Top 5: katkerimmat jääkiekkomuistot

Huomasin tänään tulleen kuluneeksi kymmenen vuotta ja vuorokauden Suomen ja Ruotsin jääkiekkomaajoukkueiden kohtaamisesta Torinon olympiafinaalissa. Kyseinen finaali oli tunnetusti varsin katkera pala nieltäväksi, ja siitä onkin aasinsiltana hyvä sauma käydä läpi kipeimmät jääkiekkomuistoni, lievimmästä kitkerimpään. Huomautan ennakkoon, että vuoden 2003 nöyryytystä en laske mukaan, koska olen listannut ainoastaan näkemäni ottelut. Tuosta inhimillisen käsityskyvyn ylittävästä katastrofista sain tietää onneksi vasta uutisissa, siinä missä isäni oli paikan päällä todistamassa…noh, asiaan:

5) Olympiakisat 2010: Suomi - USA 1-6

Välieräkohtaamista ennen USA:lla tiedettiin olevan erinomainen joukkue. Leijonien tiimiin en ollut yhtä luottavainen, sillä sen ykköspelaajat olivat jo parhaat päivänsä nähneet.  Lisäksi leijonat oli onnistunut kaatamaan vain yhden huippumaan, Tshekin. Epäileväisenä, mutta kaikesta huolimatta luottavaisena katsoin tulevaan, yllätyksiä oli jääkiekko aikaisemminkin tarjonnut. Ja niitä se tarjosikin nyt, tosin varsin ikävällä tavalla: Suomen joukkue kärsi yhden ikimuistoisimmista nöyryytyksistään huipputasolla, kun yhdysvaltalaispelaajat latoivat kymmenen minuutin sisään kuusi maalia. Tunsin seuraavani surrealistista näytelmää, jokainen laukaus upposi verkkoon. Koko härdelli lähti maalivahti Miikka Kiprusoffin tunaroinnista omassa päädyssä, minkä jälkeen homma hajosi käsiin. Tilanne oli tällöin vasta 0-1, mutta jokin siinä ilmeisesti sai palikat loksahtamaan väärässä kulmassa toisiinsa; eli Suomen pelissä meni kaikki pieleen ja USA: pelissä kaikki onnistui. Pientä lohdutusta soi se, ettei lisämaaleja noiden painajaismaisten kymmenen minuutin jälkeen enää Suomen verkkoon tehty. Jo ensimmäisellä erätauolla muistan kapteeni Koivun todenneen, ettei enää taisteltu voitosta vaan kunniasta. Ja sen joukkue säilytti kuin säilyttikin, viimeisessä erässä syntyi jopa yksi lohdutusmaali.

On se karmaiseva muisto vain, jota voitettu pronssipeli Slovakiaa vastaan tosin pehmentää.

4) MM-kisat 2002: Suomi - Ruotsi 3-5

Rankkarikilpailussa Venäjälle hävinnyt Suomi suuntasi sinne, minne välierien häviäjät suunnistavat: pronssipeliin. Pettymys oli kuitenkin nielty ja leijonat siirtyikin nopeassa tahdissa kolmen maalin johtoon. Heleällä nuoren pojan äänelläni ehdin jo hihkua, kuinka ruotsalaiset ovat selvästikin ylimielisiä kun tällä tavalla tunaroivat. Mutta niin siinä vain kävi, kuten Ruotsia vastaan monta kertaa aiemminkin että johtoasema kuroutui käsittämättömästi umpeen. Minua vitutti ja harmitti, niin kuin pientä poikaa voi harmittaa. ”Miten tässä näin kävi, miksi, miksi, miksi?” Ruotsalaisilla on taistelutahtoa, he eivät luovuta. Mutta väitän, että suomalaisten psykologiassa on tälle jotain altista. Suomalaiset eivät osaa voittaa. Suomi on perinteisesti ollut köyhä maa ja modernina hyvinvointivaltiona olemme nousukas. Nokiassa sama logiikka toteutui, hommat alkoivat kusta kun menestystä tuli. Ehkä siksi Suomi murtuu niin usein johtoasemassa, jokin nousukkaan pöyhkeys siellä kerta toisensa jälkeen iskee. Ei siihen kuitenkaan totu, vaan aina se vituttaa yhtä armottomasti.

3) MM-kisat 2001: Suomi - Tshekki 2-3

Vuoden 1999 MM-kisat taisivat olla ensimmäiset, jotka tulin katsoneeksi. Finaali päättyi jatkoaikatappioon Tshekille. Kyllä otti päähän ja pahasti. Asiaa ei helpottanut se, että naapurissamme asui tshekkiläinen mies perheineen. Arvatkaapa vain, kumpaa joukkuetta hän kannatti. No, kaksi vuotta myöhemmin Suomi oli saamassa revanssia. Finaaliottelu ja kahden erän jälkeen Suomi johti 2-0. Vanhin veljeni ehti jo todeta, että ”taitaa tänä vuonna jäädä naapurilta samppanjapullo avaamatta, hehheh”. Ja kuinkas kävikään, Tshekin perkele puristi tasoihin ja sitten jatkoajalla voittoon – taas kerran. Hopeasta ja yleisestä häviämisestä alkoi tulla suomalainen perinne, ja jälleen kerran vitutti vituttamasta päästyäänkin. Tuntuu joskus kohtalon ivalta, että aloin katsoa jääkiekkoa aikana, jolloin leijonat tyrivät mahdollisuutensa kisoista toiseen. Muistan puheet voittamisen kulttuurista ja kuinka se puuttui suomalaisilta. Ja se mitä ilmeisimmin on totta, me emme ole voittajiksi ja rikkaiksi syntyneet vaan köyhiksi jäämme. Mutta älkää käsittäkö väärin, jo se että Suomi pärjää hienossa urheilulajissa huipputasolla, on valtaisan hienoa. On hienoa, että itse kasvoin aikana, jolloin tämä oli oletus; pidettiin epäonnistumisena, jos Suomi ei pelannut vähintään mitalipeleissä. Ja se ei suinkaan ollut itsestäänselvyys esimerkiksi 70- ja 80-luvuilla. Pitääkö kuitenkin jokainen finaali hävitä? Leijonat on pelannut kaikkiaan yhdessätoista huipputason finaaliottelussa, ja voittanut niistä ainoastaan kaksi. Verratkaa tätä Tshekkiin, joka on pelannut kahdeksassa finaalissa ja hävinnyt niistä vain yhden! He todellakin osaavat voittaa.

2) MM-kisat 2014: Suomi - Venäjä 2-5

Tämä on sillä erittäin ikävällä tavalla katkera tappio, että se jätti jossiteltavaa. Turnaushan alkoi Suomen kannalta varsin huonosti ja Suomi oli kompuroida alkusarjassa niin pahasti, että jo karsintasarja uhkasi. Mutta hyvän tuurin ansiosta joukkue pääsi pudotuspeleihin, joissa se paransi tasoaan huimasti. Ensin kaatui Kanada lukemin 3-2 ja välierässä Tshekki 3-0. Joukkue, joka koostui pääosin ensikertalaisista, oli osoittanut hienoa kehitystä ja marssi finaaliin kohtaamaan Venäjän. Peli kulki ensimmäiset puolitoista erää siten, kuin voi hyvältä jääkiekko-ottelulta odottaa. Venäjä siirtyi johtoon, mutta Suomi pusersi vain paria sekuntia ennen ensimmäisen erän loppua tasoihin. Toisessa erässä Suomi siirtyi johtoon, mutta Venäjä tasoitti. Sitten tapahtui jotain omituista: Venäjä sai kaksi ylimääräistä kenttäpelaajaa tuomareista. Tämä katastrofaalinen kaksikko alkoi viheltää Suomelle kasapäin toinen toistaan käsittämättömämpiä tuomioita ja Venäjä, jonka ylivoimapeli on tunnetusti tehokasta, totta kai kiitti ja kumarsi. Tasaviisikoin ei Suomella ollut missään vaiheessa peliä todellista hätää, päinvastoin Suomi oli usein painostamassa. Oikeusmurhasta kertoo se, että suomalaiset istuivat 28 minuuttia eli noin puolet ottelun kestosta jäähyllä. Tällaista farssia ei voi perustella yhtään millään, vaan kyse oli joko epäpätevistä tuomareista tai silkasta lahjonnasta (tuomarilinja sai läpi turnauksen paljon arvostelua). Ikävää tämä oli ennen kaikkea siksi, että ottelu olisi voinut olla hyvä. Molemmat joukkueet olivat taitavia ja niillä oli mahdollisuus voittaa. Tuomarit päättivät kuitenkin pilata urheilukokemuksen ja lahjoittivat ilmaisen voiton ryssille.

Kuten sanoin, mikään tappio ei ole niin katkera kuin jossiteltava tappio. Suomi on hävinnyt ennenkin finaaleissa ja huonouttaan. 2007 Suomi taipui Kanadalle 4-2, eikä siinä jäänyt mitään selittelyä. Kanada oli parempi ja sillä selvä. Vuoden 2014 farsseissa ei taas alun perinkään ratkaistu sitä, kuka oli paras. Voisi kuvitella, ettei epäurheilijamainen voitto edes pelaajille maistuisi. Paskan marjat sanon minä.

1) Olympiakisat 2006: Suomi - Ruotsi 2-3

Vaikka edellä mainittu esimerkki jättikin jossiteltavaa ja paljon märehdittävää, on tämä kaikesta huolimatta kipein jääkiekko- ja urheilumuistoni. Koko turnaus oli monella tavalla kuin hyvästä unesta; Suomella oli kaikki parhaat pelaajat jäällä. Selänne, Koivu ja Lehtinen olivat kypsässä iässä, mutta rautaisessa kunnossa. Muistan katselleeni pelaajalistaa hekumansekaisella ilolla, ”parempaa ei voi löytyä”. Ainoastaan maalivahtiosasto herätti ennakkoon kysymyksiä: ”kuka hitto on Antero Niittymäki ja missä on Kiprusoff?” Mutta mitä pidemmälle turnaus eteni, sitä suuremmaksi kasvoi luottamus Niittymäkeä kohtaan, joka lopulta päädyttiin palkitsemaan turnauksen parhaana maalivahtina ja pelaajana. Eteni koko turnaus muutenkin kuin unelma. Suomi marssi voitosta voittoon, leijonien pihdeissä murenivat niin Tshekki, Kanada, USA kuin Venäjäkin. Kaikkien maiden kaikki parhaat olivat paikalla ja Suomi juhli. Kunnes sitten tuli finaali…

Finaaliottelua 26.2.2006 voi pitää titaanien kohtaamisena. Elävät legendat olivat jäällä. Kuten sanottua, kaikki parhaat kohtasivat. Ottelun kulku oli siis sen mukaista, eli äärettömän tasaista vääntöä. Kaikista Suomen pelaamista huipputason matseista se lienee tiukin. Katsoi sitten saatuja jäähyjä, vedettyjä laukauksia tai maalivahtien torjuntoja, puntit olivat tasan. Kumpikaan ei dominoinut, vaan huolella rakennetuista tilanteista ja vastustajien virheistä käsin pyrittiin ratkaisemaan. Suomi siirtyikin ensimmäisessä erässä ylivoimalla johtoon Kimmo Timosen täräytettyä komean laakin. Ruotsi tasoitti ja meni puolestaan johtoon toisessa erässä. Ville Peltonen ja Jussi Jokinen juonivat Suomen tasoihin erän puolessavälissä, eikä peli siis ollut todellakaan pelattu. Kolmanteen erään tultaessa kaikki oli auki. Erä alkoi kuitenkin jäätävällä suihkulla, Niklas Lidströmin posauttaessa kiekon maaliin vain kymmenen sekuntia alun jälkeen. Erittäin huono alku, mutta toivosta ei tietenkään luovuttu, olihan kokonainen erä ja sitä seuraava mahdollinen jatkoaika vielä jäljellä. Mutta tasoihin ei tultu koskaan, ei vaikka kuinka puristettiin. Viimeisellä minuutilla Suomi sai kiitettävää myllytystä Ruotsin maalille ja Olli Jokinen oli vähällä nostaa Suomen tasoihin. Ruotsilla kävi kuitenkin klassinen Hannu Hanhi ja jäi vain senteistä kiinni, ettei Jokisen laukaus mennyt maaliin saakka. Vitutus, kuten arvata saattaa, oli pohjatonta. Taas kerran, kuten aina. Tappio ennen, tappio nyt, tappio iät ja kaiket. Mitä tahansa tapahtuukin, tämä oli varmaa: Suomi ei voi voittaa. Kaikki parhaat olivat kentällä, turnaus oli edennyt kuin unelma. Kukaan ei ollut tullut tielle, Suomen kuului voittaa. Suomi ansaitsi voittaa. Niin se vain silti on, ettei jääkiekossa lasketa ansaitsemisia vaan sitä kuka on paras. Ruotsi oli paras, sillä sipuli. Jos hiihtoanalogiaa käyttäisi, he olivat suksen kärjen verran parempia. Tai sen sadasosan verran, jolla Juha Mieto hävisi. Mutta parempia he olivat kaikki tyynni. Tulevaisuudella oli onneksi tuomisinaan voittoja; makeita voittoja, joita voi käydä läpi jokin toinen kerta.

Sukupuolia on kaksi

Perussuomalaisten nuorten selväjärkinen puheenvuoro sai juuri sellaisen järkeä vailla olevan vastauksen, kuin voi suvaitsevaiselta vasemmistolta olettaa: sukupuoli on jatkumo. Järkeä vailla se on ennen kaikkea siksi, että moisten itsestäänselvyyksien ääneen sanominen olettaa kaikkien muidenkin olevan yhtä vailla älyä. Itsestäänselvyydet käyvät kritiikistä lapsille, eivät aikuisille.

Tiedossamme on, että on sukupuoleltaan poikkeavia ja vaikeasti määriteltäviä. Joillakin on taustalla henkiset syyt, toisilla virheet kromosomeissa tai yksittäisissä geeneissä. Sikäli kuitenkin kuin ajatteluni pelaa, hahmotan edelleen kaksi sukupuolta. Kuten hahmotan eron terveen ja sairaan välillä. Jos ihmisiä muutamasta promillesta prosenttiin on sukupuolisesti kehityshäiriöisiä, normi ei tästä mihinkään katoa. Viimeksi kuin tarkistin, myös lukutaitoisuus on Suomessa miltei sata prosenttia. Sangen vahva normi sanoisin, vaikka epäilemättä joitakin oppimattomia löytyy (huomioimatta nämä - kröhöm - uussuomalaiset).

Asiaa voisi lähestyä analogian kautta: meillä on kaksi sukupuolta ja Suomessa neljä vuodenaikaa. Nyt, sekä sukupuolet että vuodenajat ovat liukuvia käsitteitä. Mistä alkaa talvi, mistä alkaa kevät? Huomaamme heti, että löytyy useampia määrittelyjä. On astronominen ja terminen vuodenaika. Ensin mainittu on lukkoon lyöty päivämäärä, jälkimmäinen keskimääräisen lämpötilan mukaan määrittyvä päivämäärä. Tämä takia terminen vuodenaika alkaa eri päivinä kunakin vuonna, eli vuodenaikojen lämpötilat eivät ole vakioita. Mutta terminen vuodenaikakin on jossain määrin mielivaltainen jaottelu, sillä se perustuu häilyväiselle keskimääräisen suureen määrittelemiselle. Missä siis vuodenaika todella vaihtuu? Onko vaihtumiselle olemassa vieläpä kellonaika ja lasketaanko kymmenes- vai sadasosilla? Tunnetaan sellainenkin asia kuin kevättalvi, eli se lyhyt siirtymähetki, kun ei olla vielä kevään puolella eikä oikein talvessakaan. Kevättalvenkin voisi purkaa pienempiin osiin ja korostaa jatkumoluonnetta entisestään; laskiaistalvi, pääsiäiskevät. Mitä siis oikeastaan on kevät, mitä on talvi? Onko talvi lunta ja kevät lumettomuutta? Ei, talvi voi olla lumeton kuten kevät luminen. Jopa kesällä voi pyryttää lunta. Onko kevät kasvukauden alkua? Ei välttämättä, termisen kevään keskilämpötila voi pysyä kasvukaudelle tarvittavan minimin (+5 celsiusta) alapuolella. Onko vuoden lämpötilaennätys aina kesällä? Ei, se voi olla myös keväällä. Kuten näemme, on vuodenajoista edes empiirisesti vaikea ottaa selkoa.

Tarkastelkaamme hetkeksi vuodenaikoja lähempää. Huomaamme, kuinka vuodenaikojen sisäiset erot voivat olla suurempia kuin vuodenaikojen väliset erot. Esimerkiksi talven yksittäisten päivien lämpötilaero voi olla huomattavasti suurempi kuin kesän ja talven keskimääräinen lämpötilaero, mikä näkyy vaikkapa pakkasen noustessa neljästäkymmenestä asteesta plus viiteen. Kesän yksittäisten päivien ero sademäärissä on myös toista luokkaa kuin keskimääräinen ero talven ja kesän sademäärissä. Tämä kaikki pätee analogiana sukupuoliin, sillä esimerkiksi miesten yksilökohtaiset pituuserot ovat suurempia kuin keskimääräiset pituuserot miesten ja naisten välillä.

Sukupuolta ei voi palauttaa yhteen eksaktiin ominaisuuteen ja pisteeseen. Rajat luonnossa ovat aina jatkumoluonteisia, häilyviä. Jos sukupuolet ovat kuin talvi ja kesä, voidaan kevään ja syksyn sanoa edustavan feminiinisiä miehiä ja maskuliinisia naisia. Ne, jotka eivät fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan solahda mihinkään noista lokeroista, huojuvat niillä samanlaisilla harmailla alueilla kuin kevättalvi ja syyskesä. Maailma on utuinen, mutta sukupuolet ovat olemassa ja niitä on kaksi.

Neekeritkin Afrikassa sen tietää

Joka miehellä oma nainen, joka koiralla oma luunsa ja kylässä rauha

Huumeita ja mömmöjä

Mömmöt: alkoholi, rööki ja huumeet ovat osa elämää, mutta syytä pitää lyhyessä lieassa. Suhtaudun epäilyksellä niihin, jotka tahtovat vapauttaa aineet utilitaristisilla motiiveilla. Jotkut näistä syistä ovat sinänsä ihan päteviä, kuten rikollisuuden väheneminen; aineen kielto johtaa väistämättä sen monopolisoimiseen alamaailman taholta, mikä nähtiin Suomessa ja Yhdysvalloissa kieltolain aikaan. Siksi olisi kenties järkevää laillistaa miedot huumeet valtion monopoliin, mikä on gangsteritoimintaa parempi vaihtoehto. Esimerkiksi kannabiksen suhteen minulla ei ole vahvaa mielipidettä ja ainakaan toistaiseksi sen laillistamisella ei ole ollut juuri pahoja seuraamuksia. Pilvellä – kuten kyseistä ainetta kansanomaisesti kutsutaan – on toki varsin huonoja terveysvaikutuksia pitkällä aikavälillä kuten kaikkinainen velttous ja apatia. Enkä missään nimessä halua sen käytön yleistyvän samoissa määrin kuten tupakalle kävi. En pidä kannabiksen hajusta, enkä pidä sitä polttavista ihmisistä. Suurin osa heistä näyttää silmääni rastatukkaisilta reggaehipeiltä, joiden ainoa elämänpäämäärä on yleinen löysäily. Liian moni sen laillistamista ajava on juuri tätä osastoa, mikä saa suhtautumaan touhuun epäilyksellä. Reggae ja ruoho olisivat saaneet kernaasti jäädä sinne, mistä alun perin tulivatkin.

…

Jos on yksi asia, josta nykymaailmassa pidän, niin se on terveysfasismi tupakan suhteen. Olen iloinen, että tupakkaa poltetaan yhä vähemmän ja yhä harvemmissa paikoissa. Tupakanpolttajien elintila julkisilla paikoilla on kaventunut, mikä on suunnaton helpotus. En ollut syntynytkään aikana, jolloin röhvöä poltettiin missä tahansa. Inhoan sen hajua siinä määrin, että hirvittää edes ajatella; joka paikassa leijailisi savu ja tunkkainen löyhkä. Mutta omana aikanani edistystä tässä on tapahtunut lisää, ja julkiset paikat ovat tätä nykyä savuttomia. Parveketupakointia ei juuri enää ole. Ylipäätänsä ihmiset ovat ehkä alkaneet tajuamaan, mitä terveyden ja rahan haaskausta touhu on. Olen kaksi kertaa kyseistä myrkkyä kokeillut, eikä se paskan maku noin vain unohdu. Senkin takia minun on sitä vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaa täyttää suunsa paskanmaulla?

On yksi aspekti, josta tosin pidän tupakoinnissa: estetiikka. Polttava ihminen näyttää erilaiselta, jopa maagiselta. Yksin ollessaan hän näyttää mietteliäältä, aivan kuin tupakka alleviivaisi hänen keskittymistään. Enkä nyt viittaa keskivertoon nikotiininsa ryystäjään, vaan esimerkiksi elokuvien savuisiin hetkiin. On kohtauksia, joista ei voi poistaa tupakkaa, ilman että estetiikka kärsisi. Tupakointi on kaunista, katsokaa vaikka itse.

…

Alkoholin suhteen olen ambivalentti. Alkon monopolista en ole puolesta enkä vastaan, oikeastaan aihe ei juuri kiinnosta. Kyllähän sitä puhutaan sääntelyn turhuudesta, vaan enpä tiedä tuollaisesta yksioikoisuudesta. Juomatapoihin tuskin vaikuttaa, oli viina säänneltyä tai ei, kulttuurista se on kiinni. Ottaen tämän kansan luonteen kuitenkin huomioon, ei sitä viinansaantia liian helpoksi kannata tehdä. Ja henkilökohtaisesti minulla ei ole lehmiä ojassa, sillä minua ei liikuttaisi edes kieltolaki. En juuri käytä alkoholia, en kaipaa sitä. Hyvässä seurassa on rentouttavaa ja mukavaa olla humalassa, mutta kelpaa sitä ilmankin. Raskaassa kännissä on hauska örveltää, mutta onnistuu se ilmankin syntymähumalani vuoksi. Viinapäätä minulla ei ole juuri lainkaan, eli pienetkin annokset pistävät kihisemään. Mieleen jäänein tapaus oli, kun armeijasta vapauduttuani kittasin erään paikallistapahtuman yhteydessä 33 senttilitran kossupullon ja sain sillä vinttini pimeäksi; hukkasin silmälasini, sain ruhjeen otsaani, yritin karata ihmisten – niin miesten kuin naisten – kimppuun, karjuin ja rääyin hysteerisenä, tein tuttavuutta jokaisen ojan kanssa, ja kaverini sai taluttaa minua kilometrin matkalla useamman tunnin. Hänellä oli onneksi vartijankoulutus ja sai minut kuljetettua autolleen asti. Automatkan aikana oksensin pari kertaa – ajoneuvon ulkopuolelle toki – ja kotiin päästyäni oksensin sänkyyn ennen sammumistani. Aamulla herätessäni koin lyhyen ja autuaan unohduksen hetken, kunnes oksennuksen haju palautti muistot oikopäätä mieleen. Rillit löytyivät seuraavana päivänä ihmeen kaupalla yhdestä möyrimästäni pusikosta ja vahingoittumattomana. Kauheinta on se, että muistan asiat niin hyvin. Olin täysin holtiton ja elukkamainen apina. Hävettää edelleen edes ajatella sitä, mutta kaveri oli onneksi hädässäni tukena ja häntä saan kiittää, etten löytänyt itseäni putkasta tai pahemmasta. Lähin vastine sille, miltä touhu näytti ulospäin, lienee jotakin tällaista. Oli miten oli, sen jälkeen olen ollut aika varovainen juomiseni suhteen, viina ei ole syyttä suotta viisasten juoma. En ole koskaan pitänyt yhdenkään alkoholijuoman mausta juuri, enkä kaipaa humalassa oloa - onneksi, muuten seuraukset voisivat olla aika huonoja.

…

Huumeet ovat viinaksia isompi kysymysmerkki. En tunne vetoa kokeilla mitään bilemömmöjä taikka turruttavia kamoja. Saan tavallisesta elämästä riittävästi irti, etten kaipaa sen kemiallista tehostamista. Saan unesta ja taiteesta tarvittava pakoreitin, jotta puudutusaineet ovat tarpeettomia. On kuitenkin yksi laji, jota kohtaan tunnen houkutusta: psykedeelit. Tunnen uteliaisuutta ja halua kokeilla niistä jotain, kuten LSD:ä tai sieniä. Kaipaan suurta visiota, jonka ne voisivat minulle antaa. Kenties ne voisivat paljastaa jotain normaaliaisteilla salaista tietoa. Ehkä saisin luovuudelle ennennäkemätöntä potkua. Mutta on eräs hyvä syy, miksi jätän kokeilut tekemättä: mielenterveys. Pääni on nippa nappa tasapainoinen ja psykedeelien kaltaiset voimakkaat ainekset voisivat särkeä sen. Voisin suistua lopullisesti raiteiltani tavalla, jossa paluuta ei enää ole. Ehkä tätä herkkää tasapainoa ei kannata mennä uteliaisuuden vuoksi horjuttamaan, riski ei ole sen väärti. Mutta ehkä ennen kaikkea: tunnen, että huumeiden avittama luovuus ja niiden suomat visiot olisivat sittenkin huijausta ja valhetta. Koska ne ovat vain aivojen hallusinaatioita, niillä ei ole minkäänlaista referenssiä ulkoiseen maailmaan. Ne ovat pelkkiä sisäisen maailman projektioita ja siis arvottomia, koska eivät ne sellaisina kertoisi maailman olemuksesta tai totuudesta mitään. Ne voisivat jopa johtaa harhaan, viedä minut täysin väärille poluille. Miten löytäisin enää takaisin? Liian vaarallista, aivan liian vaarallista. Mutta houkutus on ja säilyy. Kuten säilyy houkutus heittäytyä täysimääräisesti maailman rappioon ja hedonismiin mukaan, lähteä muiden mukana juhliin ennen viimeistä tuomiota.

Ajan rakenne on taas muuttunut

Eugeniikasta vielä

Palatakseni vielä toissapäiväiseen teemaan, käyn lyhyesti läpi niin sanotut hedelmöityshoidot. Ne ovat lisääntymiskeino niille miehille tai naisille, jotka eivät muuten kykene jälkeläisiä tuottamaan. Eettiseltä kannalta katsoen asiassa on omat kiemuransa, joihin en tässä puutu. Sen sijaan tahtoisin kiinnittää huomiota dysgeeniseen aspektiin; mitä tapahtuu geenipoolin laadulle ja kansanterveydelle, jos tästä tulee yleistä huvia. Lisääntymiskyvyttömyys on indikaattori viallisuudesta ja jos tämä kepulikonstein ohitetaan, viallisuus periytyy uusille sukupolville. Mitä enemmän yksilöitä hedelmöityshoitojen seurauksena syntyy, sitä enemmän haitalliset mutaatiot leviävät. Voi olla, ettei ensimmäisissä sukupolvissa näy suuria virheitä mutta ennemmin tai myöhemmin niiden vaikutukset alkavat tuntua. Myös itse lisääntymiskyky saattaa keinotekoisesti alkuunsaaduilta puuttua, mikä lisää yhä suuremman ihmisjoukon riippuvuutta hedelmöityshoidoista. Haitallisia mutaatioita kasaantuu ja niin edelleen, noidankehä on valmis.

Kannattaisiko hedelmöityshoidot siis kansanterveyden nimissä kieltää? Kannattaisi. Jos ihminen ei voi lisääntyä, luonto on niin tarkoittanut. On varmasti poikkeustapauksia, joissa hoitoja voidaan tehdä muuten terveille ja elinvoimaisille, mutta esimerkiksi onnettomuuden seurauksena lisääntymiskykynsä menettäneille. Muussa tapauksessa se on ehdottoman vältettävää. Jo lapsikuolleisuuden väheneminen on mahdollistanut haitallisten mutaatioiden valtaisan lisääntymisen (koska aikoinaan vain kestävimmät lapsista selvisivät), mutta emme voi surmata heikkoja lapsia kehtoihinsa. Sen sijaan me voimme olla antamatta turhia hoitoja ihmisille, joita ei ole tarkoitettu sukuaan jatkamaan.

Eugeniikan syöveri

Vasemmiston viehtymys eugeniikkaan on yleisesti tiedossa, ainakin kaikille muille paitsi heille itselleen. Olivat he kuitenkin siitä tietoisia tai eivät, käyttävät he suomalaisen geeniperimän rikastamista yhtenä argumenttinaan maahanmuuton puolesta. Premissihän kuuluu seuraavasti: suomalaiset ovat sisäsiittoista ja rappeutuvaa kansaa. Tämä ei ole tietenkään totta, minkä Ruukinmatruuna todistaa hyvin tässä tekstissään. Mutta oletetaan hetkeksi sen olevan tosiasia. Implikaatio tästä on, että kansallinen geenipooli voi huonontua tai vain olla huono. Huonontuminen laskee elinkelpoisuutta, mikä pitää estää. Jos vasemmistolaiset hyväksyvät tämän, heidän pitäisi hyväksyä myös erot kansallisten geenipoolien välillä; yksillä kansoilla on toisia elinkelpoisemmat geenit. Mikäli jälkimmäistä premissiä ei hyväksy ja kiistää geneettiset erot kansojen välillä, olisi absurdia vaatia maahanmuuttoa geenipoolin parantamiseksi. Oletetaan heidän siis hyväksyvän kaikki luetellut premissit. Näin ollen kysyn: kannattaako oletettavasti sisäsiittoista geenipoolia rikastuttaa maahanmuutolla meitäkin sisäsiittoisemmista populaatioista (Lähi-Itä) tai meitä huomattavasti alhaisemman keskimääräisen älykkyyden omaavista populaatiosta (Afrikka)? Johdonmukaisuuden nimissä maahanmuuttoa kannattaisi siis vaatia erityisesti Itä-Aasian maista, joissa on maailman laajin väestöpohja sekä eurooppalaisia keskimääräistä korkeampi älykkyys. Tietysti voi ottaa toisenkinlaisen kannan ja kiistää älykkyyden arvon ja alleviivata afrikkalaisten muita elinkelpoisuutta uhkuvia ominaisuuksia kuten aggressiivisuutta ja seksuaalista holtittomuutta. Tämäkin on aivan looginen näkemys, jos tahtoo Suomesta kehitysmaan.

Geenirikastus ei toki ole nykyvasemmiston keskeisimpiä teesejä kenties sen kiusallisuuden vuoksi. Ne, jotka siis nostavat tämän piiloeugeenisen argumentin esiin, ovat joko yksinkertaisia tai trollaavat. Jari Tervo ei esimerkiksi ole tyhmä vaan haluaa tunnetusti vittuilla, jossa itsessään ei tosin ole mitään vikaa:

Jos ajatellaan kansakunnan tulevaisuutta ja terveyttä, suomalaisten nykyinen geenipohja ei riitä, vaan meistä tulee sisäsiittoisia. Meistä tulee tyhmiä eikä täällä tapahdu mitään.

Uskon, että näihinkin ulostuloihin kätkeytyy myös oikeita ajatuksia ja toiveita siitä, mihin suuntaan suomalaisen kansakunnan tulisi kehittyä. Pidetään ensin mielessä, että Suomessa on eurooppalaisittain laaja geneettinen diversiteetti ja enemmän kuin tarpeeksi suuri väestöpohja sen säilyttämiseksi. Tarvittava lisämateriaali on saatavilla ennen kaikkea muualta länsimaista ja rajoitetusti myös Kaukoidästä. Vasemmistolaisille kyse onkin siitä, miten perustella mahdollisimman laajaa neekereiden ja rättipäiden maahantuontia. Jos tosiaan ei joku ole sitä mahdollisesti vielä tajunnut, niin pikainen kertaus: kun puhutaan maahanmuutosta, toiseudesta, kotouttamisesta ja suvaitsevaisuudesta, puhutaan aina neekereistä (ählyt mukaan lukien). Kaikessa on kyse neekereistä ja siitä, mitä neekereistä tulisi ajatella, kuinka paljon neekereitä olisi tarpeeksi ja kuinka juuri neekerit antavat parhaat geenit suomalaisten rikastuttamiseksi. Me emme puhu saksalaisista, emme venäläisistä, inuiteista, emme japanilaisista tai kiinalaisista. Kaikki edellä mainitut ryhmät ovat vierasmaalaisia, mutta hepä eivät edusta todellista toiseutta. Koska toisin kuin neekerit, he eivät ole tarpeeksi eksoottisia ja tyhmiä lemmikkejä vasemmistolaisten talutushihnaan. He eivät ole myöskään tarpeeksi erilaisia, koska vasemmistolainen tahtoo etnistä värinää kuraverisyyden muodossa. Japanilainen tai latino eivät omaa tarpeeksi neekeriyttä eli toiseutta, joten vain autenttinen mutiainen kelpaa. Miksi tällainen obsessio? En juuri piittaa neekereistä, en juuri ajattele heitä. Pysykööt suurina laumoina poissa täältä ja olen tyytyväinen. Helpompaa olisi kaikille – niin suomalaisille kuin neekereille – että vasemmistolaiset painuisivat Afrikkaan tai Irakiin toimeenpanemaan mystisen toiseuden missiota.

Eksyin aiheesta, piti eugeniikasta puhua. Vasemmistolaisten suhtautuminen aiheeseen tai esimerkiksi vallankäyttöön on vain hurskastelevaa moralismia. Heidän yrityksensä rakentaa loogisesti koherentti hyvien tyyppien ideologia ovat johtaneet vain perversseihin muotoihin edellä mainituista asioista. Biologian merkitys kiistetään ja eugeniikka tuomitaan, mutta käytännön tasolla säilytetään niiden olennaisia toteutustapoja; parinvalinta säilyy vapaana ja abortti naisen oikeutena. Ensin mainittu on niin sanottu jokamiehen keino jalostaa rotua, sillä niin mies kuin nainen pyrkivät löytämään mahdollisimman hyvän jakajan lapsensa perimälle. Parinvalinnan diskriminaatio on pienimmän mittayksikön eugeniikkaa. Abortti on taas keino seuloa pois epätoivotut yksilöt kuten vammaiset saastuttamasta geenipoolia. Vasemmistolaiset eivät tietenkään legitimoi kumpaakaan käytäntöä eugeniikalla vaan vapaudella. Tämä on heille tyypillinen tapa hämärtää sitä, mistä asioissa on todella kyse. Koska heidän retoriikkansa on hypermoralisoivaa, on vedottava positiivisiin asioihin ja kuitattava ikävät asiat korkeintaan välttämättömänä pahana suurimman hyvän nimissä. Siksi he eivät voi myöskään tuomita vallankäyttöä, kun se kohdistuu poliittisiin vihollisiin. On tärkeämpää sallia tyrannimaisetkin otteet, kuin päästää oletetut fasistit valtaan. Muissa yhteyksissä vallankäyttö tuomitaan patriarkaalisena reliikkinä kuin yhteiskunta olisi mahdollinen ilman sitä (merkittävä osa nykyvasemmistosta on anarkisteja, joille ei kuitenkaan tuota ongelmaa vaatia enemmän yhteiskunnallista valvontaa ja suurempaa valtiota tai olla osana lainsäädäntöelimiä).

Oma suhteeni eugeniikkaan on ristiriitainen. Pidän sitä yhtenä modernin ajan rappioilmiöistä, joka nousi valistuksen ja Jumalan Kuoleman jälkimainingeissa. Nationalismi ja sosialismi kulkivat sen kanssa käsi kädessä, mikä äärimmillään ruumiillistui natsi-Saksassa ja pehmeimmillään kansankoti-Ruotsissa. Jos eugeniikalla tarkoitetaan ohjattuja jalostusohjelmia taikka pakkosterilisaatioita, en moisia kannata. Ymmärrän kyllä niiden funktion, mutten usko niiden tarpeellisuuteen enkä eettisyyteen. Esimerkiksi vammaisen ihmisen on ylipäätänsä vaikea löytää lisääntymispartneria, mistä pitää aiemmin mainitsemani jokamiehen eugeniikka huolen. Olen joskus pohtinut eräänlaisen vanhempainajokortin tarpeellisuutta, sillä varsinkin nykyaikana koulutetut ja hyvätuloiset ihmiset lisääntyvät alaluokkaa hitaammin. Näin on toki aina ollut, mutta aiemmin suurempi kuolleisuus sekä yläluokankin suurempi lapsiluku tasoittivat tilannetta ja pitivät väestölaadun hyvänä. Vaikka tunnustan väestölaadun merkityksen, minua kuitenkin arveluttaa politiikka jossa syntyvyyttä säännösteltäisiin tulotason mukaan. Kuinka sitä edes valvottaisiin? Kuinka rikkureita sanktioitaisiin? Ainoat keinot olisivat käytännössä pakkosterilisaatio tai jopa pakkoabortointi, jota voi pitää vähintään hirviömäisenä menettelynä. Homma kaatuisi siis tähän, vaikka lievempiäkin keinoja kuten tulokannustimia toki löytyisi (en esimerkiksi vastustaisi huostaanottoa ja lapsilisien poistoa alkoholistiperheiltä).

Yksi eugeniikan muoto on maahanmuuton laadunvalvonta. Suomen kohdalla tämä tarkoittaisi mahdollisimman vähäistä maahanmuuttoa Afrikasta ja Lähi-Idästä, kun taas Euroopasta tai Kaukoidästä suuntautuvalle ei tarvitsisi asettaa laisinkaan yhtä suuria rajoituksia. Ei voi olla sattumaa tai vahinko, että itäaasialaiset pärjäävät erinomaisesti minne menevätkään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa he ovat menestynein etninen ryhmä ja ovat terveempiä, koulutetumpia ja hyvätuloisempia kuin kantaväestön valkoiset keskimäärin!

Selvää on, että pehmeämmälläkin eugeniikalla olisi eettisiä implikaatioita. Esimerkiksi väestölaadun tunnustaminen ja eri väestöjen vertailu tätä kautta luo väistämättä hierarkian, jossa yhdet kansat tai rodut voidaan asettaa toisten edelle parempina. Vaikka tästä ei tietenkään seuraa polttouuneja eikä orjuutusta, se antaa raamit väärälle ylpeydelle ja halveksunnalle. Sen verran liberaalia minussakin on näet jäljellä, että vieroksun tällaista. Eurooppalaiset ovat kiistatta älykkäämpiä kuin afrikkalaiset, mutta ovatko he parempia? Kyllä, jos katsoo kulttuurisia saavutuksia, moraalisesti ei niinkään. Kohtaan joka tapauksessa pienen dilemman. Rasistiksi olen jo tunnustautunut, eli ongelma ei ole siinä. Mutta minua pelottaa se, mitä johtopäätöksistäni voisi seurata. Tätä varmasti myös vasemmistolaiset pelkäävät, minkä vuoksi he ovat näistä asioista hiljaa tai leimaavat ne pseudotieteenä (hurskastelevaan sävyyn, eivät he muuten säksättäisi sisäsiittoisuudestamme). Yksi ratkaisu dilemmaan olisi tunnustaa tosiasiat, mutta ei nostaa niiden merkitystä liian suureksi. Vulgaaridarwinismi ja biologinen determinismi ovat huonoja johtotähtiä yhteiskunnalle, ja ne syntyivätkin aikana jolloin elämän merkitystä haeskeltiin metafysiikan ulkopuolelta. Kansakunta-ajattelussa olisi tärkeää korostaa myyttiä ja identiteetin selittämätöntä luonnetta, välttääkseen sortumisen imperialistiseen herrakansa-mentaliteettiin. Kaikki 1900-luvulle syntyneet uskonnon korvikkeet, myös eugeniikka ja biologinen reduktionismi, johtivat vain suurempiin absurditeetteihin kuin mihin yksikään traditionaalinen uskonto oli ihmiskuntaa koskaan ajanut. Edes kansakuntaa ei saisi nostaa epäjumalankuvaksi, vaan tiedostaa sen väliaikainen luonne. Tällä en tietenkään tarkoita antautumista vasemmiston subversiolle, vaan selväjärkisyyttä ja nöyryyttä historian edessä. Ei mikään imperiumi, mikään sivilisaatio eikä kansa ole ikuinen. Muutaman tuhannen vuoden kuluttua Suomen kamaraa peittää taas paksu jää ja ihmiset ovat poissa. Mutta kansakunta silti merkitsee. Voin vain toivoa, että se voisi olla voimakas ja samalla hyvä kokonaisuus ilman sadismia ulkopuolisia kohtaan. On vain ehkä liikaa vaatia ihmisiä käyttäytymään kohtuullisesti, löytämään oma tasapainoinen paikkansa maailmassa. Lopulta minulla ei ole mitään kaavaa, jolla estää kansani nimissä tapahtuvat vääryydet; ei aukotonta logiikkaa, ei loppuun asti perusteltua filosofiaa. Syteen tai saveen, oikeaan tai väärään, Suomi on minun maani.

Tiedoksenne

Kaiken, mitä tiedän filosofiasta, olen oppinut Rauno Räsäseltä.