I'm afraid, I was very, very drunk

Vapun kunniaksi puhutaan viinasta. Juomasta, johon jokainen suomalainen muodostaa suhteen. Heti alkuun on hyvä todeta, että vihaan kaikkien alkoholijuomien makua – melkein kaikkien. Herkkuperseenä pidän makeasta ja siksi limunkaltaiset lonkerot menettelevät. Mutta niiden tapauksessa kysymys kuuluukin, miksei juoda suorin tein sitä limua? Ainoa funktio, jota alkoholi minulle ajaa, on kännääminen. Siispä viinien maistelijat, laatuoluen ystävät ja viskien siemailijat jäävät itselleni yhtä vieraaksi lajiksi kuin vessanpöntöstä juomansa ammentavat koirat. Pitäkää laatulitkunne, vedän ilomielin liuottimella pääni täyteen.

Kännäämiseenkään ei minulla ole aivan yksioikoista suhdetta. Yhtäältä en osaa kaivata humalan tuottamaa rentoutusta ja hyvää oloa. Pidän sitä toisarvoisena ajanhukkana. Toisaalta en syljekään kuppiin ja tilaisuuden tullen voin kitata tulilientä kurkkuuni. En ole enää aikoihin ostanut omia juomiani, mutta juhlissa joviaalit kaverini kyllä tarjoutuvat juottamaan minua. Kaupan päälle omaan erittäin huonon viinapään, mistä seuraa humaltuminen pienistäkin annoksista. Eipähän siis baarireissullakaan tarvitse liikaa rahaa viskoa tiskiin. Ja baareista puheen ollen, onko viheliäisempiä paikkoja olemassakaan? Jäätävä möykkä, tahmaiset lattiat ja paska musiikki eivät luo kovin kodikasta* tunnelmaa. Olen ainaisessa oppositiossa siinä vaiheessa, kun tulisi siirtyä jonkun kämpiltä baariin. Vittu baariin, miksi baariin? Eivät ne tyypit sieltä edes pillua saa. No, kyllä sitä ajoittaista hauskaa on näissäkin mestoissa koettu, mutta yleisellä tasolla ne jäävät ahdistaviksi synninpesiksi. Osanottoni blogistikollega Pekalle, joka tässä miljöössä tienaa leipänsä.

Humaltumisen tunne, on se jännä asia. Päässä niin kihisee ja on hauskaa, kaikilla. Kännissä olen hyperaktiivinen versio itsestäni, leviän pitkin seiniä. Ajatukset rullaavat tavalla, ettei mistään saa kiinni ja kaikki peittyy sumuun. En pidä tunteesta, mutta se peittyy nousuhumalan euforiaan. Ei kai kännissä ole tarkoituskaan ajatella. Tietyn rajan jälkeen hauskuus kuitenkin muuttuu jo aggressioksi ja apinamaiseksi riuhtomiseksi, täydeksi hysteriaksi. Kun kilometrin kävelymatka venähtää ojareissuineen kaksituntiseksi ja sitä seuraava samanmittainen automatka katkeaa kahteen oksennuspaussiin, on eeppinen suomalaistaso saavutettu. Kaiken huipentaa sammuminen omaan oksennukseen, omassa sängyssä. Taisin olla todella, todella kännissä.

Jos jostain en suomalaisessa kulttuurissa pidä, on se sen tolkuton viehtymys juuri humalahakuiseen juomiseen. Omia känniseikkailuja - ei väliä kuinka häpeällisiä - kerrataan kuin sankaritarinoita (ks. edellinen kappale). Kenties juuri alkoholikulttuurin läpitunkevuus tekee häpeän kokemuksesta kollektiivisen, likimain jokainen on tavalla tai toisella viinapäissään hölmöillyt. Tämä pehmentää yksilöllistä häpeää ja samalla myös legitimoi tulevia sekoiluja kuin synninpäästö ikään. Lisäksi kuviossa on mukana silkka vertaispaine, kun juomattomuuttaan joutuu selittelemään. Absolutismihan varsinkin on nössöä, eikä paineen edessä sortuva ääliö suinkaan. Lukioajoiltani muistan tämän paineen nahoissani, juominen kun oli erittäin coolia. Mutta mitä coolia on tehdä jotain, jota kaikki muutkin tekevät ja johon pystyy kuka vain korkin avattuaan. Onhan kännääminen ajoittain hauskaa joo, mutta ei se niin ihmeellistä ole. Vai onko niin, että oikeasti känniä tarvitaan sisäisen tyhjiön täyttämiseen ja pahan olon turruttamiseen? Olen tarkkaan pitänyt kiinni periaatteesta, että juon vain seurassa ja iloon. Ehkä pääosalla ihmisistä alkoholi antaa sen, mitä heidän muuten kurja elämänsä ei suo. Tämä selitys hivelisi ylpeää sieluani, joka tykkää katsella muuta ihmiskuntaa korkealta sfääristään. Maan matoset juovat täytteeksi, minä korkeintaan ylimääräisenä ja tarpeettomana huvina. Pitäkää tunkkinne!

Hybriksessä on helppo ajatella itsestään suuria, uskoa sisäisen elämänsä rikkauteen. Ehkä tässä ei kuitenkaan ole kyse niinkään valinnasta kuin preferenssistä. Kenties yliherkät hermoni eivät vain kestä viinaa, olen kuin tämän laulun Matti Vanhanen. Kuningas alkoholin valtakunta on ollut vierailun arvoinen paikka, josta en kuitenkaan ole kyennyt muodostamaan selkeää kuvaa. Paskan maun se on jättänyt suuhuni joka kerta, mutta kieputtanut päätäni fantsuihin fiilinkeihin. Asuminen sen maassa olisi eksistentiaalinen painajainen, jo pidennetty viikonloppu olisi liikaa. Iltavisiitit aina silloin tällöin ovat riittäneet ja riittävät vastaisuudessakin. Selkääni tuskin käännän koskaan kokonaan. Kaipausta tunne en, en minkäänlaista rakkauta, en lämpöä. En odota pääseväni takaisin, en edes vapuksi. Mutta joskus epähuomiossa hyppään sinne hurauttavien vankkurien kyytiin ja taas kieputetaan.

*Tahtoisinpa luoda kodikkaan juhlakeskuksen. Sellaisen, jossa soi vain hyvä musiikki 80-luvulta ja jonne mennessä jätetään kengät naulakkoon. Ja miksi näin? Koska kotiin astuessa jäävät kengät eteiseen. Kun paikkaan astuu sukkasillaan, saapuu sinne eri tunteen vallitessa; et saavu virastoon, et julkiseen räkälään tai yökerhoon. Saavut kodikkaaseen ja lämpöiseen paikkaan, jossa on ennen kaikkea mukavaa. Baarit eivät ole tällaisia, niissä ei koskaan istu kuin kotonaan. Tahtoisin luoda tällaisen paikan. Siellä olisi erikseen seurustelutila ja Sali, jossa soi musiikki. Ja Sali, jonne ei muuten kanniskeltaisi juomia mukaan. Voi saatanan saatana niitä teinihelvettien tahmaisia lattioita, eihän niillä alustoilla voi edes tanssia.

Määräaikainen leposija

Rappion merkit ovat selviä, kun hautapaikatkaan eivät ole ikuisia. Määräaikaisia ovat työsuhteet, avioliitot, mikseivät siis viimeiset leposijatkin. Avioliittoa solmittaessa julistetaan, "kunnes kuolema erottaa" vaikka todellisuudessa eropaperi sen tekee. Kuollut haudataan ikuiseen lepoon, kunnes 25-vuotisen ikuisuuden päätteeksi samoihin multiin sotketaan toinen ruumis.

Sanokaa tätä taikauskoksi, mutta hautapaikka on pyhä. On kuitenkin tuhat ja yksi tapaa nauraa ajatukselle. Miksei voisi haudata paikalle uutta ruumista, jos vanha on jo maatunut? Tälle materialistiselle tielle lähdettäessä voidaankin sitten perustella myös ruumiiden syöttämistä sioille tai käyttämistä eroottisiin tarkoituksiin. Ketä se muka loukkaisi, ei vainajaa ainakaan. Jos matojen ruuaksi käy, miksei sikojenkin. Kun mikään ei ole kerran pyhää, laitetaan kunnolla ranttaliksi. Mitä virkaa hautakivilläkään olisi, plakaatti biohajoavasta muovista riittää. Ja mikä ristisymboli, valmistusyhtiön logo ja Neste Oilin mainos saavat kelvata.

Kaikella on hintansa, mutta millään ei ole arvoa. Mikään ei ole pyhää ja kirkkokin puhuu rahasta. Jos haitapaikat ovat kerran lopussa, ennemmin polttaisivat uudet ruumiit kuin häpäisisivät kenenkään leposijaa. Sillä ei ole hituksenkaan merkitystä, onko vainaja vielä hajoamistilassa vaiko multana. Kun kerran joku on multiinsa haudattu ja siihen kivi merkiksi isketty, annettkoon hänelle ikuinen rauha.

Jumalauta, Suomen junnut!

Taas kiakkokultaa, tällä kertaa alle 18-vuotiaiden kisoissa. Taululla lukemat 6-1, enkä voi sanoa koskaan nähneeni näin ponnetonta Ruotsia. Täydellinen nöyryytys ja sakinhivutus, Suomella kesti kantti ja Ruotsilla ei. Hyökkäyspeli toimi, puolustuspeli toimi ja kaksinkamppailuisssa pärjättiin. Kruunupaitojen hyvät paikat olivat yhden käden sormella laskettavissa, eivät he todella uhanneet pikkuleijonia missään vaiheessa. Kaiken kruunasi kuningas Puljujärven hattutemppu, siinä on jäätävän taitava yksilö. Sisukkuudesta kertoo hänen pelaaminen vastatautisena ja rannevaivaisena. Valaa kyllä luottamusta tulevaisuuteen, kun Suomella on kerran näin laadukasta nuorisoa.

Sitten onkin tänä vuonna vielä aikuisten MM sekä World Cup, joista tietenkin kaapataan voitto kotiin.

Voihan kehveli

Ensimmäinen työpäivä pulkassa yli puoleen vuoteen. En voikaan siis enää lorvia kuin neekerit pellossa. Lorviminen on parasta.

Mutta hyvin lähti homma käyntiin, tuntui jopa mukavalta palata museoon.

Khhrrrzzahnnkrrhza

Turkin kieli tutuksi Suomi. Opi ja ole kuin turkkilainen.

Abdul, mun veljeni mun kaimani, kun mulla on mieli ulkona sanon khhrrrzznnvissefsofitz.

Al-Hamid Väyrynen tulee suurvisiiriks pohjoseen, sinipuna hallitus pakolaispolitiikka on mmmätä. Kuin turkkilaisen hevosen takalistoaivastus.

Ensi kerralla näytä, kuinka jallittaa kusstoistakesänen Suomi-neito. Siihen asti: khhrrrzzahnnkrrhza.

Viihteen rappio

Hesarissa julistettiin nykyviihde rappeutuneeksi. En ole eri mieltä. Taas tuli kuitenkin vastaan tilanne, jossa olen punavihreän kanssa samaa mieltä, mutta eri syistä. Minun silmissäni rappiota ovat sisällön puute, yleinen imbesilliys ja sen arvostaminen sekä totaalinen barbaarisuus. Heille viihteen kauhistus ovat seksistiset vitsit ja miesyleisölle suunnattu ohjelmatarjonta, jotka ovat muka ilmausta konservatiivisesta ajattelusta ja perinteisistä sukupuolirooleista. Vaikea sanoa, mitä pitää käsittää väärin pitääkseen matalaotsaisuutta ja huonoa käytöstä esimerkkeinä edellä mainituista arvoista. Konservatiivisuus ja roolimallit ovat olemassa hillitäkseen ihmisiä, antaakseen raamit hyväksyttävälle käyttäytymiselle. Pidäkkeetön öykkäröinti olisivat vanhankantaisille ihmisille kauhistus. Vaatii katkosta syy-seuraussuhteiden ymmärtämisessä, jotta pitäisi viihteen taantumista merkkinä perinteisten arvojen paluusta. Olkaa siis huoleti suvakit, vessanpöntön laitoja pitkin tässä edelleen lasketaan kohti viemäriä.

Punavihreiden kannattaisi katsastaa Suomen tila puoli vuosisataa sitten ja kysyä itseltään, ”oliko yhteiskunta liberaali?” Vastaus on tietenkin kieltävä, sillä nyky-yhteiskuntakin on heidän näkökannastaan liian konservatiivinen, ellei suorastaan taantumuksellinen. Seuraavaksi heidän kannattaisi katsastaa sen ajan tv-tarjonta, joka oli suppeaa ja kuivakkaan asiallista. Heidän logiikkansa mukaan sen ajan viihdetarjonta olisi näet muistuttanut enemmän nykyistä, siinä missä liberaalin Suomen töllöohjelmat olisivat korrektin asiallisia. Näin se ei tietenkään mennyt, sillä nykytilanne on itse asiassa juuri sitä mitä liberaalit tavoittelivat. Eivätkö juuri he ivanneet porvareita heidän tosikkoudestaan ja rikkoneet tabuja mitä erilaisimmilla mauttomuuksilla? He niittävät paraikaa juuri sitä, mitä kylvivät. He olivat kapinallisia ja rikkoivat vanhat ja heidän mielestään niin tukahduttavat säännöt. Mitä he saivat? He saivat sukupuoliroolit vailla positiivisia malleja, eli joko selkärangattomia nahjuksia tai huonotapaisia ääliöitä. Juuri tämä on se, mikä heijastuu nykyviihteeseen, ei suinkaan mikään perinteinen ja kunnianarvoisa.

Toistan tässä vanhan teesin, eli suvaitsevaiset ovat nykyajan porvareita. He ovat moraalinvartijoita, jotka kauhistelevat ruokottomuuksia. En näe suurta laadullista eroa vähäpukeisia naisia kauhistelevan 60-luvulla eläneen papin ja vähäpukeisia naisia kauhistelevan modernin feministin välillä. Transgressiosta moralismiin, niin se sykli käy. Jos samat tyypit eivät ryhdy kukkahattutädeiksi vanhoilla päivillään, viimeistään heidän jälkikasvunsa ryhtyy. Tämä ei sinänsä ole moitittavaa, pidänhän kukkahattuja jossain määrin arvossa. Ilman heitä olisi maailma asteen verran julmempi paikka. Houkkamaista on sen sijaan se, että sama porukka kehtaa poseerata kovinakin kapinallisina. Jos ei ole jo tullut selväksi, toistetaan se vielä: todellinen kapina kytee oikeistossa ja transgressio natseissa. Saatanan kommunistit, alkakaa vavista. Jonain päivänä paskakikkareet lentelevät teidän niskaanne.

Viihde ja television tarjonta ovat kiistatta degeneroitunutta saastaa. Se on pitkän kehityksen tulos, mutta hurjimmatkin 90-luvun tv-ohjelmat kalpenevat nykyisen sonnan äärellä. Tosi-tv on erityisesti pahimpia mielenmyrkyttäjiä, mitä osaan kuvitella. En edes viitsi mennä aiheeseen syvällisemmin, siinä paskassa ei tee mieli kahlata. Minua eivät suinkaan häiritse sukupuoliroolit ja vanhanaikaisuus, niitä kun en varsinkaan television kautta näe. Minua häiritsee kaiken kuvottavuus, ja että sitä kaikkea on liikaa. Liikaa kanavia, liikaa roskaa ja kaikkea. Olen elämäni aikana erehtynyt katsomaan jaksollisen Jersey Shorea, minkä jälkeen tunsin itsetuhoista masennusta ja inhoa. Minua ei kiinnosta tasa-arvo, ei vähemmistöjen representoiminen viihteessä tai taiteessa. Ensin mainittu on valetta, toinen taas täysin toisarvoista näpertelyä. Minä kaipaisin laatua, vaikka en juuri tuijotinta katso. Toki sitä yksittäisiä hyviä juttuja aika ajoin tulee vastaan, kuten taannoinen komediasarja Ihmebantu. Siinä oli poikkeuksellisesti haastavia sketsejä, joista täytyy nostaa esille Tommi Korpelan yksinpuhelut. Esimerkiksi tämä pinnallisesti uskontokriittinen sketsi on monitasoisempi kuin ensi alkuun luulisi. Hykerryttävin kohta lienee Jeesus Talent-showssa pilkattavana (siinä muuten yksi kammottava konsepti, keskinkertaisuuksien formaatti).  Mutta muistetaan toki, ettei tarvitse olla vain älyllisesti haastava. Myös alatyylinen huumori tai pikemminkin juuri se on parasta laatua. Olkaa hyvät, Ihmebantun karvanoppa, tarkoitan kyhmykeppi, siis spermapunkki, anteeksi siis kahvakuula, öh, kyrvänjuuri, siis kyrpä, kyrpä, kyrvän, öh spermaperuna, kortsupappi, kulli, kulli, siis kyrpä, anteeksi siis korvanappi-sketsi.

Nyt tekisin mieli katsoa pornoa. Paha juttu vain, että 99,99 % pornosta on epäesteettistä sontaa. No, tää kuva menettelee:

Kertokaahan

Olenko poikkeuksellisen ronkeli? En pidä kahvista, teestä enkä alkoholi- tai energiajuomista. Limonadit ja mehut kyllä maistuvat, sillä olenhan makean perään. Mutta en niitäkään juuri juo. Kolmea juomaa siis pääosin kulutan: vettä, maitoa ja kaakaota. Viimeksi mainittua tarvitsen siinä määrin, että elämä ilman sitä olisi mahdotonta. Jos jonain päivänä kerrottaisiin, että kaakaon tuonti Suomeen lakkaa, perustaisin yksityisarmeijan ja valtaisin sillä Norsunluurannikon. Laittaisin koko väestön huhkimaan kaakaoplantaaseilleni. Ennemmin antaisin Afrikan kuolla kuin luopuisin jumalten juomastani.

Farisealaisuudesta

Ruukinmatruuna kirjoitti päivänä parina farisealaisuudesta. Kansankielellähän tämä viittaa yksinkertaisuudessaan sanojen ja tekojen ristiriitaan. Farisealainen on mies, joka ei elä kuten opettaa. Vähän kuin se armeijan skappari, joka paasaa ”älkää tehkö kuten minä teen, vaan kuten minä käsken”.

Matruuna kuitenkin toi yhden aspektin esiin, jota en ollut itse tajunnut: farisealaisen eli kirjaimellisen laintulkinnan. Jokainen tietää, kuinka kirjainta voidaan lähes loputtomiin venyttää suuntaan taikka toiseen. Autistit tekevät tätä luonnostaan, juristit ja syyttäjät opportunistisuuttaan. Yksi tai kaksi tapausta ei ole mitään, mutta tavan yleistyessä se vaikuttaa lainsäädäntöön tehden siitä yhä yksityiskohtaisempaa ja pikkutarkempaa. Koska Amerikoissa on mahdollista nostaa kanne aivan absurdeistakin asioista, reagoidaan tähän kertomalla esimerkiksi mikron käyttöohjeissa, ettei kissan kuivaaminen laitteen sisällä ole suotavaa. Mitä ovelampia juristeja, sitä tarkempia on lakipykälien ja käyttöohjeiden oltava.

On olemassa kuitenkin asia nimeltään lain henki. Se on taustaoletus lakipykälässä itsessään, sen intuitiivisesti hahmotettava taso. Jos esimerkiksi laki toteaa yksinkertaisesti ”tappaminen on väärin”, koskee tämä myös myriadeja erikseen määrittelemättömiä tapauksia. Vaikka ei erikseen kiellettäisi, jokaiselle tervejärkiselle on selvää, ettei esimerkiksi sokean johdattaminen auton alle ole hyväksyttävää. Lain kirjainta venyttämällä siitä voisi saada hyväksyttävää, koska tarkalleen ottaen sokea käveli itse auton alle. Mutta tajuatte pointin. Nykyaika suorastaan hukkuu äärettömään säädösviidakkoon, koska ihmiset ja virkakoneisto ovat yhdessä muuttuneet autisteiksi.

Henki vastaan kirjain –asetelmaa voidaan löytää myös poliittisen kentän keskusteluista. Vuosien ajan ja varsinkin syksyn muukalaisinvaasiosta lähtien on molemmin puolin laitoja väännetty kättä sopimuksista. Niistä kansainvälisistä. Mitä se alkuperäinen YK:n sopimus sanoikaan, mikä määrä pakolaisia on riittävästi ja kuka tulkitsee pykäliä oikein? On turvallista sanoa suvaitsevaiston kannattavan laveinta mahdollista tulkintaa pakolaissopimuksista, mutta farisealainen osapuoli keskustelussa ovat tämän aiheen osalta olleet nuivat. Monissa puheenvuoroissa on tuotu esille, että tulisi palata vuoden 1951 sopimuksen pykäliin. Tämän puitteissa voitaisiin valikoida yksinomaan poliittisia pakolaisia muutaman kymmenen hengen kiintiön sisällä. Vaikka tulkinta olisi kirjaimen mukainen, se ei olisi sopimuksen laatijoiden intention mukainen. Heidän intentioissaan ei tietenkään ollut vastaanottaa myöskään kehitysmaainvaasiota, mutta eivät he mistään muutamista kymmenistä tai sadoista poliittisista pakolaisista puhuneet. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa liikkui Euroopan sisällä miljoonittain ihmisiä ja esimerkiksi Unkarin kansannousun seurauksena pakeni 180 000 ihmistä. Jos siis sopimuksissa haluaa varta vasten pitäytyä, kannattaisi olla rehellinen niiden sisällöstä.*

Toki myös suvaitsevainen osapuoli hallitsee farisealaisuuden kiemurat. Tuore esimerkki on keskustelu siitä, tulisiko kansankirkkomme vihkimyskaava muuttaa sukupuolineutraaliksi. Nähkääs, kirkkolakihan ei puhu avioliitosta naisen ja miehen välisenä. Koska siis ei erikseen kielletä, on autisti-liberaaleille vaivatonta vaatia muutosta vihkikaavaan. On oltava kuitenkin päästänsä vialla, jos tosissaan uskoo alkuperäisten lainlaatijoiden intentiona olleen sukupuolineutraali avioliitto. Vaikka edes Raamattu ei asiaa erikseen mainitsisi, olisi avioliiton todellinen intentio jokaiselle itsestään selvä. Paitsi tietysti autisti-liberaaleillemme. Aivan sama kaava oli pienessä kohussa, jonka Päivi Räsänen herätti toteamalla vain miehen ja naisen välisen avioliiton kuuluvan ihmisoikeuksiin. Räsänen vetosi siihen, että ”tul­kin­ta on tar­koi­tet­tu ni­men­omaan näin”. Hän oli oikeassa, tämä oli alkuperäinen intentio. Vai uskooko joku todella, että vuonna 1948 osattiin ajatella saatikka toivoa sukupuolineutraalia avioliittoa?

*Ohjeeni nuiville onkin seuraavanlainen: älkää väännelkö sopimuksien kanssa, irtisanoutukaa niistä reilusti. Sanokaa ääneen, että tahdotta repiä ne silpuiksi. Reaalipoliittisista syistä on toki ymmärrettävää, että poliitikot joutuvat pitämään kielen keskellä suuta. Samasta syystä Japani on virallisesti pakolaissopimuksissa mukana, vaikkei juuri pakolaisia ota vastaan. Tavallisella tallaajalla ei sen sijaan pitäisi olla estoja, joten puhukaa suunne puhtaaksi. Älkää jarrutelko, älkää lässyttäkö. YK:n pakolaissopimus tai ihmisoikeuksien julistus eivät ole pyhiä tekstejä vaan paperinsuikaleita, jotka voidaan tarpeen tullen repiä rikki. Voitte toki aina erikseen kysyttäessä tarkentaa, että ette tahdo jokaista kohtaa heitettäväksi roskikseen vaan ainoastaan joitakin. Suvaitsevainenhan tulkitsee nimittäin puheenne aina pahimmalla mahdollisella tavalla, ja siksi hän uskoo nuivien tavoittelevan kansanmurhaa jos yhdestäkin pykälästä joustetaan. Esimerkiksi itse näkisin parhaaksi Japanin mallin, jossa kotimaahan ei lasketa juuri ketään avun suuntautuessa suoraan kriisialueille. Kuitenkin suvaitsevaiselle on tämäkin vaihtoehto yhtä kuin Auschwitz.