Mahdankohan koskaan olla rehellinen, voinko ikinä rakastaa
totuutta? Miksi koen mielihyvää saadessani informaatiota, joka tukee
maailmankuvaani. Saan mielihyvää oli informaatio kuinka järkyttävää tahansa.
Ikään kuin pääasia olisi, että olen itse oikeassa. Olen maahanmuuttovastainen,
joten kuullessani uutisia maahanmuuttajien tekemistä rikoksista reaktio ei aina
ole inho, vaan jopa ilo siitä, että ”näinhän se menee”. Vastustan vapaata
aborttia, joten makaaberi uutinen aborttiin liittyvistä väärinkäytöksistä voi
herättää omahyväisen nyökkäyksen ”enkös minä sanonut”. Tämä on täydellinen
antiteesi ihmiselle, joka todella rakastaisi totuutta.
Sitten tietysti, tuossa ei ole aivan kaikki. Syyt, että
vastustan jotakin asiaa tai ilmiötä kumpuavat siitä, että koen ne moraalisesti
vääriksi tai vastenmielisiksi. Kokemus vääryydestä on primaarinen motiivi
minulle vastustaa asiaa. Esimerkiksi maahanmuutosta aiheutuva rikollisuus on
tuhoisaa ja kuitenkin helposti ehkäistävissä oleva ilmiö. Ajatus suomalaisesta
ulkopuolisen vapaamatkustajan uhrina herättää erityistä inhoa, koska silloin
”ne” ovat ”meitä” vastaan rikkoneet. Abortin koen kaikin tavoin
vastenmieliseksi asiaksi, ja asian ajatteleminenkin herättää surua ja inhoa.
Vastustan kyseisiä ilmiöitä, koska ne ovat moraalisesti väärin. Mistä sitten
johtuu ensimmäisessä kappaleessa kuvaamani ilmiö?
Sinänsä on hullua vaatia ihmisiltä sataprosenttisen puhtaita
motiiveja, se ei ole mahdollista. Aina taustalla on enemmän tai vähemmän
itsekkäitä tai viheliäisiä vaikuttimia, jotka eivät päivänvaloa kestä.
Tärkeintähän ovat lopulta teot ja niistä seuraavat asiat, eivät mielipiteet tai intentiot. Mutta en pidä kuvaamaani ilmiötä lainkaan hyvänä, sillä se ei johda
hyvään. Luultavasti itse kukin siihen aika ajoin sortuu, mutta siitä olisi hyvä
olla tietoinen ja muistaa ensisijaiset vaikuttimensa. Siinä vaiheessa, jossa
vastustamamme asia muuttuu niin vastenmieliseksi, että teemme tai sanomme mitä
tahansa sitä vastaan, tarkoitukset alkavat pyhittää keinot. Emme enää välitä
asian välittömistä uhreista tippaakaan, vaan heistä tulee käsikassaroita
agendallemme. He ovat esineitä, jotka saavat palvella meitä haukkuessamme
vastustajiamme. Itse asia unohtuu ja huomio keskittyy ihmisiin ongelman takana,
tarkemmin sanottuna heidän mielipiteisiinsä. Olemme unohtaneet ensisijaisen
motiivimme ja taistelunhalumme lähteen, eli epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen.
Uhrit, joihin aiemmin samaistumme, ovatkin toissijaisia. Nyt vihollisen
voittaminen on pääasia, ei vääryyden korjaaminen. Koemme moraalista ylemmyydentunnetta
suhteessa heihin, mistä tulee itseisarvo. Ja minua kuvottaa huomata tätä
itsessäni.
Tätä asennetta löytyy suvakeista, jotka joutuvat tekemään
koko joukon älyllisiä häränpyllyjä perustellessaan nykyisenkaltaista
maahanmuuttoa. Eivätkä he tuota asennettaan edes tiedosta, vaikka ilmeisesti
ovat sitä ”tiedostavaa” sakkia. Tuo ominaisuus itsessäni on jotain, jota
vastaan minun on taisteltava, ei kultivoitava sitä. Se on pohjimmiltaan vain
omahyväisyyttä, hyvän asian redusoitumista signalointiin. Jos tärkein asia on
morkata vastustajaa ja tällä tavalla osoittaa aatetovereille, että on samaa
sakkia, voi älylliselle rehellisyydelle heittää hyvästit. Totuudella ei ole
enää väliä, vain oikeilla singaaleilla.
Ja kuitenkin on sanottava, että maahanmuuttokriittinen
vastapuolikaan ei ole millään muotoa vapaa tästä. Vaikka he usein pilkkaavat
suvakkeja siitä, että nämä mieltävät itsensä paremmiksi ihmisiksi, havaitsen
myös kämyissä samaa. Toisinaan tätä ns. konservatiivista blogosfääriä tai
hommaforumia lukiessa ei voi olla huomaamatta sitä ylemmyyttä, jota eri
kirjoittajat selvästi tuntevat. He tuntuvat ennen kaikkea pitävän vastustajaa
tyhmänä, jopa pahoina, ollen itse muka tällaisen yläpuolella. Vaikka useimmiten
maahanmuuttokritiikissä on kyse vain silkasta turhautumisesta ja aidosta
epätoivon tunteesta maamme päättäjien typeryyden edessä, löytyy tuota
myrkyllistä asennetta omalta puoleltakin. Ja kun tämä asenne vallitsee
tarpeeksi laajassa mitassa molemmin puolin, taantuu minkäänlainen rakentava
keskustelu asemasodaksi. Ainoaksi itseisarvoksi jää tällöin signalointi
aatetovereille ja huutelu toisiin asemiin ilman aikomustakaan kuunnella
vastapuolta.
Mutta ehkei tätä polarisaatiota olekaan vältettävissä. Maahanmuuttokeskustelun
osapuolet ovat etääntyneet liian kauaksi toisistaan, mitään yhteyttä ei enää
synny. Jos premissit asioista keskusteltaessa ovat vastakkaiset, edes alkuun ei
päästä. Siksi pidän tärkeänä, että maahanmuuttokriittiset lopettaisivat tämän
turhan keskustelun ja keskittyisivät siihen, mikä on tärkeää. Jos koko homma
jää vain vastapuolen sammakoiden ja typeryyksien päivittelyyn, jääkö millekään
muulle enää tilaa? Keskustelu on ohitse, nyt on toiminnan aika. Se tarkoittaa
ennen kaikkea suvaitsevaisten kritiikin ohittamista. Ei tule välittää rasismileimasta,
ei pidä irtisanoutua mistään; heidän tasolleen ei pidä antautua. Suvaitsevaisto
on jo menetetty tapaus, he elävät omassa todellisuudessaan, josta eivät herää
ennen kuin on liian myöhäistä (kannattaa vain vilkaista Ruotsia). Koska
jokainen poliittinen liike mätänee ennemmin tai myöhemmin, toivon totisesti
ettei se koske maahanmuuttokriittistä liikettä vielä pitkään aikaan.
Älylliselle epärehellisyydelle ja omahyväisyydelle ei vain saa antaa sijaa,
siinä elintärkeä ohjenuora. Mutta ehkä toivoa vielä on, Jussi Halla-ahon
sanoin: ”siinä missä maahanmuuttokriittiset haluavat keskustella
maahanmuutosta, haluavat suvaitsevaiset keskustella keskustelijoista”. Siinä on
vissi ero keskusteleeko asioista vai keskustelijoista.
(Lieneeköhän kuinka ironista, että kaltaiseni passivisti
kehoittaa toimintaan? Minä kun nyt ainakaan en ole valmis toimintaan,
politiikka ja vaikuttaminen ovat oksettavaa touhua. Mitä minäkin siis tässä
huutelen, kenelle edes luulen osoittavani tämän tekstin? Julkaisen nyt
kumminkin ja häpeän myöhemmin. Nyt voin vain tyytyä vaikka hakkaamaan itseäni.
Tai sitten en.)
…
Signalointi itsessään on sen verran perusinhimillinen ilmiö,
ettei sitä voida väistää. Identiteetti on valtaisan tärkeä osa ihmistä, me
haluamme kuulua johonkin. Siksi onkin vain naurettavaa vaatia keskustelua, joka
olisi täysin vapaa signaloinnista. Sitä tapahtuu, tietoisesti tai
tiedostamatta. Kohtuudella kuitenkin kaikkea, pelkkään signalointiin
taantuva keskustelu ei voi johtaa mihinkään. Se ehkäisee ihmisiä edes harkitsemasta
uusia näkökulmia, jos poliittisesta vastustajasta on tullut totaalinen
vihollinen.
Oma psykologiani toimii tietysti siten, että jokainen vastustajani on
lähtökohtaisesti totaalinen vihollinen. Samaistan heidät automaattisesti
pimeyden voimiksi, joiden kanssa minulla ei voi olla mitään yhteistä. Tämän
takia joudun tekemään aika ajoin kaksin verroin töitä sysätäkseni tämän
ajattelumallin pois mielestäni. Minulla on tätä varten mantrakin: ”jos ihminen
onkin väärässä kymmenessä asiassa, voi hän olla oikeassa yhdennessätoista. Sama
kääntäen, kukaan ei ole kaikessa väärässä tai oikeassa”. Edellä sanottu on toki
itsestäänselvyys, mutta mustavalkoisesti toimivien aivojeni vuoksi joudun
muistuttamaan siitä jatkuvasti itseäni. Vihaan itseäni tästäkin syystä, haluaisin
kyetä rakastamaan totuutta. Luulen vain, etten koskaan voi olla täysin
rehellinen itselleni. Omahyväinen egoni haluaa ripustautua ajatukseen oikeassa
olemisesta, olen tässä suhteessa tyypillinen moderni ihminen; ajatukset ovat
tekoja tärkeämpiä.
Oikeassa oleminen on lopulta turhinta mitä olla ja voi.
Minullahan ei ole edes mitään hävittävää, jos olen kaikessa väärässä:
massamaahanmuutto ei haittaa Suomea, eikä kulttuuriamme uhkaa mikään. Sotiminen on
aidosti turhaa touhua, joka katoaa itsestään maapallolta. Luonnonvarat eivät
koskaan lopu, eikä ilmasto ole ihmisestä moksiskaan. Mikään ei uhkaa
ihmiskuntaa, paitsi kaltaisteni paskiaisten olemassaolo, jotka unohtavat
toiminnan ja hautautuvat ajatuksiinsa. Ihmiskunta nousee lopulta tähtiin
tasa-arvoisena yhteisönä, joka ei tunne enää kuolemaa ja kärsimystä.
Ja kun nyt noin kirjoitan, huomaan kuinka kamalaa olisi, jos
olisin kaikessa väärässä. Jos ihmiskunta nimittäin keksii kuolemattomuuden,
helvetti on tullut todeksi. Mutta jos olen väärässä siitäkin, ehkä kuolemattomuus
on hyvästä? Eli ei, oikeassa olemisellani ei ole mitään voitettavaa. Jos olen
väärässä kaikessa, mitä tiedän ja kaikessa mitä en tiedä enkä edes voi tietää,
on kaikki hyvin.
Ehkä en ole ainoa, joka haluaa olla oikeassa. Ehkä olenkin.
Pieni määrä lohtua seuraa siitä, etten ole ainoa syntinen. Tai tavallaan olen.
Jokaisen ihmisen kannattaa nimittäin muistuttaa itseään, että ongelmien
alkulähde löytyy juuri kunkin sisimmästä. Me olemme ytimiämme myöten synnin
saastuttamia, ja siksi vihaamme kaikkea oikeasti kaunista, hyvää ja
totuudellista. Ongelma ei ole lopulta siinä, että joku muu tekee pahaa vaan
siinä ettemme piittaa. Maailmassa on pahuutta, koska juuri minä olen olemassa.
Ehkä vain minä olen todella paha, juuri minun syntini tuomitsee muunkin
ihmiskunnan. Ja jos en olekaan yksin paha, olen vähintäänkin synnissä suurin.