Loppuvuoden yllätys

Mulla on teille musiikkia. Ette ikinä arvaa mitä.

TRÄNRÄNRÄNRÄNRÄN!!!!

Vitun awesomee, ebin 5/5. Maistakaapa oikein kunnolla. Tuosta ja tuosta, noin!!

RÄN RÄN RÄN RÄNNNN!!!

NÖN NÖÖ-NÖ-NÖ-NÖÖNNN!

VRUM VRUM VRUUUM!!

Kaahaten uuteen vuoteen! Öyh öyh!!

Poliittiset kuolemansynnit

Keskeytä illanistujaiset ja puhu synnistä. Hetkessä kasvot kääntyvät silmissään ilme, joka kuvastaa kohtaamista ulkoavaruuden olennon kanssa. ”Mitä tuo sanoo?” Translitteroituna puheesi kuulostaisi heille jotakuinkin tällaiselta:

Muah mehul mehul bugala ungala.

Maallistuneen ihmisen kanssa on vaikea puhua synnistä edes metaforana. Heidän päässään käynnistyy automaattinen hälytyssireeni ja filtteri, joka suodattaa puheen kuulumattomiin kuin se olisi valkoista kohinaa. En kuitenkaan katso asiakseni syyttää yksilöitä tästä sen kummemmin, käyttäydyinhän itsekin aikoinani näin. Kunhan totean. Asiaan.

Tässä kirjoituksessa käsittelen syntiä jatkeena poliittisten temperamenttien teemalle. Me ihmiset teemme syntiä, mutta erojemme vuoksi ovat yhdet taipuvaisempia tietynlaiseen syntiin kuin toiset. Itse kukin on houkuteltavissa kaidalta tieltä, mutta eri keinoilla. Kuka lankeaa rahaan, kuka maineeseen. Lähden jälleen siitä, että on karkeasti jaoteltuna kaksi toisistaan poikkeavaa ihmistyyppiä. Selvyyden vuoksi nimitän niitä oikeistolaisiksi ja vasemmistolaisiksi tyypeiksi, vaikka nuo käsitteet eivät enää kovin hyvin poliittista spektriä kuvaa. Siinä missä liberaalin ja konservatiivin ero kulkee suhtautumisessa muutokseen, menee ero vasemmistolaisten ja oikeistolaisten välillä suhtautumisessa hierarkioihin. Ensin mainittu lähtökohtaisesti kavahtaa niitä, viimeksi mainittu hyväksyy ne itsestäänselvyyksinä. Näillä asenteilla on suuria implikaatioita.

Vaikka jokainen yksilö on osallinen jokaisesta kuolemansynnistä, on vasemmistolainen erityisen taipuvainen synteihin kaksi ja neljä, kateuteen ja laiskuuteen. Tämän ääneen sanominen ärsyttää vasemmistolaista aina. Eittämättä ovat syytökset useammin kuin kerran liioiteltuja, mutta sisimmissään hän tuntee niiden olevan täyttä totta. Häntä risoo se, että naapurilla tai kenellä hyvänsä menee paremmin kuin hänellä itsellään. Mutta häntä ehdottomasti kauhistuttaa se, että toisella ei van mene paremmin vaan että hän on parempi. Mitä tahansa arvon vasemmistolaisemme tekee, ei hän koskaan voisi päästä kadehtimansa yksilön tasolle. Siksi hän keksii satuja tasa-arvosta ja ihmisen samankaltaisuudesta. Jos kaikki pystyvät samaan, vika on systeemissä eikä hänessä itsessään. Hän vihaa ylempiään ja tekee kaikkensa, jotta suistaisi heidät omalle tasolleen ja alemmaksikin. Hänen toimintansa on tuhoavaa, ei koskaan rakentavaa. Dekonstruktio ei ole syyttä suotta vasemmistolaisten luoma strategia.

Laiskuus ilmenee hänen inhossaan velvollisuuksia kohtaan. Ennen kaikkea hän haluaisi lojuta joutilaana ja olla koskaan kohottamatta kättänsä ponnistukseen. Siksi hän keksii satuja siitä, miten on mahdollista luoda yhteiskunta, jossa kaikilla on kivaa ja jossa ei olisi ikäviä töitä. Jos on mahdollista luoda kivuton maailma, ei hän olisikaan laiska vaan pelkästään järkevä. Kuitenkin hänen halunsa kieltää tuskan tarpeellisuus on viime kädessä vain savuverho sille, ettei juuri hänen tarvitsisi liata käsiään. Kyllä hän voisi kernaasti oikoa jalkojaan, kunhan muut pysyvät lestissään. Mitäpä nyt yhdestä vapaamatkustajasta? Eipä yhdestä tosiaan, jos se tosiaan jäisi vain yhteen.

Oikeistolaisia kuvaavat kuolemansynnit yksi ja viisi, ylpeys ja ahneus. On merkillepantavaa, että heitä riivaa juuri paheista suurin. Tämä on suoraa seurausta siitä, että oikeistossa on enemmän suuria yksilöitä. Sillä siellä missä on lahjakkuus korkeimmalla, on myös lankeemus syvintä. Vasemmistoa on aina luonnehtinut keskinkertaisuus, josta kumpuaa massoja liikuttava kateus. Oikeisto on taas aina henkilöitynyt harvalukuiseen eliittiin (unohdetaan nyt se kuinka anakronistista on viitata oikeisto-vasemmistoon universaalina asiantilana, kuin se olisi aina ollut. Mutta minä puhunkin jaottelusta sen bio-psyykkisessä merkityksessä, en tiukan poliittisessa). Ylpeys on olemuksellisesti aristokraattinen pahe, se implikoi substanssia. Kun siis oikeistolainen sortuu pahuuteen, hän käyttää siihen koko voimansa ja älykkyytensä. Jälki on aina pahempaa kuin mitä vasemmistolainen voisi saada aikaan, joten siinä missä kateellinen jokamies pikaistuksissaan puhkoo naapurinsa renkaat, puhkoo vimmainen aristokraatti vihollisensa silmät. Ylpeydestä tekeekin erityisen kauhistavaa se, että sen myötä löytää aina perusteen sille miksi vaikka kidutus on oikein. Ylpeä ihminen uskoo kohtalonsa olevan aina omissa käsissään. Se, jolla on kurjaa, on epäonnistunut omaa huonouttaan ja ansaitsee halveksunnan. Ylpeä on oman elämänsä jumala ja lopulta hyvän ja pahan tuolla puolen. Eli paha.

Ahneus ilmenee oikeistolaisten kuumeisessa kilpailuvietissä. Katsokaa kuinka usein taloususkovainen resitoi markkinoiden paremmuutta ja vapaata kilpailua ihmelääkkeenä, jonka ansiosta kaikki voittavat. Tämä on kenties härskeintä mahdollista kaksinaamaisuutta, sillä jo kilpailun käsite implikoi voittajan ja häviäjän. Ainoa syy, jonka voin keksiä moiselle valehtelulle, on liberaalin yhteiskunnan patologinen tarve pehmentää kaikkea. Vaikka arvomaailmasi olisi kylmä ja kova, on sitä retorisilla hämäyksillä pehmennettävä. Björn Wahlroosin on miellyttävän naamansa kera helppo myydä itseään sympaattisena Nallena, vaikka on sikamainen kapitalistityranni. On jotensakin kohtalon ivaa, että häntä on siunattu sellaisella sympaattisuudella. Jos hän olisi arpinaamainen nahkapää ja liikanimeltään Konna, harvempi lankeaisi hänen myrkyllisen sädekehänsä pauloihin. Mutta eksyn aiheesta.

Tämä kilpailuvietti tarkoittaa, että oikeistolainen haluaa aina voittaa. Ei ole eikä tule koskaan sitä viimeistä finaalia, jonka myötä voisi kehän jättää. Hän haluaa viime kädessä nujertaa jokaisen vastustajan, pyyhkiä pöydän kaikista palkinnoista. Häntä häiritsee tietoisuus siitä, että joku muukin vielä omistaa jotain. Häntä harmittaa, etteivät kaikki naiset ole hänen haaremissaan. Hän todella haluaa kaiken, hän on loputtomiin janoava ja ikuisesti nälkäinen Ungoliant. Hänen mahansa kasvaa ja kasvaa, kunnes muuta ei ole. Viimeisenä hän syö itsensä. Ahneus onkin synti, joka on hyvin synkronoitu ylpeyden kanssa. Viimeksi mainittu on absoluuttista itseriittoisuutta, uskomista itsensä kaikkivoipuuteen. Tästä lähtökohdasta käsin on luontevaa suuntautua maailmaan kuin musta aukko, joka tahtoo sulkea kaiken sisäänsä. Ei mitään ennen minua, ei mitään minun jälkeeni.

…

Kumpaa minä olen? Väitän, etten kumpaakaan. Minua kuvastaa yksi kuolemansynti molemmilta, ylpeys ja laiskuus. En sano, etten tunne kateutta ja ahneutta. Mutta ne ovat selkeästi vähäisemmät kahden ensin mainitun rinnalla. Tämä on mielenkiintoista, sillä ne ovat ristiriidassa. Ylpeys implikoi substanssia, mutta laiskuus päinvastaista. Kuitenkin olen aina katsonut muita ja maailmaa hieman nenänvarttani pitkin, olen aina tuntenut olevani etuoikeutettu. Minulla on älyä, mutta en ole huippuälykäs. En ole erityisen lahjakas missään. Mitä siis halveksun kanssaihmisissä? Nuoruudessani halveksuin ainakin itsekurin puutetta, sillä itse olin askeettisuuteen asti tiukka jopa ajatusteni suhteen. Nykyään halveksin eniten kenties materialistisia ihmisiä, jotka ovat pihalla todellisuudesta ja Totuudesta. Tämä on gnostilaista ylpeyttä, tunnetta siitä että on salaiseen tietoon vihitty.

Laiskuuteni on osaltaan alisuoriutujan laiskuutta. Olen huono saattamaan loppuun aloittamiani asioita, vielä huonompi aloittamaan mitään. Minulla olisi ollut päätä suorittaa yliopistotutkinto loppuun, sain varsin vähällä vaivalla hyviä numeroita. Mutta lihani heikkous voitti sitäkin heikomman luonteeni. Pitkälti laiskuuteni on kuitenkin inhoa ponnistelua ja kipua kohtaan. Tahtoisin vain levätä rauhassa ja katsoa maailma menevän menojaan. Joskus toivon eläneeni vanhojen aikojen aristokraattina, jonka palvelusväki hoitaisi käytännön työt saadakseen keskittyä ajattelemiseen.

Mitä tämä ristiriitainen patologia sitten vaikuttaa kantoihini? Vaikea sanoa. Vaikka arvojani ja mielipiteitäni ei voida erottaa paheistani, kallistun silti selkeästi oikealle. Kenties tämä ristiriita auttaa jollain tasolla samaistumaan molempiin osapuoliin. Koska kuolemansyntini ovat kuitenkin toisensa ulossulkevia, on jompikumpi niistä dominoivampi aina kulloinkin. Ja pääosin asialla on ylpeys, koska se on universaalisti suurin pahe.

…

On syytä pitää mielessä, että olen edellä puhunut näistä ihmistyypeistä huonoimmillaan. Oikeistolaisuus taikka vasemmistolaisuus ei tyhjene synteihinsä, ne vain vaikuttavat valinnoissa ja teoissa. Kyseessä on myös varsin karkea typologia, mutta tarpeellinen mikäli tahdotaan hahmottaa kaikkein perustavalaatuisimpia ristiriitoja. Yksityiskohtainen kuva sisältäisi koko joukon nyansseja, joiden pohtimiseen ei tässä ole tilaa.

Yksi lisäämisen arvoinen näkökulma on kysymys siitä, miten tämä typologia on yhteydessä poliittisiin temperamentteihin? Karkeasti ilmaistuna – jälleen kerran – on niiden välillä korrelaatio, muttei kausaalisuutta. Oikeistolainen on todennäköisemmin konservatiivi tai taantumuksellinen kuin liberaali tai radikaali. Hän ei sen sijaan ole väistämättä kumpaakaan. Tämän ymmärtää helposti, kun ajattelee ylpeyden luonnetta. Sillä, mistä ollaan ylpeitä, ei ole mitään ennalta määrättyä sisältöä. Oikeistolainen voisi hyvin ihannoida nopeaa muutosta ja modernia yhteiskuntaa sosiaalidarwinistisesta vinkkelistä; ne, jotka eivät pärjää, ovat oikeutetusti häviäjiä ankarassa systeemissä. Ne, jotka voittavat, ovat tiukan seulan läpi ponnistelleet. Eliitin jäsen voi taasen olla henkinen vasemmistolainen. Hän voi kaihtaa ruumiillista työtä ja suorastaan odottaa, että muut kattavat pöydän valmiiksi. Hän voi olla lahjaton vätys, joka kadehtii parempiensa ja rikkaampiensa saavutuksia. Vanhan aristokratian aikaan, jota edempänä sivusin, moinen saattoi olla jopa yleistä eliitin keskuudessa. Joutilaan kartanoperijättären elämä oli otollista maaperää sellaiselle luonteelle. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että iso osa menneisyyden radikaaleista vasemmistolaisista tuli hyväosaisista perheistä. Rikkaat keskinkertaisuudet osasivat vain naamioida tekemisen puutteesta johtuvat typeryytensä filosofiaksi.

Joka tapauksessa, ei tästä tekstistä ole tarkoitus päätellä kumpi asenne on pahempi tai parempi. Koska on oikeistossa paheet vastenmielisimpiä, ovat myös hyveet kirkkaimpia. Vasemmistolaisia on taas aina enemmän ja siksi heidän hyveensä – vaikkakin vaatimattomia – kasvavat pienistä pisaroista suuriksi järviksi ja mereksi. Oikeiston ja vasemmiston, sanoisinko eliitin ja kansan yhteiselo, on monimutkaista vuorovaikutusta. Aina ovat ne, jotka johtavat ja ne, joita johdetaan.

Tasan eivät käy lahjat, se on totuus. Ne, jotka syntyvät etuoikeutettuina ja lahjakkaina, myös puolustavat asemaansa. Kansa, joka kelvottomana ja kadehtien katsoo hallitsijoitansa, tulee katkeraksi. Vaarallisin on eliitti, jonka asemaa uhataan. Mutta niiden lukemattomien, jotka syntyvät tavallisiksi tavallisiin perheisiin, ei pitäisi joutua katsomaan ketään liiaksi ylöspäin. Vaarallisin on kansa, jota eliitti ei viitsi kuunnella ollenkaan. Hallitsijoiden ylpeys johtaa sokeuteen, he kuvittelevat olevansa kansastaan riippumattomia. Kun heidät aikanaan yritetään riisua vallastaan, johtaa ylpeys katkeruuteen. Joten miten päin hyvänsä, vie epätasapaino tavallisten ja suurmiesten välillä vihaan ja verenvuodatukseen.

EDIT. Off-topic -triviaa: wikipediassa kerrotaan myös moderneista kuolemansynneistä. Yksi niistä on seuraava:

Moraalisesti kyseenalaiset kokeilut

Voi pyhä Jeesus. Paitsi että nykymaailma on ruma ja viheliäinen, on se myös pohjaan saakka kuolettavan tylsä. Kirous ja kauhistus, aloittakaa jo sota!

EDIT. 28.12. Yhden kommentin ja tarkemman mietinnän jälkeen olen sitä mieltä, että jaottelu oikeistoon ja vasemmistoon toimii tässä yhteydessä huonosti. Huomattavasti selkeämpi olisi ollut pari elitismi-populismi.  Tämä kuvastaisi jo käsitteiden tasolla sitä tekstissä ilmennyttä seikkaa, että ero asenteissa kulkee keskimäärin lahjakuuksien ja keskinkertaisuuksien välillä. Jos nimittäin tarkastelee poliittisesti vasemmistolaisia tai oikeistolaisia ihmisiä, huomaa etteivät asenteet mene yksi yhteen heidän kantojensa kanssa.

Ketkä sitten ovat henkisiä populisteja ja ketkä elitistejä? Monet vasemmistolaiset ovat jälkimmäistä sorttia, he katsovat tavallisia ihmisiä alaspäin ja halveksivat heitä. Vastakkaisesti on iso osa kansallismielisistä keskinkertaisuuksia, henkisiä populisteja. Stereotyyppi perussuomalaisten äänestäjästä kateellisena ja kaunaisena herravihaajana ei ole täysin vailla pohjaa. Koska vasemmistolaisia on kuitenkin lukumääräisesti enemmän, kuvaa heitä kokonaisuutena populismi. Heterogeenisyytensä vuoksi on oikealla runsaimmin niin idiootteja kuin terävintä kärkeä, heidän riveissään on suhteessa enemmän elitistejä.

Rauhallista joulua

Jottei ulkoilman pimeys ja mustuus unohtuisi, muistutettakoon että ihmiset ovat hulluja. Vain nykyaikana voidaan keksiä jotain tällaista.

Mutta en ala rähisemään, sillä joulurauha on julistettu.

Electron - Sleeping Lair

Tämä kappale tuo mieleen talvisen linnan, jonka halleissa tummahiuksinen haltianeito tanssii ja viehkosti sen nukkuvia asukkeja siunaa.

Joulun iloa teille.

Poliittinen evoluutioni

Me emme ole tyhjiä tauluja syntyessämme, emmekä voi paeta luontoamme edes poliittisia kantoja punnitessamme. Mutta on paksua väittää, että lapsuus tai psykologia määrittäisi kokonaan mitä ihminen voisi ajatella. En usko ajopuuteoriaan, että päätyisimme arvoihimme koska emme muuta voi. Jos näin olisi, rationaalinen analyysi ja näkökulmien reflektointi eivät merkitsisi mitään. Se, miten meistä tulee mitäkin, on määrittämätön sekoitus omia valintoja, henkilökohtaisia patologioita ja elämän sattumuksia. Joidenkin kohdalla voidaan puhua yhden yön kääntymyksistä ja valaistumisen hetkistä. Oma evoluutioni on ollut kuitenkin hidas prosessi vailla äkkikäännöksiä suuntaan taikka toiseen. Se on ollut vain osittain tietoista prosessia, mutta ei koskaan sokeaa alistumista milloin millekin dogmille. Mistä kaikki alkoi?

Pienenä en osoittanut kiinnostusta politiikkaan. Elin omissa maailmoissani ja ensi sijassa asennoiduin maailmaan estetiikan kautta. Tärkeintä oli se, mikä on kaunista ja mikä rumaa. Jo hyvin varhain nostalgisoin menneisyyttä ja uskoin sen moraaliseen paremmuuteen. ”Vanhat hyvät ajat” olivat kunnian päiviä, jolloin Suomi oli urheampi ja kauniimpi. Minua kuvotti moderni arkkitehtuuri ja ympäristön yleinen tympeys. Ihannoin kymmenvuotiaana armeijaamme maan kunnianarvoisimpana osana ja ajattelin sotimisen olevan ihmisen suurin saavutus. Toivoin, että jonakin päivänä pääsisin osaltani taistelemaan isänmaan puolesta asein ja kokemaan korkeimman olemisen muodon minkä todellisuus saattaisi tarjota.

Kiinnostuin historiasta 12-vuotiaana, innoitusta antoi peliklassikko Civilization II. Tahdoin tietää, mitä menneisyydellä oli kerrottavanaan. Hahmotin tapahtumia tarinoina, jossa oli hyvät ja pahat. Samaistuin intohimoisesti Hohenstaufien Saksaan, tunsin vuoroin riemua ja pettymystä seuratessani viisisataavuotista saksalais-roomalaisten keisarien ja paavien välistä mittelyä sekä paljon muuta. Strategiapelit ja historia siivittivät minua vääjäämättä kohti moderneja aikoja, toinen maailmansota lumosi minut täysin. Jollain tasolla olin aina ollut kiinnostunut siitä, mutta natsit, Hitler, Stalin, panssarivaunut, atomipommit ja SS olivat lähinnä myyttisiä impressioita mielessäni. Ensi kertaa pääsin jäsentämään tuon sodan tapahtumia itselleni, luin Grimbergiä ja historiallisia Atlaksia. Tämä toimi alustana poliittiselle heräämiselleni. Kansallissosialismi, kommunismi, demokratia…kaikki tuo alkoi kiehtoa minua. Esteettisen puolensa vuoksi eritoten kaksi ensin mainittua ideologiaa olivat erityisen kiinnostavia, koulussa puhuin jatkuvasti maailmansodasta. Kuudennelle luokalle tultaessa olin peruuttamattomasti natsiksi leimautunut ja aina lukion loppuun asti sain kuulla Zyklon-b -vitsejä ja sun muuta vinoilua. Sanotaan toki, että vaikutin asiantilaan itse pakkomielteisillä puheenaiheillani, enkä pannut kuittailua lopulta pahakseni. Oli hauskaa olla vuoroin natsin ja vuoroin kommunistin maineessa.

Kiinnostuin myös kotimaan politiikasta. Kiinnostuin puolueista. Uskoin vilpittömästi instituutioon nimeltä valtio ja sen kykyyn hoitaa asiat kuten pitää. Uskoin auktoriteetin oikeutukseen ja voimaan, minua kiihdytti ajatus tulla isona osaksi suurta Suomea. Olinhan luonnollisesti vahvan isänmaallinen ja maamme oli vailla epäilyksen häivää maailman paras valtio. Omaksuin yläasteelle tultaessa sosiaalidemokraattisen maailmankuvan, jossa hyvinvointivaltio edusti yhteiskunnan korkeinta astetta. Samaan aikaan tosin kavahdin maamme rappiota ja katsoin sen tarvitsevan lisää kuria. Veltto nuoriso, jota näin koulussa ympärilläni, olisi ollut syytä laittaa ruotuun. Tämä oli huvittava dissonanssi muuten niin humaanin vasemmistolaisessa ajattelussani, toisinaan kaipasin sotilasdiktatuuriakin. Armeija oli minulle edelleen pyhä asia ja ydinpommi kaunis.

Ajatus yhteiskunnasta orgaanisena kokonaisuutena, jossa kukin yksilö palveli korkeampaa päämäärää eli valtiotaan, elähdytti minua. Taustalla kummitteli kommunismi työn sankareineen, ei heidänkään visio vailla estetiikkaa ollut. Kaikesta rationalismistaan huolimatta tuokin maailmankuva joutui näet turvautumaan myyttiin, eikä mikään liikuta ihmisiä kuten myytit. Yhteiskuntaopin kirjat kertoivat, miten kaikki toimi. Se kaikki oli epäilemättä totta ja kaikki toimi loistavasti. Politiikka oli myös kompromisseja, mutta liberaali demokratia silti se vähiten huonoin vaihtoehto. Maailma oli selvästi kehittymässä kohti parempia aikoja, olin omaksumassa edistyksen kertomuksen. Teknologia otti harppauksia eteenpäin, vaikeuksia selätettiin. Olin innoissani Star Trekistä, jota olin katsonut jo pikkulapsesta saakka. Omaksuin väkivallanvastaisia ajatuksia, en tahtonut tapella ja armeija vaikutti kyseenalaisemmalta. Mutta edelleen oli ydinpommi kaunis.

On mielenkiintoista miten humanismin ja vasemmistolaisuuden langan rinnalla kulki totalitarismin lanka armeijan ja hierarkian ihannointeineen. Edistysukon rinnalla kulki eskatologinen varmuus maailman tuhoutumisesta ilmastonmuutoksessa. 15-vuotiaana uskoin sosiaalidemokratian johtavan oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan, mutta tahdoin Suomeen suuremman armeijan ja lisää sotateollisuutta. Ihailin teknologiaa, koska se oli estetiikkaa. Mutta mieltäni varjostivat synkät ennusteet maapallon kohtalosta. Miten meidän kävisi, koko Suomen ja maailman? Nämä mietteet tasoittaisivat tietä lukioaikojeni punavihreälle maailmankuvalle.

Vaikka pidin äidinkielen tunneilla puolustuspuheen jalkaväkimiinoille sekä saarnan Suomen erinomaisuudesta, tulin skeptisemmäksi nyky-yhteiskuntaa kohtaan. Edistysusko horjui luonnon tuhoutumisen edessä. Aloin tuntea myös kasvavaa vihamielisyyttä omaa kulttuuriperintöäni kohtaan, jonka samaistin tuhoavan teknologian ja raunioittavan kapitalismin alkusyyksi. Kiihtyvä luonnonvarojen kulutus ja köyhempien maiden riisto johtivat ajatukseen, että tuhon aiheuttaja on itse tuhottava. Siispä totesin eräässä keskustelussa seuraavat sanat: ”Eurooppalainen kulttuuri on tuhottava”. Kyllä. Painakaa kalloon, että minä olen nämä sanat sanonut.

Eurooppalainen kulttuuri on tuhottava.

Puolustaudun kuitenkin sillä, että uskoin vilpittömästi juuri länsimaiden olevan suurimman riiston ja kärsimyksen aiheuttaja maailmassa. Ja väitän edelleen, että tuo on ainakin osittain totta; kehitysmaita sorretaan. Teknologia orjuuttaa enemmän kuin se vapauttaa. Kulutusyhteiskunta tuhoaa eikä luo. En vain usko noin jyrkkään ratkaisuun enää, tulin hahmottaneeksi että traditiossa on monia tasoja…mikä on arvokasta ja mikä ei.

Puoluepoliittisesti olin vihervasemmiston kannattaja, vaikka en vielä äänioikeutettu ollutkaan. Vihasin kokoomusta ja vihaan muuten edelleen. Nousevia perussuomalaisia pidin juntteina ja Jussi Halla-ahoa vaarallisena lukematta hänen ensimmäistäkään tekstiä. Timo Hännikäinen, joka sittemmin tulisi vaikuttamaan suuresti ajatteluuni, tuli tietoisuuteen Ilman-kirjansa kautta. En lukenut sitä ja suljin koko miehen tietoisuudestani, sillä hän muistutti itseäni omasta neitsyydestäni vähän liian tuskallisesti. Lukioajat tulivat aikanaan loppuunsa ja seurannut varusmiespalvelus häivytti ne vähätkin jäljellä olleet illuusiot armeijasta. Kannatin silti jalkaväkimiinoja. Kannatan edelleen.

Yliopistossa ajatteluni sai asteen verran totalitaarisempia sävyjä. Innostuin Eero Paloheimon ajatuksista ja kannatin globaalia yhden lapsen politiikkaa, vaikka pakkoaborttien eettinen hinta olisikin melkoinen. Aloin uskoa, että diktatorinen maailmanhallitus olisi välttämätön ympäristökatastrofin ehkäisemiseksi. Demokratia vaikutti nappikaupalta, jossa ei saataisi todellisia muutoksia aikaan. Otin kimmoketta myös Linkolasta ja hetken aikaa kallistuin ekofasismiin. Ihmiskunnan ja luonnon jatkuvuuden nimissä olisi suurin osa populaatiosta eliminoitava. Se olisi suuri mutta välttämätön rikos, jonka jälkipolvet antaisivat anteeksi. Ja jos eivät antaisi, olisi keksittävä tarpeeksi hyvät valheet totuuden kätkemiseksi. Tässä kohtaa saavutin jonkinlaisen kulminaatiopisteen, uskoin että mikä tahansa on sallittua maailman pelastamiseksi. Koska olen mustavalkoisesti ajatteleva ja autoritaarinen luonne, olivat nämä ajatukset loogista jatkumoa jo aiemmin omaksutulle fatalismille.

On edelleen syytä kiinnittää huomiota ajatteluni dissonanssiin. Vaikka olin valmis uhraamaan puoli ihmiskuntaa, uskoin humanismiin ja suvaitsevaisuuteen. Inhosin rasismia ja homofobiaa. Vihasin heitä, kuten kiusaajia vihataan. Sillä sellaisiksi heidät käsitin, sydämettömiksi vainoojiksi. Näin heidät vajavaisina ihmisiä, jotka haluavat hakata ja tylyttää erilaisia vain pahuuttaan. Kannatin laajaa maahanmuuttoa, mutta en sentään omaksunut sittemmin yleistynyttä ajatusta rajattomasta maailmasta. Jollakin tasolla säilytin järkeni ja tajusin, että maamme kantokyky todella tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Monikulttuurisuus oli joka tapauksessa itsestäänselvyys, kannatinhan diktatorista maailmanhallitusta. EU:n kehitys liittovaltioksi olisi ensimmäinen askel sillä tiellä. Ihmisten olisi syytä alkaa tulla toimeen keskenään, tai he itkevät ja tulevat.

Näin ajatusteni mutaatio kävi noin 20-vuotiaaksi saakka. Vaikka muuten melko vihervasemmistolainen totalitaarisilla mausteilla olinkin, en kuitenkaan juuri feminismistä tai poliittisesta korrektiudesta piitannut. Yläasteella toki uskoin esimerkiksi satuun naisten pienemmästä palkasta, mutta otin sentään sukupuolierot itsestäänselvyytenä. En voi unohtaa sitä hetkeä, kun äidinkielen opettajani palautti aineen, jossa olin sukupuolten epätasa-arvoa tarkastellut. Olin käynyt läpi niitä asioita, jotka virallisen liturgian mukaan olivat totta. Opettaja oli kuitenkin katsonut asiakseen lisätä seuraavan huomautuksen punakynällä: ”ja naiset edelleen synnyttävät ja imettävät”. Olin monttu auki, en vilpittömästi kyennyt ymmärtämään, mitä hän yritti sanoa. Minulle naisen biologinen rooli oli jotain, jota en voinut ajatella minään epäkohtana. Tämä oli ensimmäinen konkreettinen kokemus, jossa tunsin kuilun oman ja feministisen maailmankatsomuksen välillä; en pitänyt itseäni feministinä, jos nuo olisivat ehdot. Lukiossa tavakseni tulikin lopulta sanoa, etten ole feministi mutten myöskään sovinisti. Loppu lienee historiaa.

…

Tuli vuosi 2012, oli toukokuu. Viatonta googletusta iltapäivällä. Kohtasin mielipiteitä, jollaisia en ollut osannut kuvitella olevan olemassa. Niin totaalisesti olin edistyksen tarinan jo sisäistänyt, etten ymmärtänyt näkemääni. Seurasi maailmankuvallinen tulipalo. Sytyttäjinä olivat Tupliksen Syvemmältä-blogi ja Hännikäisen Marginalia. Edellä mainitun röyhkeä itsevarmuus ja Kännikäisen huolellisesti artikuloitu traditionalismi pakottivat minut reflektoimaan tuntojani. Eteeni saatetussa filosofiassa oli jotain tenhoavaa. Se pakotti lukemaan lisää, tutustumaan syvemmin. Prosessoin tilannetta sitä mukaa kuin pystyin, sillä minussa nousi myös torjuntaa. Marginalian kautta löysin Tommi Melenderin Antiaikalaisen, jossa ilmaistiin antimodernismia pehmeämmin. Aloin nähdä kuvioita, ymmärtää yhteyksiä. Järkytyksen laantuessa aloin hyväksymään esitettyjä argumentteja. Hitaasti ja asteittain koin metamorfoosia. Osittain tietoisesti reflektoiden, osittain vain passiivisesti tietoa vastaanottaen, alkoivat arvot vaihtua toisiksi. Syksyn koittaessa olin jo muuttunut mies ja ensimmäisten joukossa lukemassa Sarastusta. Ruukinmatruuna, jota olin alkuun pitänyt lähinnä höyrypäänä, alkoi kiehtoa. Halla-ahon Scripta ja muita blogeja tippui syliini, Jaskan pauhantaa ja Yrjöperskeles muun muassa. Valtamedia, johon olin luottanut pääasiallisena tiedonlähteenä, alkoi näyttää yhä enemmän yksipuoliselta propagandakanavalta. Ja eräänä päivänä kauniina kirjoitti Takkirautaan kommentin eräs Korppi on johtaja…

Hypätään suoraan tähän päivään, joka yksityiskohtaa ei ole syytä käydä läpi. Näin taaksepäin katsoessa mielekkäintä olisi tehdä kontrastia nykyhetkeen ja arvioida mikä on muuttunut ja mikä ei. Mikä menneisyydessä meni oikein? Vaikka olen valtavirtaan nähden äärioikeistolainen rasisti, en koe tehneeni täyskäännöstä yhdestä hullutuksesta toiseen. Sen sijaan, että olisin kääntynyt absoluuttisesti aikaisempia uskomuksiani vastaan, olen enemmänkin hylännyt yksiä katsomuksia, pitänyt toisista kiinni omaksuen samalla uusia. Pidän etenevää ympäristökatastrofia edelleen tosiasiana, johon on syynä globaali liikakulutus. Rasismini olisi maahanmuuttajien valikoimista kansallisuuksien ja rotujen mukaan, ei kiusaamista ja vainoamista. En vastusta demokratiaa, joskaan en näe sitä välttämättömänä tai joka tilanteessa parhaimpana hallintomuotona. Talouskysymyksissä olen edelleen varsin vasemmistolainen. Halveksun niin sanottuja libertaareja, vihaan rahaa ja vapaita markkinoita. Ero vasemmistolaisuuteen on vain se, etten näe taloutta enää niin keskeisenä tekijänä.

En väitä olleeni kovin tyypillinen vihervasemmistolainen. Ajattelussani oli liian vahvoja ristiriitoja totalitaarisine ulottuvuuksineen, että se sopisi profiiliin. Kukaan tuntemani vasemmistolainen ei ole misantrooppi tai militaristi. Kenties se, etten välittänyt koskaan korrektiudesta ja hyvesignaloinnista auttoi viemään myös vaarallisia ajatuksia johdonmukaiseen loppuunsa. Iän karttuessa ja ajattelun kypsyessä tulin paremmin tietoiseksi ristiriidoistani ja omaksumieni mallien puutteellisuuksista. Mustavalkoinen kuva sai enemmän sävyjä: kenties onkin mahdollista vastustaa tasa-arvoista avioliittoa ilman, että haluan heittää homot vankilaan. Ehkä maahanmuuttoa voidaan rajoittaa ilman kansanmurhaa. Rotujen välillä onkin älykkyyseroja, erot ulottuvat syvemmälle kuin pelkkään ihonväriin. Kenties menneisyyden ihmiset olivat ymmärtäneet jotain, mitä me emme ymmärrä. Ja kenties tuo jokin saa ilmaisunsa traditioissa.

En ole nytkään vapaa ristiriidoista. Olen edelleen fanaattinen luonne ja luonnostani hahmotan maailmaa äärimmäisyyksien kautta, mustana ja valkoisena. Vaatii tietoista ponnistelua nousta näiden piirteiden yläpuolelle. Vahvaa dogmaattisuuttani on onneksi tasapainottanut sille vastakkainen piirre, epäily. Se on auttanut minua pysymään nöyränä, mutta myös invalidisoinut ajatteluani. Elämässäni ei ole lapsuuden jälkeen ollut aikaa, jolloin olisin ollut aivan varma mistään. Lyhyitä hetkiä on tullut ja mennyt, mutta pimentävät varjot ovat aina näköni tiellä. Loputtomiin toistuu kysymys, ”mitä jos?” Tietyllä tapaa on epävarmuuden voimakkuus linjassa luonteeni kohtuuttomuuden kanssa, kuin olisi hyväksyttävä maailma sellaisenaan tai hylättävä kaikki. Tekstissäni, jossa pohdin temperamenttien yhteyttä arvoihin, toin myös esille kuinka lähellä äärimmäisyydet ovat aina toisiaan. Taantumuksellinen ei poikkea sielultaan radikaalista, hän vain kulkee eri suuntaan. Uskossaan vahvin on sitoutunut dogmiinsa yhtä lujasti kuin ikuinen epäilijä tietämättömyyteensä.

Tunnen kulkeneeni täyden ympyrän. Lapsuuden naiivista uskosta isänmaahani ja ihmisiin olen saapunut nihilismin ja misantropian kautta kypsään traditionalismiin. Ihmiskunta ei ole luonnostaan hyvä, mutta ei ansaitse täystuhoa osakseen. Isänmaamme on muotopuoli rumilus, mutta minut siihen peruuttamattomasti sidottu. Turvallinen lapsuuteni ja luottamus aikuisiin vaikuttivat uskooni siihen, että instituutiot ovat hyviä. Nyt on sen tilalla terve skeptisyys, enkä samaista kansaamme sen hallintoon. Kulttuurimme, jota lapsuuden ihailun jälkeen teini-iässä vihasin, on puolustamisen arvoinen. Sota, jota lapsenomaisen idealisoinnin jälkeen teini-iässä kavahdin, on lähtemätön osa ihmisten elämää. Menneisyys, jota lapsena palvoin ja teini-ikäisenä halveksin, on virheineen ja onnistumisineen viisauden lähde.

Olen saapunut kotiin. Olen harhaillut kauas, mutta uskon olevani joidenkin vastausten äärellä. Olen pisteessä, jossa olen sitoutunut tähän maahan, perääntyminen olisi petturuutta. Mutta. Sittenkään en uskaltaisi kutsua itseäni kypsäksi, kuten edellä teen. En ole kyllin röyhkeä väittääkseni, että tiedän totuuden. Kukaan ei tiedä, maailma on täynnä arvoituksia ja olemassaolo itsessään mysteeri. Vastaukset, jotka olen löytänyt, ovat johdattaneet uusien kysymysten äärelle. Miten sovitan ristiriitaiset elementit toisiinsa? Onko mahdollista säilyttää sanavapaus, mutta hylätä demokratia? Kenties liberaalit arvot toimivat vain, jos ne hyväksytään kokonaisuudessaan. Kannatan päätöksentekoa paikalliselta pohjalta, mutta voidaanko globaalia ympäristökatastrofia estää ilman kansainvälisiä ratkaisuja? Kohtaamamme eettiset dilemmat ovat lähes kestämättömiä. Jos esimerkiksi emme voikaan palauttaa irakilaisia ja afrikkalaisia, he ovat silloin tulleet jäädäkseen. Emme voi heitä tappaakaan, joten mitä teemme? Onko ylipäätänsä mahdollista herättää nationalismia ja rotutietoisuutta ilman, että se johtaa apartheidiin ja pöyhkeyteen. EU:n integraatiokehityksen pysäyttäminen tekee jälleen mahdolliseksi Euroopan maiden väliset sodat. Mitä tahansa teemmekään, avaa yksi ovi käytävän ja vie kymmenelle muulle ovelle.

Minulla ei ole tarjota lopullista vastausta, ei kaikki ristiriidat häivyttävää utopiaa. Jokainen ideologia kätkee sisäänsä pimeän puolensa ja voi kääntyä perversiokseen. Nationalismi ei ole varma ratkaisu, ei suljetut rajat tai vahva maanpuolustus. Totalitarismin haamu kummittelee aina mielessäni ja saan olla valppaana. Ainoa varma asia on epävarmuus, ainoa tieto epätietoisuus. Malli, joka voi ratkaista ongelman, voi luoda lukuisia uusia. Ehkä tapahtuu kansallinen herääminen, joka terveen ylpeyden sijaan johtaa vain kostonhimon purkautumiseen ja verenvuodatukseen. Tulevaisuus voi kuulua fasismille ja despotialle, joka jättää Euroopan lopullisesti raunioiksi. Mutta kävi miten kävi, olen minä puoleni valinnut. Näen, mihin nykyinen tilanne varmasti johtaa. Näen modernin maailman sairaalloisuuden ja rumuuden, enkä koskaan, koskaan asetu sitä puolustamaan. Vasemmistolaisten utopia ei ole vain toimimaton vaan kauhistuttava ja ruma dystopia, joka syövyttää maanosamme olemattomiin. En lupaa voittoa omilleni, mutta tiedän vihollisteni varmasti häviävän. He lopulta tuhoavat itse itsensä.

Sielu lepää

Pitkästä aikaa saatan tuntea sisäisen paineen vähentyvän: paniikki, ahdistus, raivo, viha ja kauhu ovat väistymässä taka-alalle. En ole haltioissani tai inspirtoitunut, mutta yhtä kaikki tyynni. Ja yhtään enempää en voisi tässä vaiheessa toivoa, jokainen hetki rauhaa on tervetullut. Sitä ei ole elämässäni ollut koskaan liikaa.

New Arcades - There's only two of us now

Istun kolmatta tuntia koneen äärellä ja musiikki on soinut. Olen hetkeksi saanut luotua fantasiakuplan ympärilleni. Sen, jonka sisällä voin todella tuntea olevani elossa. Tätä olen kaivannut viikkokausia. Veljeni on vielä sairaana ja nukkuu huoneessaan. Kävin päivällä ostamassa hänelle jaffaa kioskilta. Isä on ystävänsä luona säätämässä ja kotona on rauha.

Tämä tunne on iloa. Se ei ole mielihyvää, joka syntyy ruoasta ja juomasta, vaan on jostain tuonpuoleisesta voimansa ammentavaa. Se on sitä, mikä todella kannattelee ihmistä läpi elämän.

Saint-Saëns - The Carnival Of Animals (Aquarium)

Ihminen koostuu kahdesta osasta, sielusta ja ruumiista. Ilman ruumista on jäljellä vain haamu ja ilman sielua vain kone. Sielu on kuitenkin tärkein, sillä se on kuolematon. Se ei tunne nälkää, ei janoa eikä halua kuten ruumis. Mutta jos se eristetään Elämän Lähteestä ja Kauneudesta, sekin kuihtuu. Viime aikoina on minun kohdallani ollut juuri näin. Yhteiskuntamme keintotekoisessa maailmassa kanssakäyminen on leikannut siteeni Tosimaailmaan ja olen tuntenut ohentuvani kuin hapertuva harso. Kuin olisin todella muuttunut koneeksi, joka kävelee enää algoritmiensa ohjelmoimana.

Nyt, vain pari tuntia kauneuden äärellä ja tuntuu kuin ovi olisi auennut ja sieluni elpyy. Elävä ilma virtaa sisään ja puhdistaa. Näen taas vähän kirkkaammin ja murheeni näyttävät pienemmiltä, suorstaan mitättömiltä. Yksi työviikko on vielä ennen joululomaa, mutta pyhän hengen voimalla kannan itseni lepoon.

Synthesis - Secret Energy

Poliittiset temperamentit

Edelleen vituttaa ihan vitusti. Kirjoitetaan silti.

...

Jaska Brownin tuumailuja heijastellen:

Poliittisia positioita käsitellään usein kuin ne olisivat absoluuttisia. Liberaali sitä ja konservatiivi tätä eilen, tänään ja huomenna. Mutta onko ihan näin? Otetaanpa selvää.

Kun esillä on konservatismin ja liberalismin kaltaisia suuripiirteisiä käsitteitä, olisi syytä eritellä niiden merkitystasoja. On deskriptiivinen taso, eli mitä nuo käsitteet ilmaisevat kussakin kontekstissa. Siihen en juuri mene vaan paneudun toiseen tasoon, joka ei kuitenkaan ole normatiivinen vaan psykologinen. Se kuvaa yksilön dispositiota sen suhteen, mille poliittiselle kannalle hän todennäköisimmin kallistuu. Näistä tekij...

...

No niin, kuulin yläkerrasta uutisia että serkun alkoholisoitunut isä on kuollut häkämyrkytykseen. Näin hänet viimeksi vissiin 15-vuotiaana. Edelleen on paha mieli eli vituttaa.

...

...öistä johtuen ei kumpikaan suuntaus ole varsinaisesti ideologia, sillä niillä ei ole lukkoonlyötyä sisältöä a priori. Ne ovat enemmänkin yksilöpsykologian sanelemia asenteita. Siispä eilispäivän liberaali on tämän päivän konservatiivi ja tämän päivän liberaali huomisen konservatiivi. Mutta mitä ovat nuo asenteet? Oppikirjamaisesti määritellen liberaalille muutos on ensisijaista, konservatiiville pysyvyys. Kumpikaan asenne ei ole ehdoton siten, että esimerkiksi muutosvastarintainen vastustaisi muutosta aina. Sen sijaan kummankin asenteen äärimuodot lähenevät absolutismia; taantumuksellinen tahtoo palauttaa menneen ajan yhteiskunnan sellaisenaan ja radikaali kumota kaikki traditiot ja aloittaa vuodesta nolla.

…

Miten olisi vähän musiikkia tähän väliin. Vittu, että vituttaa.

Slayer - Raining Blood

Klassikkojen klassikko!

Trr-Trr-Trr-Trr

…

Kumpikin positio on relatiivinen ja arvoneutraali. Muutos ei ole lähtökohtaisesti ihmisoikeuksien tai minkään muunkaan asian puolella vaan voi yhtä hyvin merkitä sotaa ja etnisiä puhdistuksia. Säilyttäminen ei aina kohdistu sihen, mikä on arvokasta, vaan voi olla myös kuolettavan tradition ylläpitämistä. Tietysti tämän päivän liberaalit jakavat joitakin samoja arvoja, mitä vaikkapa 1800-luvun kollegansa. Mutta esimerkiksi aikansa mittapuulla vapaamielinen Edmund Burke lukeutuu tänä päivänä konservatiivien…

…

Homo veli hiipi taakseni ja keskeytti. Se paska päätti tulla kuuntelemaan musiikkia. Ja se hankkiutui vielä kipeäksi, tekiköhän sen vain minulle vittuillakseen? Oli lähellä etten vetänyt turpaan, kun tuli vaatimaan että kuuntelisin hiljempaa. Katselin pöydällä olevia pihtejä murha mielessäni. Saatanan saatana. Sillä samalla hetkellä eilen, kun olin juuri ajatellut ”olen vapaa ja voin uppoutua fantasioihini” veli räjähti taloon ja kaikki meni vituiksi. Odotan edelleen sitä hetkeä, että pääsisi rentoutumaan. Milloin viimeksi? Ehkä kuukausi sitten. Vetäydyn makuuhuoneeseen läppärille. Nyt laitan musiikia vitun kovalle, että tuo homo ärsyyntyisi ja sen saatanan japsimusa häiriintyisi.

Nyt keksin, kouluampujamusiikkia:

KMFDM – Free Your Hate

…

…joukkoon. Myös nykyajan konservatiivit voivat allekirjoittaa joitakin historiaan jääneiden aateveljiensä ajatuksia, mutta tarvitaan taantumuksellinen menneisyyden nielemiseksi karvoineen päivineen. Näin asenteet muuttuvat ajan virrassa, niillä ei ole sen enempää pysyvää suuntaa kuin tuulella. Pysyvää on vain tuuli itse. Kaikki nämä seikat huomioon ottaen onkin mielenkiintoista tarkastella, ketkä todella ovat konservatiiveja ja ketkä liberaaleja tänään. Jako ei näet mene lainkaan virallisen liturgian mukaan. Jos vaivautuu edes minuutin ajattelemaan asiaa, huomaa ketkä ovat status quon vaalijoita: vasemmistolaiset. He koettavat kynsin hampain takertua saavutettuiin hyvinvointivaltion etuihin ja pelkäävät tulevaa. Se suoranainen kauhu, jonka he uskovat motivoivan vastapuoltaan, on juuri heidän käyttövoimansa. He näkevät nousevan fasismin ja kansanmurhien uhkaa kaikkialla. Heidän ryhmäänsä leimaava konformismi ja keskinkertaisuus kertovat myös selvää kieltään siitä, mikä temperamenttityyppi on heillä vallitseva. Eli säilyttävä, hidastava ja siis sanalla sanoen: naisellinen.

Oikeisto on ajassamme se haastaja, joka uhkaa vallitsevaa hegemoniaa. Se on kapinaa, joka keikuttaa venettä. Oikeistoa pelätään, kuten tuntematonta ja uutta aina. Monta sukupolvea kestänyt rauhan, yltäkylläisyyden ja egalitarismin aikakausi on aiheuttanut sen, että hierarkiat, sota ja kuri ovat ihmisten valtaenemmistölle vieraita asioita ja siis pelottavia. Kukaan ei pelkää transilvanialaista transseksuaalia, mutta vasemmisto menee suunniltaan jo pilottitakista. Kuluneena vuonna länsimaailmaa ravistelleet vaalitapahtumat paljastavat tilanteen luonteen selkeimmillään. Liberaali vasemmisto on ollut se vastustava osapuoli ja jarruttaja, joka on yrittänyt estää muutoksia tapahtumasta. Brexit, Trump ja koko oikeisto edustavat hyppyä tuntemattomaan ja se luo paniikkia vihollisissamme. Heillä on yhä vähemmän positiivista sanomaa ja alati pitenevä lista siitä, mitä tulisi kieltää. He ovat avuttomia sen avoimen uhon ja korrektiudesta piittaamattoman röyhkeyden edessä, joka on leimallista oikeistolle. Aloite on meillä, karavaanimme kulkee koirien haukkuessa.

Temperamenttien jakautuminen ei ole toki mustavalkoista. Oikeistossa on kosolti konformistisia ja aidosti konservatiiveja yksilöitä kuten on vasemmistossa liberaaleja. Kyse onkin keskimääräisyyksistä. Riitaa haastavalle, kyseenalaistavalle ja uutuuksia etsivälle ihmistyypille on luontevaa hakeutua poispäin valtavirrasta eli tässä tapauksessa oikeistoon. Status quota ja vakautta rakastavalle ihmistyypille on tyypillistä rakastaa järjestystä eli tänä päivänä punavihreää hegemoniaa. Koska ensin mainitut ovat useimmiten miehiä, on heillä oikeistossa ylikorostunut edustus. Samaten ovat naiset yliedustettuina vasemmalla, mutta päinvastaisesta syystä.

Oma lukunsa ovat taantumukselliset ja radikaalit, joita löytyy molemmin puolin aate- ja sukupuolirintamaa vaihtelevissa määrin. Heidän suhteensa on syytä kiinnittää huomiota siihen, että he ovat eroistaan huolimatta varsin lähellä toisiaan. Vaikka he ovat periaatteessa antagonistisia, jakavat he saman fundamentalistisen asenteen maailmaa kohtaan. Siksi ei ole mikään ihme, että useat taiteilijat ovat olleet jompaa kumpaa sorttia, sillä äärimmäisyydet vetävät heitä puoleensa. Olisiko maltillinen liberaali tai pragmaattinen konservatiivi kyennyt luomaan Cthulhu-myyttiä tai Keski-Maata?

Mikä minä olen? Olen pesunkestävä taantumuksellinen, aina olen katsonut menneisyyteen ja haikaillut menetettyjen kulta-aikojen perään. Huomauttaisin kuitenkin, etten silti ole poliittisesti vaan nimenomaan temperamentiltani taantumuksellinen. Tämä teksti onkin käsitellyt suuntauksia juuri psykologisen aspektin kautta. Kuten on jo tehty selväksi, asenteiltaan liberaali ei välttämättä aja liberaalia politiikkaa, jollaiseksi käsitetään esimerkiksi vähemmistöjen oikeudet ja tasa-arvo. Koska noista alun perin liberaaleista uudistuksista on tullut valtavirtaa, monet konservatiivisesti asennoituneet asettuvat niiden taakse.

On harhaanjohtavaa puhua siitä, kumpi taipumus voittaa pitkällä aikavälillä. Yhtä hyvin voi kysyä, puhaltaako maapallon viimeisenä päivänä pohjantuuli vai itätuuli. Nämä ovat asenteita, eivätkä itsessään oikeassa tai väärässä. Olennaista on se, mitä niillä saadaan aikaan; mitä konservatiivi säilyttää, mitä liberaali uudistaa. Uskon, että kyseessä on dialektinen ristiriita, joka on ideaalitilanteessa hedelmällistä ja vie maailmaa oikeaan suuntaan. On konservatiivin tehtävä sanoa, milloin uusi idea on vain huono idea ja jättää se suunnittelupöydälle. Liberaali näyttää, milloin vanhat kujeet eivät riitä muuttuneessa maailmassa selviämiseen. Taantumuksellinen muistuttaa, mikä oli ennen paremmin, radikaali tuhoaa mädänneisyyden. Näin on, jos eläisimme ideaalisessa maailmassa. Vaan emme elä, ja kukin taipumus muuttuu helposti perversiokseen.

Asetun tällä niitä vastaan, jotka uskovat konservatiivien häviävän aina tai vastaavasti katsovat liberaalien olevan aina väärässä. Olisi tajuttava, ettei kumpikaan asenne itsessään ole täydellinen metodi vaan toimii tietyssä tilanteessa. Kukin aika kallistuu omalla tavallaan johonkin suuntaan, ja heilurin lailla voi yhteiskunta tulla vimmaisen uudistusmielisestä sammaltuneen pysähtyneeksi. Täydellistä tasapainotilaa ei voida saavuttaa, mutta nykytilanteessa on epäterve halu nähdä nämä asenteet absoluuttisesti toisensa poissulkevina. Kovin harvoin enää kuulen tätä viisasta sanontaa: hullut vievät maailmaa eteenpäin, viisaat pitävät sitä pystyssä.

...

Vittu että vituttaa. Kaduttaa myös, ei veljestään saisi ajatella tai kirjoitella tuommoisia. En enää kuuntele musaa ja veli nukkuu. En toivottanut hyvää yötä, olisi pitänyt. Pitäisi sovittaa jotenkin.

Mutta vittu, vittu kuitenkin!

Nine Inch Nails - Heresy

God is dead and no one cares!
If there is a hell, I'll see you there!

Elämä valuu helvettiin

Ennenkuulumatonta: minua ahdistaa!

Hehe, ei muuten naurata. Jäljellä ei ole muuta kuin lonkeroinen mustuus kiemurtelemassa eläinvaistojen infernossa.

Töitä, vihaan töitä.

Vihaan veljeäni, joka katsoi asiakseen tulla etuajassa kylään ja pilata sen vähänkin rauhan. Ajattelen, miltä hänen naamansa näyttäisi rikkohappopesun jäljiltä. Tahtoisin nylkeä hänet, pukeutua hänen nahkaansa ja syödä itseni.

Mitäpä olen tehnyt ja ajatellut? Olen ollut työssä, jota vihaan, ja muulla ajalla vatvonut neurooseja sekä katsonut pornoa ja upottautunut niin syvälle rappeuttavaan haluun, että huoneessani haisee parin viikon kumuloitunut kiima.

Olen saanut sellaisia kohtauksia, etten enää voi sitä kieltää: olen mielenvikainen. Kukaan muu paitsi mieleltään sairastunut ei voisi ajatella sellaisia ajatuksia. Aivoni ovat madonsyömät, lukemattomien demonien rikki runtelemat. En voi sanoa varmasti olenko sielu vai sittenkin kone.

Olen mielenvikainen.

Olen häiriintynyt, äärirajoilla ponnistellen normaaleista askareista selviävä neuroosien komposti, jollaiset olisi vanhoina hyvinä aikoina syötetty susille. Olen tasapainoton, eloonjäämiskyvytön ihminen. Olen modernismin sivutuote, reaktorin uumenissa syntyvä loppusijoitusjäte. Olen psyykkisesti niin heikko ja neurologisesti tärveltynyt, että minkäänlainen suvunjatkaminen olisi rikollista. Olen puoli-invalidi, joka on tämän ajan synnyttämä ja sen ylläpitämä. Ilman maailmamme hentoja kulisseja haihtuisin olemattomuuteen alta aikayksikön. Olen yhteiskunnalle ja ympäröiville ihmisille juuri sellainen rasite, jollaisia ei pitäisi olla olemassa.

Mikä parasta, nautin rappiosta ja laiskuudesta. Tämä loinen oikeasti tykkää imeä elättäjiään kuiviin.

Mutational meltdown on englanninkielinen termi ilmiölle, jossa haitalliset mutaatiot kasaantuvat väestöllisellä tasolla. Olematon lapsikuolleisuus, yhteiskunnan huolenpito kaikista ja seksuaalisen valinnan vääristyminen ovat johtaneet maailmaan, jossa olemme geneettisesti sairaita. Mitä vähemmän vastuksia ja kuolemaa on, sitä rappeutuneempi väestö. Ja vielä pari vuotta sitten houkkamaisesti itkin, kuinka naisilla on liian kovat standardit. Ehei, ne eivät ole läheskään tarpeeksi kovat. Juuri liian alhaiset standardit ja sodan tuloksena vääristynyt sukupuolijakauma johtivat siihen, että liian moni geneettinen jätesäkki sai lapsia. Ei ihme, että akat jättäytyvät lapsettomiksi yhä enemmän, nykymiehet ovat kelvottomia. Tosin, myös naiset ovat kelvottomia, omalla tavallaan vain. Niistä keskinkertaisista, terapiassa istuvista huorista ei olisi kestämään lapsen tuomaa taakkaa.

Kaikki veltostuu, kaikki mätänee.

Meshuggah - Future Breed Machine

On kohtalon ironiaa, että niin paljon kuin vihaan tätä aikaa, juuri minä edustan sen kasvoja puhtaimmillaan. Olen tänään mutantti, joka on kuten juuri sinun jälkeläisesi huomenna: visvaa pursuava kone, joka saa ravintonsa vihasta ja kaunasta itse elämää kohtaan. Olen yhtä surkea näky kuin Eraserheadin epäsikiö, jonka oma isä päästää lopulta kärsimyksistään. Ja kuten kaikki elolliset olennot, myös minä tunnen nälkää ja halua. Mikään ei ole yhtä irvokasta kuin halukas ihmisen epämuodostuma.

Meshuggah  - Transfixion

Vähän lohtua saan edelläolevan jytän groovesta. Tai ei lohtua, vain mielihyvää. MIELIhyvää. MieliHYVÄÄ. Se on arvotonta roinaa se, kaikki pelkkää hekuman ja kivun sykliä. Vellon kenobiittien taivaassa.

I opened the box, HE came!

…

Mietin, onko kaikkeus juuri minua varten järjestetty ansa? Itsekeskeisenä hahmotan maailmaa melko itseriittoisesta näkökulmasta. Eikö ole silloin loogista ajatella, että pelkäksi kidutukseksi taantuva elämä olisi jonkinlainen pila? Ajatus kuitenkin implikoi intention, vain henkilö voi pilailla. Luonnolla ei ole intentiota, ei tarkoitusta itsessään. Kuka tämän teki ja miksi? Jos en ole kone, myös muu kuin fysikaalinen kausaliteetti määrittää tekojani. Olenko se minä vai joku muu? Tiedän olevani vastuussa, koska tunnen sen. Seison toinen jalka helvetin reunalla, omatekoisen helvetin. Eristän itse itseäni todellisuudesta ja kaikesta hyvästä. Kas, vielä sentään tunnustan konseptin nimeltä ”hyvä”. Mutta onko siellä joku muu? Kuka minua kiusaa? Lopettakaa, olkaa HETKI HILJAA!

Neurotic, rotic, rotic, rodic, rotting erotic.

”Olen sanonut jo tarpeeksi tämän päivän osalta, nyt hiljaa”

”Ei pidä mennä katsomaan, eikä jäädä vatvomaan koska aikaa ei ole. Enkä jaksa. Okei? Nyt olen hiljaa. Nyt voin katsoa elokuvaa. Se asia joo, sanon ihan vielä vähäsen. Siis pikku hetki, vielä tämä. Ei, ei pidä, Nyt hiljaa. Sur sur sur sur, LÄLLÄÄÄ!! ÄÄÄ!!”

I have MY demons and they are many.

They are all smilin’. Curses are for the one who kneeled

Before a man-made god, MY image of MYSELF

”You little cunt, watch me hiss ans buzz. No peace in OUR time which is all ETERNITY!"

"No, you got to play with yourSELF. Enjoy!"

Olen loukussa, enkä pääse enää pois. Viimeinen viesti ennen tapahtumahorisonttia.

Staring from the organic cage, dismembered limbs reaching out for help. Muted voice rising for a call:

Plug me in, Reconnect…Me to myself!

Plug me in, Reconnect…ME TO MY SOUL!!!

...

Joskus sitä on niin uupunut, että haluaisi vain nukkua pois...

Voin kävellä auton alle, hypätä katolta. Voisin keittää itseni. Todennäköistä on, että heräisin vain uudesta todellisuudesta, pahemmasta kuin tämä. Mikään ei koskaan tule päättymään, mutta letaali kivunlievitys tekisi terää.

Fear Factory - A Therapy For Pain

Tried so hard...

Joo, ei oo vittu joulumieltä. Enkä muuten keitä kahvia.

99 vuotta kohtalon kelloja

On oltava kiitollinen joka vuodesta, jonka Suomi voi elää vailla miehitystä ja totaalista kaaosta. En kieltämättä aseta rimaa enää kovin korkealle, mutta ajan merkit osoittavat aina vain huonompia aikoja kohti. Siispä se, ettei Suomessa ole vielä sisällis- ja rotusotaa on hyvä asia. 99 vuotta on tullut täyteen ja tuntuu kuin Suomi lähenisi samaa kohtaa syklissä, joka johti kevään 1918 verilöylyyn. Toivon vilpittömästi olevani väärässä. Ymmärrän kuitenkin niitäkin, jotka jopa kaipaavat välienselvittelyä: parempi kertarysäys kuin ainainen kituutus. Puhdistavan väkivallan ajatus houkuttelee, mutta epäilen sellaisen onnistumista ja oikeutusta. Tragedia se on aina.

Tätäkin kirjoittaessa on ympäri pääkaupunkiamme ollut monen eri poliittisen tahon mielenilmausta. 612-soihtukulkue on järjestetty kolmatta kertaa peräkkäin, ja se on ollut nousevan oikeiston näkyvin itsenäisyyspäivän traditio. Osallistujamäärät on mitattu sadoissa ja toivon mukaan mitataan tulevina vuosina tuhansissa. Vaikka marssi on tunnustukseton, on se profiloitunut vahvasti laitaoikeiston tempaukseksi. Se on sinällään ikävää, sillä tähän asti ei ole ollut mitään tavallisia isänmaallisia kansalaisia yhteen kokoavaa tapahtumaa. Eliitillä on linnanjuhlansa, ja kuitenkin 612 nimenomaan jakaa tavallisia ihmisiä enemmän kuin se tuo yhteen. Tämä on väistämätön seuraus nykytilanteessa, jossa Suomeen on muodostunut kaksi vastakkaista poliittista leiriä. On mahdotonta luoda neutraalia tilaisuutta, sillä kansallismielisyys ei ole enää oletusasetus eikä neutraalia. Isänmaallisuus ei ole sekään entisensä, kun se on uudelleenmääritelty punikkien taholta irvikuvakseen.

Mitä isänmaallisuus sitten onkaan? Se ei ole monikulttuurisuutta, suvaitsevaisuutta eikä monietnisyyttä. Se ei ole pasifismia eikä avoimia rajoja. Se ei tasan tarkkaan ole uskollisuutta eduskunnalle ja perustuslaille. Se ei ole kansainvälinen sopimus eikä byrokraatin tosite. Isänmaallisuus on veren ja hengen yhteyttä Suomen maahan, kansaan ja perintöön. Maa on luontomme metsineen ja järvineen, kovine kallioineen. Kansa on me itse, riitaisena ja rappeutuneenkin. Perintö on historiamme ja koko kulttuurimme. Me olemme eurooppalaisia ja valkoisia, mutta emme vain kumpaakaan. Puhumme Suomea ja olemme kuin suomalaiset. Kuitenkaan emme ole vain kielemme ja luonteenpiirteemme. Suomalaisuus ei ole osiensa summa, se ei ole yhtälö. Se ei ole arvoitus, sillä arvoitus voidaan ratkaista. Suomalaisuus on viime kädessä mysteeri. Se on kaikkea konkreettista, mutta meidät yhdistävä side on näkymätön. Suomalaisuus on kohtalo ja isänmaallisuus tuon kohtalon tunnustamista.

Sillä hetkellä, kun suomalaisuudelle luodaan määritelmä, on peli jo menetetty. Puhun uskonnollisin termein, sillä kohtalosta ei voida puhua eksaktisti. Se on jotakin, johon joko uskoo tai ei. Tämän päivän Suomessa vallitsee kaksi tarinaa. Olemme me, jotka vielä luemme itsemme siihen ikiaikaiseen jatkumoon, jossa Suomen itsenäistyminen oli vain yksi osa. Sitten ovat he, jotka eivät edes usko kohtaloon ja tarinoihin. Heille Suomen historia on valikoituja paloja sosiaalidemokratiaa ja mihin muotoon tahansa muovautuvaa vahaa. Ennemmin tai myöhemmin tämä voi johtaa vain yhteen asiaan: Suomi lakkaa olemasta. Ei ole enää kohtaloa, sillä se on olemassa, jos siihen uskotaan. Ei olisi enää suomalaista kansaa. Vielä tällä hetkellä on kansa, joka on poliittisesti jakautunut. Jonain päivänä on kaksi kansaa, joilla on eri kohtalonsa. Jos näin käy, olkoon niin. Minä en sitä kuitenkaan halua. Tämä maa yhdistettiin vaivoin monista heimoista. Tämä maa selvisi sisällissodasta ja on kestänyt lukemattomat idän petojen rynnistykset. Jäämme katsomaan, selviääkö se modernismista. Olen toiveikas kuten aina, mutta en optimisti.

Toivotan kanssasuomalaisilleni hyvää itsenäisyyspäivää. Muistakaa, että kaikesta synkistelystä huolimatta, ei maamme ole koskaan ollut samanmielisten kerho. Se on aina elänyt erilaisten poliittisten virtojen koskessa, tänä päivänä ristiriidat ovat vain kärjistyneet. Mutta historian ei tarvitse toistaa itseään, se ei ole kiskoille asetettu juna. Yksilöllisistä valinnoista rakentuu se verkko, josta myöhemmin yrittävät tutkijat kammioissaan saada selkoa. Teoilla, myös sinun teoillasi on väliä. Maamme on aina ollut ristiriitainen paikka joka asiassa, ja isänmaallisuutta on rakastaa maataan tästä huolimatta tai pikemminkin juuri siksi. Hyvä ystäväkin on joku, jonka hyväsyy karvoineen päivineen. Hänelle säilyy uskollisena, vaikka mikä tulisi. Arvostakaamme Suomea kaikesta siitä, mitä se on.

Vaikeaa se on, tiedän.