Vasemmiston metapolitiikkaa

Kymmenkunta afgaania lennätettiin takaisin sinne, missä pippuri kasvaa. Vasemmisto reagoi tavoilleen uskollisesti, eli hysterialla ja riehumisella. Jos näin pienestä saadaan väännettyä jotain niin suurta, ketä voimme edes palauttaa? Vihollista uskoaksemme emme nähtävästi ketään ja on saman tien syytä olettaa, että turvattomana maana ovat Afganistanin kaikki noin 30 miljoonaa asukasta oikeutettuja turvapaikkaan. No, uskon järjen voittoon tässä asiassa. Palautuslento ei ollut ensimmäinen laatuaan, eikä myöskään viimeinen. Se ei ollut sellaisenaan edes hyvä alku, paras on vasta tulossa. Nitrot olkoot narreillamme valmiina.

Käytännön asiat sikseen, on episodilla myös metapoliittinen ulottuvuutensa. Vasemmisto järjesti mielenilmauksensa tyylillä, joka on tuttua aiemmin nähdyistä tempauksista. Sille on tyypillistä romantisoida liikettä ”vastarintana”, jonkinlaisena pienen ihmisen voimannäyttönä suurta systeemiä vastaan. Tämä huolimatta siitä, että tapahtumat keräävät tyypillisesti suuria väkijoukkoja ja saavat mainosta valtamedialta. Ei ole tavatonta nähdä eturivin poliitikkoja osanottajina. Mitä siis on vastarinta, joka edustaa samanaikaisesti valtasysteemiä ja massoja? Olen käsitellyt teemaa aiemminkin, ja yksi vastauksista piilee vasemmiston vanhentuneessa omakuvassa. He näkevät itsensä samoina kapinallisina kuin 60-luvun edeltäjänsä, vaikka viimeksi mainittujen arvot sementoitiin osaksi instituutioita. Vasemmisto tavoitteli hegemoniaa ja sai sen. Se voitti kulttuurisodan, mutta taistele yhä kuin se olisi altavastaaja. Tätä omituisuutta ymmärtääkseen on pureuduttava vihollisen käsitteisiin.

Miten sinä – lukijani – määrittelisit vastarinnan? Monelle varmaan herää mielikuvia erinäisistä partisaaniliikkeistä tai diktatuureja vastustavista järjestöistä. V – niin kuin verikosto teki valkoisesta naamiosta vastarinnan modernin symbolin, ja sen ottivat internetin anonyymit hakkerit omakseen. Jos kuitenkin sysää pelkät mielleyhtymät hetkeksi sivuun ja hakee esimerkiksi sanakirjamääritelmää, ei sana merkitse oikeastaan mitään. Se on kuin mitä tahansa vastustusta, puhutaan jopa itsepäisistä ihmisistä vastarannan kiiskeinä. Tarvitsemme siis paremman esimerkin, vaikkapa kapinan käsitteen. Mielleyhtymät johtanevat monellakin Star Warsiin, mutta niistä viis. Sen määritelmä on nimittäin spesifi: kapina on aseellinen nousu esivaltaa vastaan. Lisäksi sille voi ajatella abstraktimpaakin merkitystä, kuten henkistä kapinaa valtavirran arvomaailmaa vastaan. Yhteistä käsitteen kuvauksille eri yhteyksissä on, että se viittaa mihin tahansa vallitsevaa järjestelmää vastaan kamppailevaan ryhmään. Sillä, minkä puolesta ja mitä vastaan kapinoidaan, ei ole ennalta määriteltyä sisältöä. Kapina on siis itsessään arvoneutraalia ja moraalitonta.

Vasemmistolainen ei kuitenkaan ajattele näin. Hänen vinkkelistään kapinalla on aina ennalta määrätty sisältö ja suunta. Kapinaa voi olla ainoastaan vasemmistolaisten arvojen, kuten tasa-arvon, suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden puolesta taistelu. Se suuntautuu aina kyseisten arvojen vihollisia vastaan. Niinpä siinäkin vaiheessa, kun heidän maailmankuvansa on institutionalisoitu, he suhtautuvat toimintaansa maanalaisena vastarintana. Kun ministerit ja lakimiehet jakavat heidän näkemyksenä, he pysyvät kapinallisia. Ja kuka on se, jota vastaan kapinoidaan? Yksi kohteista on esimerkiksi muutama kymmenen henkeä käsittävä Pohjoismainen Vastarintaliike, joka nimestään huolimatta edustaa heille todellisia, näkymättömiä valtarakenteita. Tämä johtaa meidät seuraavaan käsitteeseen:

Valtaan, joka normaalin määritelmän mukaan on päättämistä muiden ihmisten asioista. Vasemmiston mukaan se on sitä, että muiden asioista päätetään ei-vasemmistolaisen arvomaailman pohjalta. Näin ollen vaikkapa anarkistien tahto siitä, kuinka muiden tulee elämäänsä elää, ei olisi vallankäyttöä vaan moraalinen imperatiivi. Koska vallankäyttö on pahaa ja vasemmistolaisuus hyvää, ei jälkimmäinen voi sisällyttää ensimmäistä. Vasemmistolainen ei voi käyttää valtaa.

...

Koska käsitteitä tulee lisää ja yksi johtaa toiseen, on kätevää listata loput:

Rasismi: vain valta-asemassa voi olla rasisti. Ja vain valkoisilla on valtaa, joten yksin he voivat olla rasisteja. Musta, joka uskoo rotunsa ylemmyyteen ja kehottaa väkivaltaan valkoisia vastaan, ei voi olla rasisti. Sillä edes rikkaalla mustalla ei voi olla valtaa, joka on vasemmistolle mahdotonta. Ja musta on aina vasemmistolainen. Miksi? Koska hän on vähemmistössä.

Enemmistö ja vähemmistö: Ne, joilla on valtaa, ovat enemmistössä lukumäärästään huolimatta. Vähemmistöä koskee sama, mutta muutettavat kääntäen. Siispä valkoiset ovat kaikkialla enemmistöä. Naiset taas ovat globaalia vähemmistöä, vaikka heitä on noin puolet ihmisistä. Enemmistöön kuuluvat eivät voi koskaan olla vasemmistolaisia, koska heillä on valtaa. Vähemmistön edustaja on aina vasemmistolainen, koska ei voi käyttää valtaa. Valkoinen anarkistimies on siis asemansa vuoksi enemmistössä ja piilevä oikeistolainen, joka kuitenkin voi väistää vallankäytöstä ja antaa tilan vähemmistöille. Vasemmistolaisena hän ei voi käyttää valtaa, mutta valkoisena hänellä on sitä. Surku sinänsä.

Erilaisuus: joku voisi rohjeta ajattelemaan, että se viittaa mihin tahansa havaittaviin eroihin ihmisten ja asioiden välillä. Vasemmistolaisen määritelmän mukaan erilaisuutta on kuitenkin variaatio heidän arvomaailmansa sisällä. Jos huoneessa on kymmenen kehitysvammaista lesboneekeriä ja yksi skinhead, on viimeksi mainittu ”samanlainen” ja muut ainutlaatuisia. Mikäli 99 sadasta kannattaa monikulttuurisuutta ja yksi vastustaa, on tuo yksi ”samanlainen” epäyksilö vailla ominaisuuksia. Eroja eivät ole objektiiviset havaittavat vastakkaisuudet tai ”erot” vaan vasemmistolaisen hyväksymät ominaisuudet.

Mielipiteet: mielessäni on jokin sanonta peräaukoista ja miten kaikilla on omansa. Se ei kuitenkaan ole totta, sillä peräaukkoja on vain ei-vasemmistolaisilla. Mielipiteet sen sijaan ovat arvokkaita, kunhan muistaa sisällyttää ne vasemmistolaiseen kontekstiin. Muussa tapauksessa ottaa riskin, että perseeseen todella repeää reikä. Miten vasemmistolainen paska voisi muka haista, jos he eivät edes käy paskalla?

Kyseenalaistaminen ja itsenäinen ajattelu: ajattelin Pentti Linkolaa ja hänen paradigmoja uhmaavaa yhden miehen taisteluaan. Mutta unohdin kokonaan hänen fasistisuutensa. Kyseenalaistaa voi ainoastaan vasemmistolaisista lähtökohdista käsin ja ei-vasemmistolaisia rakenteita. Itsenäisen ajattelukyvyn osoitukseksi riittää osallistuminen mielenosoitukseen, jossa ei vahingossakaan törmää eri mieltä oleviin. Älykkäinkään oikeistolainen ei voi ajatella omilla aivoillaan eikä kyseenalaistaa, vaikka olisi ainoa laatuaan.

Muutos ja uudistus: jokin tapahtuma, joka tuottaa havaittavan eron aikaisempaan. Hupsista, siis tuottaa vasemmistolaisesti havaittavan eron aikaisempaan, piti sanomani. Jos siis jo olemassa olevaa vasemmistolaista paradigmaa muutetaan tai jokin heidän toivoma uudistus ei toteudu, on se taantumusta. Mikään, mitä oikeistolainen tekee, ei voi olla uutta eikä luovaa. Se on sortavaa ja tukahduttavaa.

Dekonstruktio: ei-vasemmistolaisiin rakenteisiin kohdistuvaa kriittistä analyysia. Vasemmistolaisia rakenteita taas ei ole, kuten ei ole valtaakaan. Vasemmistolaisuutta ei voi dekonstruoida, analysoida eikä näin ollen kritisoida. Se kritisoi itse itsensä, ollen vastaus itsensä esittämiin kysymyksiin. Vasemmistolaisuus on elämä, se on alfa ja omega.

...

Stop. Hitaampikin lukija jo hahmottanee kuvion. Riittää, jos ymmärrämme taistelevamme totalitaarista ideologiaa vastaan. Se ei jätä vastaväitteen mahdollisuutta. Jos kukaan ei voi olla perustellusti eri mieltä, tekee se vastustajista joko tyhmiä tai pahoja. Usein molempia, jos on yhtään vihollistemme puheita uskominen. He ovat valmiiksi määritelleet, että mikä tahansa heidän tavoittelemansa on hyvää ja kaunista. He eivät voi olla pahoja ja jos ovat, se ei ole vasemmistolaisuutta. Kuulostaako olkiukolta? Ei ole minun ongelmani, että vihollisemme on mitä se on. Nyansseista ei ole muutenkaan mielekästä puhua, jos koettaa tavoitella kokonaiskuvaa ja suuria linjoja. En ole tässä edes päässyt siihen, miksi vasemmisto ajattelee näin. Olen vain näyttänyt, mitä he ajattelevat. Sanoista voimme seurata heidän maailmankuvaansa sen alkulähteille, liikkua seurauksista syihin.

En tee mitään suurta paljastusta kertoessani, että vasemmistolaisuus on maallistunutta kristinuskoa. Kuitenkin se kuulostaa vähättelevältä, tarkempaa olisi ilmaista tuo ideologia kristinuskon perversiona. Se on kuin ruumis ilman sielua, jotain olemuksellisesti sairasta ja elotonta. Kristinuskon sanoma on, että maailma on pahan vallassa. Kristus kapinoi tämänpuoleista ruhtinasta vastaan, ja tuo kapina jatkuu yhä. Kirkon perusta laskettiin marttyyrien vereen ja sillä se lunastetaan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Lopullista voittoa ei ole maallisessa elämässä luvassa ja vasta ajan lopussa lunastetaan lupaukset taivaan valtakunnasta. Tämä on totuus ja kristittyjen oppi. Mitä mammonaa ja mainetta satummekaan keräämään, se ei tule kestämään. Sielunvihollinen on aina kannoillamme, eikä lepää. Mutta maallistunut vasemmistolainen ei tietenkään moiseen haihatteluun usko. Hän näet uskoo, ei vaan tietää että kaikkien aikojen haihatus – taivas maan päällä – on mahdollinen. Metafyysinen ja näkymätön sota hyvän ja pahan välillä käy sellaisenaan tässä maailmassa selkeästi hahmotettavine rintamalinjoineen. Niinpä Raamattua opettavan kirkon ikuinen kapina paholaista vastaan onkin ihmisoikeuksien julistusta siteeraavan järjestöihmisten kapinaa PVL:ää ja näkymättömiä fasistisia rakenteita vastaan. Kadulle mädäntyvä rasistipultsari ei ole huono-osainen vaan maailman langennutta ja salaista enemmistöä edustava kadotettu. Vasemmistoliiton puoluekirja on osoitus kuulumisesta ennalta pelastettujen joukkoon, joka julistaa evankeliumia syntisen maailma sydämessä asuvaa pahuutta – rasismia – vastaan.

Keisari ei ole vain vailla vaatteita, hän on myös tavattoman ruma ilmestys. Ei ihme, että vasemmistolaiset ovat niin hysteerisiä. Kyllä minäkin, jos omaa peilikuvaani joutuisin säikkymään. Kun lisäksi yrittää istua kahdella pallilla samanaikaisesti ja syödä kakkua säästääkseen sen, joutuu kognitiiviseen dissonanssiin. Kuin aavikon kivi, joka murtuu kylmän ja kuuman puristuksessa. Kuinka puolustaa saavutettuja etuja ja teeskennellä, että ne ovat ennennäkemättömiä uudistuksia? Kuinka olla maanalainen vastarinta, jonka arvot ovat lakiin kirjattuina? Vasemmistolaiset eivät kestä ajatusta, että vuorovesi on kääntymässä. Me olemme kapinaliike ja vastarinta tänään, vallan kahvassa huomenna. Vasemmisto puhuu, kuinka meidät tulee vaientaa ja eristää julkisesta tilasta. Me emme välitä. Puhumme kovempaa ja otamme tilan, emme pyydä mitään.

Mutta. Näillä asioilla ei ole merkitystä. Ei ole väliä, kuka on kapinallinen ja kuka vallassa. Mitään merkitystä ei ole sillä, kuka on seksikäs ja cool. Muutos, kyseenalaistaminen...vain prosesseja vailla ennalta määrättyä suuntaa. Totuus on se mikä merkitsee, oikea ja väärä. Poseeraajat ja opportunistit välittävät siitä, saako ajatuksillaan mainetta ja kunniaa. Meidän on varauduttava siihen, että saamme vain pilkkaa ja naurua. Ilmaiseksi ei tule mitään, olemme sodassa. Taistelu käydään lännen sielusta ja väärillä motiiveilla ei kannata olla liikkeellä.

Hauskaa on joka tapauksessa. Not tired of winning.