Spoilerivaara: ken ei ole omin silmin
elokuvaa nähnyt, se vielä kääntyä takaisin voi.
...
Männä viikonloppuna tulin
katsastaneeksi kahdeksannen ja viimeisimmän episodin kaukaisen
galaksin saagassa. Siinä missä The Force Awakens saapui
suuren hypen mukana, olivat odotukseni tällä kertaa minimissään.
Siitä huolimatta voin todeta, että The Last Jedi on
pettymys.
Okei, mistä aloittaisin? Palataan
takaisin episodiin numero VII. Nyt kun uutuudenviehätys on jo poissa
voin nähdä sen ohuuden kokonaisuudessaan. Totuus on, että
nostalgia – ja vain se – oli se mikä piti elokuvan kasassa.
Tutut fanfaarit, äänet ja valomiekat olivat lyhyt visiitti takaisin
lapsuuden hyviin hetkiin, muttei sen enempää. Ohjaaja J.J. Abrams
osaa laittaa yhteen tyylikkäitä kuvia, mutta hänellä ei ole
mitään sanottavaa eikä todellista luovuutta. Hän on tässä
suhteessa suoraan verrannollinen Quentin Tarantinon kaltaiseen moukkaan. Kuitenkin siinä missä Tarantinon onttous
on läpinäkyvää, osaa Abrams kätkeä sen ”mysteeriin”. Käytän lainausmerkkejä, sillä kyse on
silmänkääntötempusta. Ei ole mitään mysteeriä, ei salattuja
merkityksiä; vain savua ja sen alla tyhjää.
Trilogian avausosa pelasi varman päälle
voittojen maksimoimiseksi, mutta The Last Jedi ottaa enemmän
riskejä. Se ei pelaa fanien odotusten mukaan, mikä on heijastunut
aikaisempaa pienempinä lipputuloina sekä etenkin
yleisöpalautteessa. Itse asiassa reaktiot näyttävät jakautuneen
vahvasti joko vihaisiin tai kiitollisiin. Näin jyrkkää
mielipiteiden jakautumista pidetään usein merkkinä onnistuneesta
taideteoksesta, mikä ajatus itsellenikin nousi mieleen. Väitän
kuitenkin, että ylistyspuheet rohkeasta elokuvasta ovat pinnallisen
tulkinnan tuottamaa fuulaa. Elokuva selvästi poseeraa sellaisena,
tietoisena omasta luonteestaan. Syvemmälle silmätessä kuitenkin
huomaa, että koettu uutuus perustuu originaalitrilogian osien
kierrätykselle. The Force Awakens teki sen suoraviivaisesti,
kun taas The Last Jedi tekee saman subvertoimalla elementtejä
Imperiumin Vastaiskusta ja Jedin Paluusta. Se ei
kuitenkaan ole automaattinen merkki kekseliäisyydestä, sillä
lapsikin osaa töhriä rumia viivoja muuten kauniin piirroksen
päälle.
En inhoa elokuvaa, poistuin teatterista
varsin tyytyväisenä. Sain rahan edestä mukiinmenevää viihdettä,
tylsää ei missään vaiheessa tullut. Ulkoasultaan kaikki on juuri
niin hiottua ja hienoa kuin vain voi toivoa, parhaimmilllaan
silmäkarkkia. Ohjaaja Rian Johnson on tältä osin hommansa
hoitanut. Elokuvan rytmityskin, jota monet ovat haukkuneet, sopi
minulle. Nimittäin, toisin kuin avausosassa, oli kahdeksas episodi
sekä pidempi että hitaampi. En pidä ADHD-tahdista, joka monia
elokuvia näinä päivinä vaivaa. Se on kuin kuuntelisi
metallialbumia pelkällä tuplabasarikaahauksella. The Last Jedi
tuntui siltä, että sen aikana ehti hengittääkin.
En ole kriittinen katsoja sikäli, että
yrittäisin arvioida elokuvia tai mitään taidetta ensi sijassa
objektiivisin perustein. Itse asiassa minulla on yksi ainoa kriteeri
sille, onko taideteos onnistunut vai ei: inspiroiko se fantasioitani?
Jos ei, voin edelleen tunnustaa sen arvon objektiivisin perustein.
Jos se inspiroi, rakastan sitä kaikista vioistaan huolimatta. Olen
siis varsin anteeksiantavainen katsoja, typeryydet tai
varsinaisetkaan juoniaukot eivät merkitse paljoa inspiraation
rinnalla. Siispä The Last Jedin suurin ongelma eivät ole sen
älyttömyydet, joita on loputtomiin. Ongelma on kokonaisvaikutelma,
jota voi pitää vähintäänkin latistavana.
Tietystihän sitä nyt kuitenkin voi
haukkua yksittäisiäkin typeryyksiä ja ratkaisuja, kun on tässä
vauhtiin päässyt. Päällimmäisenä mielessä on tietysti koko
elokuvan suurin WTF-kohtaus, jossa prinsessa Leia lentää avaruuden
tyhjiön lävitse kuin Teräsmies konsanaan. Voima antaa
käyttäjilleen eittämättä monia kykyjä, mutta ei muistaakseni
Dragonball Z:n sankareiden työkalupakkia. Entä se hetki, kun
epätoivoinen kapinallisamiraali murskaa ison osan vihollislaivastoa
ohjaamalla oman aluksensa sitä kohti ylivalonnopeudella. Mikäli
hyperajon käyttö aseena on noin helppoa, se repii valovuosien
kokoisen juoniaukon koko saagan jatkumoon; mitä käyttöä on
Kuolontähdillä tai laivastoilla ylipäätänsä, kun
miehittämättömillä projektiileilla voitaisiin
tuhota niin aluksia kuin planeettoja.
Lisääkin öyhötettävää olisi
pelkästään yksityiskohdissa, vaan entä tarina itsessään? En
näet tiedä, mitä vihanpitoa uutuusepisodien kahden ohjaajan
välillä on, mutta Rian Johnson heittää The Last Jedissa
roskikseen kaikki The Force Awakensin aihiot. Kuka on
ylipäällikkö Snoke, ketä ovat Renin ritarit, ketkä ovat Reyn
vanhemmat jne. Henkilökohtaisesti tämä ei haittaa, sillä en
pitänyt seiskaepisodin kysymyksenasetteluja alun perinkään kovin
kiinnostavina. Snoke oli tylsä kopio keisarista ja hänen kuolemansa
ei haittaa tippaakaan. Pidin kyllä teoriasta, että Rey olisi sukua
Palpatinelle, mutta hänen taustansa pelkkänä mitättömyytenä on
myös ok. Seiskaepisodin faneille moinen ei kuitenkaan ole varmasti
mieluinen asia, kun kahdeksas episodi kulkee kuin mitään ei olisi
aiemmin tapahtunut. Voi kuitenkin olla, että tässä paljastuu vain
J.J. Abramsin onttous, josta jo aiemmin puhuin; hän kyllä vihjaile
mysteerillä, mutta ei lopulta tiedä itsekään mitä tekee. Hän ei
jättänyt Rian Johnsonille mitään mihin tarttua, jolloin
jatkettiin ikään kuin puhtaalta pöydältä.
Yksi isoimpia valituksen aiheita
faneille on ollut Luke Skywalkerin hahmo. Jopa näyttelijä Mark
Hamill on todennut, ettei kokenut hahmoa omakseen. Itse kuitenkin
pystyin nielemään tämän version varsin vaivatta. Pystyin
uskomaan, että hän oli epäonnistumisensa tähden tuntenut niin
musertavaa häpeää ja itseinhoa, että tahtoi vetäytyä kaikesta
pois. Se, että ehtii nähdä imperiumin tuhoutuvan ja sitten
nousevan uudelleen First Orderin muodossa ja oma oppipoika
keulakuvanaan, musertaisi kenet tahansa. Hän toi isänsä pois
pimeältä puolelta vain todistaakseen, kuinka lahjakas veljenpoika
sortuu jälleen. Ohikiitävän hetken ajan hän tunsi potentiaalisen
tulevaisuuden edessä sellaista kauhua, että oli jopa valmis
surmaamaan veljenpoikansa; hän katui aikomustaan, mutta oli jo liian
myöhäistä. Väärinkäsityksestä kehkeytyi tragedia ja Kylo Ren
oli syntynyt. Sykli, jonka piti loppua, alkoi uudelleen.
Mainittua kontekstia vasten Luken
sulkeutuneisuus ja valinnat tuntuivat loogisilta. Aiemmin
sinisilmäinen maalaispoika oli nyt toivonsa menettänyt erakko.
Vasta Rey saa hänet vakuuttuneeksi, että toivo ei ole koskaan
mennyttä. Tai kuten Luke itse sanoo: no one's ever really gone.
Toivon teema olikin niitä
harvoja asioita, joista elokuvassa pidin. Kapinaliitto (vai
galaktinen vastarintaliike?) on tuhottu miltei viimeisen mieheen,
rippeet taistelevat hengestään pienessä tukikohdassa. Luke uhraa
itsensä ostaakseen muille aikaa paeta. Viimeiset uupuneet
taistelijat nousevat Millenium Falconiin ja loppukohtauksessa köyhä
orpopoika katsele tähtitaivaalle toivon kiilto silmissään. Tämä
on tärkeä viesti. Vaikka tilanne olisi kuinka paha ja vihollinen
kuinka ylivoimainen tahansa, toivoa on niin kauan kuin on elämää.
Kristinuskon tarina lähti kahdestatoista miehestä, joilla ei ollut
muuta kuin uskonsa. Vaikka ei olisi enää miehiäkään, on
silloinkin usko joka inspiroi uusia miehiä. Taistelu ei ole koskaan
ohitse, ennen kuin se todella on ohitse.
Mutta
hyveet eivät voita paheita, eivät tässä elokuvassa. Hiottu
visuaalinen ilme ja yksi teema eivät pyyhi pois negatiivista
kokonaisvaikutelmaa. Pisin miinus tulee päähenkilöstä, Mary Suen
inkarnaatiosta. Rey on kyllä niin kaunis, näyttelijäkin on hyvä.
Minä niin haluaisin pitää siitä tytöstä, mutta se on vaikeaa.
Rey osaa kaikkea, hän ei ole koskaan todella pulassa. Hän ei
kehity, hän ei lopulta edes tee mitään. Hän on jo valmiiksi niin
täydellinen, ettei hänen tarvitse. Rey myös tuhoaa koko konseptin
siitä, mitä Voima on. Se ei ole enää potentiaali, joka vuosia
kestävän ja ankaran harjoittelun päätteeksi hiotaan
timanttiseksi; Imperiumin vastaiskussa
Luke hädin tuskin pystyy käyttämään voimaa ja saa isänsä
kädestä valomiekkakamppailussa. Kloonien Hyökkäyksessä
Anakin, tuo kaikkien aikojen lupaavin jedi, saa kreivi Dookulta
kouriintuntuvan oppitunnin – jälleen valomiekkakamppailussa. Rey
sen sijaan lukee ajatuksia ja manipuloi mieliä ilman ohjausta, hän
nostaa kiviröykkiön vaikka oli vastikään kuullut Voimasta. Hän
päihittää kaksintaistelussa vuosien koulutuksen saanen Kylo Renin
sekä Snoken henkivartijat. Rey vain sattuu olemaan voimakas, koska
syyt.
The Last Jedi on saanut kehuja
siitä, että se kohtelee Voimaa demokraattisesti. Että se on
kaikkien saatavilla oleva kyky, eikä Skywalkerien sukuun rajoittunut
lahja. Ovatkohan nämä ihmiset katsoneet ensimmäistäkään Star
Wars -elokuvaa, vai teeskentelevätkö he ettei prequel-trilogiaa ole
olemassa? Mitä kävi Anakinille, tuolle arvottomalle orjanpenikalle? Häntäkö ei ollut olemassa, vai oliko hän liian
etuoikeutettu? Jedejä ylipäätänsä oli satoja ja heidät
kerättiin eri puolilta galaksia, kuka tahansa Voimassa lahjakas
kelpasi. Luke ei alun perin tiennyt taustastaan mitään, hän joutui
ansaitsemaan paikkansa. Star Wars on sukutarina, mutta se ei
ole Dallas. Se ei kerro kultalusikka suussaan syntyneistä
öykkäreistä vaan langenneen messiaan ja hänen lastensa yhteisestä
tragediasta ja pelastuksesta.
Kuten sanoin, Voiman konsepti on
vääristetty. Rey on osoitus siitä, ettei harjoitusta enää
tarvita. Samaan aikaan Luke toteaa, ettei Voma kuulu vain jedeille
vaan kaikille. Tämä voi tarkoittaa vain sitä, että kyky käyttää
Voimaa ei riipu edes lahjakkuudesta. Se vain on. Kuka tahansa voi
käyttää voimaa ja kaikki ovat potentiaalisesti yhtä hyviä.
Kuulostaako tutulta? Se kuulostaa, koska sama ajatus kuuluu
vasemmiston eroja halveksivassa puheessa. Vasemmistolle pituus- ja
älykkyyserot ovat virhe. Kaikki erot ovat. Jos joku on vahvempi kuin
toinen, se ei johdu lahjakkuudesta eikä treenistä vaan rakenteista.
Ja rakenteita on kaikkialla ja kun ne hävitetään, ovat kaikki yhtä
pitkiä ja kauniita. Siksi olisi väärin, jos Reyn kyvyt voimassa
tulisivat verenperintönä tai edes kohtalon sallimuksena. Ne vain
tulevat, ehkäpä jopa siksi että hän päätti niin. Mikä
tahansa voi olla totta, jos niin tahdot. Tämäkin kuulosta tutulta,
sillä olemme kuulleet vastaavaa elämäntapagurujen ja muiden
huijarien suusta. The Last Jedin eetos on kuin sekoitus
kaikkein sairainta menetysteologiaa ja sosiaalidemokratiaa; aivan
jokainen älyllinen olento voi olla aivan mitä tahansa, jos vain
tahtoo tarpeeksi.
Mistä pääsemmekin seuraavaan
teemaan, menneisyyden halveksuntaan. Kuten vasemmistoa kiukuttaa
erojen olemassaolo, he vihaavat myös ajatusta että heitä
määrittäisi mikään muu kuin oma tahto. Tämä ajatus kantaa läpi
elokuvan. Ei ole väliä, ketä vanhempasi ovat. Ei ole väliä mistä
tulet, tai miten asiat on aikaisemmin hoidettu. Merkitystä on vain
sillä, mitä on nyt. Rey ei todella opi mitään Lukelta, käykin
juuri toisin päin. Rey näyttää närhen munat, ja jopa Yodan haamu
toteaa että Rey tietää jo kaiken tarvittavan; samaan aikaan Jedien
pyhät kirjoitukset sisältävä puu palaa poroksi, koska
menneisyyden kuuluukin palaa (elokuvan lopussa selviää jeditekstien olevan sittenkin tallella, mikä ei kuitenkaan pyyhi pois käsikirjoittajien traditioiden vastaista agendaa; tämä on toki omaa tulkintaani). Vahvaa symboliikkaa, joka osoittaa
elokuvantekijöiden intentiot; huolimatta pinnallisesta toivon
sanomasta, ovat he sisimmissään lopulta täynnä kaunaa, silkkaa
nietzscheläistä ressentimenttiä.
Puhun vasemmistosta, sillä elokuvan
poliittisuus on ilmiselvää. Sen mokutusta ja feminismiä
pakkosyötöllä tarjoava agenda on niin tökeröä, että moinen voi
kääntyä vain itseään vastaan. Nämä tekijät ovat tosin
itselleni vähäisempi haittatekijä kuin edellä esiintuomani
filosofiset teemat. Toki se, että naishahmot ovat virheettömiä
karikatyyrejä, jotka jatkuvasti ojentavat paviaanimaisia
mieshahmoja, on ärsyttävää. Tämä kuitenkin merkitsee,
että mieshahmot ovat saman tien kiinnostavampia. Kylo Ren on
kompleksinen ja kehityskelpoinen pahishahmo, Rey ei kaikkivoipana voi
liikkua mihinkään. Lisäksi ne pari vähemmistöille korvamerkittyä
kiintiöhahmoa tahtomattaankin halveksivat kyseisiä vähemmistöjä.
Kaikki nimittäin tietävät, että näyttelijät on valittu
rooliinsa rotunsa vuoksi. He eivät edusta hahmoaan yksilöinä vaan
poliittisena ideologiana.
Jollain pervolla tavalla jopa pidin
The
Last Jedin hetkittäin anarkistisesta asenteesta, mallia ”kaikki
paskaksi”. Kohtaus, jossa Snoke kuolee ja jota seuraa
valomiekkataistelu, oli suorastaan innostava; hetken aikaa en tiennyt mitä
tulisi tapahtumaan. Mutta elokuvasta paistaa kokonaisuutena
halveksunta menneisyyttä sekä ennen kaikkea saagaa itseään
kohtaan. Aivan kuin elokuvantekijät haluaisivat viestittää, että he hallitsevat nyt. Että meitä vanhoja faneja ei enää kaivata. Elokuvan
mukaan on tullut aika demokratisoida voima, aika pistää stoppi
jedeille. Ei tarvita enää sithejä, ei vastakainasetelua. Tarvitaan
kuulemma jokin tasapaino, kuin se tarkoittaisi pimeyden ja valon
tasavahvuutta. Sellainen olisi harmaa galaksi. Siellä olisi paljon
paskoja voimakäyttäjiä, kun jedien dogmit olisivat kadonneet.
Siellä olisi paljon omatekoisia ”jedejä”, jotka olisivat
heikkoudessaan parodia aiemmasta. Ei tarvitse varoittaa ihmisiä
pimeän puolen houkutuksesta, kuten ei tarvinnut varoittaa Reytäkään;
naisena hän ilmeisesti tietää paremmin, ei hänen tarvitse
kuunnella vanhoja ukkoja. Siinä galaksissa ei soisi
Duel Of The
Fates vaan Ruotsin kansallislaulu, tuo hymneistä yhdentekevin.
Tasa-arvoinen galaksi olisi kuin demarilähiö missä kaikki on tylsää. Ei
jännitteitä, ei elämää.
Mutta kenties meidän tulisi ottaa
Disneyn vihjeestä vaari? Jos meitä vanhoja faneja ei enää haluta
mukaan, voimme jäädä pois. Kuka alun perinkään halusi uuden
trilogian? Mihin sitä tarvittiin, kun prequelin myötä Skywalkerien
tarina oli kulkenut täyden ympyrän. Ehkä elokuvassa on tahaton
viesti meille kaikille, että menneisyyteen ei todella tulisi jäädä
kiinni. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Star Wars. Tämä
elokuva muistuttaa meitä siitä, että menneisyyden keinotekoinen
uudelleenherättäminen palvelee vain hetkellistä nostalgiannälkää,
eikä edes lopulta sitäkään. Menneisyydestä kuuluu oppia, mutta
sitä ei tule toistaa. On tehtävä uusia aluevaltauksia, kerrottava
uusia tarinoita. Lucas kertoi tarinansa, jotta voisi heittää yhteen
teokseen kaikki rakastamansa elokuvat, sarjakuvat ja musiikin. Se
syntyi aidosta luovasta henkäyksestä, tekemisen ilosta. Näitä
meidänkin on etsittävä, eikä koettaa epätoivoisesti
rekonstruoida lapsuuttamme; se meni, eikä tule takaisin. Uutta
luodaan koko ajan ja Stranger Things on se, jossa näen aineksia
nykyajan klassikoksi. Se syntyi samasta kipinästä, samanlaisesta rakkaudesta kuin Lucasin visio. Ja jonain päivänä sekin on
menneisyyttä.
It is time for Star Wars to end.