Päässä kiehuu

Kymmeneen päivään en ole mitään kirjoittanut, poikkeuksellista. No, ehkä välillä on hyvä pitää suunsa supussa ja varsinkin pitää etäisyyttä päiväpolitiikkaan. Lähinnä harmittaa se, etten ole saanut juuri mitään aikaiseksi muillakaan kirjoitusrintamilla koko tammikuun aikana. Aiheitahan tarjoaisi oma pää ja koko maailma, mutta ei ole vain huvittanut. En pidä tällaisesta, jotain rutiinia täytyy pitää yllä. Ote ruostuu nopeasti ja blogin säännöllinen päivittäminen käy harjoituksesta.

Pari viime päivää ovat itse asiassa kuluneet pelaamisen merkeissä, Total War: Medieval II:n parissa. Taas olen saanut hyvän muistutuksen siitä, miksei pelaaminen oikeastaan sovi minulle; vedän yhtä mittaa usean tunnin sessioita ilman taukoja, mistä poikkeuksetta seuraa suurta pahoinvointia. En malta pitää taukoja, en edes ajattele niitä pelatessani. Ne voisivat kuitenkin olla hyvä keino lievittää pelaamisen sivuvaikutuksia, esimerkiksi vartin tai puolen tunnin ulkoilusessio tunnin pelaamisen jälkeen tekisi hyvää. Olen nimittäin havainnut, että yhden tunnin verran jaksan pelata hyvällä fiiliksellä. Huomaamattaan aikaa kuitenkin kuluu ja pian onkin mennyt kaksi ja sitten kolme tuntia. Jossain vaiheessa havahdun huonoon olooni, mutta jatkan silti neljättä tai vaikka kuudetta tuntia. Efekti on jokseenkin sama, jos katsoisin televisiota usean tunnin; olen väsynyt, apaattinen, mikään ei huvita, päätä jomottaa ja kuumottaa, aivan kuin mieli olisi täynnä ja aistit tukossa. Ja sillä ei ole väliä, onko peli passiivisempaa räiskintää vai ajattelua vaativaa strategiaa, vaikutus on sama. Kenties televisio ja pelit aiheuttavat saman efektin voimakkaan visuaalisuutensa vuoksi; kuvien tulva ja informaatioähky näännyttävät mielen ja jättävät turran olon. Paras vertailukohde lienee krapula, myrkytystila sekin. Erityisen huomionarvoista on se, ettei tämä olotila tule koskaan tunteja kestävien luku- tai kirjoitussessioiden päätteeksi. Niiden jälkeen saattaa olla toki paikkoja jumissa ja väsynyt olo, mutta se on hyvää väsymystä. Sitä, jonka siivin voi lentää höyhensaarille. Televisiosta ja varsinkin pelaamisesta seuraava väsymys on sairaalloista turtumusta. Se ei auta unen saannissa, vaan jättää mielen käymään ylikierroksille prosessoimaan ähkyä. Unet muuttuvat houreiksi, joissa pelin skenaariot välkkyvät. Päässä keittää yli.

Mutta siitä pelistä, Total warista. Tämä peli antoi minulle tilaisuuden toteuttaa pakkomielteistä luontoani ikävällä tavalla. Yleensä juuttuessani peliin liian moneksi tunniksi, on kyse tyypillisestä "en osaa lopettaa" -tilanteesta. Joskus siinä on kyse muustakin, kuten oli laita tällä kertaa; peli alkoi ärsyttää minua tavalla, että tahdoin päihittää sen keinolla millä hyvänsä. Ärsytyksen aihe on usein pikkujuttu, jota tapahtuu liian usein ja josta tahtoo päästä yli. Pikkujutun ylitsepääsemättömyys voi olla kiinni omasta taitotasosta tai huonosta tuurista. Jälkimmäistä on esimerkiksi World of tanks -pelissä se, kun MM (match maker) heittää sinut onnettomiin tiimeihin ottelusta toiseen. Total warissa kyseessä oli oma kompetenssi, joka tuli vastaan. Pelasin Bysantin keisarikunnalla tarkoituksenani vallata merkittävä osa Eurooppaa, varsinkin sen itäistä puolta. Hallussani olikin jo leijonanosa Vähää-Aaasiaa, Balkan, Unkari, osa Pohjois-Italiaa ja lähes koko Venäjän Euroopan puoleinen osa. Mutta viimeinen ponnistus osoittautui liian suureksi, nimittäin Moskova jota yritin valloittaa aamukuuteen asti. Epätoivon hetkinä ja tuskanhikisenä mielessäni kävi jo, että tämän on oltava ohjelmoijien trolli. Moskovahan on tunnetusti valloittajien surmanloukku ja tietokone näin ollen päättänyt, etten mokomaa valloita edes kaksinkertaisella ylivoimalla. No, kaiketi kyse oli vain yksiköiden laadusta ja sen semmoisesta, armeijani taistelukyky ei riittänyt. Samaten laajentumiseni pysähtyi nimittäin Pohjois-Italiassa normannien ja kirkkovaltion joukkoihin. Varsin pitkäksi toviksi onnistuin vakiinnuttamaan rajani noille sijoille, kunnes koodiparametrien kohtalo puuttui peliin; musta surma ja mongoli-invaasio iskivät yhtä aikaa. Ensin mainittu heikensi talouteni tavalla, etten pystynyt enää joukkojani ylläpitämään. Mongolien invaasio idässä ja kirkkovaltion rynnistys lännessä pysyivät kurissa tasan niin kauan, kuin minulla oli sotimista varaa ylläpitää. Heidän loputtomat hyökkäyksensä kerta kaikkiaan kuluttivat voimani loppuun ja kaupunki kaupungilta ja linnake linnakkeelta minua hivutettiin taaksepäin. Mongolit nappasivat koko Vähä-Aasian ja kirkkovaltio marssi Konstantinopoliin. Ennen tätä olin toki jo hyvän aikaa sitten evakuoinut keisarin ja kruununprinssin linnoituksiini kaukana Venäjällä. Mutta tämäkään ei kauaa auttanut ryssien aloitettua oman reconquistansa ja Puolan saapuessa apajille. Viimeisellä vuorolla valtakunnastani oli jäljellä enää Kyproksen saari sekä keisari kruununprinsseineen, jotka piileskelivät metsässä Kaspianmerestä pohjoiseen. Suuri imperiumini oli kokenut melkoisen arvonalennuksen. Kauan sitä kesti rakentaa, mutta alas se tuli korttitalon tavoin. Koko suuri yritykseni oli jotain, jota kuvaa erinomaisesti termi epic fail.

Lumen ja murheen maa

Näiden kolmatta viikkoa jatkuneiden paukkupakkasten lomassa on oivallista pysähtyä kuuntelemaan Wintersunia. Pidän pakkasesta ja lumesta, tällainen talven kuuluu ollakin. Kinoksia, huurteen koristelemia puita, kylmyyttään hohkaava hailakansininen taivas ja tähtien hyytävä yö, voiko enempää toivoa? Näillä keleillä tuntee magiaa, sininen hetki valkeiden puiden siimeksessä siunaa hiljaisuutta; talven hiljaisuutta, joka ei edes ole myytti vaan totisinta totta. Lumisessa metsässä olenkin aina kiinnittänyt huomiotani siihen, kuinka vähän mitään kuulee. Kesän vihreästä ilotulituksesta ei ole vielä tietoakaan ja hyvä niin. Luonnon uni on kaunista.

Satuinpa tässä jokin aika sitten näkemään taivaalla hienon haloilmiön. Enkä ollut ainoa, sama taivaallinen näytös noteerattiin uutisissakin. Keskipäivällä ulkoillessani ihmettelin kuinka aurinko tuntui paistavan kahdesta kohtaa samanaikaisesti, kunnes äkkäsin himmeämmän pisteen olevan sivuaurinko. Olen saattanut havaita viimeksi mainittuja aiemminkin, mutta tämä oli erityisen kirkas ja lisäksi värikkäällä sivukaarella varustettu; todennäköisesti seurausta kireästä ilmanalasta, sillä halot syntyvät auringonvalon suodattuessa yläilmakehän jääkiteiden läpi. Näin tosiaan vain toisen kahdesta heijastuksesta, mikä toi mieleeni Tatooinen auringonlaskun.

Huolimatta siitä, että pidän tällaisista keleistä, on niissä myös kestämistä. Pienikin viima ja kasvot vihlovat kivusta. Lisäksi olen varsinainen vilukissa, joten täytyy vain pukeutua paksummin. Onneksi ainakin sisätiloissa on lämmintä. Optimaalinen talvikelihän on viiden ja kymmenen asteen välissä, niissä lukemissa vaivautuu ulos jo pidemmäksikin aikaa. Eipä siis käy lainkaan kateeksi juuri varusmiespalveluksensa aloittaneita, morttileirillä tulee varsinkin olemaan kivaa. Samanlaista se oli minunkin aloittaessa paitsi, että lunta oli silloin paljon enemmän. Pääsinpähän kokemaan Suomen talven koko vitttumaisuudessaan. On se vain mukavaa naatiskella, kun tietää voivansa palata suloiseen lämpöön.

Joka pojan unelma

”Naisohjaaja sai ehdollista vankeutta 15-vuotiaan pojan hyväksikäytöstä”, sanoo Helsingin sanomat. Vai niin, tuumailen minä. Varmaan ihan oikea tuomio, nainen oletettavasti nöyryytti poikaa seksuaalisesti ja teki väkivaltaa. Ei, hetkinen: Asia oli edennyt suuteluun ja sukupuolielinten kosketteluun. Nainen oli myös antanut pojalle suuseksiä. Palkkioksi poika oli saanut pari lahjaa. Hän oli myös päässyt käymään Facebookissa ja saanut polttaa tupakan. Olisi pitänyt arvata, tämä on taas niin tätä.

Samaan aikaan, kun oikeuslaitoksemme antaa raiskaajille paljousalennusta, se tuomitsee ihmisiä turhasta. Jokainen mies ymmärtää, ettei mitään vahinkoa tapahtunut. Päinvastoin, tällaisesta pojat unelmoivat. Jos siltä mustahiuksiselta koulukuraattorilta koulussani olisi saanut tissiä ja tussua, olisi terapiaan ollut poikia jonoksi asti. Psyykkinen kehitykseni ei olisi häiriintynyt kauniiden naisopettajien reisiä nuollessa, vain joku patologisen ujo ja estynyt hiiri saattaisi olla hieman hämillään. Sehän vasta terapiaa olisi ollutkin, joten miksei kouluissamme jo tarjota pojille pillua? Tässä nimenomaisessa tapauksessa ei siis voida rikoksesta puhua. Huomautan että seksuaalinen väkivalta on asia erikseen ja vain mielenvikainen pitää suutelemista sellaisena.

Kyseenalaista tapauksessa on ainoastaan pojan asema lastensuojelun alaisena. Ohjaajien ei pidä olla heidän kanssaan seksuaalisesti kanssakäymisissä, mitä ei tarvinne erikseen perustella. Mutta eikö sakko olisi riittänyt? Niin sanottu uhri ei ollut kehitysvammainen tai arvostelukyvytön, lähinnä tulee kuva hunningolla olevasta pojankoltiaisesta. Itse antaisin tällaisesta vain pientä päiväsakkoa ja senkin vain periaatteesta muistuttamaan, ettei moinen käytös ole ohjaajalle sopivaa. Siispä ne kommentoijat, jotka uutisessa huomauttavat tuomion vähäisyydestä tai kaksoisstandardeista, ovat väärässä. On eri asia aikuisen miehen kopeloida teini-ikäistä tyttöä kuin aikuisen naisen teinipoikaa. Tässä mitataankin, kuinka hyvin kyetään pitämään kiinni poliittisesti korrektista väittämästä, jonka mukaan sukupuolet ovat samanlaisia. Todellisuudessa sukupuolet ovat yö ja päivä, suhde maailmaan on erilainen. Jos mies onkin yleensä väkivallan uhrina, on nainen useammin seksuaalisen väkivallan uhrina. Naisia viedään, heidät otetaan; koko seksin akti on jotain, jossa nainen on hetken aikaa miehen armoilla. Syyttä suotta ei kullekin muodostu omanlaistaan kuvaa prosessiin. Siksi poikaa, joka omasta tahdostaan on mukana, on mahdotonta nähdä uhrina. Siksi tyttö, joka kenties olisikin ollut aloitteellinen, nähdään uhrina. On miehen osa hillitä itseään, sillä heillä on tässä asiassa voima ja valta. Naisella on aina enemmän hävittävää, oli hän sitten teini taikka aikuinen.

On pojalle ainutlaatuista herkkua päästä kauniin naisopettajan hellään huomaan. On sen sijaan normimeininkiä, että teinitytöt saavat epämieluista huomiota jopa keski-ikäisiltä äijänkäppyröiltä. Ensin mainittujen tapausten tulisi siis antaa valua armollisesti läpi oikeuden sormien, ketä kiinnostaa?
 

NYT HUUDETAAN!!

Kiakkokultaa, vanhanaikainen, Kapanen, PERKELEEN SAATANAN HELVETTI!!

Isketään kaikki soimaan:

Vi ska ta guld igen! WOW! SE ON SIINÄ!!

Hyvä Suomi!

Jessus, mikä peli. Ja te, jotka ette tienneet, kuulkaa: Suomi pesi Kanadan junnujen MM-puolivälierässsä lukemin 6-5, kotiareenallaan. Ottelu menee saman tien ikimuistoisimpien lätkämatsien listaani, harvoin olen tällaisia trillereitä todistanut. Helvetti, mitä hiuksianostattavia virheitä omassa päädyssä; Kanadalle suorastaan tyrkytettiin avaimia voittoon. Ja helvetti Suomen ykkösnyrkkiä, peli oli niin kaunista. 2-0 tappioasemasta kivuttiin tasoihin ja sitten taas upottiin. Mutta ei kun uudestaan rinnalle ja ohi, 4-3 johto-osuman iskiessä olin jo pillahtaa itkuun. Kanada kuitenkin pusersi vuorostaan rinnalle kuin juoksukilpailussa, jossa Suomi vei lopulta voiton. Viimeinen osuma oli ihana koulumaali, poikittaissyötöstä lämärillä reppuun. Kanukit yrittivät pusertaa lopussa tasoihin, mutta Suomen ote piti. En ole vähään aikaan vavissut jännityksestä yhtä paljon, eikä ole sydämeni pamppaillut silkasta kauhusta. Huhhuijaa...

Hetken tässä täytyy ottaa vielä lukua. Tätä en koskaan tule unohtamaan, tätä on jääkiekko kauhistuttavimmillaan ja parhaimmillaan. Maamme-laulu ei ole kuulostanut aikoihin yhtä jumalalliselta kuin tämän jälkeen. Hyvä leijonat, hyvä Suomi!