnight - Kick Drums & Red Wine

Kesä on paras vuodenaika ja aivan erityisesti sen alku. Kaikki on kirkkaanvihreää ja tuoretta, tuomet tuoksuvat ja yön huurut huumaavat.

Kuivat luut

...jäävät käteen. Jo kolmatta kertaa Suomi hävisi pronssiottelunsa tällä vuosikymmenellä. Suomen peli ei ollut taaskaan kaunista katsottavaa, mutta yllättävän pienestä jäi kaikki taas kiinni. Venäjän karattua 4-0 -johtoon toisessa erässä, näytti kaikki olevan jo paketissa. Kun ryssien peli lähtee lentoon, se lähtee kunnolla. Totesin kuitenkin, että ottelua olisi vielä puolitoista erää jäljellä. Orastava katastrofi saatiin kuin saatiin käännettyä taisteluksi ja leijonat kampesivat itsensä vielä maalin päähän. Venakoilla tutisi maila ja henki kääntyi ylösalaisin. Kävi kuitenkin niin, että hyvä kiri katkesi Kucherovin soolomaaliin; tulee mieleen MM-finaali 2007, kun Rick Nash katkaisi Suomen hyvän kirin alkuunsa 4-2 -osumallaan.

Suomi taisteli ja kaatui saappaat jalassa, pisteet siitä. Viime minuutille asti väännettiin ja saatiin jopa paikkoja. Pronssit menivät kuitenkin Venäjälle, näin on. Mikä on turnauksen saldo? Se on huono. Suomi pelasi vain yhden onnistuneen pelin, ja se oli puolivälierä Yhdysvaltoja vastaan. Sebastian Aho ja Mikko Rantanen nousevat Suomen onnistujista esiin, mutta eivät olleet vailla puutteita hekään. Ensin mainittu oli pisteistään huolimatta plus/miinus -tilastossa nollilla, ja viimeksi mainittu tuntui kokoonsa nähden turhan pehmeältä fyysisissä kamppailuissa.

Tuomioni valmennukselle: en osaa sanoa. En edelleenkään pidä Marjamäen matelevasta pelityylistä ja näkisin mielelläni uutta verta koko valmennustiimin leveydeltä. Uskon kuitenkin, että jääkiekkoliitto antaa hänelle jatkomahdollisuuden. Ja kuka tietää, josko hän oppisi virheistään. Kenties hän kykenee jalostamaan taktiikastaan voittavaa kiekkoa, jollaista nähtiin USA-ottelussa. Siinä pelin hidastaminen onnistui juuri eikä melkein, joten kenties kilpikonnakiekko ei ole vielä kuollut pelityylinä.

Marjamäen kritisointi meni aika ajoin överiksi ja taisin itsekin vaatia hänen heivaamistaan kesken turnauksen. Ja on siis muistettava, että pelaajamateriaalin heikkous oli myös rajoittavana tekijänä. Tai sanotaanko näin: paperilla Suomen joukkue vaikutti vähintään keskitasoiselta, eli epäonnistuminen oli seurausta monien pelaajien alisuoriutumisesta. Väitän että esimerkiksi Valtteri Filppula, Juha-Matti Aaltonen ja Jesse Puljujärvi vetivät kisat alta oman rimansa. Puolustajat olivat epävarmoja läpi turnauksen. Julius Honka osoitti kiitettävää pelirohkeutta, mutta teki myös paljon virheitä. Laukaukset olivat kaikilla kautta linjan huonoja, kuinka iso prosentti kilpistyikään heti ensimmäiseen blokkaajaan?

Mitä toivoisin tulevaisuudelta? Nopeampia luistelijoita, pelivauhtia Suomi ennen kaikkea tarvitsee. Ja jotta pelivauhtia voisi lisätä, tarvitaan siihen kykeneviä pelaajia. Suomalainen kiekkoilu on korostanut liikaa puurtamista taidon kustannuksella ja häikäiseviä yksilöitä kaipaisin enemmän. Jos Puljujärvestä saadaan hiottua myös aikuistasolla pärjäävä pelaaja, olisi hänessa esimerkkiä. Iso koko ja nopeus on yhdistelmä, jollaista ei useinkaan näe.

Mut vittu kuitenkin. Saatanan ryssät.

EDIT. En tiedä mitä tapahtui, mutta huomasin ensimmäistä kertaa koskaan kannattavani Ruotsia. Minä jännitin Tre Kronorin puolesta finaaliottelussa. Kenties osasyynä oli Kanadan liika dominointi viime vuosina, kaksi peräkkäistä mestaruutta on aivan tarpeeksi; oli heidänkin aika maistaa taas häviämisen katkeraa kalkkia. Oli aika osoittaa, että eurooppalainen kiekko ei taivu pohjoisamerikkalaisen edessä. Ruotsi oli kova ja tällä kertaa paras.

Kyllä finaalissa oli aivan oikeat joukkueet myös. Tasaista vääntöä puolin ja toisin, vähän virheitä ja tarkkaa puolustamista. Maaleja olisin kaivannut enemmän, varsinkin kun Ruotsin ainokainen varsinaisella peliajalla oli tyypillistä hannuhanhea. Vauhtia pelissä oli, varsinkin jatkoajalla. Kaihoisasti katselin sitä ajatellen, että kenties jonain päivänä kauniina myös Suomi samaan pystyy.

Det skulle bli jättekiva.

Huh hah hei ja turpaan tuli

Kyllähän svedupellet iskivät suomipojan niin maan rakoon, ettei jäänyt mitään epäselvyyksiä. Ruotsin rosterissa oli niin hurjasti leveyttä verrattuna meihin, että tasoero tuli väkisinkin näkyviin. Nicklas Bäckströmin, Victor Hedmanin ja William Nylanderin kaltaiset veikot osoittivat olevansa hurjia pelaajia. Ei Suomi paikoille juuri päässyt ja Ruotsi loi vastaavasti omiaan. Ylivoimalla Tre kronor oli sananmukaisesti ylivoimainen ja iski kaksi maalia.

Tällä hetkellä ei oikeastaan edes juuri vituta. Ei tuolla pelillä kovin pitkälle olisi pötkitty jotain Kanadaa vastaan. Yritystä oli ja taisteluhenkeä paikoitellen, mutta Ruotsi oli parempi. Piste.

Win the right games

...sanoi Juhani Tamminen. Ensimmäinen kuolemanpeli ja Suomi pelasi parhaan ottelunsa. Ei kaunista kiekkoa ja leijonat oli enemmän ottavana osapuolena. Mutta nyt näytti siltä, että Suomen hidastava taktiikka jopa toimi. Jenkit pysyivät poissa vaarallisimmilta tekopaikoilta ja Harri Säteri oli maalilla varma. Kaksi häkkiä tarvittiin voittoon ja toinen niistä oli varsin maukasta namuttelua.

Voisiko tässä olla aineksia todelliseen kasvutarinaan? Kuten 2014, Suomi sai taistella jo puolivälieräpaikasta kynsin hampain ja nyt olemmekin mitalipeleissä. Tästä voi tulla vielä kutkuttavaa. Vaikka peruspelaamiseen tarvitaan vielä lisää varmuutta, pidin Suomen taistelevammasta asenteesta.

MM-väliraportti

Kuluneet MM-kisat ovat olleet tuskastuttavat. En ole aikuistasolla koskaan nähnyt leijonajengiä näin lukossa. Peruspelistä alkaen ei oikein mikään ole kulkenut; syötöt eivät mene omille lapaan, omasta päädystä ei päästä pois, karvauksen alla murrutaan ja lähes jokainen kaksinkamppailu hävitään. Ylivoima on tehotonta, alivoima on huonoa. Ennen kaikkea peli on ollut tylsää ja rumaa, sitä on ollut inhottavaa katsella. Ei paloa, ei mielikuvitusta näkyvissä.

Suomen rosteri ei ole ollut lukuisten kieltäytymisten vuoksi paras mahdollinen. Mutta Suomi on pelannut parempaa kiekkoa huonommillakin joukkueilla. Syyttävä sormi osoittaa valmennukseen, joka on iskenyt pelaajille raskaat kahleet jalkaan. Yritetään pelata niin tarkasti, että kaikenlainen rentous ja peli-ilo ovat tiessään. En ymmärrä kiekkoilua syvällisesti, mutta sokeakin sen kepillään näkee ettei näillä aataminaikuisilla viivelähdöillä enää nykykiekossa pärjätä. Vielä muutama vuosi sitten puolustusvoittoinen pelin hidastaminen ja hitaat lähdöt toivat menestystä, mutta tilanne on sittemmin muuttunut. Pelistä on tullut aina vain nopeampaa ja hyökkäysten nopeaan kääntämiseen perustuvaa. Suomi on muita maita yksiselitteisesti jäljessä. Kun jo Ranska tajuaa hyödyntää Suomen heikkoa kohtaa paineistamalla hyökkäyspäässään rajusti, olisi aikalisän paikka.

En ole koskaan pitänyt pelitapaa korostavasta kiekosta, jossa oleellista on toimia kaavan mukaan. On totta, että Suomella on ollut siihen hyvä syy. Hyvistä pelaajistamme huolimatta meillä ei ole lähimainkaan samaa syvyyttä osaamisessa kuin vaikkapa Ruotsilla, Venäjällä ja Kanadalla. Tarkalla pelitavalla on pyritty kompensoimaan pelaajamateriaalin puutteita ja puristamaan jätkistä paras teho irti. Tiettyyn rajaan asti sellainen toimiikin. Mutta jos pelin kärki on puolustuksessa ja virheiden välttelyssä, vähenee pelistä hauskuus. Itse tahdon ennen kaikkea nähdä yksilösuorituksia ja luovia ratkaisuja, en virkamieskiekkoa. Parhaat hetket jääkiekossa ovat juuri niitä, kun pelikirja lakkaa hetkeksi olemasta ja jäljelle jää vain pelaaja, vastustaja sekä kiekko: näin syntyivät Granundin ilmaveivi sekä viimevuotisten junnukisojen kultamaali (tuoreena esimerkkinä myös Slovenia-ottelun ratkaisu, joka syntyi Sebastian Ahon heittäessä hetkeksi pelikirjan mielestään ja ratkaisemalla pelin yksilösuorituksella).

Ei niin, että viivelähdöt tai pelin tahdistaminen olisivat itsessään pahasta. Ne ovat taktisia ratkaisuja muiden joukossa. Mutta kun tuota kaikkea tehdään potenssiin kolme, on jotain vialla. Kun kanadalaisetkin kiekkoasiantuntijat kiinnittivät huomiota leijonien etanavauhtiin, on syytä huolestua. Marjamäen on syytä miettiä asioita monta kertaan uudelleen tai polttelee vielä tuli pyrstön alla. En pidä tipan tippaa hänen tyylistään johtaa Suomen peliä, eikä tähänastinen track-record ole myöskään mairitteleva; alkaen viimesyksyisestä world cupista, ovat leijonat hävinneet Marjamäen komennuksessa (pun intended) leijonaosan peleistään. Sen lisäksi, että pelitapa on matelevaa roskaa, ei Marjamäki ole myöskään saanut innostettua pelaajia oikeanlaiseen paloon.

Kaikkea ei voida kuitenkaan valmentajan niskaan kaataa. Myös pelaajat ovat mokailleet luvattoman paljon, eikä maalivahtiosasto vakuuta. Viimeksi mainittuun on usein voitu hädässä luottaa, mutta näin ei ole laita nyt. Sebastian Aho on väläytellyt osaamistaan, mutta tehnyt useita maaliin johtaneita virheitä. Jesse Puljujärvi on ollut harmittavan vaisu. Pakisto on sählännyt ajoittain miten sattuu. Paperilla Suomen kalusto näyttäisi olevan kunnossa, mutta on helissyt objektiivisesti huonompia maita vastaan. Jokin joukkueen sisäisessä kemiassa hiertää niin, ettei peli lähde lentoon.

Mutta on hyviäkin uutisia. Ainakin viimeiset kaksi peliä ovat olleet lähtötasoon nähden huomattavasti pirteämpiä esityksiä. Syötöt napsahtavat yhä useammin kohdilleen, pelinopeus on kasvanut ja taistelutahto lisääntynyt. Aika ajoin pelissä näkyy sitä leijona-asennetta, josta on tosi suomikiekkoilija tehty. Kanada-matsissa Suomi teki hyökkäyksiään enemmän nopeista käännöistä ja piti yllä hyvää tempoa niin, että peli oli paikoin viihdyttävää. 5-2 -tappiosta huolimatta oli tätä Suomen paras peli tähän asti. Erityisen paljon tykkään Julius Hongan otteista. Hän uskaltaa puolustajana tuoda kiekkoa korkealle ylös ja yrittää itse jopa ratkaisuja. Juuri hänen esimerkkinsä mukaista pelirohkeutta kaipaisin muiltakin.

Olen erittäin pettynyt Marjamäkeen ja huutanut hänelle potkuja jo useaan otteeseen. Mutta lopullisen tuomion annan vasta turnauksen jälkeen. Jos hän kykenee sopeuttamaan pelikirjaansa nykyisessä tilanteessa ja hilaamaan Suomea pudotuspeleissä kohti finaalia, voin oikaista mielipidettäni. Suomella ei ole vahva joukkue, mutta ei sysipaskakaan. Nostan hattua, jos tästä sakista saadaan piiskattua kullasta taisteleva leijonalauma.

Äitienpäivänä, äidin muistolle

Noin vuosi sitten nukkui äitini pois. Syövän kalvamana päättyi hänen tiensä liian varhain. Kuukausien ajan sitä vastaan taisteltiin, kunnes mitään ei ollut enää tehtävissä. Sytostaatteja ja laihtumista, viikko viikolta hän riutui entistä enemmän. Ensin meni tumma ja paksu pehko päälaelta ja pikku hiljaa voimatkin. Toki oli alussa toiveita, mutta sisäelimissä levinnyt pahalaatuinen syöpä oli siinä vaiheessa voittamaton; huomaamatta se oli saanut kehittyä liian pitkään. Tietenkään sitä ei halunnut myöntää asiaa ennen kuin hoito lopullisesti keskeytettiin. Ne lääkkeiksi kutsut myrkyt olisivat vain jouduttaneet loppua.

Joulu meni vielä varsin hyvillä mielin ja tein äitini kanssa kävelyjä paukkupakkasissa. Aurinko ja valoilmiöt koristivat talvista taivasta, eikä tulevaa tahtonut liikaa miettiä. Kaiken aikaa oli kuitenkin sairauden heittämä varjo elämän yllä. Kun hoidotkaan eivät tehonneet ja lopullinen tuomio ilmeni, paheni äitini mieliala. Mitä muuta voisikaan odottaa, vain harva kykenee astumaan kuolemaansa tyynesti. Ei hän epätoivoinen ollut, mutta vihainen. Hän tunsi itsensä petetyksi, koska sairaus oli havaittu niin myöhään. Kävelylenkit äitini kanssa lyhenivät sitä mukaa kuin hänen voimansa ehtyivät. Pian ei kävelty enää ollenkaan ja saattohoito kutsui.

Sairauden loppuvaihe oli sotkuinen ja kivulias. Vaikea sanoa, kuinka paljon äitini todella kärsi, koska hän ei juuri ollenkaan valitellut kivuistaan. Ei turhasta valittaminen noin muutenkaan ollut hänelle luonteenomaista. Saattohoitokodissa hänen oli kuitenkin parempi olla kuin sairaalassa. En ole koskaan nähnyt henkilökuntaa, joka olisi niin kärsivällistä ja empaattista. Kuinka voimakkaita ihmisiä heidän täytyykään olla, kun ovat kuoleman kanssa koko ajan tekemisissä. Ja kuitenkaan heidän otteistaan ei huokunut kyllästynyt rutiini, vaan he hoitivat äitiäni kuin omaa sukulaistaan.

Viime vuonna äitienpäivänä näin äitini viimeistä kertaa tajuissaan ja puhuin hänen kanssaan. Kerroin vapunvietosta ystävieni kanssa, ja hän kuunteli silminnähden iloissaan. Kerroin, että pääsisin työhaastatteluun uuteen harjoittelupaikkaan. Hymyillen hän viittoili, että olisimme hetken hiljaa, enempää ei tarvitsisi kertoa. Hetken päästä olin jo lähtöä tekemässä ja kuulin hänen viimeiset jäähyväisensä.

Muutaman päivän kuluttua tila huononi ja hän vaipui tajunnan rajamaille. Seurasi pitkä yö ja pitkiä tunteja saattohoitokodin huoneessa. Olin pahalla tuulella, tahdoin että kaikki olisi jo ohi. Valvominen ja odottaminen olivat tuskaa. Vanhin veljeni kuitenkin soitti kertoakseen uutisia: vaimo oli sairaalassa, synnytys oli alkanut. Kerroimme äidille ja hän pienellä eleellä reagoi. Viimeisenä päivänään hän tulisi isoäidiksi, elämän kiertokulku tehtynä kouriintuntuvaksi. Kenties hän tämän kuultuaan saattoi päästää irti, sillä loppu tuli nopeasti. Hengitys korisi kaikesta kurkkuun kerääntyneestä nesteestä, joka veto kävi työläämmäksi. Isäni ja minä pitelimme häntä käsistä, kun viimeiset henkäykset kävivät. Sitten se oli ohitse ja hän poissa.

Kuukausien aikana, joina osasin kuolemaa odottaa, en tuntenut oikein mitään. Tuona hetkenä iski suru kuitenkin tavalla, jota en ollut ennen kokenut. Ja miten olisinkaan voinut. En kuitenkaan tuntenut katkeruutta tai epätoivoa. Kuolema tuli liian aikaisin, mutta ei tuntunut mielivaltaiselta. Ristiriitaisista tunteistaan huolimatta myös äitini pystyi viimeisinä viikkoinaan suhtautumaan asiaan arvokkuudella, hän ei tahtonut takertua. Tunsin sinä päivänä ja sen jälkeen, että kaikki oli tapahtunut syystä. Oliko se sattumaa, että hänen lapsenlapsena ja minun veljentyttäreni syntyi samana päivänä? Näinhän meille kerrotaan, että kaikki on determinoitua tai sattumaa. Tarkoitusta on turha etsiä mistään. Isänikin sanoi murheen murtamana, että ”se on poissa nyt, kaikki pyyhkiytynyt luonnon bittiavaruuteen”. Mutta minä kieltäydyn uskomasta näin. Kuolema ei ole loppu, emme voi vain kadota jäljettömiin. Äitini poismeno oli viimeisiä askeleita paluumatkallani kristinuskoon. Tämä maailma ei ole vain mieletöntä algoritmia, jossa aine muuttaa muotoaan yhtä mielettömissä sykleissä. Äitini on tuolla jossain ja hänen on nyt parempi olla.

Äitini lienee ainoa ihminen maailmassa, johon koskaan tunsin suurempaa kiintymystä. Välitän muistakin perheenjäsenistäni, mutta oma äiti on aina jotain muuta. Ei kai sitä kieltää voi, että olen aina ollut aika mammanpoika. Hän oli ainoa ihminen, jonka ehdottomaan rakkauteen saatoin uskoa vailla epäilyksen häivää. Isäni välittää minusta, veljeni ja jokunen ystäväni. Oma äiti on silti jotain muuta. Mitä minä teen täällä ilman häntä? Nyt, kun en voi kertoa jokapäiväisiä kuulumisiani hänelle? Olen yksin viihtyvä ja olen parhaimmillani ollut puoli vuotta erossa perheestäni. Jollain tavalla en tarvitse juuri ketään, mutta rakastaako minua enää kukaan? Niin syrjään kuin olen aika ajoin vetäytynytkin, olen tehnyt sen tietäen että minua rakastetaan. Voinko luottaa siihen enää, en oikein tiedä.

Paljon tuskaa äidilleni tuotin. Hän odotti opiskelu-uraltani paljon ja vähän sai. Tuotin hänelle pettymyksiä ja huolta. Ei hän kuitenkaan koskaan rankaissut tai ollut edes kunnolla vihainen. Mitä tahansa teinkään, sain aina anteeksi. Miten sellainen voi olla mahdollista, kun ei ole edes katumusta itse osoittanut. Miten sainkaan äidin, jota vastaan piittaamatta rikoin ja jolta sain vain armoa. Hän paiski töitä ja huolehti minusta. Perheen iltatähtenä olin erityinen suosikki ja tottunut huomioon ja hellyyteen. Vastavuoroisesti en koskaan osannut kunnolla häntä kiittää. Muutama vuosi sitten, syvimmässä epätoivossani kirjoitin hänelle postia ja kerroin rakastavani häntä. Niitä sanoja en olisi voinut enkä voisi sanoa koskaan ääneen. Mutta sainpa ilmaistua edes sen verran.

Elämä menee eteenpäin. Paradoksaalista tai ei, tunsin vuosi sitten enemmän toiveikkuutta kuin kenties koskaan. Kaikesta vääryyksistä ja tuskasta huolimatta tunsin ja tunnen olevani siunattu. Äidilläni ei ole hätää, minulla ei ole hätää. Leposija hänelle pedattiin isänsä viereen ja pitkä uni jatkuu. Ne, joilla on vielä äitinsä mukanaan, omistan seuraavat sanat:

"Historically, such human beings have existed. Human beings who have worked - worked hard - all their lives with no other motive than their love and devotion; who have literally given their lives for others, out of love and devotion. Human beings who have no sense of having made any sacrifice; who cannot imagine any other way of life than giving their lives for others - out of love and devotion. In general, such human beings are invariably women."

                    -Michel Houellebecq

Mitä Dirty Harry sanoi?

Do you feel lucky punk? Paitsi, ettei hän koskaan sanonut noin. Repliikki menee:

You got to ask yourself one question: do I feel lucky? Well, do you, punk?

Kyseessä ei ole mitenkään tavaton ilmiö. Ihmiset muistavat repliikkejä hieman väärin, ja ne jäävät elämään. Kuten rikkinäinen puhelin, joka ei kunnolla välitä alkuperäistä ääntä, välittyy uusille ihmisille muuttunut viesti. Joskus kyseessä on alkuperäisen sisällön variaatio, joskus jopa olemattoman asian kuvitteleminen. Muisti on epäluotettava ja vääristää menneisyyttä. On lukuisia elokuvia, joista muistan olemattomia. Kohtauksia, joissa elävästi muistan tapahtuneen sellaista, mitä ei sitten tapahtunutkaan.

Ilmiölle löytyy nimikin, Mandela-efekti. Nimensä ilmiö sai siitä, että useat ihmiset muistavat Nelson Mandelan kuolleen vankilassa. Ennen kaikkea sillä kuitenkin viitataan populaarikulttuuriin liittyviin valemuistoihin. Se, jonka itse voin muistaa, liittyy erääseen Disneyn logo-animaatioon. Minulla on näet muistikuva videosta, jossa Helinä-keiju sauvallaan piirtää Walt Disneyn nimikirjaimet yötaivaalle, violetin linnan yläpuolelle. Etsiessäni kuumeisesti juuri sitä videota törmäsin myös Mandela-efektin käsitteeseen, sillä monilla muillakin tuntuu olevan samankaltainen muistikuva.

Eniten muistikuvaani vastaa tämä video. Muistan oikein yötaivaan, linnan värin sekä Helinä-Keijun. Mutta hän ei piirrä logoa! Ja juuri se on se, minkä monet muistavat (huomautan muuten, että jotkut muistavat piirtämisen erilaisesta videosta). Eli mikä on totuus tässä, onko kyseessä vain muistikuvien sekoittuminen? Se pätkä, mikä nähdään linkittämäni videon lopussa, on erillisestä animaatiosta. Voiko olla, että juuri se on fuusioitunut mielessäni muihin? Todennäköisesti niin, sillä kaikki tuo on nähty lapsuusiässä kauan sitten. On kuitenkin hauskaa leikitellä ajatuksella, että kyseessä olisi jokin kadonnut animaation kappale, jonka vain harvat ja valitut muistavat. Humoristisen tulkinnan mukaan Mandela-efekti johtuu vaihtoehtoisten todellisuuksien tihkumisesta omaamme, mikä selittäisi sitkeään pinttyneet ja todellisuudesta poikkeavat muistikuvat.

Kannattaa katsoa AVGN:n (aka Angry Video Game Nerd) infovideo aiheesta.

Historian loppu?

Tämän päivän vasemmistolaiset harvemmin julistavat uskoaan historian loppuun, yleensä he suoraan kiistävät moiseen edes uskoneen. Ei kuitenkaan ole mahdottoman kauaa siitä, kun Francis Fukuyama esitti teesinsä liberaalin demokratian vääjäämättömästä voitosta. Predestinoitu historiakäsitys on ollut vasemmistolaisen eetoksen ydinmehua sen alusta asti ja viesti on lyhykäisyydessään tämä: kaikki tapahtuu joka tapauksessa, ettekä te voi sille yhtään mitään.

Se, mikä on kulloinkin ollut historian päätepiste, on toki vaihdellut. Milloin se on ollut proletariaatin diktatuuri ja milloin jokin kädenlämpöinen sosiaalidemokraattinen hallusinaatio. Kyseinen historiakäsitys leijuu heidän sanomistensa yllä, kuin se olisi metafyysinen kiinnekohta. Tätä demonstroi viimeksi Anna Kontula, joka kirjoituksessaan ja täydentävissä kommenteissaan tekee varsin selväksi mitä ajattelee: pakolaiset tulevat joka tapauksessa, emmekä voi asialle yhtään mitään.

Kontula ei ole deterministinen sikäli, että hän esittää kuin esittääkin ehdon, jolla kansainvaelluksen hallinta olisi periaatteessa mahdollista. Nimittäin käpertymällä Pohjois-korean kaltaiseksi tyranniaksi olisi rajakontrolli toteutettavissa. Ehto on kuitenkin niin löylynlyömä, että Kontula asettaa sillä oman näkemyksensä käytännössä ehdottomaksi. Emme siis voi valita ketä tai kuinka paljon ihmisiä tänne tulee, vaan ainoastaan sen miten paljon resursseja tahdomme heille antaa. Mitään sijaa ei isänmaallisuudelle jää vaan valittavana on täydellinen alistuminen taikka Pohjois-Korea. Yhteiskunta rakennettaisiin monikulttuurisen yhteiselon pohjalle, jotta ”sen rakenteet kykenisivät tulevaisuudessa kotouttamaan suurempiakin ihmismääriä”.

Vasemmalla ei olla valmiita asettamaan mitään rajoja sille, ketä rajojemme yli tulee. Ehkä kaikki siellä eivät ajattele näin, mutta se on merkityksetöntä. Kontula ei edusta ääriajattelua vaan liikkeensä tulevaisuutta. Heidän ulostulonsa saavat aina vain totalitaarisempia sävyjä. Oli kyse sitten muukalaisten invaasiosta taikka globalisaatiosta, he julistavat kaiken vääjäämättömyyttä. Turha rimpuilla tai takertua menneeseen, sillä tulevaisuus kuuluu heille. Se kuuluu maailmankansalaisten etujoukolle ja heidän jälkeläisilleen, meidän osamme on vain antautua. Kuulen tässä jotain niin tuttua:

Your culture will adapt to service us. Resistance is futile.

Synkkyyteen ei onneksi ole syytä. Heidän manifestinsa on epävisio, valheiden päälle rakennettu valhe. Se, minkä esimerkiksi juuri Anna Kontula esittää väistämättömänä osana, osoittautuu vähälläkin ajattelulla aivan vääräksi oletukseksi. Rajojen sulkeminen ei ole vain mahdollista vaan lukemattomilla tavoilla mahdollista. Me voisimme upottaa veneet Välimerellä. Me voisimme miinoittaa rajanylityspaikat ja ampua ylittäjät. Voisimme tunkea jokaisen jo sisäpuolelle päässeen uuniin. Toisin kuin Kontula uskoo, väkivalta ei ole mikään hypoteettinen vaihtoehto. Historia osoittaa, että kansanmurhat ja muut raakuudet ovat moneen kertaan toteutuneita skenaarioita. Väkivalta jos mikä on väistämätöntä, mikäli tilanne saa kärjistyä kyllin pitkään. Kuten sadan vuoden takaisessa sisällissodassakin, voivat ne tavalliset suomalaiset olla lopulta valmiita ampumaan tänne pyrkiviä ihmisiä sumeilematta.

Tietenkään ei barbaria ole legitiimi vaihtoehtomme saatikka Pohjois-Korean malli. Vaihtoehtoja kuitenkin on. Mikä tarkalleen ottaen hillitsi muukalaisten tunkua syksyn 2015 jälkeen? Tilannetta helpotti niinkin yksinkertainen asia kuin rajatarkistukset, joita useammat EU-maat ottivat paniikissa käyttöönsä. Unkarissa nostettiin piikkilanka-aidat pystyyn. Mikä on siis se vastustamaton ihmisvirta, joka pysähtyy metalliaitoihin ja raja-asemiin? Sellaista asiaa ei ole. Sitä ei ole sen enempää kuin pysäyttämätöntä puna-armeijaa, joka ei päässyt Karjalan Kannasta pidemmälle. Jos edes voimankäyttö ei takaa pääsyä rajan yli, ei sitä takaa myöskään apostolinkyyti.

Euroopassa ja myös Suomessa me kohtaamme moraalisen dilemman sen suhteen, mitä voimme muukalaisten pysäyttämiseksi tehdä. Itse vedän rajan siihen, ettei voimaa käytetä sen enempää, kuin muukalaisetkaan sitä käyttävät. Mikäli he pyrkivät sisään vain jalkakyydillä, voidaan heidän kulkunsa estää yksinkertaisin fyysisin estein. Ei myöskään laivoja tarvitse upottaa merelle, jos ne voidaan käännyttää. Sikäli kuitenkin kuin muuttopaineen voi olettaa kasvavan, kasvaa myös riski rajavartioinnin raaistumisesta. Voi olla, että ainakin jossain maassa turvaudutaan lopulta mihin tahansa keinoon. Siksi on korostettava päättäväisten ratkaisujen merkitystä nyt. Me voimme hallita sitä ketä tänne tulee ja kuinka paljon.

Ei kannata niellä puheita mahdottomuuksista. Monet nauravat Donald Trumpin suunnitelmille muurista, mutta ketkä nauroivat Kiinan muurille? Eivät ainakaan maata pohjoisesta maata uhanneet paimentolaisheimot, joita sen avulla pideltiin kurissa. Muuri ei ollut aukoton, ei estänyt kaikkia invaasioita ja lopulta menetti merkityksensä. Mutta enemmän kuin fyysinen este, oli se henkinen osoitus kansan puolustustahdosta. Kiina kulutti vuosisatojen läpi valtavat määrät resursseja vetääkseen rajan sivilisaationsa ja barbaarien välille. Se viestitti uhmaa ja taisteluhenkeä, joka loistaa poissaolollaan vasemmiston alistuneissa äänenpainoissa. Kuka haluaa elää eunukkina, jonka osana on sanoa vain ”kyllä herra”. Globalistit ja vasemmisto esittävät tulevaisuuden vaihtoehdottomana, mitä se ei tietenkään ole. He ovat ämmiä, me olemme vaihtoehto. Me emme antaudu, eivätkä he voi sille yhtään mitään.

Not tired of winning.

Voi jeesus kristus perkele!

Ilmeeni, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue häviää 3-0 -johtoasemasta:

MM-höntsät alkaa!

Perjantai, aivot narikkaan. Jokakeväiset kiakkokisat koittavat ja Suomi kohtaa Valko-Venäjän.

Tarvitaan Suamenlejjonaa!

Nyt on mulla nakkimuki
On siinä monta nakkii
Muttei mitään turhaa paskaa
Niinku kuivaa sämpylää
Vaan pelkkää nakkii, vähän sinappii
On hyvä mennä kattoo matsii

Teeeeeepsi voittaa tänään NIIN VITUSTI!!!

JA MULLA ON NAKKIMUKI!

NANNANNANNAKKIMUKI NANNANNANANAKKIMUKI!!!
...

EDIT. Olipas paska matsi. Tervaista taaperrusta Valko-Venäjää vastaan, ei hyvältä näytä. Jaksaaneeko sitä katsoa tulevia otteluita, jos ei meno tästä parane.

EDIT 2. No, on sitä Suomi ennenkin parantanut otteitaan kisojen edetessä. Mut vittu saatana.

EDIT 8.5. HOMOT!

Supermokutusta Ylellä

Joskus tulen uteliaisuuttani avanneeksi Yle Areenan. Siellä on kaikenlaista ohjelmaa, sarjaa ja sen sellaista. Koskaan ei voi tietää, mitä kiinnostavaa löytyy. Yle ei kuitenkaan olisi Yle, mikäli se ei obsessiivisen natsidokumenttien esittämisen lisäksi antaisi panostaan mokutuksen alttarilla. Kokeilinpa heti etusivulla komeilevaa Skam -nuortensarjaa, aavistamatta millaisen töötin saisinkaan naamalleni: neekereitä, hiekkaneekereitä, muslimeja, homoja, räppiä ja degeneraatiota. Kaiken yllä leijuu yleinen neekeriys, jonkinlainen gansta-asenne. Pientä rajaa hei, tällaisen kuorman alle nääntyy.

Katsoin kuitenkin kolme jaksoa putkeen, sillä sarja on yllättävän koukuttava. Tuhtiakin tuhdimmasta mokuannoksesta huolimatta ovat aiheet melko tavanomaista teinihömppää kipuiluineen, flirttailuineen ja draamailuineen. Muistuu mieleen vähän True Blood ja se kuinka kevytviihde vie helposti mukanaan. Yritän pysyä erossa moisesta, sillä aikani on kallista. Joskus tällaista on joka tapauksessa mukava katsoa, kunhan vain virittäytyy oikeaan mielentilaan ja luopuu ennakkoluuloistaan; teinihölmöilyyn on hauska eläytyä. En tietenkään lakkaa tuomisemasta sitä, että valkoinen nuoriso imitoi neekereitä. Bling-bling -estetiikka on eurooppalaiselle hengelle vieras roskaväen symboli.

On kuitenkin tunnustettava, että pääosaa esittävä muslimineitokainen on ylimaallisen kaunis. Hänen vangitsevat kasvonsa ovat yksi syy, miksi edes vaivauduin.