Perustin tämän blogin keväällä 2014 ja avasin yleisölle samana vuonna 1. marraskuuta. Tuntuu kummalta, että siitä on jo noin kauan. Vastahan aloin, öyhötin ja vihasin. Paljon on vettä virrannut Aurajoessa, kovasti on maailma muuttunut ja kirjoittaja siinä samalla. Lähtökohdat olivat stereotyyppiset: Nuori vihainen mies, jolla on pakottava tarve avata suunsa ja huutaa. Pontevasti olen Unilaaksossa möykännyt ja kironnut, mutta tuon verbaalisen meuhkaamisen pääasiallisena polttoaineena palanut raivo on ehtynyt. Kokko roihusi hiillokseksi ja hiillos hiipui tuhkaksi. Ajoittain saattavat tuhkatkin kipunoida, mutta vain ohikiitävinä hetkinä.
Parikymppisenä olin ehdottoman vakuuttunut siitä, että maailman on kuultava mielipiteeni asiasta kuin asiasta. Kolmenkympin ylityttyä tuota hinkua on vähemmän, pikemminkin on päinvastainen halu sulkea suunsa. Tiedän ja ymmärrän vähemmän nyt kuin 10 vuotta sitten, ainakin luulen vähemmän. Ajatuksia on ja runsaasti, mutta tarvitseeko kenenkään todella kuulla niitä? Jos blogihistorian tahtoo nähdä sairauskertomuksena, kenties tehtävä on suoritettu: Syy siihen, miksi Unilaakson avasin, on poissa. Elämä on ollut viime vuodet vakaata, etten sanoisi jopa hetkittäisen erinomaista. Luovat ideat virtaavat paremmin kuin koskaan nuorempana. Maailmatilanne on mitä on, mutta mitäpä pieni ihminen on sitä liiaksi murehtimaan. Samat ärsykkeet, jotka ennen aiheuttivat liki hallitsematonta kiukkua, voin nyt ohittaa olankohautuksella.
Voisiko se olla: Olen kasvanut aikuiseksi? Mahdotonta. Nuori en ole enää, en vihainen ja hädin tuskin mieskään. Lapsenmielinen olen ja sellaisena pysyn. Vastaus siis lienee, että olen tullut vain vanhaksi. Eipä sitä enää yksinkertaisesti jaksa riehua ja voimansa kuluttaa mieluummin rakentaviin hommiin. Kuten pidempään laaksossani luuranneet ovat saattaneet havaita, on tämä paikka muuttunut esseemuotoisesta pohdiskelusta meemialustaksi. Olen jatkanut säännöllistä postaamista sillä ajatuksella, että pidän paikan aktiivisena kirjoitusinspiraatiota odotellessa. Inspiraatiota ei ole vain ilmaantunut ja tässä kohtaa on aika vetää johtopäätökset, eli ei sitä kenties koskaan ilmaannukaan. Kirjoittamistarmoni on kohdistunut yksinomaan luoviin projekteihin, joista sitten kuullaan tulevaisuudessa jos kuullaan. Musiikkia myös teen aina sille tuulelle sattuessani.
Aika panna Unilaakso levolle. Postailu jatkuu, mutta hiljempaan tahtiin. Postailen, jos siltä tuntuu ja en muuten. Välillä siis enemmän, välillä vähemmän ja toisinaan en lainkaan. En aio sulkea laaksoani taikka kommenttipalstaa. Kirjaudun jatkossakin tarkastamaan ja julkaisemaan kommentteja mikäli niitä ilmestyy. En myöskään sano, etten ikinä enää kommentoisi maailman kulkua. Viha ei ollut suinkaan ainoa syy julkiseen avautumisiin, vaan myös omien ajatusten jäsentäminen ja ajatustenvaihto muiden kanssa. Kirjoittaminen on edelleen mitä parhain keino asettaa mielensisäisiä palikoita oikeille paikoilleen. Ehkä siis jonain päivänä.
Kattavamman retrospektiivin kirjoittanen joskus toiste, tässä kohtaa tyydyn lyhyeen selontekoon. Kiitokset blogiskenen nestoreille, jotka innoittivat perustamaan omani ja joiden alustoille tuli aikoinaan kommentoitua ahkerastikin (Korppi on oikeus!): Ruukinmatruuna, Jaska Brown, Yrjöperskeles, Pekan Porstua, Tupla-J, Rauno Räsänen, Antiaikalainen ja Timo Hännikäinen.
Kiitos ja kumarrus myös kommentoijille, niin vakkareille kuin ohikulkijoille. Erityismaininta heti alkuun herroille Qroquius Kad ja JPT, jotka ovat vuodesta toiseen kommentoineet kaikkein hölmöimpiäkin postauksia. Kiitokset kanssahaaveilija Allaspalolle, joka viihdytti obskuurin populaarikulttuurin tuntemuksellaan. Kiitokset Curufin, Apoliteia, Markus Niemi, Samettiorkidea, Feyris Nyannyan, Jefferson Smith, Unknown, Viilipytty, Soomepois Eestist, Eräs, Tapsa, Tuumailija, Yksi Turkkulaanen, Juho ja kaikki anonyymit sekä ne, joiden nimet saatan nyt unohtaa. Teidän ansiosta olin vähemmän yksin, tunsin itseni kuulluksi.
Täältä tähän. Postaillaan ja katellaan.
