Käsitteet selväksi. Kun puhun liberalismista, puhun
vapauden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon kolminaisuudesta. Liberaalien vapaus
on yksinkertaisimmillaan ymmärrettynä individualistis-hedonistista: se, mikä ei
vahingoita muita eikä rajoita muiden oikeuksia, on sallittua. Suvaitsevaisuus
on sitä, mitä veljeys oli jakobiineille. Se on moderni, vesitetty versio
kaikkien ihmisten radikaalista yhteenkuuluvuudesta. Tasa-arvo on ihmisten
samanlaisuudesta kumpuava hierarkioiden kielto. Se on yhtä aikaa premissi ja
tavoite: hierarkioita ei saa olla, koska olemme de jure samanlaisia ja
hierarkiat katoavat, kunhan meistä tulee de facto samanlaisia.
On syytä ymmärtää, ettei liberalismin vastaisuuteni johdu
ainoastaan kyseisen ideologian käytännön ristiriidoista, vaan ensisijassa sen
periaatteista itsestään. En pidä liberalismia edes teoriassa hyvänä
ideologiana, koska se perustuu todellisuuden kieltämiselle. Tasa-arvo ei
koskaan merkitse vain yhtäläisiä mahdollisuuksia vaan lopputulosten
tasapäistämistä. Heille ei riitä sama lähtöviiva, vaan sen asettaminen siten,
että kaikki saapuvat maaliin yhtä aikaa. Mutta välittömästi sillä hetkellä, kun
kilpailu sallitaan, oikeutetaan myös hierarkiat. Vapauden ja tasa-arvon pari
muodostaakin liberalismin suurimman sisäisen ristiriidan, joka mahdollistaa aatteellisen
repeytymisen oikealle ja vasemmalle. En kuitenkaan puutu tähän jakolinjaan sen
kummemmin, sillä niin vasemmistolaiset tasapäistäjät kuin oikeistolaiset
vapausevankelistat ovat omilla tavoillaan väärässä.
Liberaaleja on ihmisinä muutamaa sorttia. Heistä ensimmäiset
ovat rationaalisia, jotka ovat verrattain johdonmukaisia. Oli kyseessä sitten
Susanna Kosken kaltainen talousoikeistolainen klassinen liberaali tai Li
Anderssonin kaltainen vasemmistolainen sosiaaliliberaali, voi heitä arvostaa
ajattelunsa selkeydestä. He ovat vihollisiani, mutta kunnioituksen arvoisia.
Heidät on helppo tunnistaa, heitä vastaan voi taistella. Heidän kanssaan voisi
mennä tuopillisille ja keskustella.
Toinen tyyppi on irrationaalinen liberaali. Heidät tunnistaa
jäsentymättömästä ajatusmaailmasta, jota artikuloidessaan he kumoavat itsensä
joka toisessa lauseessa. Otetaan esimerkiksi erään helppoheikin – Jori
Eskolinin –
kirjoitus äärioikeistolaisuudesta. Paitsi, että hänen retoriset
taitonsa ovat lukioikäisen tasoa, on hän myös kyvytön muodostamaan koherenttia
ajatusta: rajojen veto on väärin, mutta oikeiston suuntaan rajat on
pystytettävä. Eroa muihin ei saa tehdä, kuitenkin oikeistolaisiin voi. Annetaan
kaikkien tähtien tuikkia, paitsi niiden oikeistolaisten. Kaikki hyväksi
havaitut mittarit osoittavat tämän huonoksi ajatteluksi, epäsiistiksi ja
epäloogiseksi. Omasta mielestään hänen päättelynsä olisi kuitenkin aukotonta,
mikä onkin triviaalissa mielessä totta. Siitä nimittäin tulee sellaista, kun hylkää
objektiiviset standardit ja tunkee päänsä pieneen mutta sisäisesti loogiseen
kehään. Käsitteet muuttavat merkitystään. Kun nationalismi ei ole mielipide eikä arvo, siitä tulee rikos. Kun
tahto ylläpitää etnistä yhtenäisyyttä ei ole elämäntapa, siitä tulee rikos. Ja rikolliset
kuuluvat vankilaan, eivät politiikkaan. Jos ei ole ystäviä ja vihollisia, on
vain sopimuksia ja niiden rikkojia. Ja yhteiskunta on sopimus, suvaitsevaisten
toimijoiden demokraattinen järjestys. Näin on apriorisesti määritelty, mikä
kuuluu politiikan piiriin. Siksi rasistin ulossulkeminen ei ole ulossulkemista,
koska sitä on mahdollista kohdistaa vain etukäteen mielipiteiksi sallittuja
asioita kohtaan; on syrjntää syrjiä kommunistia, muttei natsia. Liberaalille ei
ole olemassa ”me”-identiteettiä, sillä sellainen perustuisi eroon. Kun hän siis
puhuu ”meistä”, hän puhuu kaikenkattavasti ihmiskunnasta. Hän vain sulkee
rasistit ja muut häiriköt tämän abstraktion ulkopuolelle, jonkinlaisiksi
lajikehitystä uhkaaviksi pimeyden voimiksi. Koko maailmankuva paljastuu lopulta
metafyysiseksi korttitaloksi, jonka muovisia pilareita ovat usko maalliseen
hyvään ja pahaan sekä harha biologisen evoluution suunnasta. Me
kansallismieliset olemme tämän teologian demoneja, jotka uhmaamme
sosialistiseen utopiaan johtavaa eettisen evoluution kulkua.
Yllä kuvattu ei ole vain huonoa ajattelua vaan myös
kyvyttömyyttä. Koko irrationaalisen liberalismin maailma on puutteellisen
pohdinnan vuoksi hukassa omien premissiensä suhteen. He postuloivat valtaisia
metafyysisiä oletuksia ilman, että sanovat niitä ääneen. Ja he eivät tee sitä
siksi, etteivät ole niistä tietoisia. He eivät ajattele loppuun saakka, koska
eivät pysty. Siksi esimerkiksi Anna Kontula, joka on kristitty sosialisti, on
suuremman kaliiberin vihollinen. Hän on uskovaisena väistämättä tietoinen
ainakin tärkeimmistä premisseistään ja kykenee johdonmukaisuuteen. Sekulaari
liberalismi on heikko ja helpommin itsensä kumoava kuin kristillisistä
periaatteista käsin operoiva versionsa. Kun sekularismi tulevaisuudessa
kuolee, muodostaa uskonnollinen vasemmisto kansallismielisen oikeiston
suurimman uhan.
Viimeisenä tulee kaikista pahin, eli farisealaisen
liberaalin tyyppi. Siinä missä irrationaaliset ovat kykenemättömyyttään
epäloogisia, ovat farisealaiset sitä ennen kaikkea teoissaan. He puhuvat
radikaalista inklusiivisuudesta, mutta eivät tee muuta kuin sulkevat ulos. He
puhuvat rajat ylittävästä rakkaudesta, mutta kaivavat vallihautoja sekä
pursuavat vihaa. He saarnaavat suvaitsevaisuutta, mutta tulevat toimeen vain
toistensa kanssa. He luovat ”turvallisia tiloja” samalla, kun vainoharhaisesti
ahdistelevat omiaan. Jokainen vastalause on sortoa, mutta mikään määrä huonoa
käytöstä heidän taholtaan ei ole liikaa. He tahtovat kieltää valemediat, mutta levittävät valheita vihollisistaan. Ei ole mitään meitä eikä vihollisia, ja
silti he puhuvat vailla ironiaa ”meistä ja noista natseista”. Heidän mukaansa
rasismi on pelkoa, vaikka uhkakuvien rakentelulta heillä tuskin riittää muulle
aikaa. Totuus on suhteellinen, mutta edellinen lause on absoluuttinen.
Psykologiassa tämä tunnetaan projektiona. He näkevät
vihollisessaan sen, mikä on heissä itsessään hallitsevana piirteenä. Heidän
periaatteensa eivät ole ainoastaan vääriä. He kaiken huipuksi noudattavat niitä
meitä kansallismielisiä huonommin. Meitä on sentään moneen lähtöön, mutta en
ole vielä tavannut ketään, joka olisi halkeamassa hysteriaansa kuten he.
Oikealla on paljon patoutunutta vihaa ja katkeruutta, mutta moni ilmaisee sen sentään
avoimesti. Farisealaiset liberaalit kätkevät sen yleensä
passiivis-aggressiiviseen ilmaisuun. Ei siis sopisi kuvaan, että suvaitsevaiseksi tunnustautunut
katkaisisi verisuonen päästään räyhätessään avoimesti meille suvaitsemattomille
kiihkoilijoille. Ei sopisi, kuten eräs miekkonen osoittaa
tällä videolla.
Rehellisiä liberaaleja on vain vähän. Se johtuu siitä, että
heidän periaatteensa ajavat epärehellisyyteen. Jos kaikki ihmiset ovat erityisiä,
kukaan ei ole erityinen. Miten silloin edes voisi suvaita mitään? Koko käsite
edellyttää toisen olemassaoloa, tarvittaessa radikaalistikin toisen.
Suvaitsevaisen ristiriita on, että hän puhuu kaiken hyväksynnästä mutta
määrittelee tuon kaiken vain sellaiseksi, josta itse sattuu pitämään. Se ei
silloin edes ole suvaitsevaisuutta siten, kuin se ymmärretään itselle vastenmielisten
asioiden sietämisenä, vaan itselle mieluisten asioiden alentuvaa holhoamista.
Tämän näkee liberaalien asenteissa muslimeja sekä kaikkea tummaihoista kohtaan.
Heidän rumiakin tapoja katsotaan läpi sormien, koska he ovat syyntakeettomia. Suvaitsevaisuus on kirjaimellista antirasismia, sillä kuten
rasismissa, redusoidaan tässäkin yksilö pelkän rotunsa edustajaksi.
Mihin suvaitsevaisuudesta lopulta on, sen Rauno Räsänen kertoo:
Suvaitsevaisuus sen sijaan on tarpeeton käsite. Jos en
hyväksy, yritän sietää. Jos hyväksyn, ei suvaitsevaisuus tuo mitään
oleellisesti lisää hyväksyntääni.
Tämä on selväjärkinen kanta ihmiseltä, joka kuitenkin asemoi itsensä liberaaliksi. Epätervettä on taas suvaitsevaisuuden ja siis liberalismin nostaminen ideologioiden yläpuolelle, mikä tekee niistä universaaleja imperatiiveja. Ne ovat
totalitaarisia periaatteita, sillä ne eivät tunnusta vastalauseen
mahdollisuutta. Vihollisesta tulee absoluuttinen paha, joka tulee raivata
tieltä. Neuvottelusta tulee eloonjäämiskamppailua. Liberalismin totalitaarinen
luonne on kuitenkin väistämätön seuraus siitä, että elämme yhä
heterogeenisemmäksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Suvaitsevaisuus ei enää voi
olla yksi periaate muiden joukossa, vaan siitä tulee koko elämää määrittävä
tekijä. Sellaisena siltä puuttuu kuitenkin mielekäs yhteisöä määrittävä
sisältö. Yhteiskunta redusoituu pelkäksi sopimukseksi, jonka noudattamista
byrokraatit alati pitenevien lakitekstien turvin säätelevät. Tämäkin on vain
yksi seuraus tilanteessa, jossa yhteisön sisäinen luottamus on
kirjoittamattomien sääntöjen puuttuessa hävinnyt. Jokainen on omillaan ja vapaa
valitsemaan kuluttajaidentiteettinsä.
Liberalismi on aikamme epärehellisin ja
pöyhkein ideologia. Se ei ole vain väärässä, vaan ajaa kannattajansa
omahyväisyyteen. Sen kanssa on mahdotonta taistella reilusti, koska se ei
myönnä käyvänsä taistelua. Minä tunnistan siinä vihollisen, sen mukaan ei ole
vihollisia. Mutta unohtakaa reiluus, unohtakaa säännöt. Suvaitsevaisuudella voi
olla käyttöä jokapäiväisessä kanssakäymisessä, mutta unohtakaa se taistelun
osalta. Se on maailmankuva, joka voidaan murskata. Se ei ole historiallinen
väistämättömyys, ei välttämättömyys. Se on yksi hairahdus, yksi monista ja sen
aika on koittanut. Mutta sen korvaaja ei voi olla mikään sekulaari versio
konservatiivisuudesta, ei fasismi tai muu materialistinen valhe. Muutos
parempaan voi tapahtua vain henkisen, siis uskonnollisen heräämisen myötä. Se
olisi kuitenkin toisen kirjoituksen aihe, jonain toisena päivänä.