perjantai 23. joulukuuta 2016

Poliittinen evoluutioni



Me emme ole tyhjiä tauluja syntyessämme, emmekä voi paeta luontoamme edes poliittisia kantoja punnitessamme. Mutta on paksua väittää, että lapsuus tai psykologia määrittäisi kokonaan mitä ihminen voisi ajatella. En usko ajopuuteoriaan, että päätyisimme arvoihimme koska emme muuta voi. Jos näin olisi, rationaalinen analyysi ja näkökulmien reflektointi eivät merkitsisi mitään. Se, miten meistä tulee mitäkin, on määrittämätön sekoitus omia valintoja, henkilökohtaisia patologioita ja elämän sattumuksia. Joidenkin kohdalla voidaan puhua yhden yön kääntymyksistä ja valaistumisen hetkistä. Oma evoluutioni on ollut kuitenkin hidas prosessi vailla äkkikäännöksiä suuntaan taikka toiseen. Se on ollut vain osittain tietoista prosessia, mutta ei koskaan sokeaa alistumista milloin millekin dogmille. Mistä kaikki alkoi?

Pienenä en osoittanut kiinnostusta politiikkaan. Elin omissa maailmoissani ja ensi sijassa asennoiduin maailmaan estetiikan kautta. Tärkeintä oli se, mikä on kaunista ja mikä rumaa. Jo hyvin varhain nostalgisoin menneisyyttä ja uskoin sen moraaliseen paremmuuteen. ”Vanhat hyvät ajat” olivat kunnian päiviä, jolloin Suomi oli urheampi ja kauniimpi. Minua kuvotti moderni arkkitehtuuri ja ympäristön yleinen tympeys. Ihannoin kymmenvuotiaana armeijaamme maan kunnianarvoisimpana osana ja ajattelin sotimisen olevan ihmisen suurin saavutus. Toivoin, että jonakin päivänä pääsisin osaltani taistelemaan isänmaan puolesta asein ja kokemaan korkeimman olemisen muodon minkä todellisuus saattaisi tarjota.

Kiinnostuin historiasta 12-vuotiaana, innoitusta antoi peliklassikko Civilization II. Tahdoin tietää, mitä menneisyydellä oli kerrottavanaan. Hahmotin tapahtumia tarinoina, jossa oli hyvät ja pahat. Samaistuin intohimoisesti Hohenstaufien Saksaan, tunsin vuoroin riemua ja pettymystä seuratessani viisisataavuotista saksalais-roomalaisten keisarien ja paavien välistä mittelyä sekä paljon muuta. Strategiapelit ja historia siivittivät minua vääjäämättä kohti moderneja aikoja, toinen maailmansota lumosi minut täysin. Jollain tasolla olin aina ollut kiinnostunut siitä, mutta natsit, Hitler, Stalin, panssarivaunut, atomipommit ja SS olivat lähinnä myyttisiä impressioita mielessäni. Ensi kertaa pääsin jäsentämään tuon sodan tapahtumia itselleni, luin Grimbergiä ja historiallisia Atlaksia. Tämä toimi alustana poliittiselle heräämiselleni. Kansallissosialismi, kommunismi, demokratia…kaikki tuo alkoi kiehtoa minua. Esteettisen puolensa vuoksi eritoten kaksi ensin mainittua ideologiaa olivat erityisen kiinnostavia, koulussa puhuin jatkuvasti maailmansodasta. Kuudennelle luokalle tultaessa olin peruuttamattomasti natsiksi leimautunut ja aina lukion loppuun asti sain kuulla Zyklon-b -vitsejä ja sun muuta vinoilua. Sanotaan toki, että vaikutin asiantilaan itse pakkomielteisillä puheenaiheillani, enkä pannut kuittailua lopulta pahakseni. Oli hauskaa olla vuoroin natsin ja vuoroin kommunistin maineessa.

Kiinnostuin myös kotimaan politiikasta. Kiinnostuin puolueista. Uskoin vilpittömästi instituutioon nimeltä valtio ja sen kykyyn hoitaa asiat kuten pitää. Uskoin auktoriteetin oikeutukseen ja voimaan, minua kiihdytti ajatus tulla isona osaksi suurta Suomea. Olinhan luonnollisesti vahvan isänmaallinen ja maamme oli vailla epäilyksen häivää maailman paras valtio. Omaksuin yläasteelle tultaessa sosiaalidemokraattisen maailmankuvan, jossa hyvinvointivaltio edusti yhteiskunnan korkeinta astetta. Samaan aikaan tosin kavahdin maamme rappiota ja katsoin sen tarvitsevan lisää kuria. Veltto nuoriso, jota näin koulussa ympärilläni, olisi ollut syytä laittaa ruotuun. Tämä oli huvittava dissonanssi muuten niin humaanin vasemmistolaisessa ajattelussani, toisinaan kaipasin sotilasdiktatuuriakin. Armeija oli minulle edelleen pyhä asia ja ydinpommi kaunis.

Ajatus yhteiskunnasta orgaanisena kokonaisuutena, jossa kukin yksilö palveli korkeampaa päämäärää eli valtiotaan, elähdytti minua. Taustalla kummitteli kommunismi työn sankareineen, ei heidänkään visio vailla estetiikkaa ollut. Kaikesta rationalismistaan huolimatta tuokin maailmankuva joutui näet turvautumaan myyttiin, eikä mikään liikuta ihmisiä kuten myytit. Yhteiskuntaopin kirjat kertoivat, miten kaikki toimi. Se kaikki oli epäilemättä totta ja kaikki toimi loistavasti. Politiikka oli myös kompromisseja, mutta liberaali demokratia silti se vähiten huonoin vaihtoehto. Maailma oli selvästi kehittymässä kohti parempia aikoja, olin omaksumassa edistyksen kertomuksen. Teknologia otti harppauksia eteenpäin, vaikeuksia selätettiin. Olin innoissani Star Trekistä, jota olin katsonut jo pikkulapsesta saakka. Omaksuin väkivallanvastaisia ajatuksia, en tahtonut tapella ja armeija vaikutti kyseenalaisemmalta. Mutta edelleen oli ydinpommi kaunis.

On mielenkiintoista miten humanismin ja vasemmistolaisuuden langan rinnalla kulki totalitarismin lanka armeijan ja hierarkian ihannointeineen. Edistysukon rinnalla kulki eskatologinen varmuus maailman tuhoutumisesta ilmastonmuutoksessa. 15-vuotiaana uskoin sosiaalidemokratian johtavan oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan, mutta tahdoin Suomeen suuremman armeijan ja lisää sotateollisuutta. Ihailin teknologiaa, koska se oli estetiikkaa. Mutta mieltäni varjostivat synkät ennusteet maapallon kohtalosta. Miten meidän kävisi, koko Suomen ja maailman? Nämä mietteet tasoittaisivat tietä lukioaikojeni punavihreälle maailmankuvalle.

Vaikka pidin äidinkielen tunneilla puolustuspuheen jalkaväkimiinoille sekä saarnan Suomen erinomaisuudesta, tulin skeptisemmäksi nyky-yhteiskuntaa kohtaan. Edistysusko horjui luonnon tuhoutumisen edessä. Aloin tuntea myös kasvavaa vihamielisyyttä omaa kulttuuriperintöäni kohtaan, jonka samaistin tuhoavan teknologian ja raunioittavan kapitalismin alkusyyksi. Kiihtyvä luonnonvarojen kulutus ja köyhempien maiden riisto johtivat ajatukseen, että tuhon aiheuttaja on itse tuhottava. Siispä totesin eräässä keskustelussa seuraavat sanat: ”Eurooppalainen kulttuuri on tuhottava”. Kyllä. Painakaa kalloon, että minä olen nämä sanat sanonut.

Eurooppalainen kulttuuri on tuhottava.

Puolustaudun kuitenkin sillä, että uskoin vilpittömästi juuri länsimaiden olevan suurimman riiston ja kärsimyksen aiheuttaja maailmassa. Ja väitän edelleen, että tuo on ainakin osittain totta; kehitysmaita sorretaan. Teknologia orjuuttaa enemmän kuin se vapauttaa. Kulutusyhteiskunta tuhoaa eikä luo. En vain usko noin jyrkkään ratkaisuun enää, tulin hahmottaneeksi että traditiossa on monia tasoja…mikä on arvokasta ja mikä ei.

Puoluepoliittisesti olin vihervasemmiston kannattaja, vaikka en vielä äänioikeutettu ollutkaan. Vihasin kokoomusta ja vihaan muuten edelleen. Nousevia perussuomalaisia pidin juntteina ja Jussi Halla-ahoa vaarallisena lukematta hänen ensimmäistäkään tekstiä. Timo Hännikäinen, joka sittemmin tulisi vaikuttamaan suuresti ajatteluuni, tuli tietoisuuteen Ilman-kirjansa kautta. En lukenut sitä ja suljin koko miehen tietoisuudestani, sillä hän muistutti itseäni omasta neitsyydestäni vähän liian tuskallisesti. Lukioajat tulivat aikanaan loppuunsa ja seurannut varusmiespalvelus häivytti ne vähätkin jäljellä olleet illuusiot armeijasta. Kannatin silti jalkaväkimiinoja. Kannatan edelleen.

Yliopistossa ajatteluni sai asteen verran totalitaarisempia sävyjä. Innostuin Eero Paloheimon ajatuksista ja kannatin globaalia yhden lapsen politiikkaa, vaikka pakkoaborttien eettinen hinta olisikin melkoinen. Aloin uskoa, että diktatorinen maailmanhallitus olisi välttämätön ympäristökatastrofin ehkäisemiseksi. Demokratia vaikutti nappikaupalta, jossa ei saataisi todellisia muutoksia aikaan. Otin kimmoketta myös Linkolasta ja hetken aikaa kallistuin ekofasismiin. Ihmiskunnan ja luonnon jatkuvuuden nimissä olisi suurin osa populaatiosta eliminoitava. Se olisi suuri mutta välttämätön rikos, jonka jälkipolvet antaisivat anteeksi. Ja jos eivät antaisi, olisi keksittävä tarpeeksi hyvät valheet totuuden kätkemiseksi. Tässä kohtaa saavutin jonkinlaisen kulminaatiopisteen, uskoin että mikä tahansa on sallittua maailman pelastamiseksi. Koska olen mustavalkoisesti ajatteleva ja autoritaarinen luonne, olivat nämä ajatukset loogista jatkumoa jo aiemmin omaksutulle fatalismille.

On edelleen syytä kiinnittää huomiota ajatteluni dissonanssiin. Vaikka olin valmis uhraamaan puoli ihmiskuntaa, uskoin humanismiin ja suvaitsevaisuuteen. Inhosin rasismia ja homofobiaa. Vihasin heitä, kuten kiusaajia vihataan. Sillä sellaisiksi heidät käsitin, sydämettömiksi vainoojiksi. Näin heidät vajavaisina ihmisiä, jotka haluavat hakata ja tylyttää erilaisia vain pahuuttaan. Kannatin laajaa maahanmuuttoa, mutta en sentään omaksunut sittemmin yleistynyttä ajatusta rajattomasta maailmasta. Jollakin tasolla säilytin järkeni ja tajusin, että maamme kantokyky todella tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Monikulttuurisuus oli joka tapauksessa itsestäänselvyys, kannatinhan diktatorista maailmanhallitusta. EU:n kehitys liittovaltioksi olisi ensimmäinen askel sillä tiellä. Ihmisten olisi syytä alkaa tulla toimeen keskenään, tai he itkevät ja tulevat.

Näin ajatusteni mutaatio kävi noin 20-vuotiaaksi saakka. Vaikka muuten melko vihervasemmistolainen totalitaarisilla mausteilla olinkin, en kuitenkaan juuri feminismistä tai poliittisesta korrektiudesta piitannut. Yläasteella toki uskoin esimerkiksi satuun naisten pienemmästä palkasta, mutta otin sentään sukupuolierot itsestäänselvyytenä. En voi unohtaa sitä hetkeä, kun äidinkielen opettajani palautti aineen, jossa olin sukupuolten epätasa-arvoa tarkastellut. Olin käynyt läpi niitä asioita, jotka virallisen liturgian mukaan olivat totta. Opettaja oli kuitenkin katsonut asiakseen lisätä seuraavan huomautuksen punakynällä: ”ja naiset edelleen synnyttävät ja imettävät”. Olin monttu auki, en vilpittömästi kyennyt ymmärtämään, mitä hän yritti sanoa. Minulle naisen biologinen rooli oli jotain, jota en voinut ajatella minään epäkohtana. Tämä oli ensimmäinen konkreettinen kokemus, jossa tunsin kuilun oman ja feministisen maailmankatsomuksen välillä; en pitänyt itseäni feministinä, jos nuo olisivat ehdot. Lukiossa tavakseni tulikin lopulta sanoa, etten ole feministi mutten myöskään sovinisti. Loppu lienee historiaa.


Tuli vuosi 2012, oli toukokuu. Viatonta googletusta iltapäivällä. Kohtasin mielipiteitä, jollaisia en ollut osannut kuvitella olevan olemassa. Niin totaalisesti olin edistyksen tarinan jo sisäistänyt, etten ymmärtänyt näkemääni. Seurasi maailmankuvallinen tulipalo. Sytyttäjinä olivat Tupliksen Syvemmältä-blogi ja Hännikäisen Marginalia. Edellä mainitun röyhkeä itsevarmuus ja Kännikäisen huolellisesti artikuloitu traditionalismi pakottivat minut reflektoimaan tuntojani. Eteeni saatetussa filosofiassa oli jotain tenhoavaa. Se pakotti lukemaan lisää, tutustumaan syvemmin. Prosessoin tilannetta sitä mukaa kuin pystyin, sillä minussa nousi myös torjuntaa. Marginalian kautta löysin Tommi Melenderin Antiaikalaisen, jossa ilmaistiin antimodernismia pehmeämmin. Aloin nähdä kuvioita, ymmärtää yhteyksiä. Järkytyksen laantuessa aloin hyväksymään esitettyjä argumentteja. Hitaasti ja asteittain koin metamorfoosia. Osittain tietoisesti reflektoiden, osittain vain passiivisesti tietoa vastaanottaen, alkoivat arvot vaihtua toisiksi. Syksyn koittaessa olin jo muuttunut mies ja ensimmäisten joukossa lukemassa Sarastusta. Ruukinmatruuna, jota olin alkuun pitänyt lähinnä höyrypäänä, alkoi kiehtoa. Halla-ahon Scripta ja muita blogeja tippui syliini, Jaskan pauhantaa ja Yrjöperskeles muun muassa. Valtamedia, johon olin luottanut pääasiallisena tiedonlähteenä, alkoi näyttää yhä enemmän yksipuoliselta propagandakanavalta. Ja eräänä päivänä kauniina kirjoitti Takkirautaan kommentin eräs Korppi on johtaja…

Hypätään suoraan tähän päivään, joka yksityiskohtaa ei ole syytä käydä läpi. Näin taaksepäin katsoessa mielekkäintä olisi tehdä kontrastia nykyhetkeen ja arvioida mikä on muuttunut ja mikä ei. Mikä menneisyydessä meni oikein? Vaikka olen valtavirtaan nähden äärioikeistolainen rasisti, en koe tehneeni täyskäännöstä yhdestä hullutuksesta toiseen. Sen sijaan, että olisin kääntynyt absoluuttisesti aikaisempia uskomuksiani vastaan, olen enemmänkin hylännyt yksiä katsomuksia, pitänyt toisista kiinni omaksuen samalla uusia. Pidän etenevää ympäristökatastrofia edelleen tosiasiana, johon on syynä globaali liikakulutus. Rasismini olisi maahanmuuttajien valikoimista kansallisuuksien ja rotujen mukaan, ei kiusaamista ja vainoamista. En vastusta demokratiaa, joskaan en näe sitä välttämättömänä tai joka tilanteessa parhaimpana hallintomuotona. Talouskysymyksissä olen edelleen varsin vasemmistolainen. Halveksun niin sanottuja libertaareja, vihaan rahaa ja vapaita markkinoita. Ero vasemmistolaisuuteen on vain se, etten näe taloutta enää niin keskeisenä tekijänä.

En väitä olleeni kovin tyypillinen vihervasemmistolainen. Ajattelussani oli liian vahvoja ristiriitoja totalitaarisine ulottuvuuksineen, että se sopisi profiiliin. Kukaan tuntemani vasemmistolainen ei ole misantrooppi tai militaristi. Kenties se, etten välittänyt koskaan korrektiudesta ja hyvesignaloinnista auttoi viemään myös vaarallisia ajatuksia johdonmukaiseen loppuunsa. Iän karttuessa ja ajattelun kypsyessä tulin paremmin tietoiseksi ristiriidoistani ja omaksumieni mallien puutteellisuuksista. Mustavalkoinen kuva sai enemmän sävyjä: kenties onkin mahdollista vastustaa tasa-arvoista avioliittoa ilman, että haluan heittää homot vankilaan. Ehkä maahanmuuttoa voidaan rajoittaa ilman kansanmurhaa. Rotujen välillä onkin älykkyyseroja, erot ulottuvat syvemmälle kuin pelkkään ihonväriin. Kenties menneisyyden ihmiset olivat ymmärtäneet jotain, mitä me emme ymmärrä. Ja kenties tuo jokin saa ilmaisunsa traditioissa.

En ole nytkään vapaa ristiriidoista. Olen edelleen fanaattinen luonne ja luonnostani hahmotan maailmaa äärimmäisyyksien kautta, mustana ja valkoisena. Vaatii tietoista ponnistelua nousta näiden piirteiden yläpuolelle. Vahvaa dogmaattisuuttani on onneksi tasapainottanut sille vastakkainen piirre, epäily. Se on auttanut minua pysymään nöyränä, mutta myös invalidisoinut ajatteluani. Elämässäni ei ole lapsuuden jälkeen ollut aikaa, jolloin olisin ollut aivan varma mistään. Lyhyitä hetkiä on tullut ja mennyt, mutta pimentävät varjot ovat aina näköni tiellä. Loputtomiin toistuu kysymys, ”mitä jos?” Tietyllä tapaa on epävarmuuden voimakkuus linjassa luonteeni kohtuuttomuuden kanssa, kuin olisi hyväksyttävä maailma sellaisenaan tai hylättävä kaikki. Tekstissäni, jossa pohdin temperamenttien yhteyttä arvoihin, toin myös esille kuinka lähellä äärimmäisyydet ovat aina toisiaan. Taantumuksellinen ei poikkea sielultaan radikaalista, hän vain kulkee eri suuntaan. Uskossaan vahvin on sitoutunut dogmiinsa yhtä lujasti kuin ikuinen epäilijä tietämättömyyteensä.

Tunnen kulkeneeni täyden ympyrän. Lapsuuden naiivista uskosta isänmaahani ja ihmisiin olen saapunut nihilismin ja misantropian kautta kypsään traditionalismiin. Ihmiskunta ei ole luonnostaan hyvä, mutta ei ansaitse täystuhoa osakseen. Isänmaamme on muotopuoli rumilus, mutta minut siihen peruuttamattomasti sidottu. Turvallinen lapsuuteni ja luottamus aikuisiin vaikuttivat uskooni siihen, että instituutiot ovat hyviä. Nyt on sen tilalla terve skeptisyys, enkä samaista kansaamme sen hallintoon. Kulttuurimme, jota lapsuuden ihailun jälkeen teini-iässä vihasin, on puolustamisen arvoinen. Sota, jota lapsenomaisen idealisoinnin jälkeen teini-iässä kavahdin, on lähtemätön osa ihmisten elämää. Menneisyys, jota lapsena palvoin ja teini-ikäisenä halveksin, on virheineen ja onnistumisineen viisauden lähde.

Olen saapunut kotiin. Olen harhaillut kauas, mutta uskon olevani joidenkin vastausten äärellä. Olen pisteessä, jossa olen sitoutunut tähän maahan, perääntyminen olisi petturuutta. Mutta. Sittenkään en uskaltaisi kutsua itseäni kypsäksi, kuten edellä teen. En ole kyllin röyhkeä väittääkseni, että tiedän totuuden. Kukaan ei tiedä, maailma on täynnä arvoituksia ja olemassaolo itsessään mysteeri. Vastaukset, jotka olen löytänyt, ovat johdattaneet uusien kysymysten äärelle. Miten sovitan ristiriitaiset elementit toisiinsa? Onko mahdollista säilyttää sanavapaus, mutta hylätä demokratia? Kenties liberaalit arvot toimivat vain, jos ne hyväksytään kokonaisuudessaan. Kannatan päätöksentekoa paikalliselta pohjalta, mutta voidaanko globaalia ympäristökatastrofia estää ilman kansainvälisiä ratkaisuja? Kohtaamamme eettiset dilemmat ovat lähes kestämättömiä. Jos esimerkiksi emme voikaan palauttaa irakilaisia ja afrikkalaisia, he ovat silloin tulleet jäädäkseen. Emme voi heitä tappaakaan, joten mitä teemme? Onko ylipäätänsä mahdollista herättää nationalismia ja rotutietoisuutta ilman, että se johtaa apartheidiin ja pöyhkeyteen. EU:n integraatiokehityksen pysäyttäminen tekee jälleen mahdolliseksi Euroopan maiden väliset sodat. Mitä tahansa teemmekään, avaa yksi ovi käytävän ja vie kymmenelle muulle ovelle.

Minulla ei ole tarjota lopullista vastausta, ei kaikki ristiriidat häivyttävää utopiaa. Jokainen ideologia kätkee sisäänsä pimeän puolensa ja voi kääntyä perversiokseen. Nationalismi ei ole varma ratkaisu, ei suljetut rajat tai vahva maanpuolustus. Totalitarismin haamu kummittelee aina mielessäni ja saan olla valppaana. Ainoa varma asia on epävarmuus, ainoa tieto epätietoisuus. Malli, joka voi ratkaista ongelman, voi luoda lukuisia uusia. Ehkä tapahtuu kansallinen herääminen, joka terveen ylpeyden sijaan johtaa vain kostonhimon purkautumiseen ja verenvuodatukseen. Tulevaisuus voi kuulua fasismille ja despotialle, joka jättää Euroopan lopullisesti raunioiksi. Mutta kävi miten kävi, olen minä puoleni valinnut. Näen, mihin nykyinen tilanne varmasti johtaa. Näen modernin maailman sairaalloisuuden ja rumuuden, enkä koskaan, koskaan asetu sitä puolustamaan. Vasemmistolaisten utopia ei ole vain toimimaton vaan kauhistuttava ja ruma dystopia, joka syövyttää maanosamme olemattomiin. En lupaa voittoa omilleni, mutta tiedän vihollisteni varmasti häviävän. He lopulta tuhoavat itse itsensä.

9 kommenttia:

Viilipytty kirjoitti...

Miten äänestit eduskuntavaaleissa 2011 ja miten suhtauduit Isoon Jytkyyn? Minulle ne olivat poliittisen kiinnostukseni huippu, joiden jälkeen innostus ja mielenkiinto laantuivat. Isossa Jytkyssä olisi ollut potentiaalia eräänlaiseksi sukupolvimyytiksi (vähän kuin Vanhan valtaus suurten ikäluokkien vasemmistoliberaaleille), jos se olisi ollut vähänkin suurempi ja todella johtanut johonkin.

Lauri Stark kirjoitti...

Tervehdys Viilipytty ja hyvää joulua.

Noissa vaaleissa en äänestänyt, mutta muistan olleeni huolissani ja pettynyt. Tosin eniten taisin olla kääremissäni siitä, että kokoomus oli edelleen suosituin puolue. Muu äänestyshistoriani menee näin:

Presidentinvaalit 2012: Pekka Haavisto. Hänellä ja Niinistöllä oli hyvin vähän jos ollenkaan substantiaalisia eroja. Haaviston ulkopoliittinen kokemus oli jopa syvempää, ja hän oli miellyttävä ja sovinnollinen mies. Äänestyspäätöksen sinetöi ajatus siitä, kuinka joitakin ihmisiä korpeaisi homo presidentti linnanjuhlien vastaanotolla.

En pitänyt, enkä pidä Niinistöä huonona. Ja näin jälkikäteen ajatellen, olihan se Haaviston pari Antonio Flores aika gigolomainen. Niinistön mukana tuli sentään Jenni Haukio, joka on vallan kunnianarvoisa puoliso.

Kuntavaalit 2012: äänestin demarinaista, joka ei mennyt läpi. En uhrannut juuri ajatuksia vaaleille, joten tein vaalikonearvonnan. Lisäksi tämä nuori typykkä oli nuori, nätti ja kotiäiti, jonka ajattelin meriitiksi.

Eurovaalit 2014: Jussi Halla-aho. Luettuani jo pitkään Scriptaa ja koettuani arvopohjan muutoksen, oli tämä valinta ilmiselvä. Tällä kertaa tein äänestyspäätöksen substanssipohjalta, onhan Hallis poliittisen eliittimme rationaalisin edustaja.

Eduskuntavaalit 2015: perussuomalaiset. Tätä valintaa propagoin myös täällä, uskoin muutoksen mahdollisuuteen. Alan kuitenkin olla vakuuttunut siitä, ettei ongelmiamme ratkaista enää politiikalla, koska ne eivät ole pohjimmiltaan poliittisia. Mitä siis seuraaviin vaaleihin tulee, en tiedä viitsinkö enää äänestää.

Kenties ei kannatakaan toivoa uusia jytkyjä, äänestyspäätökset tehdään kuitenkin lyhyen tähtäimen intressit mielessä valtaosin. Todellinen muutos olisi henkinen, ja mahdollistaisi ihmisten nähdä korkeammasta perspektiivistä.

Anonyymi kirjoitti...

Olen kyllä sitä mieltä, että amissien, vanhauskoisten tai esim. ortodoksi juutalaisten askeettinen elämäntapa on ylivoimainen ja he tulevat perimään maailman jokatapauksessa, kun sekulaarit eivät tee lapsia nyt, ja vielä vähemmän tulevaisuudessa.

Askeettinen elämäntapa kunniaan.

Lauri Stark kirjoitti...

Tervehdys Anonyymi.

Olet mitä luultavimmin oikeassa, hiljaiset perivät maan.

Jefferson Smith kirjoitti...

Mielenkiintoinen evoluutio. Muistuttaa tietyiltä osin omaakin... Erityisesti lapsuus, mutta sitten teini-iässä lähdimme hieman eri suuntiin. Kavahdin rasisisia ajatuksia, mutta syvällä sisimmissäni olen aina ollut rasisti (nykykielellä lausuttuna). Surin luonnon tuhoutumista, mutta en siihenkään suuremmin vaivannut päätäni. Peruskoulun loppu vei uskon suureen (lue:tyhmään) osaan ihmiskunnasta ja tuolloin minulla alkoi synkkä kausi jonkinasteisena misantrooppina, josta kehittyi syvään pessimismiin ja maailmantuskaan vaipunut murehtija. 2011 äänestin perussuomalaisia (eli takkirautaa ym.blogeja ja scriptaa oli luettu). Tuosta maailmantuskan taakasta (ja jonkinasteisesta misantropiasta) minut sai heräämään kristillinen kirjallisuus, joka herätti minuun lämpimämmän liekin ja taistelutahtoa.

Teini-iän suurimpia jysäyksiä oli Orwell joka sai minut tajuamaan, että valtiokin voi olla paha ja, että kaikki voi olla valhetta. Tästä seurasi useita vuosia myöhemmin Halla-Ahon kohtelu, joka todisti, että meille todellakin valehdellaan.

ps. olisi mielenkiintoista tietää kuinka moneen meidän ikäiseen takkiraudan lukeminen on vaikuttanut

Lauri Stark kirjoitti...

Maailmantuskaisia murehtijoita olemme molemmat olleet ja jossain määrin edelleen olemme. Tiikeri ei juovistaan eroon pääse, aina löytyy jotain murehdittavaa ja surtavaa. Lisäksi kaltaiselleni arrogantille saarnaajalle löytyy yllin kyllin halveksuttavaa ja vihattavaa.

Havahtuminen siihen, ettei valtioon ole luottamista, tapahtui itselläni kovin hitaati. Hallituksellisia kyvyttömiä poliitikoita synkensi kuvaani kerta kerralta. Kun uskoin, ettei viime hallitusta huonompaa porukkaa voisi juuri olla, rikottiin huonousaste tällä hallituskaudella. Aina voi mennä huonommin.

Takkiraudalla tuntuu muuten olevan paljonkin nuoria lukijoita ainakin kommenteista päätellen. On perusteltua olettaa, että tällä on ollut suurtakin vaikutusta joihinkin. Takkirauta oli loppujen lopuksi iso blogi, harmi kyllä että on nykyisellään salainen.

Sametti kirjoitti...

Tuossa, miten kuvailit mennyttä minääsi, on aika paljon samaa itseni kanssa. Minäkin kannatin aikoinaan kaikenlaisia pakkokeinoja väestönkasvun hillitsemiseksi, olin militaristi yms. Minulla oli myös hyvin misantrooppisia kavereita, jotka avoimesti kannattivat mm. liikaväestön tappamista.

Itselläni ajattelu muuttui, kun tajusin asiassa kaksi ongelmaa:
1) Mitkä ovat ne kriteerit, joiden perusteella päätetään, että kuka jää henkiin ja kenet tapetaan?
2) Kuka tämän päätöksen tekee?

Tulin siihen lopputulokseen, että tuollaisia kriteerejä ei voida koskaan asettaa ja yksikään ihminen ei voi koskaan tehdä tuollaista päätöstä. Kenelläkään ei pidä ikinä olla tuollaista valtaa.

Yksi suurimmista huolenaiheistani on aina ollut talous ja kiinnostukseni talouteen erotti minut lopulta silloisista tutuistani ja talouden kautta päädyin lukemaan oikeistolaisia ja konservatiivisiä tekstejä. Talouskysymykset johtivat minut kannattamaan perussuomalaisia. Konservatiivisuus tuli vasta myöhemmin.

Konservatiivisuuden suhteen kaikkien aikojen isoin herättäjä oli - ylläripylläri - Ruukinmatruuna. Hänen vanhojen tekstiensä seassa on teksti ateistisesta etiikasta ja abortin vastustamisesta. Nämä kaksi tekstiä olivat minulle isku naamaan ja herättivät minut toisenlaisille ajatuksille.

Ruukinmatruuna on ihan oikeasti iso nimi. Hänen ei olisi ikinä pitänyt lopettaa blogiaan. Toivon ihan oikeasti, että hän palaa skeneen ja palauttaa bloginsa näkyville, kunhan hänen henkilökohtaiset asiansa selkenevät.

Lauri Stark kirjoitti...

Oikein hyvää iltaa Sametti, pitkästä aikaa.

Meillä hulluilla on taipumus innostua äärimmäisyyksistä olivat ne miten morbideja tahansa. Lisäksi osaamme kyllä keksiä perusteen, miksi vaikka puolen ihmiskunnan teurastaminen olisi suorastaan eettinen imperatiivi.

Sinulla on ollut jossain määrin eri reitti, sillä itselleni talous on ollut yksi vähiten kiinnostavia asioita. En pidä kysymyksiä verotuksesta tai sääntelystä erityisen oleellisina, olen huolestunut maamme ja sivilisaatiomme henkisestä tilasta. Talouskysymyksissä olen oikeastaan varsin vasemmistolainen.

Olet oikeassa Matruunasta ja myös minä kaipaan häntä takaisin. Hän oli yksittäisistä bloggaajista suurin ja tärkein. Tänä aikana häntä erityisesti tarvittaisiin, jokainen käännytetty ihminen oli voitto. Sinäkin teet nyt työtä oikean asian puolesta.

Sametti kirjoitti...

Kiitos.