Oikeiston kirjo: typologia

Kas muuten, marraskuun alussa tuli kuluneeksi kolme vuotta blogin avaamisesta. No, ei se mitään, haistakaa silti kanootinmuotoinen pitkä vittu!

Play that stupid piece of shit!

...

Oikeisto, niin sen uusi kuin vanha osa, on eklektinen kokoelma niin erimielisiä ihmisiä, että yhdistävät tekijät jäävät hämäriksi. Oikeistolaiset voidaan kuitenkin jakaa tiettyihin arkkityyppeihin ajatuksiensa ja metodiensa suhteen, katso löydätkö itsesi joukosta.

Konservatiaiset: kelkasta pudonneet sedät ja tädit, jotka keskittyvät nipotukseen ja uhriutumiseen. Heidän metodinsa on visertää mahdollisimman turhista asioista, kuten keskioluen saatavuudesta kaupoissa.

Maahanmuuttokriitikot: näille ihmisille ei nykyisessä lännessä ole muuta vikaa kuin muslimimaahanmuutto. Porno ja kulutushysteria ovat saavutuksiamme, joita islam uhkaa.

Talousautistit: tulkitsevat kaikkea toimintaa taloudellisten intensiivien ja suhdanteiden lävitse. Heille valtio on mafia ja verotus varkautta, mutta yritysmonopoli ja veroparatiisit myös valtion syytä.

Isäm maan puollustajat: älyllisesti rajoittuneemmat sankarit, joille mamut ovat väylä purkaa turhautumiaan. Verkkoympäristössä heidät tunnistaa CAPS LOCKIN runsaasta hyödyntämisestä ja tosielämässä leijonatatuoinneista.

Veronmaksajat: ei rahaa mamuille! Ei rahaa kehitysapuun! Ei rahaa työttömille! Ei rahaa tekotaiteilijoille! Ei rahaa minnekään!

Huolestuneet kansalaiset: "not in my backyard."

Insinörtit: jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä. Demokratia on vähiten huono ratkaisu ja lait kunniaan. Derivaattalandian tekkarit kyllä laskee, mitkä yhteiskunnalliset kulmat ovat vinossa.

Sosiaalidarwinistit: heikot sortuu elon tiellä ja sitä rataa.

Clint Eastwood: individualistinen syrjästäkatsoja, joka ei sopeudu mihinkään ryhmään. Kukin pitäköön huolen itsestään.

Traditionalistit: Asettuvat henkisesti koko modernia maailmaa vastaan, mikä vie väistämättä marginaaliasemaan. Ei poliittista relevanssia.

Taantumukselliset: vaativat kellonsiirtoa normaaliaikaan, jolloin miehet olivat rautaa ja laivat puuta.

Rotutohtorit: rodut, niiden väliset älykkyyserot ja erityisesti mustien dissaus ovat tämän joukon mieliaiheita. Eivät välttämättä koe neekeri-sanaa omakseen, vaan ilmaisevat asiansa kiertoilmauksin.

Kaasulaitos ky: edellisen porukan raivotautinen osasto, jolla on jo uunit lämpiämässä; ainakin unissaan.

Lahtarit: pitkävihaiset painekattilat, jotka odottavat kihisten tilaisuutta viedä vassareita saunan taakse. Toiset heistä suosivat köysiä ja lyhtypylväitä.

Linkolalaiset: tapetaan kaikki.

Ryssän kauhut: Venäjä on vihollinen numero uno ja jokainen eri mieltä oleva on maanpetturi ja ryssänmorsian.

Putinistit: Venäjän tuleva tsaari on lännen pelastaja sekä vapaan maailman majakka.

Survivalistit: irtisanoutuvat modernista yhteiskunnasta myös materiaalisella tasolla. Verrattain vähälukuista sakkia, ulkomailla yleisempää. Ovat poikkeuksetta asehulluja.

Nasset: klanipäät, joille kuollut ideologia on edelleen relavanttia politiikkaa. Löytää pilottitakin kera partioimasta joko odinien tai vastarintaliikkeen laskuun. Suosikiharrastuksena on hyökätä kaikkien muiden oikeistolaisten kimppuun.

Itsemurha-ateistit: maailma on tuhoon tuomittu ja ihminen kone. Odotavat apaattisina päiviensä päättymistä ja rukoilevat ragnarokia.

Uuspakanat: vihaavat aivan erityisesti kristinuskoa ja hylkäävät sen yhtä jyrkästi kuin islaminkin. Kunnostautuvat myös intohimoisina juutalaisvihaajina.

Israelin ystävät: alemmuuskompleksista kärsiviä uuvatteja taikka juutalaisia itse. 

Ristiretkeläiset: hylkäävät lammasmaisen nykyuskon ja saarnaavat militantin kristinuskon puolesta. Odottavat apokalyptista välienselvittelyä idän ja lännen välillä. Deus vult!

Esoteeriset idealistit: puhuvat mielellään rappiosta ja henkisistä arvoista. Väistävät kaikki kysymykset, mikäli keskustelu siirtyy konkreettisiin asioihin. Ride the tiger!

Seinähullut: näkevät salaliittoja sekä kulttuurimarxismia kaikkialla. Haastavat riitaa poliisin ja ennen kaikkia aatetoveriensa kanssa.

Termiitit: trollit, joille aate on performanssitaidetta. Omaavat taipumuksen tuhota kaiken mihin koskevatkaan. Löytää Youtubesta tai vankilasta.

Sovinistit: naiset ovat lännen turmio ja pahan alkun ja juuri. Kannattavat valkoista shariaa ja nyrkki-hellamankelin kunnianpalautusta. Homot ajetaan takaisin kaappeihin.

Persut: kirjava joukko, joihin mahtuu lähes kaikkia edellä mainittuja. Ero tulee vähemmän yllättäen siinä, että uskovat sitkeästi puolueiden ihmeitä tekevään vaikutukseen.

Sisulaiset: persuja jyrkempi lauma, jonka sisään mahtuu iso skaala oikeiston spektriä. Tahtoisivat olla radikaali vaihtoehto puolueille, mutta keskinäistä turinointia hurjempaan hurjasteluun ei juuri ylletä.

Hommahopot: oikeiston kirjo koko sateenkaaren komeudessaan. Moderaattorit tosin pitävät huolen siitä, että ollaan ihan kiltisti.

...

Mihin kategoriaan sijoittaisitte allekirjoittaneen?

Viikon onnenpyörä

Tervetuloa kilpailuun, arvoitus on tässä:


h u o r a a m a l l a    s a a    r a h a a    j a    m a x a     o n    h y v ä ä


Kuka arvaa ensimmäisen konsonantin?

...

Kilpailu on päättynyt. Osanottaja Janneporkanveli arvasi oikein, mutta hänet diskataan ilman vuoroa huutelusta. Voittaja on Qroquis Kad 3000:lla pisteellä. Onneksi olkoon, visaisäntä Aku Ankka kiittää teitä.

...

Lisätietoja: arvoituksen lähde.

Päivän Noomit

Sillä välin Kataloniassa

Kataloniassa kiehuu ja kuohuu. Kenties korkein lämpö on jo jäähtynyt, mutta joka tapauksessa tapahtunut on antanut lisäpontta nationalisteille kaikkialla Euroopassa. Oli odotettavissa, että EU ja valtaapitävät eivät antaisi tukeaan katalonialaisille. Tämä oli jälleen osoitus siitä, että nationalismi on maanosamme suurin poliittinen uhkatekijä; me keikutamme venettä, joten meidät koetetaan tuupata yli laidan. Mutta todellisuudessa tämä on illuusio, sillä me vain pyrimme ulos uppoavasta laivasta. Meitä ei nimeomaan tahdota päästää yli laidan, kaikkien on pysyttävä kyydissä pohjalle asti.

Nyt myös ymmärrän, miksei Espanja koskaan tukenut Kosovon itsenäisyyttä. Heillä oli Kataloniassa liian kallis lehmä ojassa. He näkivät uhkakuvan jo kaukaa, EU:lle Kosovo oli vaaraton. Se maaläntti oli vain alaviite Jugoslavian pitkässä hajoamisessa, ketäpä se kiinnostaisi saatikka inspiroisi. Sittemmin on vettä virrannut Tonavassa ja kansallistunto herännyt kaikkialla. Mikään itsenäisyys- taikka separatistiliike ei tule saamaan rahtuakaan sympatiaa enää. Naamiot ovat pudonneet ja vastakkain ovat eri maiden kansat ja itselleen uskollinen eliitti. Brexit, Skotlanti ja Katalonia, hiljaa hyvä tulee. Jopa rajuimmin pahoinpidelty maa – Saksa – osoittaa elpymisen merkkejä.

Yksi syy Katalonian tilanteeseen löytyy myös Espanjan lähihistoriasta. Franco ei sallinut minkäänlaista paikallisnationalismia vaan yleisespanjalaisen identiteetin ja auktoriteettinsa nimissä tukahdutti sellaisen. Baskit vastasivat terrorismilla, katalaanit kitkuttelivat mukana. Paikallista itsemääräämisoikeutta halveksivaa asennetta selittää Francon fasismia hipova ideologia, jossa maan yhtenäisyys ajoi kaiken muun edelle. Samalla linjalla jatkavat eurofederalistit, jotka tahtovat viedä niin paljon valtaa kansalliselta tasolta kuin vain kykenevät. Epäilemättä keskitetty Eurooppa olisi taloudellisesti kilpailukykyisempi ja tehokas. Vaan millä hinnalla eliitti aikoo tämän visionsa maksattaa, senhän jo tiedämmekin.

Jonkin verran vastalauseita Katalonian itsenäisyydelle on tullut myös oikealta, mikä johtuu itsenäisyysliikkeen vasemmistolaisesta juonteesta. Mikä pahinta, katalaanit ovat myös innokkaita EU:n kannattajia. Heidän motiivinsa ovat kuitenkin toissijaisia. Sillä ei ole merkitystä, ovatko he oikeassa vai väärässä. Mikä merkitsee, on heidän tahtonsa päättää asioistaan itse. Vapaus merkitsee väistämätä mahdollisuutta valita väärin. Totta kai itsenäisyysliike, joka vaihtaa yhden piiskurin vielä julmempaan, on varsin hataralla pohjalla. Itse asiassa näyttää vahvasti siltä, että koko homma on kuivumassa kasaan; katalaaneilla ei selvästikään ole aikomusta nousta aseelliseen vastarintaan, mikä olisi todellisen vapaudentahdon edellytys.

Ja lopuksi jotkut kysyvät, keille kaikille joudumme lopulta itsenäisyyden antamaan? Katalonia on pieni maa, entä jos sitten Ahvenamaa tai vaikka jokin kaupunki haluaa itsenäistyä. Siinäpähän itsenäistyvät. En näe mitään syytä pitää aluetta väkisin kiinni valtakunnassa, jonka osana se ei enää halua olla. Hyväksyn kaupunkivaltioidenkin olemassaolon, sillä niissä ei olisi historiallisesti mitään uutta. Ja löytyy Euroopasta edelleen Vatikaani. Saamelaiset? Suon heille ilomielin oman valtion heidän sitä halutessaan. En sinänsä usko, että yksikään alue tulee Suomesta lähitulevaisuudessa irtautumaan, mutta periaatteessa en näe sellaisessa mitään ongelmaa.

Nationalismi nousee. Se erottaa ja yhdistää ja niin on hyvä.

The Picard video

Here's to the finest crew in starfleet:

Engage.

Voisiko demokratia voittaa?

Niin paljon kuin demokratiaamme halveksin, olen yrittänyt miettiä sille tuloksetta vaihtoehtoja. Jos siis ylipäätänsä oletamme, että Suomi-niminen kansallisvaltio on säilyttämisen arvoinen. Koska vielä näin oletan, on maallamme oltava myös hallintomuoto. Parlamentarismi ja kaikenlainen kansalaisvaikuttaminen ovat umpikujassa, sillä olemme heikompia ja tyhmempiä kuin aikasemmin. Kaiken lisäksi olemme jälleen eripuraisia, mutta sen ratkaistaksemme meiltä puuttuu edeltävien sukupolvien viisaus. On yhä houkuttelevampaa ajatella, että tarvitsemme vahvan miehen tai joukkion meille suuntaa osoittamaan. Olen ottanut kantaa sotilasvallankaappauksen puolesta. Mikä muu meidät saisi yhdistymään, paitsi mahtikäsky ylhäältä?

Olen kuitenkin individualisti. Vapaus on minulle tärkeä arvo ja taiteenvapaus sen korkein ilmaus. Haikailen diktatuuria, mutta historiaa lukeneena olisi erityisesti minun katsottava sen taustapeiliin ja rehellisesti kerrottava mitä siellä näen. Moniko diktatuuri on sallinut vapaan sanan ja vapaan ilmaisun? Ei yksikään. Mikä oli se diktatuuri, joka ei harjoittanut sensuuria ja ajatuskontrollia? Ei mikään. Helpoksi vastalauseeksi tälle voi todeta, ettei demokratiamme ole juuri parempi. Kenties se on jopa pahempi siinä mielessä, että se uskottelee meidän olevan vapaita. Kuitenkaan ei vielä ketään toisinajattelijaa ole kyyditetty leirille taikka saunan taaksen ammuttavaksi. Eliittimme ei pidä kritiikistä sen enempää kuin yksivaltiaatkaan, mutta mielenosoituksia ei jyrätä panssareilla. Elämme yhä enemmän henkisessä totalitariassa, jonne mahtuu vain yksi valhe kerrallaan. Mutta mitä muutosta sotilasvallankaappaus tähän toisi?

Entä jos demokratia todella on – jos ei paras, niin vähiten huono tapa hallita. Että tässä langenneessa maailmassa se on huonoine puolineenkin hallinto, joka tuottaa alamaisilleen vähemmän kärsimystä kuin muut ja sallii korkeamman vapauden. Tunnen värisyttävää inhoa kuunnellessani manipuloivan median valheita ja ruskeakielisten poliitikkojen lupauksia. Keskinkertaisuutta palvova hegemonia latistaa ylvään ja kauniin. Mutta ainakin valtamedialle on mahdollisuus rakentaa vaihtoehto ilman pelkoa väkivallasta. Pitkäänkin hallinnut poliitikko voidaan tiputtaa paikaltaan yksissä vaaleissa, vailla verenvuodatusta.

Tiedän kyllä vastalauseet: vaaleilla valitut poliitikot eivät ole tilivelvollisia, mutta yksinvaltias maksaa hengellään. Se on totta ja demokratiassa samat ihmiset palaavat johtajan pallille virheistään huolimatta, sillä äänestäjän muisti on lyhyt. Lisäksi vaalikausi estää pitkäjänteisen suunnittelun. Kuitenkin nämä samat tekijät tasapainottavat systeemiä sikäli, että kukaan ei ehdi järjestellä asioita liikaa omaksi edukseen. Ja eikö pitkäjänteisyyden puute ole enemmänkin seurausta kulttuurisesta rappiosta kuin demokratiasta itsestään. Ainakin sotia ennen ja sen jälkeen politiikassa tehtiin kauskantoista työtä (tosin silloin valta oli keskittyneempää presidentti-instituution kautta).

Ehkä demokratia on säilyttämisen arvoista, sillä mikä tahansa vaihtoehto tarkoittaa tavalla tai toisella keskitetympää valtaa. Demokratia ei ole hyvä, mutta ei anna vallanhimoisille liikaa aseita. Kuitenkin on järjestelmämme rappiolla ja jos se jatkaa, on seurauksena jotain pahempaa kuin sotilasjuntta: tyrannia. Tämä on tuttua jo antiikin poliittisesta filosofiasta, jossa ymmärrettiin että korruptoitunutta demokratiaa seuraa barbaria. Kaaoksesta lunastetaan verellä uusi järjestys eli despotia. Kysymys siis kuuluu, voiko demokratiaa enää pelastaa? Jos voi, tuhon vuorovesiaalto on käännettävissä. Jos ei, on pelastus sotilashallinnossa. Vain siten voitaisiin estää suistuminen sisällissotaan ja avoimeen teurastukseen.

Minulla on myös itsekkäät syyni kannattaa demokratiaa. Ensinnäkin olen mukavuudenhaluinen ja arvostan rauhaa. Mitä sivistyneemmin asiat voidaan hoitaa, sen parempi minulle. Toisekseen, ei minunlaisellani yksilöllä ole voitettavaa edes kansallismielisessä diktatuurissa. Tyrannia ja fasismi olisi pahinta, mutta jo sotilashallinto vaatisi liian kovaa kuria. Olen luontainen vastarannankiiski, enkä tahdo pitää suutani kiinni ristiriitojen ja vääryyksien edessä. Koska yksinvaltius merkitsisi sensuuria ja tahdon silti puhua, olisin lopulta leirillä taikka lyijyannostuksen kera joukkohaudassa. Joka ikinen diktatuuri alkaa väkivallasta, elää siitä ja päättyy siihen. Aste-erot ovat tietysti suuria, eivätkä kaikki yksivaltiaat ole hirmuhallitsijoita. Mutta yhteiskunnallista vapautta ei ole ollut historiallisesti missään muualla kuin länsityyppisissä demokratioissa. Olen lännen mies ja lännen mukana elän ja kaadun. Ryssät, neekerit ja kiinalaiset elävät iloisesti ruoskan taikka rautanyrkin alla. Minulle ja maanmiehilleni se on toista ja mitä meistä on jäljellä, kun vapautemme on viety. Tulevaisuudessa siintävät myrsky ja yö, mutta tiedämmekö mitä teemme manatessamme vahvoja miehiä vapahtajiksemme?

Men trust an ordinary man because they trust themselves. But men trust a great man because they do not trust themselves. And hence the worship of great men always appears in times of weakness and cowardice; we never hear of great men until the time when all other men are small.

                               -G.K. Chesterton: Heretics (1905)

EDIT 21.11: myös Timo Vihavainen kirjoittaa demokratiasta ja on asioiden ytimessä. On hienoa kuinka vanhalla ukolla järki leikkaa yhä partaveitsen lailla.

Jääkiekko ja väkivalta

Viime viikonlopun EHT-turnaus sujui suomalaisittain oikein voittoisissa merkeissä, eritoten nuorten lupausten Eeli Tolvasen ja Miro Heiskasen astuessa esiin. Kovan tason laukojia taikka kiekollisia puolustajia ei leijonilla ole koskaan ollut liikaa ja olen kiitollinen jokaisesta nousevasta tähdestä.

Mutta eräs yksityiskohta jäi askarruttamaan minua, nimittäin Venäjä-ottelun pienoinen tappelu Veli-Matti Savinaisen ja Andrei Zubarevin välillä. Kahakka kirvoitti isästäni odotettavaa paheksuntaa, johon saatoin itse yhtyä. En ole koskaan voinut oikein sietää kaukaloväkivaltaa, en varsinkaan tappeluja. Nyrkkeilykehät ovat sitä varten, jos tahtoo kiekonsiirtelyn sjasta tyrmätä vastustajansa. Luistimet päällä tappeleminen lisäksi näyttää juuri niin kömpelöltä kuin se varmaan tuntuukin. Kuitenkin tappelut tuntuvat edustavan joillekin suurta näytöstä, varsinkin pohjoisamerikkalaiselle yleisölle. Matseja suorastaan odotetaan. Tuomarit eivät mene väliin ja tappelun päätyttyä riitapukarit poistuvat suosionosoitusten siivittäminä suihkuun.

Olen tyytyväinen, ettei nykyaikainen kiekko ole yhtä väkivaltaista kuin ennen. Kentän poliiseilla eli gooneilla ei ole onneksi enää käyttöä – vai mihin kummaan tarvitaan miestä, joka juuri ja juuri pysyy luistimilla, tekee muutaman pisteen per kausi ja istuu tuhansia minuutteja jäähyillä. Eikä heidän roolissaan ollut muutenkaan hurraamista, kuten Derek Boogaardin kohtalo osoittaa. Suomen oma murheenkryyni – Jarkko Ruutu – osasi parhaimmillaan edistää peliäkin, mutta typerine tempauksineen hänestä oli aina enemmän haittaa kuin hyötyä.

Entäpä taklauspeli? Tästä videosta voinee katsastaa millaista teurastusta se pahimmillaan voi olla. Päähän kohdistuneilla tööteillä ja polvitaklauksilla on tuhottu useampiakin uria. Jääkiekkokaukalossa sallitaan tekoja, joista siviilielämässä saisi syytteen pahoinpitelystä. Ja sikäli kuin tiedän, ei jääkiekkoareena ole sotatoimialuetta; normaalien sääntöjen ja lakien tulisi sielläkin päteä. Oman näkemykseni mukaan törkytaklauksista tulisikin pelikiellon lisäksi tarjoilla rikostuomiota. Mikäli lajin idea on olla taito- ja maalintekopeli, ei vastustajien vammauttaminen palvele mitään tai ketään. Se palvelee vain yleisön verenhimoa.

Verenhimosta kuitenkin puheen ollen, en voi kiistää väkivallan energisoivaa vaikutusta. Välitön reaktioni Venäjä-ottelun tappeluun oli innostus, kuin kipinä olisi sytyttänyt sähäkän roihun. Se sama atavistinen tunne, joka nyrkkeilyä seuratessa vallitsee, siirtyy yllättäen väärään kontekstiin. Vai siirtyykö? Kenties väkivalta on oleellinen ja erottamaton osa jääkiekkoa, yksi syy sen viehätykseen. Toisin kuin monessa muussa joukkuelajissa, on jääkiekossa vaara aivan eri tavalla läsnä. Pelaajien koko yhdistettynä kovaan vauhtiin tuottaa jo itsessään vaarallisia tilanteita liukuhihnalta. Jokainen pelaaja liukuu terävien luistimien päällä ja pelaa keihäisiin verrannollisilla mailoilla. Kiekko on kivenkovaa kumia ja ampaisee laukauksesta jopa 160 kilometrin tuntinopeuteen; tuskin missään muussa lajissa keräillään yhtä paljon irronneita hampaita pelikentältä.

Kun lajin inherenttiin vaarallisuuteen lisätään kontaktia ja fyysisesti ankaraa peliä kannustava ilmapiiri, on tuloksena ihmisromurallia. Ainoastaan amerikkalainen jalkapallo vetää fyysisen tuhoisuutensa tasolla vertoja jääkiekolle ja ehkä jopa ylittää sen. Toisaalta kenenkään jenkkifutispelajan kaulaa ei ole taidettu viiltää kesken peliä auki...

Yhdellä tasolla ajattelen, että kontakti voitaisiin kieltää jääkiekosta kokonaan. Näin on laita naisten jääkiekossa ja siellä tila jää taitopelaajille. Kuitenkaan en voi kiistää sitä hyökyvää tunnetta, kun suosikkijoukkueen pelaaja lanaa vastustajan sileäksi pommillaan. Niin, huomatkaa myös sanojen käyttö: pelaaja laukoo, tykki puhuu, vastustaja murskataan/teurastetaan, hyökkäys, puolustus jne. Koko jääkiekosta tulee vertauskuva sodalle, jopa niin paljon että jotkut sanovat sodan imitoivan jääkiekkoa. Joukkueiden nimet petoeläimineen, aseineen ja peliasut aggressiivisine logoineen eivät voisi alleviivata asiaa yhtään enempää.

Ehkä vaaran tuntu on se, mikä osaltaan tekee jääkiekosta jääkiekkoa. Jokainen pelaaja tietää, mihin leikkiin ryhtyy lajin valitessaan. He uhmaavat elinikäisiä vammoja, jopa kuolemaa. Neitimäisiä jalkapalloilijoita kohtaan tunnen tiettyä halveksuntaa: heidän ”tappelunsa” ovat läpsyttelyä ja suurin osa loukkaantumisista filmauksia. Kun lätkässä tapellaan, otetaan senkat nokasta. Kun lätkässä sattuu, niin silloin sattuu aivan aikuisten oikeasti. Jos jääkiekkoilijoiden päät ovatkin jatkuvista tööteistä keskimääräistä pehmeämpiä, herättää lajin teeskentelemätön aggressiivisuus kunnioitusta.

Suhteeni jääkiekon väkivaltaan on siis kaksijakoinen. Totta kai se on tyhmää ja on tuhonnut ihmisiä. Mutta tunnetasolla pidän siitä, innostun tappeluista ja taklauksista. Laji on vauhdikkuudessaan niin intensiivinen, että tunteiden kuohuminen on väistämätöntä – myös katsomossa. Ehkäpä jonkinlaisena kompromissina tulisi pyrkiä mahdollisimman puhtaaseen peliin fyysisesti, eli likaisesta pelistä rankaistaisiin ankarimman mukaan, mutta puhtaista ja loukkaantumiseen johtuvista niittauksista ei seuraisi mitään – mikä käytäntö on ollut vuosien ajan vallitsevana ainakin periaatteessa.

…

Lyhyenä kommenttina jo hyvän aikaa käynnissä olleeseen lätkäkauteen Euroopassa ja rapakon takana: Eeli Tolvanen on ollut syksyn innostavin tapaus, kaveri dominoi KHL:ssä yli piste per peli -tahdissa. Lämäri ja rannari ovat jäätävää tasoa, vertailukohtana on Winnipegissä toista kauttaan pelaava Patrik Laine. Viimeksi mainittu ei ole saanut aivan yhtä myrskyisää starttia toiselle kaudelleen, ainakaan ei hattutemppuja ole nähty ensimmäistäkään. Mutta yhdeksän maalia ja 13 pinnaa 17:ään peliin on kohtuullinen alku sekin. Sanotaan kuitenkin, että kohtuullinen ei pitkällä aikavälillä riitä; Laineelta on lupa odottaa enemmän.

Mielenkiintoa on herättänyt Tampa Bayn tutkapari Steven Stamkos ja Nikita Kutšerov. Ensin mainittu tarjoilee ja jälkimmäinen latoo kiekkoa maaliin kuin kuumeessa. Tällä menolla molemmat ylittävät sadan pisteen rajan niin että paukkuu.

Islamin noidankehä

The philosophy of the desert can only begin over again. It cannot grow; it cannot have what Protestants call progress and Catholics call development. There is death and hell in the desert when it does begin over again. There is always the possibility that a new prophet will rediscover the old truth; will find again written on the red sands the secret of the obvious. But it will always be the same secret, for which thousands of these simple and serious and splendidly valiant men will die. The highest message of Mahomet is a piece of divine tautology. The very cry that God is God is a repetition of words, like the repetitions of wide sands and rolling skies.

                             -G.K. Chesterton: The New Jerusalem (1920)