Vielä kymmenen vuotta sitten äänestettiin EU-perustuslain
hyväksymisestä eri maissa, euromaiden lukumäärä oli lisääntynyt ja yleinen
voittokulku näytti vääjäämättömältä. Liittovaltiokehitystä pidettiin
varteenotettavana vaihtoehtona ja skeptikot ohitettiin olankohautuksella.
Sittemmin ääni kellossa muuttui ja parhaillaan useampi kuin yksi byrokraatti
nykii kaulustaan tietäessään, että Britannian tuleva ero on lopun alkua. Dominoefekti
vie maan yksi toisensa jälkeen mennessään kuten tapahtui Neuvostoliiton hallitsemassa
Itä-Euroopassa aikoinaan. Rotisko sorretaan pala palalta.
Kenties olen liian optimisti. Kansanäänestys ei ollut sitova
ja Brysselin korkkiruuveilla on tuhat ja yksi vippaskonstia. Eikä tule unohtaa
maan sisäistä oppositiota, joka varmasti tekee kaikkensa estääkseen karkaamisen
pois unionista. Tuoreen uutisen mukaan internetissä kerätäänkin jo nimiä
adressiin uuden kansanäänestyksen järjestämiseksi, mikä olisi perinteinen
EU-taktiikka; äänestetään, kunnes tulos menee varmasti oikein. Nykyinen unioni
on hirviö, joka pyrkii kasvattamaan valtaansa. Se ei tule antamaan periksi,
taistelu jatkuu. Kävi tässä kuitenkin miten hyvänsä, voi tätä äänestystä pitää
merkittävänä virstanpylväänä. Se osoittaa kuinka suurta epäluottamusta ja
katkeruutta tätä ylikansallista kominternia kohtaan tunnetaan. Ihmisten pinna
on kireällä, ja toivon mukaan jännite löystyy ennen kuin käy todella huonosti.
Jo Coxin murha oli esimakua siitä, mitä pinnan alla kytee. Se kertoo
epäterveestä vastakkainasettelusta, minkä myös puolittain jakautunut
äänestystulos vahvisti.
Asia ei koske vain Iso-Britanniaa, vaan kaikkia Euroopan
kansoja. Merkityksen huomaa siitä, kuinka paljon tilanne on ollut kotimaankin
mediassa esillä, aivan kuin sillä olisi mitään merkitystä engelsmannien päätöksiin.
Mutta idea onkin pitää EU-vastaiset mielipiteet tässä päässä kurissa. Siksi
eron kannattajia pitää esitellä huonossa valossa, pelotella ihmisiä pois
vääristä mielipiteistä. Ja sitähän ylikansallinen komintern tuntee, pelkoa. Se
ei ole koko olemassaoloaikanaan uudistunut tai luovuttanut valtaansa takaisin
kansalliselle tasolle, aina vain siirtänyt sitä itselleen. Se tietää, mitä
monet tuntevat ja ajattelevat. Sillä todella on kaikki syyt pelätä.
Viihdyttävää onkin ollut seurata vastapuolen hätää. He syyttävät
eron kannattajia pelolla ratsastamisesta, mutta itse kylvävät suoranaista
paniikkia ja ennustavat tulikivisadetta mikäli ero tapahtuu1. On
huomionarvoista, että heidän argumenttinsa rakentuvat lyhyen aikavälin
taloudellisten hyötyjen varaan. Ensinnäkään, merkittävät taloudelliset
vaikutukset eivät ole mitenkään itsestään selviä. Muutaman prosentin pudotus
pörssissä tai punnan kurssin muutos ovat tilapäisiä. Toisekseen sopimukset ja
muut järjestelyt on helppo tehdä tärkeimpien kauppakumppanien kanssa uudelleen,
ja ainoana esteenä voisi olla tietoinen torpedointi Brysselin suunnalta. Ja
vaikka negatiivisia talousvaikutuksia olisi pidemmälläkin aikavälillä, ne eivät
ole ylivoimaisia. Vaakakupissa on nimittäin tärkeimpänä brittien vapaus, jota
unioni kahlitsee. On myös oleellista panna merkille, että Iso-Britannia tuli
isoista maista varsin myöhään mukaan unioniin ja on säilynyt varsin itsenäisenä;
se ei kuulu Schengeniin ja pitää kiinni valuutastaan. Se ei siis koskaan ole saanut
mitään käänteentekeviä hyötyjä unionista ja olisi eron myötä pudottamassa ison
riippakiven pois jaloistaan pyörimästä. Jos siis britit ovat näin
kyllästyneitä, mikä onkaan tilanne maissa, joissa on saatu enemmän kuin vähän
paskaa niskaan?
Unioniin jäämistä kannattavia yhdistää se, että he jollain
tavalla hyötyvät siitä. He ovat esimerkiksi maahanmuuttajia2, nuoria
opiskelijoita3 tai skotteja4. Tämä ei ole sinänsä moite
kuin toteamus siksi, että eron kannattajia on kuvattu tyhmiksi luusereiksi,
joilla on hävittävää ylikansallisessa kotimaassaan. Enemmän tai vähemmän
kaikilla on jokin lehmä ojassa ja päätökset ovat sen mukaisia. Monet
maahanmuuttajat äänestävät eroamista vastaan, sillä he pelkäävät joutuvansa
maasta ulos. Syytä onkin, sillä englanti ei Afrikan ja Lähi-idän mutaa tarvitse
eikä kaipaa (huonossa tapauksessa eron seurauksista voivat tosin kärsiä myös
Euroopan maista muuttaneet, mikä olisi lapsen heittämistä pesuveden mukana).
Opiskelijat taas ovat riippuvaisia valtion tulonsiirroista ja voivat mieltää
EU:n tässä asiassa edunvalvojakseen. Uskon tosin, että opiskelijoilla on
keskimäärin idealistisempia motiiveja kuten negrofiliaa, joka johtaa
afrikkalaisten itseisarvoiseen hamuamiseen omalle takapihalleen. Eron
kannattajissa taas korostuvat keskiluokkaiset sekä pienituloiset, joilla on
molemmilla hävittävää. Maahanmuuton avulla sisään tuotava halpatyövoima auttaa
työehtojen huonontamisessa ja syrjäyttää valkoista työväestöä. Keskiluokka taas
kärsii yleisestä kurjistumisesta, johon on monia syitä ja johon kuitenkin EU:n
eittämättä koetaan olevan yksi osatekijä.
”Niin niitä asioita koetaan”, voisi joku huokaista ja
huomauttaa kuinka huonoilla tiedoilla äänestys tapahtui. En mene väittämään
vastaan, eroleirissä on runsaasti vääriä käsityksiä unionista. Hävinnyt
osapuoli onkin rakentanut yhden argumentin tälle pohjalle, eli he
kyseenalaistavat äänestyksen validiuden. Ei olekaan tavatonta nähdä
vasemmistolainen demokraatti kyseenalaistamassa demokratiaa. He hyväksyvät
homman tasan niin kauan kuin tulokset heitä itseään miellyttävät. Kansa on aina
liian tyhmää tai heitä huijataan. Jos kuitenkin demokratia on heidän mukaansa aina
oikein ja kansa oikeassa, miten he voisivat äänestää väärin? Heidän
oletuksiensa ja sanomisiensa välillä on niin räikeä ristiriita, ettei se voi
johtua muusta kuin siitä, etteivät he todella usko demokratiaan. No, en usko
minäkään. Demokratia ei ole minulle itseisarvo ja sitä voidaan soveltaa tasan
niin kauan kuin se toimii. Kansaa nimittäin voi
huijata ja johtaa harhaan. Heidät voi saada kannattamaan asioita, jotka ovat
heille itselleen vahingollisia. Kansa ei aina tiedä parastaan. Brexit ei siis ole
oikein, koska X prosenttia ihmisistä sitä haluaa, vaan koska Euroopan unioni on
myrkkyä. Demokratian suuri ongelma on juuri se, että ihmiset tekevät päätöksiään
varsin pinnallisilla perusteilla. Lisäksi demokratia taantuu herkästi pelkäksi
eturyhmäajatteluksi ja lyhyen aikavälin päämäärien tavoitteluksi. Nykymuodossaan
se on tällainen korruptoitunut irvikuva itsestään ja kyvytön muuttamaan asioita
perustavalla tavalla. Siksi olen skeptinen sen suhteen, johtaako Brexit
mihinkään parempaan. Samat poliitikot siellä kuitenkin jäävät valtaan ja kaikki
he ovat keskimäärin yhtä mätiä. Samat tyypit, jotka kenties ajoivat eroa, eivät
välttämättä välitä kansastaan sen enempää vaan jatkavat tuhoisaa
maahanmuuttopolitiikkaa ja suuryritysten vallan kasvattamista. Ei ole mitään
väliä, onko vallassa labour, tory vai UKIP. Demokratia turmelee ja
tarvittaisiin kokonaisvaltainen muutos, jotta asiat voisivat parantua. Brexit
voi olla askel oikeaan, mutta takeita ei ole.
Olen kaiken kaikkiaan iloinen, mutta reality check on
paikallaan. Vaikka EU on korjauskelvoton, on syytä miettiä jo korvaavaa
vaihtoehtoa. Jos ja kun EU hajoaa, merkitsee tämä Venäjän vaikutusvallan
vahvistumista. Nato on ja pysyy, mutta miten käy muuten eurooppalaisen
yhteistyön? Minä ja tuskin kukaan muu haluaa tästä maanosaa, jossa jokainen
valtio vetää vain kotiinpäin ja riitelee naapuriensa kanssa. Sellainen Eurooppa
olisi liian heikko globaalissa myrskyssä ja siksi yhteispeliä tarvitaan. Yhteistä
talousaluetta en vastusta, mutta esimerkiksi yhteisvaluutta on osoittautunut
huonoksi ratkaisuksi. Samaan hiileen puhaltaminen on valttia, mutta nykyunionin
alati ylhäältä päin lisääntyvä valvonta ja kontrolli eivät ole sellaista
nähneetkään. Kuitenkin on EU:sta Suomen kannalta etua juuri Venäjää vastaan ja
siksi Britannian ero sekä mahdollinen unionin hajoaminen voivat olla uhkia.
Mutta paljon riippuu samalla siis siitä, mitä saadaan tilalle. Mikäli Suomi
olisi jo Naton jäsen, ei suurta ongelmaa olisi. Tässäkin on siis kyse siitä,
että pelkurimaiset poliitikkomme eivät ole tehneet tiettyjä aloitteita ja siten
jättäneet meidät välikäteen.
EU:n vastustuksessa ei kyse ole viime kädessä
talousaspektista. Sekin alue on toki otettava huomioon, eikä kahdeksan vuotta
sitten alkanut eurokriisi ole vieläkään todella loppunut eivätkä taloudet
lähteneet kunnon kasvuun. Mutta ytimessä on kyse vallankaappauksesta
kansalliselta tasolta ylikansalliselle. Eliititkään eivät ole enää maihinsa
sidottuja, vaan muodostavat yhden kulttuureistaan riippumattoman verkoston. He
vuorovaikuttavat sujuvasti samalla kielellä ja kahmivat kulissien takana kansallisia
resursseja globaaleille korporaatioille ja päätäntäelimille. Demokratian puutekaan
ei ole ongelma vaan se, että ylikansallinen autoritäärisyys ei hyödytä kansoja
lainkaan. Unionia kuvaa myös yleinen vision puute ja byrokraattisuus, jotka
ovat tehneet siitä itseään ruokkivan koneiston. Sen puolustajat eivät vetoa
tulevaisuudenuskoon vaan kouristuksenomaiseen pelkoon etujen menetyksistä. EU
on isommassa mittakaavassa sitä, mitä monet valtiotkin; kasvoton ja sielun
musertava instituutio. Paperinpyörittelyä ja proseduureja, kaikki tapahtuu vain
toiseen potenssiin. On siis vain nostettava hattua briteille, jotka posauttivat
Brysselin ylensyöneitä komissaareja kuonoon. Tuon sumuisen saaren asukit ovat
tunnetusti jukuripäistä porukkaa, eikä EU olisi ensimmäinen valloittaja, joka
on ajettu pois sen porteilta notkumasta. He valitsivat kunniakkaan uhman mukavuuksien keskellä kituuttelun sijaan.
…
Viitteet:
1) Tämä logiikka koskee ylipäätänsä liberaalia
suvaitsevaistoa: Syytetään kansallismielisiä vastakkainasettelusta ja
uhkakuvien rakentelusta, mutta luodaan itse voimakas ”Me vastaan ne” -asetelma
liberaalien ja konservatiivien välille sekä maalaillaan apokalyptisia tulevaisuudenkuvia.
Kansallismieliset ovat heidän mukaansa vihan kourissa, mutta he itse
irtisanoutuvat jopa ystävistään mikäli näiltä paljastuu vääriä
mielipiteitä.
2) Eivät kaikki maahanmuuttajatkaan äänestäneet jäämisen
puolesta. Eroa kannattaneet löytynevät ryhmistä, joissa nähdään mitä kolmannen
maailman maihinnousu saa aikaiseksi. Voin myös kuvitella, että joku
pakistanilainen ei halua lisää maanmiehiään Iso-Britanniaan, koska muutti juuri
heidänlaisiaan karkuun.
3) Vastapuoli kyseenalaistaa äänestystuloksen, koska jäämistä
kannattaneet olivat pääosin nuoria tai alle 50-vuotiaita. Tässä on
implisiittinen olettamus, että nuoret tietävät paremmin. Mutta eivät he tiedä.
Jos nuorille antaa vallan, he rikkovat muun muassa kaiken. He innokkaimmin
antavat valtuutuksensa totalitaarisille liikkeille, minkä myös liberaalit
muistavat ottaa esille, jos esimerkiksi kansallismielisyys saa kannatusta
nuorten keskuudessa. Kuten demokratiakin on oikeassa sen mukaan, miellyttääkö äänestytulos, nuoretkin ovat oikeassa jos kannattavat oikeaa ideologiaa.
4) Skotit tahtovat itsenäisyyttä, koska katsovat olevansa
huonossa asemassa osana Iso-Britanniaa. Ja itsenäisinä he tahtoisivat pysyä
EU:ssa, koska ovat olleet sen nettosaajia. Heillä on huonot muistot Margaret
Thatcherista, eivätkä he rakasta engelsmanneja. EU on myös jossain määrin jopa
hillinnyt Westminsterin mielivaltaa, joten heidän taktikoinnissaan on kyse
pragmaattisuudesta. Tosin voi kysyä, mihin he todella tarvitsevat enää EU:ta
jos kerran itsenäistyvät? Skotlanti on esimerkiksi säästynyt pahimmalta
kolmannen maailman mutavyöryltä, joten miksi he pysyisivät taakanjakoa
kaavailevan unionin helmoissa? Sitä en niele, että skotit tahtoisivat lisää
neekereitä. Tosin ei sitä koskaan tiedä. Jos ei ole suuressa mitassa joutunut
kohtaamaan monikulttuurista todellisuutta, voi kenties olla vääriä luuloja sen
laadun suhteen.