Trump tulee ja tappaa

Uncle Donald on pannut hösseliksi, eikä välitä vastalauseista:

Ensimmäinen viikko on takana ja tehtyjen päätösten tahti on ollut murskaava. Obamacare roskikseen, TPP jäihin, maahantunkeutujat ulos ja muuri pystyyn. Eikä tuossa ole edes kaikki. Media ei pysy perässä, eivätkä viholliset tiedä mitä ajatella. Myös minä pidin Trumpia puhtaana opportunistina, joka tuskin pitäisi ensimmäistäkään lupaustaan. Tällä menolla joudun vielä syömään sanani. On tietysti yksi asia antaa käskyjä ja toinen panna niitä toimeen. Mutta alku on vähintäänkin lupaava, now arrives the hour of action.

Olen edelleen epäileväinen, ja pidän Trumpia vastenmielisenä. Mutta, mutta. Hän kyykyttää presidenttinäkin mediaa suvereenisti, odotusten vastaisesti hän ei ole pehmentänyt otteitaan. Katsokaapa tätäkin klippiä, hän antaa verbaalisen nyrkiniskun vasten toimittajan kasvoja: you are fake news. Onko kukaan USA:n presidentti koskaan tehnyt mitään tällaista? Hän ei ole vain immuuni medialle, vaan vetelee sitä naruista. En tunne pienintäkään sympatiaa toimittajia, tätä nilviäisten ammattikuntaa kohtaan. He ovat vuosikaudet ja kymmenet sanelleet ihmisille mitä ajatella, he tykkäävät kiusata pienempiään. He ovat pakottaneet muut pelaamaan sääntöjensä mukaan. Nyt on kehässä isompi kiusaaja, joka pakottaa heidät pelaamaan uusien sääntöjen mukaan. Media on kuvitellut olevansa isäntä, mutta valkoisen talon herra näyttää heille oikean paikkansa.

Hyvältä näyttää. Liberaalit ja vasemmisto elävät edelleen vaalienjälkeistä psykoosia, koska eivät kykene tunnustamaan todellisuutta. Tämä on sinänsä ymmärrettävää traumaattisissa tilanteissa. Shokkivaiheessa on ominaista tapahtuneen kieltäminen, mitä myöhemmin seuraa asian käsittely masennuksen tai aggression kautta. Lopulta seuraa hyväksyminen.

Are you tired of winning yet?

Vuorossa Sarastus-propagandaa

Rustasin vaihteeksi Sarastus-kelpoista materiaalia, tällä kertaa poliittisen korrektiuden olemuksesta. Vaikka yleisesti vasemmisto samaistetaan korrektiuteen ja oikeisto sen vastakohtaan, ei jakolinja ole lainkaan noin selvä. Lisäksi mietin ylipäätänsä epäkorrektiuden mielekkyyttä.

Poliittinen korrektius on aina ja ennen kaikkea kielenkäytön rampauttamista. Sen tarkoitus on estää ihmisiä puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Sitä kuitenkin voidaan jakaa kahteen lajiin, viattomaan ja pahantahtoiseen. Ensin mainitulle on ominaista loputtomien kiertoilmaisujen keksiminen erilaisista loukkaaviksi koetuista sanoista. Vaikka juuri tämä herättää eniten huvitusta ja huomiota, on se myös harmittominta. Vaikka ”neekeri” ja jopa ”musta” ovat joillekin liian karkeita ilmaisuja, käy sinänsä typerästä termistä ”afroamerikkalainen” ilmi sen todellinen sisältö.

Totalitarismin ydin

Totalitarismin keskeinen piirre on, että siinä kielletään rajojen mahdollisuus. Kun absoluuttisia metafyysisiä ideoita sovelletaan sellaisinaan maalliseen elämään, kuolee järki. Tasa-arvo tarkoittaa silloin, ettei ole enää eroa perheen, kansan ja muukalaisen välillä. Kristinusko opettaa kyllä vihollisen rakastamista, mutta ainakin se puhuu vihollisista. Moderni rajattomuus taas tarkoittaa, että kaikkien ollessa lähimmäisiä ei lopulta kukaan ole lähimmäinen. Posken kääntäminen ei merkitse enää pidättäytymistä tietynlaisesta väkivallasta vaan kaikesta väkivallasta. Totaalipasifisti katsoo vaikka lapsiaan kidutettavan, kunhan oma moraalinen puhtaus säilyy.

Olen fanaatikko ja henkinen totalitaristi. Yritän kuitenkin varoa putoamasta psykologisiin kuoppiini. Suhtaudun siksi epäilyksellä oppeihin, jotka pyrkivät jonkin ideaalin absoluuttiseen toteuttamiseen tai sellaisen torjumiseen. Kun siis torjun tasa-arvon, en torju sitä kaikissa muodoissaan. Jos esimerkiksi oikeudessa ei ratkaisisi ihmisen teko vaan syntyperä, tuhoaisi tämä oikeudenmukaisuuden käsitteen. Torjun liberalismin, mutta en ilmaisunvapautta. Sosialismi on vaarallinen oppi, mutta ajatus reilusta omaisuudenjaosta tärkeä. Uskon, että näissä harhaoppisissa ideologioissa on myös oikeita ajatuksia. Kenties feminismikään ei ole aivan väärässä? Tuokin ajatussuuntaus nousi alun perin vastustamaan yhdenlaista totalitarismia, sukupuoliroolien tyranniaa. Ikävä kyllä se ryhtyi itse tyranniksi ja päätti viedä roolit historian giljotiiniin.

Länsimainen yhteiskunta on ollut monin tavoin hyvä, ehkä jopa paras. Kylmän sodan hävinnyt sosialistiblokki oli niin huono, että jopa omat näkivät sen valheiden lävitse. He eivät luottaneet järjestelmäänsä, koska siihen ei ollut syytä. Meillä oli sen sijaan niin hyvät syyt luottaa omaamme, että luotimme liikaa. Kukaan ei itänaapurissa uskonut Pravdan pajunköyteen, meistä on kuitenkin tullut sokeita omalle propagandallemme. Emme näe demokratiaa yhtenä vaihtoehtona, vaan ainoana oikeana. On suorastaan imperatiivi viedä sitä muualle vaikka väkisin. Antiikin tarinoissa tunnettiin vielä hybris ja sitä seuraava rangaistus. Vasta nyt tunnemme Nemesiksen nahoissamme ja kirous alkaa haihtua.

Mistä oikeastaan edes lähti ajatus demokratian ylivertaisuudesta? Jotkut puhuvat rauhanomaisuudesta, mutta Dresdenin ja Hiroshiman pommitukset sekä Vietnamin sota kertovat jostain muusta. Vastaväitteeksi ei käy, etteivät USA tai Iso-Britannia olleet demokratioita. Tiedän kyllä mikä on sen ideaali, olen puhunutkin siitä. Väitän kuitenkin tässä aiempien puheideni vastaisesti, että demokratia on sitä miten se käytännössä toteutuu. Jos mitään valtiota ei voida nimittää mielekkäästi demokratiaksi, ei Neuvostoliitonkaan voida sanoa olleen kommunistinen. Otan siis itsestäänselvyytenä länsimaisten yhteiskuntien demokraattisuuden, oli se kuinka epätäydellistä hyvänsä.

Demokratian ajatellaan olevan repressiosta ja autoritaarisuudesta vapaata, mikä on tietysti pahimmanlaatuista kukkua.  Se ei voi toteuttaa ihannetta kansanvallasta sellaisenaan ilman, että siitä tulisi anarkiaa. Se ei näin ollen voi antaa poliittista liikkumavapautta vihollisilleen. Jos se niin tekee, se antaisi avaimet omaan tuhoonsa, kuten kansallissosialistien tapauksessa kävi. Suvaitsevaisuus on sen heikkous ja siksi sen pitää viime kädessä vetää rajat, mitä se sallii. Ilman tätä autoritaarista varmistusmekanismia se menettää valtansa. Sen on pakko repressoida vähintään vihollisiaan, suvaita mitä tahansa paitsi antidemokraattisuutta.

Huomaamme, että demokratian ero diktatuuriin ei ole lopulta absoluuttinen vaan asteittainen. Demokratia legitimoidaan viime kädessä sillä, että valitulle joukolle luovutetaan valta. Mekaniikka ei poikkea diktatuurista, joka on myös riippuvainen legitimiteetistään. Vain harva yksinvaltias voi hallita silkalla pelolla ja väkivallalla, ja sellaiset hallinnot ovat yleensä lyhytikäisiä. Siinä missä ei demokratiassa voida sallia mitä tahansa, ei yksinvaltiaskaan voi tehdä mitä tahansa. Hänen on pakko ottaa kansan tahto huomioon tai ottaa riski aseellisesta vallankumouksesta. Ja mikäli kansa on liian heikkoa kumoukseen, voi valtiasta ympäröivä eliitti ryhtyä vallankaappaukseen. Jos demokratia tarvitsee autoritaarisuutta, tarvitaan diktatuurissa populismia.

Vaikka diktatuurit muuttuvat helpoiten totalitaarisiksi, eivät ne ole sitä automaattisesti. Demokratia ei myöskään ole aina paras suoja sitä vastaan, liberaalidemokratiahan on miltei sitä itseään: tarkoitus pyhittää keinot ja kansavaltaa sataa myös pommeina taivaalta. Se ei tunnusta rajoja, ei pienempää yksikköä kuin ihmiskunta. Siksi se on yhtä tekopyhää kuin neuvostokommunismi, se puhuu samaa kieltä. Kun Brezhnev lähetti panssarivaunut Tshekkoslovakiaan, kyseessä ei ollut miehitys vaan veljellinen apu. Kun USA miehitti Irakin, kyseessä oli vapautus. Neuvostoliitossa sensuuri oli avointa, propaganda läpinäkyvää. Täällä se on pahempaa, sensuuri perustuu virallisen mielipiteen tukahduttavaan paineeseen. Eroa yksityisen ja poliittisen välillä ei ole, vaan järjestelmä tunkeutuu kaikkialle elämään. Tämä on seurausta kaikki rajat hylänneestä, absoluuttisesta ajattelumallista. Jos oma ideologia edustaa kaikkea hyvää, on sen nimissä mahdotonta tehdä pahaa. Maa, jossa ei äänestetä, ei ole vain toinen maa vaan absoluuttinen toinen. Sellaiselle on sallittua tehdä mitä hyvänsä. Ei ole ystäviä ja vihollisia, vaan ihmisiä ja taudinaiheuttajia.

Kriittisyydestäni huolimatta en tahdo torjua demokratiaa kokonaan. Näen sen yhtenä mallina, joka toimii tai ei toimi. Diktatuuri voi olla parempi kuin huono demokratia. Se voi olla vakaampi ja turvallisempi, siinä missä epävakaa demokratia synnyttää romahtaessaan despotian. Jos kuitenkin olen valmis hyväksymään myös vahvan autoritaarisen komennon, voinko rehellisesti pitää kiinni esimerkiksi ilmaisunvapaudesta? Yhdessäkään diktatuurissa ei sellaista ole nähdäkseni tunnettu. Poliittinen korrektius voi olla tekopyhää, mutta kukaan ei ainakaan maksa mielipiteestään hengellään (ellet sitten loukkaa muslimeja). Kun lisäksi olen valmis hyväksymään yksivaltiaan, annan mahdollisuuden tyrannialle. Demokratian pohjalla on näet yksi vinha viisaus, jota ei voi kiistää: ”valta turmelee, ja täydellinen valta turmelee täydellisesti”. Näistäkään syistä en voi vastustaa demokratiaa täysin. Kyse on todella rajanvedosta, mihin asti johtajille on annettava valtaa?

Olen vakuuttunut, ettei nykyistä järjestelmää voida korjata. Puoluepolitiikkaa tai kansanvaltaa, ei ristiriitoja voi neuvottelemalla enää ratkoa. Tarvitsemme jonkun näyttämään suuntaa. Sen ei tarvitse välttämättä olla yksinvaltias, mutta valtias kuitenkin. Kekkosen vaikutusvallalla pyhitetty mies voisi hidastaa tuhoa, ehkä parantaa asiaa ja kahta. Kenties valistuneiden viisaiden neuvosto kertoisi mitä tehdä. Mutta missä olisi nuo viisaat miehet, missä uusi Kekkonen? Voimmeko muka vain vaihtaa johtajat, vaihtuvathan he nytkin. Kansaa emme voi vaihtaa. Tunnen, että ongelmamme ja turmiomme on jossain syvemmällä. On epämukava tunne kuin Suomea ei enää olisi, kuin jokin lumous olisi murrettu. Jäljellä on epämääräinen sopimusyhteiskunta, jollaiseen en usko. Kauppiaat tekevät sopimuksia, kansa on lihaa ja verta. Kansa on myös muutakin, jotain osatekijöitään suurempaa. Mitä G.K. Chesterton sanoi:

A nation, however, as it confronts the modern world, is a purely spiritual product.[…]But in each and every case its quality is purely spiritual, or, if you will, purely psychological. It is a moment when five men become a sixth man.

Missä on kuudes mies?

Liberaalin muotokuva

Käsitteet selväksi. Kun puhun liberalismista, puhun vapauden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon kolminaisuudesta. Liberaalien vapaus on yksinkertaisimmillaan ymmärrettynä individualistis-hedonistista: se, mikä ei vahingoita muita eikä rajoita muiden oikeuksia, on sallittua. Suvaitsevaisuus on sitä, mitä veljeys oli jakobiineille. Se on moderni, vesitetty versio kaikkien ihmisten radikaalista yhteenkuuluvuudesta. Tasa-arvo on ihmisten samanlaisuudesta kumpuava hierarkioiden kielto. Se on yhtä aikaa premissi ja tavoite: hierarkioita ei saa olla, koska olemme de jure samanlaisia ja hierarkiat katoavat, kunhan meistä tulee de facto samanlaisia.

On syytä ymmärtää, ettei liberalismin vastaisuuteni johdu ainoastaan kyseisen ideologian käytännön ristiriidoista, vaan ensisijassa sen periaatteista itsestään. En pidä liberalismia edes teoriassa hyvänä ideologiana, koska se perustuu todellisuuden kieltämiselle. Tasa-arvo ei koskaan merkitse vain yhtäläisiä mahdollisuuksia vaan lopputulosten tasapäistämistä. Heille ei riitä sama lähtöviiva, vaan sen asettaminen siten, että kaikki saapuvat maaliin yhtä aikaa. Mutta välittömästi sillä hetkellä, kun kilpailu sallitaan, oikeutetaan myös hierarkiat. Vapauden ja tasa-arvon pari muodostaakin liberalismin suurimman sisäisen ristiriidan, joka mahdollistaa aatteellisen repeytymisen oikealle ja vasemmalle. En kuitenkaan puutu tähän jakolinjaan sen kummemmin, sillä niin vasemmistolaiset tasapäistäjät kuin oikeistolaiset vapausevankelistat ovat omilla tavoillaan väärässä.

Liberaaleja on ihmisinä muutamaa sorttia. Heistä ensimmäiset ovat rationaalisia, jotka ovat verrattain johdonmukaisia. Oli kyseessä sitten Susanna Kosken kaltainen talousoikeistolainen klassinen liberaali tai Li Anderssonin kaltainen vasemmistolainen sosiaaliliberaali, voi heitä arvostaa ajattelunsa selkeydestä. He ovat vihollisiani, mutta kunnioituksen arvoisia. Heidät on helppo tunnistaa, heitä vastaan voi taistella. Heidän kanssaan voisi mennä tuopillisille ja keskustella.

Toinen tyyppi on irrationaalinen liberaali. Heidät tunnistaa jäsentymättömästä ajatusmaailmasta, jota artikuloidessaan he kumoavat itsensä joka toisessa lauseessa. Otetaan esimerkiksi erään helppoheikin – Jori Eskolinin – kirjoitus äärioikeistolaisuudesta. Paitsi, että hänen retoriset taitonsa ovat lukioikäisen tasoa, on hän myös kyvytön muodostamaan koherenttia ajatusta: rajojen veto on väärin, mutta oikeiston suuntaan rajat on pystytettävä. Eroa muihin ei saa tehdä, kuitenkin oikeistolaisiin voi. Annetaan kaikkien tähtien tuikkia, paitsi niiden oikeistolaisten. Kaikki hyväksi havaitut mittarit osoittavat tämän huonoksi ajatteluksi, epäsiistiksi ja epäloogiseksi. Omasta mielestään hänen päättelynsä olisi kuitenkin aukotonta, mikä onkin triviaalissa mielessä totta. Siitä nimittäin tulee sellaista, kun hylkää objektiiviset standardit ja tunkee päänsä pieneen mutta sisäisesti loogiseen kehään. Käsitteet muuttavat merkitystään. Kun nationalismi ei ole mielipide eikä arvo, siitä tulee rikos. Kun tahto ylläpitää etnistä yhtenäisyyttä ei ole elämäntapa, siitä tulee rikos. Ja rikolliset kuuluvat vankilaan, eivät politiikkaan. Jos ei ole ystäviä ja vihollisia, on vain sopimuksia ja niiden rikkojia. Ja yhteiskunta on sopimus, suvaitsevaisten toimijoiden demokraattinen järjestys. Näin on apriorisesti määritelty, mikä kuuluu politiikan piiriin. Siksi rasistin ulossulkeminen ei ole ulossulkemista, koska sitä on mahdollista kohdistaa vain etukäteen mielipiteiksi sallittuja asioita kohtaan; on syrjntää syrjiä kommunistia, muttei natsia. Liberaalille ei ole olemassa ”me”-identiteettiä, sillä sellainen perustuisi eroon. Kun hän siis puhuu ”meistä”, hän puhuu kaikenkattavasti ihmiskunnasta. Hän vain sulkee rasistit ja muut häiriköt tämän abstraktion ulkopuolelle, jonkinlaisiksi lajikehitystä uhkaaviksi pimeyden voimiksi. Koko maailmankuva paljastuu lopulta metafyysiseksi korttitaloksi, jonka muovisia pilareita ovat usko maalliseen hyvään ja pahaan sekä harha biologisen evoluution suunnasta. Me kansallismieliset olemme tämän teologian demoneja, jotka uhmaamme sosialistiseen utopiaan johtavaa eettisen evoluution kulkua.

Yllä kuvattu ei ole vain huonoa ajattelua vaan myös kyvyttömyyttä. Koko irrationaalisen liberalismin maailma on puutteellisen pohdinnan vuoksi hukassa omien premissiensä suhteen. He postuloivat valtaisia metafyysisiä oletuksia ilman, että sanovat niitä ääneen. Ja he eivät tee sitä siksi, etteivät ole niistä tietoisia. He eivät ajattele loppuun saakka, koska eivät pysty. Siksi esimerkiksi Anna Kontula, joka on kristitty sosialisti, on suuremman kaliiberin vihollinen. Hän on uskovaisena väistämättä tietoinen ainakin tärkeimmistä premisseistään ja kykenee johdonmukaisuuteen. Sekulaari liberalismi on heikko ja helpommin itsensä kumoava kuin kristillisistä periaatteista käsin operoiva versionsa. Kun sekularismi tulevaisuudessa kuolee, muodostaa uskonnollinen vasemmisto kansallismielisen oikeiston suurimman uhan.

Viimeisenä tulee kaikista pahin, eli farisealaisen liberaalin tyyppi. Siinä missä irrationaaliset ovat kykenemättömyyttään epäloogisia, ovat farisealaiset sitä ennen kaikkea teoissaan. He puhuvat radikaalista inklusiivisuudesta, mutta eivät tee muuta kuin sulkevat ulos. He puhuvat rajat ylittävästä rakkaudesta, mutta kaivavat vallihautoja sekä pursuavat vihaa. He saarnaavat suvaitsevaisuutta, mutta tulevat toimeen vain toistensa kanssa. He luovat ”turvallisia tiloja” samalla, kun vainoharhaisesti ahdistelevat omiaan. Jokainen vastalause on sortoa, mutta mikään määrä huonoa käytöstä heidän taholtaan ei ole liikaa. He tahtovat kieltää valemediat, mutta levittävät valheita vihollisistaan. Ei ole mitään meitä eikä vihollisia, ja silti he puhuvat vailla ironiaa ”meistä ja noista natseista”. Heidän mukaansa rasismi on pelkoa, vaikka uhkakuvien rakentelulta heillä tuskin riittää muulle aikaa. Totuus on suhteellinen, mutta edellinen lause on absoluuttinen.

Psykologiassa tämä tunnetaan projektiona. He näkevät vihollisessaan sen, mikä on heissä itsessään hallitsevana piirteenä. Heidän periaatteensa eivät ole ainoastaan vääriä. He kaiken huipuksi noudattavat niitä meitä kansallismielisiä huonommin. Meitä on sentään moneen lähtöön, mutta en ole vielä tavannut ketään, joka olisi halkeamassa hysteriaansa kuten he. Oikealla on paljon patoutunutta vihaa ja katkeruutta, mutta moni ilmaisee sen sentään avoimesti. Farisealaiset liberaalit kätkevät sen yleensä passiivis-aggressiiviseen ilmaisuun. Ei siis sopisi kuvaan, että suvaitsevaiseksi tunnustautunut katkaisisi verisuonen päästään räyhätessään avoimesti meille suvaitsemattomille kiihkoilijoille. Ei sopisi, kuten eräs miekkonen osoittaa tällä videolla.

Rehellisiä liberaaleja on vain vähän. Se johtuu siitä, että heidän periaatteensa ajavat epärehellisyyteen. Jos kaikki ihmiset ovat erityisiä, kukaan ei ole erityinen. Miten silloin edes voisi suvaita mitään? Koko käsite edellyttää toisen olemassaoloa, tarvittaessa radikaalistikin toisen. Suvaitsevaisen ristiriita on, että hän puhuu kaiken hyväksynnästä mutta määrittelee tuon kaiken vain sellaiseksi, josta itse sattuu pitämään. Se ei silloin edes ole suvaitsevaisuutta siten, kuin se ymmärretään itselle vastenmielisten asioiden sietämisenä, vaan itselle mieluisten asioiden alentuvaa holhoamista. Tämän näkee liberaalien asenteissa muslimeja sekä kaikkea tummaihoista kohtaan. Heidän rumiakin tapoja katsotaan läpi sormien, koska he ovat syyntakeettomia. Suvaitsevaisuus on kirjaimellista antirasismia, sillä kuten rasismissa, redusoidaan tässäkin yksilö pelkän rotunsa edustajaksi.

Mihin suvaitsevaisuudesta lopulta on, sen Rauno Räsänen kertoo:

Suvaitsevaisuus sen sijaan on tarpeeton käsite. Jos en hyväksy, yritän sietää. Jos hyväksyn, ei suvaitsevaisuus tuo mitään oleellisesti lisää hyväksyntääni.

Tämä on selväjärkinen kanta ihmiseltä, joka kuitenkin asemoi itsensä liberaaliksi. Epätervettä on taas suvaitsevaisuuden ja siis liberalismin nostaminen ideologioiden yläpuolelle, mikä tekee niistä universaaleja imperatiiveja. Ne ovat totalitaarisia periaatteita, sillä ne eivät tunnusta vastalauseen mahdollisuutta. Vihollisesta tulee absoluuttinen paha, joka tulee raivata tieltä. Neuvottelusta tulee eloonjäämiskamppailua. Liberalismin totalitaarinen luonne on kuitenkin väistämätön seuraus siitä, että elämme yhä heterogeenisemmäksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Suvaitsevaisuus ei enää voi olla yksi periaate muiden joukossa, vaan siitä tulee koko elämää määrittävä tekijä. Sellaisena siltä puuttuu kuitenkin mielekäs yhteisöä määrittävä sisältö. Yhteiskunta redusoituu pelkäksi sopimukseksi, jonka noudattamista byrokraatit alati pitenevien lakitekstien turvin säätelevät. Tämäkin on vain yksi seuraus tilanteessa, jossa yhteisön sisäinen luottamus on kirjoittamattomien sääntöjen puuttuessa hävinnyt. Jokainen on omillaan ja vapaa valitsemaan kuluttajaidentiteettinsä.

Liberalismi on aikamme epärehellisin ja pöyhkein ideologia. Se ei ole vain väärässä, vaan ajaa kannattajansa omahyväisyyteen. Sen kanssa on mahdotonta taistella reilusti, koska se ei myönnä käyvänsä taistelua. Minä tunnistan siinä vihollisen, sen mukaan ei ole vihollisia. Mutta unohtakaa reiluus, unohtakaa säännöt. Suvaitsevaisuudella voi olla käyttöä jokapäiväisessä kanssakäymisessä, mutta unohtakaa se taistelun osalta. Se on maailmankuva, joka voidaan murskata. Se ei ole historiallinen väistämättömyys, ei välttämättömyys. Se on yksi hairahdus, yksi monista ja sen aika on koittanut. Mutta sen korvaaja ei voi olla mikään sekulaari versio konservatiivisuudesta, ei fasismi tai muu materialistinen valhe. Muutos parempaan voi tapahtua vain henkisen, siis uskonnollisen heräämisen myötä. Se olisi kuitenkin toisen kirjoituksen aihe, jonain toisena päivänä.

Päivän Noomit

Kun tämä nainen on ruudulla, on hänestä vaikea saada silmiään irti. Katoessani eilen elokuvaa kipunoin esteettisestä hekumasta ja sitten tunsin fyysistä kipua. Jotkin asiat ovat liian kauniita, ne satuttavat.

PS. Soikoon musiikki, Eric Johnson - Cliffs Of Dover. Paitsi, että kappale demonstroi virtuoosimaista kitarointia, on sooloilu vahvan musikaalista. Vaikka silkalla teknisellä osaamisella revittely on mitä viihdyttävintä, on sielukas sisältö pitkässä juoksussa tärkeämpää.

On kovin kaunis pilvinen päivä.

Julkiset kyyneleet

Sebastian Tynkkynen lausui ajatusrikoksen ja sai kutsun leivättömän pöydän ääreen. Hän päätti puolustaa itse itseään, mihin asti meni kaikki oikein. Kun hän sitten ilmestyi Stay true-paidassa ja vaaleanpunaisissa housuissa oikeussaliin, oli uskottavuus jo tässä vaiheessa mennyttä. Kaiken kruunasi henkinen murtuminen ja tunteellinen vetoaminen syyttäjiin, kuin sillä olisi mitään vaikutusta. Tiiviisti ilmaistuna, tyri Tynkkynen homman oikein kunnolla.

Kansallismielisten olisi jo syytä oppia tämä: tuomioita ja leimoja ei tule kavahtaa. Armoa ei systeemiltä tipu ja sitä on turha pyytää. Vihollisen kanssa ei tule keskustella, sillä julkinen sfääri on heidän pelikenttäänsä. Media valehtelee ja mädäntynyt oikeuslaitos antaa poliittisille jahdeille lain pyhityksen. He eivät tunne reilua peliä, ja tällaiset farssit vain vahvistavat heidän uskoaan. Niin kauan kuin me vihollisen painostuksen edessä sorrumme, he tietävät ukaaseillaan olevan painoa. Oikea ratkaisu olisi siis ottaa tuomio ylpeydellä vastaan ja todeta vain lausuneensa totuuden. Sanoja ei tule ottaa takaisin, ei selitellä eikä pyydellä anteeksi. Kenties olisi Lutheria mukaillen ilmaistava, ”tässä seison, enkä muuta voi”.

En voi olla kiinnittämättä erikseen huomiota siihen kiusalliseen asiaan, että Tynkkynen puhkesi itkuun oikeusistunnon aikana. En ole sopiva ihminen heittämään kiviä itkemisestä, sillä en itse tiedä miten tilanteessa reagoisin. Paljon tässä silti mättää. Pahinta ei oikeastaan ole, että julkinen vetistely on merkki heikkoudesta ja antautumisesta, vaan sen muuttuminen yleiseksi normiksi. Sitä näkee kaikkialla, media rakastaa kyyneleitä. Se rakastaa, koska mekin rakastamme. Ei se, kun julkkis nauraa vaan kun hän itkee. Rinnastus pornoon ei ole vailla pohjaa, kyyneleet merkitsevät samanlaista kliimaksia kuin siemensyöksy naisen kasvoille.

Esimerkkejä voinee löytää lukemattomia. Otan tässä esille yhden, sillä se on julkeudessaan ainutlaatuinen. Viittaan erääseen häpeälliseen palaan suomalaista tv-historiaa, tapaukseen Kaj Kunnas ja itkufetissi. Haastateltuaan Kimmo Timosta, joka hieman liikuttui viimeisen maaottelunsa jälkeen, kiihottui Kunnas tästä niin paljon että yritti lypsää Teemu Selänteestä kaiken irti. Kas kun ei nänneistä puristellut. Katsoin lähetyksen suorana ja kyseisenä hetkenä olisi tehnyt mieli iskeä Kunnasta kuonoon. Julkeaa siitä tekee se, kuinka laskelmoitua moinen lypsäminen on. On eittämättä erityislaatuinen hetki, kun urheilijalegenda pelaa viimeisen maaottelunsa. Mutta toimittaja pyrki alleviivaamaan spektaakkelia, aivan kuin ihmisten olisi nähtävä kaikki ymmärtääkseen. Selänne sinänsä selvisi tilanteesta niin kunnialla kuin oli mahdollista ja kieltäytyi häpäisemästä itseään.

Itkeminen itsessään ei ole aina pahasta. On itsestäänselvyys, että esimerkiksi hävitty ja miksei voitettukin ottelu aiheuttaa tunneryöpyn, jollaista on vaikea pitää sisällä. Katson ihanteeksi kyllä sen, että ylenmääräisestä vetistelystä pidättäydytään. Aina ei kuitenkaan voi pokka pitää, eikä siinä mitään. Otetaan esimerkiksi Teppo Nummisen haastattelu hävityn olympiafinaalin jälkeen. Vitutus oli itselläni ääretön ja myös Nummisella pysyy hädin tuskin kyyneleet kurissa. Mutta toisin kuin Kunnaksella, oli toimittajalla tässä tilanteessa sen verran tahdikkuutta, ettei pitkittänyt haastattelua sen enempää (vaikka sinänsä huvittaa tuo kysymys, ketä nyt kiinnostaa analysoida ottelua enää tuossa tilanteessa).

Julkisissa tunteissa ja niiden pornografisessa hyödyntämisessä on se puoli, että sitä myötä tunnen kasvavaa velvollisuutta olla näyttämättä omia tunteitani. En muutenkaan ole itkenyt toisen ihmisen nähden sen jälkeen, kun olin 12-vuotias. Se on liian nöyryyttävää, en suostu siihen. Lähellä se on ollut useita kertoja, mutta ei aivan tarpeeksi. Siinä missä lapsena pillahdin itkuun pienistäkin loukkauksista, auttoi murrosikään tulo huomattavasti. Tuskin kukaan yläasteen aikaisista ja sen jälkeisistä kavereistani ymmärtää millainen itkupilli todella olen. Yhtä herkässä kuin nauru ovat myös kyyneleet, ja yksikseni vetistelen usein. Kyyneleitä voi tulla vaikka päivittäin, kunnolla porasin viimeksi joulupäivänä paettuani läheiseen metsään purkamaan hermoromahdusta; perhe kävi liiaksi hermoilleni. Olen herkkä. Voitte myös perustellusti sanoa minua hermoheikoksi epäonnistujaksi, joka ei kykene astumaan miehisiin saappaisiin. Sillä heikkoutta tämä ensisijassa on ja miehen velvollisuus on olla näyttämättä sitä ja tulla vahvemmaksi. En ole karaissut itseäni kyllin, mutta en tiedä haluanko. Ylivirittyneet tunteet ovat aina olleet osa perusolemustani, mitä minusta jäisi ilman niitä?

Joka tapauksessa asettaa julkisen kyynelpornografian yleisyys tämän bloginkin kyseenalaiseksi. Vaikka en juuri tunteitani ihmisille näytä, enkä heille niistä puhu, ilmaisen niitä täällä ilman suodattimia. Tämä on juuri sitä itseään, asetun osaksi sentimentaalisen nykyajan valtavirtaa. Ja tuota olen jos mitä, sentimentaalinen. Olen niin moderni ihminen, ettei enempää voisi olla: neuroottinen, yliherkkä, asioita aikaansaamaton ja neuvoton. En välttämättä ole edes moderni tai postmoderni vaan rappiomoderni. Niin huono, että jäävät pahimmat sateenkaarisodomiititkin taakseni. Kun katson ympärilleni, näen vain parempia ihmisiä. Siihen ei näet paljoa tarvita. En tunne ketään vasemmistolaistakaan, joka olisi yhtä kelvoton kuin minä. Heillä on edes uskoa omiin kieroutuneisiinkin ihanteisiinsa. Minulta puuttuu syvä usko mihinkään, kaikki on minussa niin heikkoa. Elämän liekki lepattaa kovin himmeänä.

Sinätuubapaska

Mitä hitaammin tippuu, sen parempaa tulee.

Huissaakeli tätä elämää!

AUTTAKAA!!

…

Jonnet ja imbesillit tietävät mistä puhun. Internet tarjoilee jotain kaikille ja erityisen paljon niille, joiden huumorintaju on kehitysvammaisen tasolla. Sinätuubapaska on yksi silmäke tuossa kybersuossa, that part of the internet.

Olen paitsi tyhjännauraja, myös päättömyyksien ystävä. Minulla on tapana nauraa tilanteissa ja paikoissa, joissa ei saisi. Minua huvittavat asiat, jotka eivät suunnilleen ketään muuta naurata. Paitsi jonneja sekä entistä kämppistäni, jonka kanssa jaoimme monet naurut sinätuubapaskan parissa. Otetaan ensimmäinen näyte, todellinen klassikko:

Ankkalinna tlt uolliaC

Ymmärsitkö? Nauroitko? Ei se mitään, luet silti tätä tekstiä. Päästäksesi sisään, on sinun luovuttava ennakkoluuloistasi hyvän maun, komedian ja tyylitajun suhteen. STP:ssä on hauskaa se, että se rikkoo kaikkia sääntöjä. Koko ilmiö perustuu rikkomiselle, lähdemateriaalin hävyttömälle epäkunnioittamiselle. STP on parempaa kuin dekonstruktio, koska se naurattaa. STP on devoluution kautta kehittynyt remixeistä ja mash-upeista. Se lisäsi kierroksia kantaisiinsä nähden ja tuhosi itsensä prosessissa.

No, jos tarkastelee lähemmin, ilmenee että 99,99 % sinätuubapaskasta on oikeasti paskaa. Sitä katsovat ja tekevät keskimäärin niin keskenkasvuiset ja typerät ihmiset, että tulokset eivät naurata idioottiakaan. Alkuun ottamani esimerkki ei myöskään ole erityisen hauska enää, se oli sitä abivuonna. Hyvä STP on harvinaista ja vaikeasti löydettävissä. Vain muutamat mestarit sitä kykenevät tuottamaan juuri siten, kuin sen on tarkoitus toimia.

Käydään läpi ilmiön lyhyt historia. Know Your Meme tietää kertoa, että varhaisin merkki siitä on video vuodelta 2004. Ilmiönä se sai kuitenkin alkunsa vasta Youtuben aloitettua toimintansa vuonna 2006, jolloin myös Youtube Poopista tuli todellisuutta. Videot olivat alkuun alkeellisilla ohjelmilla tehtyjä alkeellisia kyhäelmiä. Ajan mittaan YTP:n ympärille syntyi skene, joka nostatti osaavia ja kehittyviä tekijöitä framille. Ilmiö raahautui Suomeen viiveellä ja vuodesta 2007 alkoi ensimmäinen kotimainen puuppaaja turauttaa tekeleitään eetteriin, Mammasomari. Vuonna 2009 esille nousivat muun muassa Rasvakeitinv23, Sinätuubaertsu, Turbopora, Sekturi, Skilppari ja Quadronn. Kaikilla edellä mainituilla oli hetkensä ja vuodet 2009-2010 edustavatkin skenen luovaa kollektiivista huippua. Internetille ominaisesti ilmiö kasvoi yhtä nopeasti kuin se kulutti itsensä loppuun. Olen onnekas, että tutustuin sinätuubapaskoihin syksyllä 2009 ehtiäkseni mukaan kuumeisimman luomiskauden hekumaan.

Millaista STP on? Sille on ominaista videomateriaalin perinpohjainen audiovisuaalinen raiskaaminen. Tämä saavutetaan mauttomalla editoinnilla, sanamiksauksilla, korvaraiskauksilla, äänidynamiikan tuhoamisella ja loputtomilla referensseillä populaarikulttuuriin, meemeihin sekä lopulta ilmiöön itseensä.

Yksinkertaisimmillaan puupit ovat videon kelailua ja yllättäviä korvaraiskauksia (so. äänenvoimakkuuden äkillistä nostamista). Luovuus on – kuten jo todettua – 99,99-prosenttisesti kaukana tästä kaikesta, STP-videosta näkee kymmenen ensi sekunnin aikana onko se katsomisen arvoinen. Videon oikeaoppinen raiskaaminen on hienovaraista taidetta ja vaatii syvällistä sensibiliteettiä nyansseille ja äärimmilleen viritettyä paskistin silmää.

PASKAA ON PANKISSA! KISSA ON PANKISSA!

SAMPOSTA SAA TUSSUA RAJOITETUN AJAN!

Sampon mainos on mitä mainioimpien editointien uhri. Näin yhdentekevät asiat jatkavat elämäänsä; mainos, joka muuten olisi unohdettu, on tullut kiinteäksi osaksi puuppien kaanonia.

ses

En ole kertonut teille aivan kaikkea. En ole kertonut siksi, että tahdoin jättää parhaat palat viimeiseksi. Jubduk – tuo Sinätuubapaskojen kruunattu kuningas – teki itsestään suuruuden imbesillien maassa. Myös hän aloitti herran vuonna 2009, joka oli läpimurron aikaa STP:lle. Kuitenkin siinä missä moni muu edellä mainittu tekijä jätti hommat myöhemmin sikseen tai kadotti otteensa, kehittyi Jubduk vuosien kuluessa aina vain paremmaksi. Hän teki STP.stä taidetta. Hän osasi editoida, miksata ja raiskata videoita niin luovasti ja niin mielipuolisella tavalla, että me imbesillit mykistyimme. Hän tuhosi kaiken mihin koski. Jokaisella videolla hän kasvatti panoksia. Juuri kun luulimme, että kortit on katsottu, hän putsasi jälleen pöydän. Allekirjoittaneelle on tuottanut erityistä iloa STP-Suurmestarin musikaalisuus, jonka ansiosta hän on voinut rakentaa eeppisiä paskasinfonioita täysin käsittämättömistä rakennusaineista. Ei mitään rajaa, ei mitään järkeä. Ei mitään häpyä, kaikki paskaksi.

Ette usko vai?

TÄÄLTÄ PESEE:

SinäTuubaPaska - Harley Parkinsonilla kaahottavaa kylähullua ei pysäytä mikään (klassikko)

Uusiopaska - Kiikkustuoli.wmv (suosikkejani)

Sinätuubapaska - Kysymyksiä ja vastauksia (lämpimiä muistoja herättävä eepos)

502 mm maanpäällinen avaruus (taiteellisia huippukohtia)

Viimeisenä annan kunniamaininnan tekijälle nimeltä Urpoliitikko. Hän tuli skeneen verrattain myöhään vuonna 2011, mutta nousi nopeasti katsojien suursuosikiksi. Monet näkivät hänessä jopa taiteellisen haastajan Jubdukille. Itsekin uskoin tähän mahdollisuuteen, mutta hän Urpis ei näihin odotuksiin koskaan vastaamaan. Lähelle hän kyllä pääsi. Hänen käsialaansa on esimerkiksi katsotuin Sinätuubapaska, ”Korealainen stylisti keksii gang bangin.”

Paskakirja. NYT. Eli mitä skenelle kuuluu? Hiljaista on, tai ainakin siltä näyttää. Uutta paskaa pusketaan koko ajan, mutta kulta-ajat ovat olleet ja menneet. Sekä Jubduk että Urpis lataavat uutuuksia harvakseltaan ja näin osaltaan pitävät heiveröistä liekkiä yllä. Ja pakko sanoa, ensin mainittu onnistui kaikkien vuosien jälkeen nostamaan taiteellista rimaa korkeammalle parilla viimeisimmällään. Only the king can top the king.

Mistä puheen ollen, the king and his computer.

Kuinka paljon tämä kertookaan ajastamme? Että nauramme (tai siis minä nauran) huumorille, joka perustuu itseensä viittaavaa kehään. Maailmaa ei tämän kehän ulkopuolella ole, vaan huumori pakenee alati ahtaammaksi käyvään mustaan aukkoon. Tämä pätee laajempana metaforana koko nyky-yhteiskuntaan, jonka taide ja populaarikulttuuri ovat muuttuneet luovista voimista pelkiksi viittauskoneiksi johonkin aikaisempaan. Koko kulttuurimme on yksi iso sisäpiirivitsi, joka ei aukene kuin meemit äidinmaidossa saaneille. Ja tämä ilmiselvästi tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että [ x tarkoittaa että n]

Lyhyt lätkäkommentti

Suomen junnujoukkueen esitys tämävuotisissa MM-kisoissa oli ilottominta kiekkoa, mitä olen kuunaan nähnyt. Ei tule mieleen mitään niin ponnetonta, intohimotonta, väsynyttä, elotonta ja mielikuvituksetonta kuin se peli, jota todistin. Ja onneksi en todistanut kuin puoli matsia. Hyi olkoon!

Heitän mutupohjalta väitteen, että tämä johtui kusen nousemisesta hattuun. Kaksi maailmanmestaruutta viime vuodelta loi kuolemattomuusharhan, joka nyt kostautui. On totta, ettei rosteri ollut lähimainkaan edellisvuoden tasoa. Mutta ainakin puolivälieräpaikka olisi pitänyt tällä koostumuksella olla varma. Ilmeisesti oli henkisellä puolella paikat niin jumissa ja takki niin auki, että jopa b-sarjaan putoaminen vältettiin niukin naukin. Häpeällistä, pöyristyttävää.

Suomalaiset eivät osaa käsitellä menestystä. Harvoin sitä tulee ja kun sitä tulee, aletaan saman tien kukkoilemaan. Ei jälkimmäinen tosin ole aina pahasta, kunhan olisi substanssia sen pohjaksi. Onneksi on NHL ja Patrik Laine.

Kanadan ja USA:n finaali oli sentään tasokasta kiekkoa, paras todellakin voitti. Onnea jenkkijunnuille, valtavasti potentiaalia on heissä kehittymässä.

Hyvää loppiaista, huomenna koristeet piiloon.

Te, jotka luette Takkirautaa

Voisiko joku, joka blogia pääsee lukemaan, välittää seuraavan kommentin:

Tervehdys Matruuna. Jostain syystä en saa kommenttejani bogiisi läpi, jäävätkö sitten roskapostisuotimeen vai mitä? Joka tapauksessa olisi siinä postauksessani useita lukupyyntöjä, mahdatko hyväksyä niitä vielä? Laittaisitko siis jotain viestiä, että tiedän poistaa kommentoijien sähköpostiosoitteet.

Terveisin Koo.

Kommentoi tähän, jos olet laittanut viestin eteenpäin.

EDIT 6.1.2017. Asia on ratkennut.