Springsteen Helsingissä 2012

Tänä päivänä viisi vuotta sitten astuin konserttiin, joka muutti elämäni. Bruce Springsteen – tuttavallisemmin Pomo – oli muusikko, jonka olin aina tiennyt. Lapsuudenkotini seinällä on iso valokuva vuoden 1988 Tukholman konsertista, jossa vanhempani olivat. Tunsin kourallisen kappaleita ja arvostin kaveria muusikkona. Intohimosta ei kuitenkaan voida puhua, ja käsityksen hänen kyvyistään livesoittajana olin muodostanut maineen ja parin videon pohjalta.

Kesä 2012 oli hyvä ja kaunis. Heinäkuun konserttiin 31. päivä ei ollut minun tarkoituksena mennä, vaan äitini. Hänelle tuli kuitenkin este ja isäni päätti kysyä, josko minua huvittaisi lähteä. Ajatus Springsteenin näkemisestä oli lievästi kutkuttanut jo aiemmin, mutta saatuani näin konkreettisen tilaisuuden totesin vain ”mikä ettei”. Päätöksen tehtyäni ja ovesta ulos astuttuani alkoi muistoissani seikkailuksi tullut matka. Muistan tuon päivän ihmeellisen hyvin, sen mitä ajattelin ja mitä sanoin. Yksityiskohdat piirtyivät mieleeni tarkasti: otan pyörän alleni ja suuntaan juna-asemalle. On lämmin iltapäivä ja alan puhkua intoa. Juna vie minut Pasilan asemalle, jossa tapaan ennalta sovitusti perhetuttaviani ja erään ystäväni. Myös hänelle tämä olisi ensimmäinen kerta Springsteenia. Hyväntuulisina ja kesäauringossa marssimme kohti olympiastadionia. Muistan keskustelumme, musiikkipainotteiset sellaiset; rumpalina hän on arvattavista syistä alansa tunteva. Määränpää lähenee.

Vähän ennen stadionia alamme kuulla musiikkia. Se kuulostaa kovasti Brucelta, mutta eihän se voi olla; konsertti alkaisi vasta puolentoista tunnin kuluttua. Uteliaina ja innokkaina jatkamme porteista sisään ja tulee hetki, jonka muistan ikuisesti. Se, kun astun stadionin kentälle ja näen edessäni miehen lavalla. Aurinkolaseissa ja harmaassa t-paidassa hän laulaa akustisen kitaran säestyksellä, siis kuka muukaan kun Bruce itse. Mies, joka toimii myös omana lämmittelijänään! Sillä hetkellä ymmärrän, että tulisin tänä iltana todistamaan jotain erityislaatuista. Hän soittaa ja yleisö ei ole edes pääosin paikalla vielä. Kappalet ovat minulle tuntemattomia, mutta nautin kaikesta.

Akustisen yllätysosuuden jälkeen seuraa odotusta, kunnes konsertti pääsee alkamaan  John Fogertyn sävelillä. Se, mitä seuraa tämän jälkeen, on musiikin juhlaa. Koskaan aiemmin en ole tempautunut mukaan vastaavalla tavalla. Springsteen ei näet tullut vain soittamaan rutiinisettiä vaan esiintymään. Hän on tuonut kokonaisvaltaisen shown, joka jättää jälkensä. Suomalaiset ovat toki keskimäärin jäyhempää porukkaa, mutta koen tunnelman lennokkaana. Voisin vaikka vannoa, että Because The Nightin kitarasoolon aikana koko stadion nousee muutaman sentin maan yläpuolelle. En ole koskaan kuullut biisiä, mutta viimeistään Nils Lofgrenin sadetanssi vie minut mennessään. Vaikka Pomo onkin kaiken polttopisteessä, tulee tuo pieni pirulainen kuin varjoista ja repii kitarastaan riivattua rokkia. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Voisin selostaa ummet ja lammet siitä, mitä kaikkea näinkään. Kirjoituksesta uhkaa jo nyt tulla liian pitkä, joten yritän tiivistää: loppua kohden pääsemme materiaaliin, jota minäkin jo tunnen. Born in The USA sananmukaisesti jyrähtää ilmoille ja sydämeni jättää lyönin väliin. Born To Run seuraa ja lopulta Dancing in the Dark. Viimeksi mainitun kuuluisa saksofonisoolo venähtää minuuttien mittaiseksi, kun useampi gimma käy lavalla tanssahtamassa. Kaikilla on hauskaa, miltei itken onnesta. Tänä iltana maailma on kaunis ja mitään pahaa ei voi tapahtua. Tämä on jo liikaa, kliimaksi on mennyt. Kuin tuntoni olisi luettu ja Bruce ja Little Steven vetävät hauskan version kappaleesta "I dont' want to go home". Steven laulaa ”I think they don't want to go home” ja totisesti emme haluakaan, antakaa vielä jotain. Tahdomme lisää. Pomo kitaroi ja sitten...Higher and Higher!? On todennäköistä, että siinä ensimmäisten tahtien aikana – aivan silmänräpäyksen ajan – käyn paratiisissa. Tämä on unta ja saan täyttymyksen. Ajatus soittaa coveri Jackie Wilsonin klassikosta on niin naurettava, mikä onkaan todennäköisyys? Olen saanut koko maailman ja enemmän, olen onnekkain mies maan päällä.

Nyt sen voi sanoa, kliimaksi on ohitettu. Loppurallina seuraa lähes ikuinen Twist and Shout, jonka aikana alamme ystäväni kera vetäytyä stadionin perukoille poistumista varten. Pomo huudattaa ja nostattaa viimeiseen asti. Ja kirsikkana kakun päälle hän kuuluttaa, että konsertti on kellottanut jo yli neljä tuntia; se on herran henkilökohtainen ennätys ja on sitä edelleen (jos mukaan laskisi alkulämmittelyn, tulisi pituudeksi lähemmäs viisi tuntia). Kello on jo yli puolenyön, mutta ketä kiinnostaa. 50 000 ihmistä on juuri saanut niin ison latauksen hyvää fiilistä, että sen voimalla voisi valaista koko Helsingin.

Paluumatkalla Pasilaan puhumme tohkeissamme ja ihmeissämme. Tajuamme, että olemme todistaneet historiaa. Miten onkaan, että juuri täällä Suomessa? Olemme puulla päähän lyötyjä, tuskin pysymme housuissamme. Junamatkan aikana hehkutamme yhdessä, kunnes ystäväni ja perhetuttuni jättäytyvät hiljalleen pois ja jään yksin. Kotimatkani sujuu rauhallisesti viileässä kesäyössä, pyörän satulassa voi vähän nautiskellakin. Äitini odottaa kotona hieman huolissaan, ei varmaan odottanut että Pomo päättäisi soittaa ennätyskeikkansa juuri tänään. Tai oikeastaan eilen, konserttihan venyi toisen vuorokauden puolelle. Vanukas iltapalaksi ja nukkumaan. Hieno päiväni on pulkassa.

…

En liioittele, jos sanon sen olleen elämäni onnellisin päivä. Se antoi massiivisen annoksen energiaa, jonka hehkussa ja lämmössä harpoin pitkään. Aivan kuin konsertti olisi ladannut minut itse elämänvoimalla, jokainen soluni oli täynnä virtaa taas. Pitkän aikaa olin hyväntuulisempi ja toiveikkaampi kuin kenties koskaan ennen tai jälkeen. Vaikka tuosta taianomaisesta ja myyttisestä illasta on nyt enää muisto jäljellä, on se kuitenkin niin elävä ja valokuvamainen, muistan lempeän lämmön ja tuulenvireen ihollani. Tuo muisto inspiroi minua tänäkin päivänä ja muistuttaa, että asiat voivat olla paremmin. Siksi sanon sen muuttaneen elämäni, se antoi uskoa jota tarvitsen yhä edelleen ja juuri nyt enemmän kuin koskaan.

On vaikea sanoa, mihin järisyttävä vaikutus perustui. En halua ajatella asiaa yhtälönä, vaikka asiaa voi sinänsä analysoida eri muuttujineen. On otettava huomioon odotuskertoimien puuttuminen, menin keikalle ummikkona. En lainkaan osannut aavistaa sitä, mitä oli tulossa. Olin ollut keikoilla aiemminkin, mutta en ollut koskaan jorannut yhtä vapautuneesti. Tämä on sitä kuuluistaa ”ekan kerran” magiaa, kun maailma yllättää sinut. Kokemuksia, jotka muuttavat sinut.

Tärkeintä kaikessa on kuitenkin Springsteen itse. Hänen musiikkinsa, karismansa, persoonansa ja aivan kaikki. The E Street Band oli isoine miehistöineen kuin orkesteri, soundi oli massiivinen. Konsertti sai minussa luonnollisesti aikaan innostuksen herran musiikkia kohtaan yleisemminkin, ja se kasvaisi ajan mittaan. Aloin myös ymmärtää hänen intentioitaan, palaset loksahtivat kohdalleen:

"For an adult, the world is constantly trying to clamp down on itself", he says. "Routine, responsibility, decay of institutions, corruption: this is all the world closing in. Music, when it's really great, pries that shit back open and lets people back in, it lets light in, and air in, and energy in, and sends people home with that and sends me back to the hotel with it. People carry that with them sometimes for a very long period."

Hän kuvailee asioita juuri, kuten ne koin. Springsteenin konsertti on ilmiö, joka on jokaisen itse koettava. Muuten ei sitä voi todella ymmärtää. Muuten ei voi ymmärtää, mitä hän tarkoittaa mylviessään:

With your hands hurting, your feet hurting, your back hurting, your voice sore and your sexual organs stimulated!

Kaksi keikkaa olen todistanut ja voin vahvistaa joka sanan. Ne ovat hengellis-ruumiillisia ja ekstaattisia kokemuksia, juuri siten kuin rock-konsertit vain voivat olla. Ne muuttavat yksilöitä ja sukupolvia, ne tuovat toivoa ja uskoa maailmaan. Kehtaisinko sanoa: rauhaa ja rakkautta. Joskus leikittelen ajatuksella, etten olisikaan lähtenyt. Että olisin jäänyt tietokonepäätteen äärelle, kuten tavallisesti. Tuo vaihtoehto todella kävi mielessäni ja olen ikuisesti kiitollinen, että olin kerrankin kylliksi viisas.

Tämä olkoon retrospektiivisen keikkaraporttini loppu. Seuraava raporttini tulee Turusta 2013, jonain toisena päivänä.

Kauniina kesäiltana

Kaunista musiikkia kauniina iltana. Tämä vie minut minut toiseen paikkaan, jossa on muisto ajasta ennen pahaa. Unissani nousen valkeaan torniin suuren meren rannalla ja lännessä aurinko painuu maille, jonka parantavan tuoksun tuuli kantaa minulle. Henkäyksen ajan ympärilläni on näky uudeksi tehdystä mailmasta ja tieto, että kaikki tulee olemaan toisin.

Tässäpä pieni runo, jonka tein pari vuotta sitten katsellessani auringonsäteitä järven aalloilla:

Sun chimes ring on the evening waters
Each eye watching an arpeggio of their own
Reflected by the tingling waves

Star sound symphony
We hear, sacred notes we see
Is this the echo of Creation?

...

Joo, Stranger Things saa jatkoa syksyllä. Toinen tuotantokausi on jotain, mitä odottaa. Uudet jaksot ilmestyvät lokakuussa, mutta voisin melkein säästää tämän jouluun.

Kuulumisia = skeidaa

Olen ollut lomalla. On ollut elämäni paskin loma. Rentoutumisen sijasta olen vellonut viikkotolkulla neurooseissani ja niistä kumpuavassa stressissä ja ahdistuksessa. Ensi viikolla takaisin töihin, haha. Onpa kertakaikkisen metkaa, verratonta suorastaan.

Olen rikkinäinen ihminen, syöpäinen sielu. En ole viikkoihin lukenut mitään, en kirjoita mitään. En pysty ajattelemaan kunnolla, pakkotoiminnot syövät kapasiteettia kuin haittaohjelmat RAMia. Unohtelen asioita, nimiä. Pääni reikääntyy, ruuvit löystyvät. En pääse inspiraatioon. Viimeisen vuoden olen päässyt tähän jumalaiseen tilaan aina vain harvemmin ja harvemmin, yhä lyhyemmin. Hädin tuskin muistan miltä se tuntuu, syyni olla elossa. Hädin tuskin tunnen mitään paitsi ahdistusta, kuristavaa tukahtumista ja paniikkia. Viime yönä kieriskelin sängyssä aamuyön tunneille, tahdoin vain oksentaa tuskasta. Nousin ja vetäydyin yläkertaan saamaan äänetöntä hermoromahdusta, makasin kyynelissä, räässä ja syljessä. Vain kipu muistuttaa siitä, että olen elossa; hädin tuskin.

Johnny Cash - Hurt

I hurt myself today

To see if I still feel

I focus on the pain

The only thing that's real

Mitä minunlaisillani tekee? En pysty enää edes uneksimaan, tekemään ainoaa asiaa mitä osaan. Sillä minä todella en osaa oikeastaan mitään, olen hyödytön. Heinäkuun alussa vedin jonkinlaiset pohjat käytettyäni kaksi viikkoa runkkaamiseen ja pornoon. Loputonta kiimaa kunnes vedin töpselin seinästä. Tosin eipä oloni ole juuri kohentunut. Mikään ei innosta, ei huvita. Ihmiset ärsyttävät, kaikki käy hermoille. Olen aina ollut epätasapainoinen, mutta nyt en ole edes sitä vaan kaikki on staattista ahdistusta, valkoista kohinaa. Aiemmin tunteeni juoksivat vuorisrorataa, nyt ne mätänevät suonsilmäkkeessä. Elävänä kuolleena marssin päivästä toiseen, tyhjä ihmisen kuori.

Mitä tapahtui itseriittoiselle haaveilijalle, kuin sisälmykseni olisivat syöpyneet pois. Mitä minun pitäisi tehdä, kenelle puhua? Olen ylpeä ihminen ja ajattelen, ettei päätäni hoida kukaan kuntoon jos en minä itse. Ja mitä minulle tarjottaisiinkaan ratkaisuksi, lääkkeitä? Viimeinen asia minkä tekisin, on napsia lääkkeitä. Mielialalääkeet sun muut myrkyt ovat olemassa tuhotakseen ihmiseltä yksilöllisyyden. Ne vievät kivun ja surun alhot, mutta myös ilon ja ekstaasin kukkulat. Psyykelääkkeet jättävät jäljelle kädenlämpöisen demarin vailla sielunelämää, siis pitäkää kemikaalinne.

...

Ongelmani ei ole kuitenkaan ollut puhtaasti päänsisäistä laatua, sillä viime aikoina politiikka on ahdistanut minua enemmän kuin koskaan. Hetkeä aiemmin puhkuin intoa ja julistin ”eläköön vastakkainasettelu”. Juuri nyt tuntuu että tämä kulttuurisota ja ilmapiiri hukuttavat minut allensa. Tunnen, ettei minusta ole tähän. En ole kyllin piittaamaton ja luja, että kestäisin konflikteja hyvin. Älkää koskaan unohtako, että olen idealisti ja hippitytön arkkityyppi. Puhun traditionalismista, mutta persoonani on antiteesi sille. Olen viimeistä piirtoa myöten – tai ainakin kaulaani myöten – modernissa maailmassa tuotettu yksilö. Kun puhun maailman rappiosta, puhun ennen kaikkea itsestäni. Päässäni myrskyää kysymyksiä ja ristiriitoja, joihin en kykene löytämään ratkaisuja. En aina tiedä mihin uskoa. Näen joka puolella valheita ja epärehellisyyttä. Näen defenssejä, syntien selittämistä parhain päin. Puritaanisuuteni näkyy siinä, että minun on vaikea hyväksyä moraalista ambivalenssia. Hahmotan motiivien ja tekojen harmonian ideaalina, joka ei sellaisenaan toteudu missään poliittisessa suuntauksessa.

Mutta minkäs teet. Olenko oikealla siksi, että kaikki yksilöt olisivat siellä oikeassa ja hyviä? Ei, olen puoleni valinnut, koska asiamme on oikea. Maamme on jotain suurempaa kuin yksittäiset ihmiset saatikka ohimenevät mielipiteet. Autistitiedemies havainnollistaa kolumnillaan melko hyvin, mitä meillä on vastassamme: globalistit, jotka eivät epäröi talloa tieltään kulttuureja matkallaan kohti maailmanherruutta. Otankin minä päivänä tahansa keskenään sotivat vapaat kansakunnat kuin maailmanhallituksen tyrannian.

...

Ei ole helppoa olla herkkä poika sodan keskellä. Vaikka sota on henkistä laatua, käy se voimilleni. Mietin toisinaan uskollisuuden ja rehellisyyden välistä risritiitaa. On periaate, ”ei vihollisia oikealla, ei ystäviä vasemmalla”. Mitä tämä siis käytännössä tarkoittaa? Etten voisi kritisoida julkisesti ketään omalla puolellani enkä koskaan antaa julkista tunnustusta vihollisilleni? Vaikka tiettyyn rajaan asti voin ajatusta soveltaa, tulee ongelmia juuri siinä että eri ihmisillä on eri käsitys periaatteen rajoista. Joillekin jo vähäinen kritiikki taikka toisinajatteleva tuttava on merkki petturuudesta (peilaten täten vasemmistolaisissa piireissä yleisiä asenteita). Kenties jo tällainen analyysi itsessään on merkki heikkoudesta.

Minulla ei ole antaa yleispäteviä ohjeita, koska uskon että kukin tilanne on aina omanlaisensa. Sen voin kuitenkin sanoa, että älkää koskaan valehdelko mistään. Puhukaa aina totta ja etsikää aina totuutta. Jos kuka tahansa pyytää teitä myymään omatuntonne minkä tahansa nimessä, älkää ikinä alistuko. Käärmekielet voivat tulla niin omista riveistä kuin vihollisen puolelta. Jos omia, he voivat pyytää teitä uskomaan jotain, jonka tiedätte valheeksi; he vaativat kumartamista epäjumalankuvalle. Jos vihollisia, he tulevat vaatimaan teiltä tuomiota; he käskevät teitä irtisanoutumaan ystävistänne tai pyytämään anteeksi mitä ajattelette. Mitä tahansa se onkaan, pankaa hanttiin. Vaikka omanne uhkaisivat sulkea teidät riveistään ja viholliset koko yhteiskunnasta, pitäkää kiinni sielustanne. Jos pidät afrikkalaisista tai vastaavasti pidät heitä tyhminä ja rumina, et ole kenellekään anteeksipyynnön velkaa, et kiljuskinille taikka neekerille.

Me elämme totalitariassa, vaikka suurin osa ei sitä tajua. Aikamme vaatii meiltä sitä korkeinta hintaa, joka ihminen voi tarjota: sielua. Työpaikalla ei riitä, että teet työsi kunnolla. Sinun on lisäksi rakastettava työtäsi, alistettava sielusi sille. Julkisessa elämässä ei riitä, että olet kanssaihmisille kohtelias. Sinun on ennen kaikkea rakastettava kaikkia ilman preferenssejä kehenkään. Ei ole kyllin hyvä, jos et pilkkaa rumia ihmisiä. Sinun on lisäksi kehuttava heitä kauniiksi. Aikamme tahtoo tuhota meistä kaikista sen, mikä on meissä yksilöllistä. Se tahtoo murskata sielumme, jotta jäljelle jäisi kollektiivien konetuotantomieli. Se vaatii ja uhkailee, se eristää niskuroijat. On oletettavaa, että kontrolli tulee vain tiukentumaan. Valo vähenee maailmasta ja olemme lopulta enemmän yksin kuin koskaan aikaisemmin. Kristittynä minun velvollisuuteni on kuitenkin toivo. Vaikka tunteeni olisivat kuolleet, on toivo tahdon asia ja valinta. Jäädäkö kanveesiin makaamaan vaiko nousta ylös uutta iskua saamaan? Taistelen, ja vaikka jokainen kudokseni rikottaisiin, pysyy sieluni maallisten vainolaisten ulottumattomissa. Sielu minussa on ikuinen, eikä sitä voida murtaa. 

Fear Feactory - Self Bias Resistor

All these years they've tried to break you
To your knees
Anger scours right through your veins

Now it's time to put an end
To all the lies
Now it's time to take control
Of your life

...

They have tried to break you
They have tried to break you
They have tried to break you
They have tried to break you

Päivän Noomit

Paha haltia vaiko sittenkin haltiatar? Ei missään nimessä haltiJa, ne ovat toista porukkaa. Oheinen kuva on pieni makupala joulukuussa ilmestyvästä elokuvasta Bright, jossa ihmiset, haltiat ja örkit ottavat yhteen tämän päivän Los Angelesissa. Trailerin perusteella näyttäisi olevan kuin Shadowrun ilman kyberpunkkia, saa nähdä mitä tästäkin tulee. Lupausta ainakin on ilmassa ja Noomi pääpahiksena nostaa kiinnotuspisteitä saman tien.

Rokkaavaa, sanoisin

Itsevihan mestarilta on kajahtanut uusi biisi ilmoille. En seuraa bändiä, enkä sen tuotantoa laajasti tunne mutta nyt rokataan:

Nine Inch Nails - LESS THAN

Kaahausta kyberurbaanissa miljöössä, Trent Reznorin tarttuvien melodioiden ja dissonanttien mausteiden säestämänä.

Neonvalot ja virtuaalisurffaus vievät varomattoman mennessään, joten pitäkää varanne mitä katsotte ja kuuntelette. Bittivirta uudelleenohjaa neuroimpulssisi ja huomaat elektronisen tien vievän sinne, minne ei pitänytkään mennä.

The Current flows ever on and on
Down from the circuit where it began.
Now far ahead the Current has flown,
And I must follow, if I can,
Speeding it with digital soul,
Until it joins some cyberspace
Where many bytes and electrons meet.
And whither then? I cannot say.

Destroy the media

Uncle Donald näyttää mallia:

President Trump Clotheslines CNN!

Have a good day