Tämän päivän vasemmistolaiset harvemmin julistavat uskoaan
historian loppuun, yleensä he suoraan kiistävät moiseen edes uskoneen. Ei
kuitenkaan ole mahdottoman kauaa siitä, kun Francis Fukuyama esitti teesinsä
liberaalin demokratian vääjäämättömästä voitosta. Predestinoitu historiakäsitys
on ollut vasemmistolaisen eetoksen ydinmehua sen alusta asti ja viesti on
lyhykäisyydessään tämä: kaikki tapahtuu joka tapauksessa, ettekä te voi sille yhtään mitään.
Se, mikä on kulloinkin ollut historian päätepiste, on toki
vaihdellut. Milloin se on ollut proletariaatin diktatuuri ja milloin jokin
kädenlämpöinen sosiaalidemokraattinen hallusinaatio. Kyseinen historiakäsitys
leijuu heidän sanomistensa yllä, kuin se olisi metafyysinen kiinnekohta. Tätä
demonstroi viimeksi Anna Kontula, joka kirjoituksessaan ja täydentävissä
kommenteissaan tekee varsin selväksi mitä ajattelee: pakolaiset tulevat joka
tapauksessa, emmekä voi asialle yhtään mitään.
Kontula ei ole deterministinen sikäli, että hän esittää kuin
esittääkin ehdon, jolla kansainvaelluksen hallinta olisi periaatteessa
mahdollista. Nimittäin käpertymällä Pohjois-korean kaltaiseksi tyranniaksi
olisi rajakontrolli toteutettavissa. Ehto on kuitenkin niin löylynlyömä, että
Kontula asettaa sillä oman näkemyksensä käytännössä ehdottomaksi. Emme siis voi
valita ketä tai kuinka paljon ihmisiä tänne tulee, vaan ainoastaan sen miten
paljon resursseja tahdomme heille antaa. Mitään sijaa ei isänmaallisuudelle jää
vaan valittavana on täydellinen alistuminen taikka Pohjois-Korea. Yhteiskunta
rakennettaisiin monikulttuurisen yhteiselon pohjalle, jotta ”sen rakenteet
kykenisivät tulevaisuudessa kotouttamaan suurempiakin ihmismääriä”.
Vasemmalla ei olla valmiita asettamaan mitään rajoja sille,
ketä rajojemme yli tulee. Ehkä kaikki siellä eivät ajattele näin, mutta se on
merkityksetöntä. Kontula ei edusta ääriajattelua vaan liikkeensä tulevaisuutta.
Heidän ulostulonsa saavat aina vain totalitaarisempia sävyjä. Oli kyse sitten
muukalaisten invaasiosta taikka globalisaatiosta, he julistavat kaiken
vääjäämättömyyttä. Turha rimpuilla tai takertua menneeseen, sillä tulevaisuus
kuuluu heille. Se kuuluu maailmankansalaisten etujoukolle ja heidän
jälkeläisilleen, meidän osamme on vain antautua. Kuulen tässä jotain niin
tuttua:
Synkkyyteen ei onneksi ole syytä. Heidän manifestinsa on
epävisio, valheiden päälle rakennettu valhe. Se, minkä esimerkiksi juuri Anna
Kontula esittää väistämättömänä osana, osoittautuu vähälläkin ajattelulla aivan
vääräksi oletukseksi. Rajojen sulkeminen ei ole vain mahdollista vaan
lukemattomilla tavoilla mahdollista. Me voisimme upottaa veneet Välimerellä. Me
voisimme miinoittaa rajanylityspaikat ja ampua ylittäjät. Voisimme tunkea
jokaisen jo sisäpuolelle päässeen uuniin. Toisin kuin Kontula uskoo, väkivalta
ei ole mikään hypoteettinen vaihtoehto. Historia osoittaa, että kansanmurhat ja
muut raakuudet ovat moneen kertaan toteutuneita skenaarioita. Väkivalta jos
mikä on väistämätöntä, mikäli tilanne saa kärjistyä kyllin pitkään. Kuten sadan
vuoden takaisessa sisällissodassakin, voivat ne tavalliset suomalaiset olla
lopulta valmiita ampumaan tänne pyrkiviä ihmisiä sumeilematta.
Tietenkään ei barbaria ole legitiimi vaihtoehtomme saatikka
Pohjois-Korean malli. Vaihtoehtoja kuitenkin on. Mikä tarkalleen ottaen hillitsi muukalaisten tunkua
syksyn 2015 jälkeen? Tilannetta helpotti niinkin yksinkertainen asia kuin
rajatarkistukset, joita useammat EU-maat ottivat paniikissa käyttöönsä.
Unkarissa nostettiin piikkilanka-aidat pystyyn. Mikä on siis se vastustamaton ihmisvirta,
joka pysähtyy metalliaitoihin ja raja-asemiin? Sellaista asiaa ei ole. Sitä ei
ole sen enempää kuin pysäyttämätöntä puna-armeijaa, joka ei päässyt Karjalan
Kannasta pidemmälle. Jos edes voimankäyttö ei takaa pääsyä rajan yli, ei sitä
takaa myöskään apostolinkyyti.
Euroopassa ja myös Suomessa me kohtaamme moraalisen dilemman sen suhteen, mitä voimme muukalaisten pysäyttämiseksi tehdä. Itse vedän rajan siihen, ettei voimaa käytetä sen enempää, kuin muukalaisetkaan sitä käyttävät. Mikäli he pyrkivät sisään vain jalkakyydillä, voidaan heidän kulkunsa estää yksinkertaisin fyysisin estein. Ei myöskään laivoja tarvitse upottaa merelle, jos ne voidaan käännyttää. Sikäli kuitenkin kuin muuttopaineen voi olettaa kasvavan, kasvaa myös riski rajavartioinnin raaistumisesta. Voi olla, että ainakin jossain maassa turvaudutaan lopulta mihin tahansa keinoon. Siksi on korostettava päättäväisten ratkaisujen merkitystä nyt. Me voimme hallita sitä ketä tänne tulee ja kuinka paljon.
Ei kannata niellä puheita mahdottomuuksista. Monet nauravat
Donald Trumpin suunnitelmille muurista, mutta ketkä nauroivat Kiinan muurille?
Eivät ainakaan maata pohjoisesta maata uhanneet paimentolaisheimot, joita sen
avulla pideltiin kurissa. Muuri ei ollut aukoton, ei estänyt kaikkia
invaasioita ja lopulta menetti merkityksensä. Mutta enemmän kuin fyysinen este,
oli se henkinen osoitus kansan puolustustahdosta. Kiina kulutti vuosisatojen
läpi valtavat määrät resursseja vetääkseen rajan sivilisaationsa ja barbaarien
välille. Se viestitti uhmaa ja taisteluhenkeä, joka loistaa poissaolollaan
vasemmiston alistuneissa äänenpainoissa. Kuka haluaa elää eunukkina, jonka osana
on sanoa vain ”kyllä herra”. Globalistit ja vasemmisto esittävät tulevaisuuden
vaihtoehdottomana, mitä se ei tietenkään ole. He ovat ämmiä, me olemme
vaihtoehto. Me emme antaudu, eivätkä he voi sille yhtään mitään.
Not tired of winning.
Not tired of winning.
Thatcher sanoi sattuvasti sosialismin ongelmana on, että ennen pitkää toisten ihmisten rahat loppuvat. Nythän tämä nähdään Venezuelassa, jonka tilanne on Ylen mukaan surullinen, kun sosialismi ei toimikaan.
VastaaPoistaHesarin piirtäjä Kari oivalsi saman syksyllä 1989 näin:
- Toimittaja kysyy toiselta: mitä itäsaksalaiset pakenevat?
- Sosialismia.
- Miten meillä voi olla poliitikkoja, jotka haluavat sosialismia?
- Taas sinä kysyt liian vaikeita!
Mikään ei ole muuttunut, tosin onkohan enää tyhmiä kyselevät toimittajia?
Tervehdys Harmaa.
VastaaPoistaTässä asiassa osui tuo noita-akka naulan kantaan. Typerä aate, joka on tuomittu epäonnistumaan jo teoriassa.