Kristityn pääsiäisturinat

Sen lienee useampikin lukija jo osannut päätellä, mutta tahdon sen suoraan sanoa: olen kristitty, olen ollut jo jonkin aikaa. Kääntymykseni ei ole ollut yhden yön valaistuminen, vaan hidas laahautuminen kohti kotia. Lapsuudenuskon tilalle vaihtui aikoinaan ateismi, ja nyt harhailuni sen parissa on ohitse. Ymmärrettyäni ateismin uskomusluonteen ja sen perustelujen ohuuden, jäljelle jäi vain hapuilu vailla suuntaa. En osannut uskoa tai olla uskomatta, olin vain hukassa. Tuli kohta, jossa lopulta saatoin kysyä, mitä mieltä ummehtua paikallaan vailla päämäärää? Eksyä voi, mutta eksyminen ei ole tavoite. Miksen ottaisi loogista askelta ja menisi sinne, minne järkikin jo osoittaa?

Yllä en tahdo sanoa, että usko olisi yksiselitteinen väittämä, joka on tosi tai epätosi samassa mielessä kuin yhtälöt ovat. Se vaatii hypyn kohti tuntematonta. Usko ei kuitenkaan ole vain sokeaa ja tulee piste, jonka jälkeen olisi hylättävä järki oikealta polulta poiketakseen. Kun merkit johtavat tiettyyn suuntaan, on viimeisenä esteenä siinä vaiheessa enää pelko ja ylpeys. On siis luotettava siihen, että omat vainoharhat ja kokemukset eivät ole totuus maailmasta. Että toisin kuin nykyisessä ajassamme usein uskotellaan, kaikki ei koostu vain paskasta ja itsekkyydestä.

Miksi juuri kristinusko? Miksi jotain eikä mitään? Paljon kysymyksiä, liikaa sanottavaa. Aiheesta voisi sepustaa kerran jos toisenkin. Näin pääsisäisenä on kuitenkin hyvä muistuttaa tästä: pitkäperjantaina herramme ristiinnaulittiin ja kolmantena päivänä hän nousi ylös kuolleista. Meille luvattiin, että viimeisenä päivänä jokainen hauta on tyhjä. Paratiisi on mennyttä ja kaltaiseni taantumusjäärät tahtomattaankin sinne haikailevat. Mutta tiedossa on jotain entistä parempaa, meille on kerrottu ilon sanomasta. Missään ei ole ennen taikka jälkeen kuultu mitään niin käsittämätöntä. Että maailman haavat todella parannetaan ja loputtomilta näyttävät syklit vedetään suoraksi. Elämällä on tarkoitus ja historialla suunta. Niin pahalta kuin tulevaisuus vaikuttaa, on meillä syytä vain toivoon. Tiedän kansallismielisten taipumuksen synkkyyteen, olenhan itse siinä mestari. Kehotan heitä toiveikkuuteen. En optimismiin taikka positiivisen ajattelun kaltaiseen itsepetokseen. Toivo on lopulta vain uskoa siihen, että mitä tahansa tapahtuukaan, kääntyy kaikki paremmaksi. Mitä nöyryytyksiä koemmekaan ja tappioita kärsimme, älkää olko liian huolissanne. On aika rakastaa ja on aika vihata, on aika sodalle ja on aika rauhalle. Ikuisuudessa odottaa voitto.