Bättre Folk

Objektiivisilla mittareilla suomenruotsalaiset ovat meihin tsuhniin nähden noin kaikessa parempia: he ovat terveempiä, pitkäikäisempiä, varakkaampia ja onnellisempia. Moraalisen paremmuuden suhteen on ehkä vaikea sanoa mitään, voi olla että olemme heihin nähden alamittaisia siinäkin kategoriassa. Kun rinnallamme on halki vuosisatojen elänyt näin menestyvien ihmisen yhteisö, on se ollut omiaan ruokkimaan erästä perisuomalaista tunnetta, kateutta. Otsikon nimityskin suorastaan tihkuu kaunaa ja syrjäpöydässä purnaavan Matti Meikäläisen jupinaa. Viimeksi pari päivää sitten pääsin oppilaitoksen ruokalassa kuuntelemaan tätä, kun ”ei meidän rahvaiden seura hurreille kelpaa”. Ja totta tosiaan, ryhmämme suomenruotsalaiset jäsenet olivat päättäneet istuutua peräti kahden pöydän päähän meistä.

Samaistun kateuteen ja ymmärrän miksi nuo iloiset rannikoiden herraskaiset ärsyttävät. Toisaalta minua huvittaa se, katkeruuden alkulähde alemmuuskompleksissa on niin ilmiselvää. Neekerit voivat Amerikassa syyttää orjuuden taakasta ja juutalaiset kaikkialla maailmassa vedota holokaustiin. Suomalaisilla ei taas ole uhrikertomusta, johon takertua. Emme voi syyttää hurreja riistosta, ryhmäetua ajavasta suhmuroinnista korkeintaan. Katkeruuden taustalla onkin epämieluisa ajatus, että me tavalliset suomalaiset todella olemme vähän luusereita heihin nähden. Pohjoinen mentaliteettimme on aina kannustanut reiluuteen ja tasajakoon, mitä on kuitenkin varjostanut patologinen kateellisuus. Suomi ei ole syyttä suotta sosiaalidemokratian luvattu maa, tasapäistäminen ja keskinkertaisuuden ihannointi elävät meillä vahvoina. Ottaa koville katsoa yksilön menestystä, ja erityisen koville ottaa todistaa kokonaisen ryhmän voittokulkua.

Joka kansalla on varjopuolensa, eikä niistä voi täysin päästä eroon. Niiden kanssa on tultava toimeen, ja se pätee myös suomalaiseen kateuteen. En kuitenkaan katso sopivaksi ruokkia tätä myrkkyä, päinvastoin olisi itse kunkin tehtävänä pitää sitä puoltaan kurissa. Sen sijaan, että kostonhimoisina tiirailisimme suomenruotsalaisten pöytiin, saisimme miettiä mitä voimme oppia heiltä. Miksi he ovat onnellisempia, löytyykö selitys tiiviistä yhteisöllisyydestä? Ja jos löytyy, mikä tuossa yhteisöllisyydessä luo sitä hyvää henkeä? Nämä ovat avoimia kysymyksiä, joihin en lähde tässä vastaamaan. Pointti on, että suomalaisten olisi aika korjata asenteensa. Kansallismielisten ja etenkin perussuomalaisten suuri virhe on ollut ryhtyä painimaan pakkoruotsikysymyksen kaltaisten trivialiteettien kanssa ja ryhtyä lietsomaan pinnan alla kytevää katkeruutta. Realiteetti on joka tapauksessa tämä: suomenruotsalaisilla on rahaa ja valtaa, heillä on henkistä pääomaa. Ei ole ollut järjen hiventäkään vieroittaa näin tärkeää vähemmistöä isänmaan asialta vain halvan retoriikan vuoksi.

Suomenruotsalaiset olivat avainasemassa, kun maamme identiteettiä rakennettiin. Uskon, että kansallinen renessanssi tarvitsee taas heidän panostaan. Kysymys kuuluukin, voiko heitä saada enää puolellemme? Jos jakolinjat ovat peruuttamattomia, vahinko on jo tapahtunut. Tämä on harmillista ja siinä piilee myös varoituksen sana ruotsia puhuvalle vähemmistöllemme: ryhtyessänne globalisimin ja monikulttuurisuuden airuiksi, asuitte vaaralliseen peliin. Teille kysymys on epäilemättä eksoottisista ravintoloista ja uusista mielenkiintoisista ihmisistä. Me suomalaiset näemme asiat kuitenkin toisin. Kun maamme oli nuori, olitte eliittiä ja silti kansamme puolella. Tänään olette yhäti eliittiä, mutta kansaamme vastaan. Historia opettaa, että näistä asetelmista on syntynyt veristä jälkeä kerta toisensa jälkeen. Suomalaisten puolesta olen huolestunut sielumme tilasta, teidän osaltanne jostain konkreettisemmasta. Me jaamme saman maan, mutta jaammeko enää samaa kohtaloa?

PS. Jos joku luulee minun puhuvan suotuisasti hurreista, koska minulla olisi oma lehmä ojassa, ei se luulo ole tiedon väärti. Olen neljänneshurri, mutta vain biologisesti. Tuttava- ja perhepiiriini ei kuulu ensimmäistäkään suomenruotsalaista. Elämäni olen viettänyt pottunokkana pottunokkien seurassa.