Valta ja demokratia

Herrakerhoista pääsemme köykäistä aasinsiltaa tämänpäiväiseen aiheeseen. Olen kirjoittanut vallasta aiemminkin, enkä pääse mihinkään siitä, että suhteeni siihen on parhaimmillaan ristiriitainen. Ymmärrän vallan ja hierarkioiden olevan pysyvä osa ihmisluontoa, niistä on edes turha yrittää eroon. Osa minusta tuntee kuitenkin inhoa valtaa kohtaan, näen vallankäytön vain välttämättömänä pahana. En voi kuitenkaan kiistää tuntevani ihailua vallan ja voiman ilmauksia kohtaan. Valta on myös välttämätön hyvä.

Osa inhostani selittyy vastenmielisyydelläni käyttää valtaa itse. En halua päättää muiden ihmisten puolesta ja olla heistä vastuussa. Tunnen kuitenkin oloni kotoisaksi hierarkioissa, osaan totella. Mutta olen myös individualistinen, enkä haluaisi kenenkään päättävän puolestani mitä tulee omaan elämääni. Inhoan valtaa, enkä halua sitä. Ihailen valtaa ja haluan polvistua johtajalle, janoan sitä. Hellin ihanteellista kuvaa oikeudenmukaisesta ja rautaisesta johtajasta. En ota itsestäni tämän enempää selvää.

Mutta asiaan, allekirjoitan edelleen sen mitä Tolkien sanoi:

"The most improper job of any man ... is bossing other men. Not one in a million is fit for it, and least of all those who seek the opportunity.”

Tämä lainaus olisi kuitenkin syytä asettaa kontekstiin. Vallankäyttö, sikäli kuin se nykyaikana toimii, on linjassa Tolkienin ajatuksen kanssa. Johtajat eivät tunne kaikkia alaisiaan, yksi mies voi käskeä tuhansia tai miljoonia ihmisiä. Ihmistä ei tribaalisena olentona ole suunniteltu sellaiseen. Vain Dunbarin luvun kokoisissa yhteisöissä johtajan on aidosti mahdollista olla yhteydessä kaikkiin alamaisiinsa, hänen valtansa on ihmiskasvoista. Kaupungin, kunnan tai valtion kokoisissa yksiköissä johtaja menettää kosketuksensa ihmisiin, valta muuttuu koneistoksi. Tästä pääsemme vallan suhteeseen demokratiaan, jälkimmäinen ei näet voi toteutua kuin paikallisella tasolla ja seuraavaksi tarkennan miksi.

Valta edellyttää hierarkiaa ja hierarkia edellyttää legitimiteettiä. Ainoa keino, jolla ihminen voi vapaaehtoisesti antaa legitimiteettinsä, vaatii suoraa yhteyttä alamaisen ja johtajan välille. Ja tämä on todella mahdollista vain Dunbarin luvun kokoisissa yhteisöissä, joissa kaikki tuntevat toisensa. Siispä suora paikallisdemokratia, jossa kaikkien mielipiteet voidaan ottaa todella huomioon, voi teoriassa toteutua vain pienissä heimoissa tai kylissä. Kun liikutaan yhtään korkeammalle tasolle, muuttuu vallankäyttö autoritaarisemmaksi, yhden ihmisen mielipide hukkuu. Ja mitä enemmän yhteisön koko kasvaa, sitä totalitaarisempi on hallinto ja sitä vähäpätöisempi on yksilö. Toisin sanoen monimijoonainen kansanvalta ei voi koskaan olla aito demokratia, vaan perustuu enemmän tai vähemmän autoritaariselle johtamiselle. Suomi ei ole demokratia, kuten ei ole mikään muukaan kansallisvaltio. Sveitsi on demokraattisempi, muttei demokratia.

Kun haikailemme demokratiaa ja korostamme sen välttämättömyyttä, mistä oikeastaan puhumme? Niin sanottu edustuksellinen demokratia on sitä vain pinnallisella tasolla, valtaa käyttää muutama tuhat ihmistä kansanedustajat ja virkamiehet mukaan lukien. Tämä ei ole toki sama asia kuin yksivalta, mutta demokratian kanssa sillä on vähän tekemistä. Ihmiset voivat äänestää johtajansa, mutta systeemi ei toimi, koska äänestäjien enemmistö ei tunne johtajien todellista karvaa. He tekevät valintansa hatarien vaikutelmien pohjalta, tietoa ei ole tarpeeksi. Ja tuhansien ehdokkaiden joukosta ei ole aikaa käydä jokaista syvällisesti läpi.

Voidaan siis puhua demokraattisista piirteistä valtioissa eikä demokratiasta. Ja näitä piirteitä on valtiosta riippuen eri määrät. Sveitsissä on pitkät vaikuttamisen perinteet ja demokratia vahvempi. Suomi on historiallisista syistä mukautunut autoritaariseen tyyliin, eikä tähän ole luvassa muutoksia vuosisatoihin. Suoran demokratian haikailijat ovat siis pahasti hakoteillä, jos he todella uskovat Suomeen syntyvän mitään sellaista muistuttavaa. Tai no, se on mahdollista, mutta vain tietyllä ehdolla: kansallisvaltio hajotetaan pieniin paikallisyksiköihin, jotka päättävät asioistaan täysin itsenäisesti ja suoran demokratian keinoin. Jos haluamme taasen pitää kansallisvaltiomme, emme todennäköisesti koskaan saa todellista demokratiaa maahamme. Tätä maata ei yksinkertaisesti kyetä hallitsemaan siten, valtaa käytetään aina yksilön yli.

Yhdysvaltojen tai Venäjän kokoisia valtioita on mahdotonta hallita edes alkeellisen demokraattisesti Kiinasta tai Intiasta nyt puhumattakaan. Yhdysvallat on tästä syystä korostanut paikallishallinnon ja osavaltojen autonomian merkitystä, mutta valtakunnanlaajuisesti ei USA:ta demokraattisesti hallita. Kiinan kokoista väestömammuttia ei voi edes teoriassa johtaa muuten kuin autoritaarisesti; miljardi ihmistä on liian suuri määrä, jotta väestöllä voisi todella olla tarpeeksi yhteisiä intressejä. Minkäänlainen demokratia ei toimi, kaikki on vain liian suurta. Intia yrittää pyristellä ”demokratiansa” kanssa, mutta luultavasti häviää taistelun korruptiolle ja valtapyyteille.

Ihmisluonto on mitä on, ja yhteisiä intressejä voi muodostaa vain rajallisen ihmismäärän kesken. Todellinen demokratia voi toimia vain, jos kaikki hyväksyvät nuo intressit pääpiirteissään. Pienissä yhteisöissä tämä on helppoa, mutta jo tuhansien ihmisten kokoisissa yhteisöissä se on vaikeampaa. Kun intressit menevät ristiin, demokratia lakkaa toimimasta ja eturyhmäajattelu tulee tilalle. Suomen kokoisessa maassa ei koskaan tule olemaan todellista demokratiaa. Se ei ole välttämättä huono asia, jos asiat muuten hoituvat. Näen kansallisvaltiot kompromissina imperiumien ja heimojen välillä; paikallistason nurkkakuntaisuus voidaan ylittää ja samalla tunnustaa kansallisesti jaetut intressit yli globaalien valtapyyteiden.