sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Aika lentää

Eilen lakitettiin serkkuni, vuosikertaa -99. Kaunis blondi ja elämä edessä, kyllä nuoren neidon kelpaa. Samalla tulin miettineeksi sitä seikkaa, että viimeisetkin ysärit poistuvat kouluistamme. Poislukien jotkut kouluaan jäljessä kulkeneet, ei ala-asteelta lukioon ole enää muita kuin 2000-luvulla syntyneitä. Kahdeksan vuotta on jo siitä, kun sain itse lakkini, eikö se ollutkaan eilen? Sukupolvet tulevat ja menevät, ajan veturi jättää itse kunkin asemalle ihmettelemään. Mitä tapahtui ja keitä ovat nämä uudet ihmiset?

Eilen pidimme myös muutaman lukiokaverin kesken läksiäiset meistä yhdelle, joka muuttaa Hollantiin naisen ja työn perässä. En ollutkaan syönyt hapurilaista kahteen vuoteen, kyllähän se maistui. Nuorempien iloa on elähdyttävää katsella, valkolakkeja oli runsain mitoin liikkeellä pääkaupungissamme. Siinä missä kadut vallanneella nuorisolla avautuu uusi luku, ovat useimmat meistä vakiintumassa jollakin tapaa. Joko opiskelut ovat loppusuoralla tai ammatti jo plakkarissa. Paikalla olleista ei kenellekään vielä lapsia ole, mutta tulee varmasti olemaan. Heidän seurassaan oli jälleen hyvä olla, sai nauraa enemmän kuin aikoihin. Vaikka suuria kaupunkeja vierastan, on Helsinkikin näin kesäaikaan viehättävä paikka. Kun vielä paria päivää aiemmin olin erään toisen ystäväni johdattamana tallustanut Suomenlinnan kamaralla ensi kertaa, olen totisesti saanut oiva annoksen kaupunkielämää.

Loppu-ilta baarissa, tappio Aliaksessa ja voitto Trivial Pursuitissa. Reissun kruunasi paluumatka kotikonnuille, minkä aikana luukutimme diskoa nupit kaakossa, näytimme keskisormea puolelle Helsinkiä ja huusimme ohikulkijoille hävyttömyyksiä. Tukehduin takapenkillä nauruun, melkein. Kotikulmilla paskarinkiä vanhan lukion pihalla ja yleistä häröilyä pitkin raittia, ei tullut pillua. Sitten nukkumaan.

9 kommenttia:

Tuumailija kirjoitti...

Itselläni on aina ollut taipumusta nostalgisointiin iästä riippumatta. Ala-asteen viimeisillä luokilla katselin pari kertaa pihalla leikkiviä ekaluokkalaisia ja tuli jotenkin haikea tunne kun mietti että tuollainen minä itsekin olin aikoinani. Kun vuonna 1995 selasin vuoden 1992 lego-esitettä, koin nostalgiafiilistä. 80-luvun jutut olivatkin jo muinaishistoriaa.

Vuoden kuluttua omista lakkiaisistani olin juhlistamassa vuotta nuorempien lakkiaisia. Koulun juhlasalissa tuli nostalginen fiilis, kun sain katsoa lehtereiltä tuoreita ylioppilaita.

Olen itse 80-luvulla syntynyt ja muistan hyvin, kun ysärit olivat vielä lähinnä rasittavia teinejä, ei vakavastiotettavia. Aikoinaan yliopistossa havahduin järkytykseen, kun ensimmäiset ysärit tungeksivat opinahjooni. Vuosi vuodelta uudet tulokkaat näyttivät nuoremmilta ja nuoremmilta. Viime vuonna heräsin siihen tosiasiaan, että viimeisetkin ysärit ovat täysi-ikäisiä. He saavat äänestää, ostaa viinaa ja ajaa autoa. Ja nyt samaan kastiin alkaa tulla ensimmäisiä kakstonnisia.

Voi olla omaa masennustani ja elämässä epäonnistumisen tunnettani, mutta televisiosta on aina vain vaikeampaa katsoa esim. Nelli Matulan ikäisiä menestyviä nuoria julkkiksia. Eihän siitä ole edes kauaa, kun itse olin vielä lukiossa ja aikuisuuteen oli vielä matkaa. Elämän ja tulevaisuuden piti olla edessä.

Jostain syystä olen aina tuntenut olevani "myöhässä kaikesta". Koska en ole luonteeltani sellainen, että jaksaisin pysyä ajan hermolla kaikesta mikä on pinnalla, niin moni uusi juttu tulee tietoisuuteeni vasta siinä kohtaa kun se alkaa muilta jo hiipua. Tästä seurasi myös sosiaalisia ongelmia. Kun jääkiekon MM-kisat olivat Suomessa, olin ihan pihalla koko jutusta ja jossain vaiheessa kun valkeni että jaa nyt on kisat meneillään, niin nolasin itseni koulussa kysymällä "missä nää kisat pelataan?" Oli tottavieköön rasittavaa olla erilainen nuori ja olla kiinnostunut ei-tyypillisistä jutuista.

Lauri Stark kirjoitti...

Tervehdys Tuumailija.

Kiintoisa kommentti, tunnistan itsestäni samaa. Muistan kuudennen luokan ensimmäisenä koulupäivänä ajatelleeni, että tästä alkaa viimeinen vuoteni ala-asteella ja kohta se on historiaa. Nostalgisoin menneitä vuosia, mutta myös aikoja joita en ollut edes elänyt. Kuvittelin josksus itseni mustavalkoelokuvien maailmaan, "vanhoihin hyviin aikoihin".

Ymmärrän myös, jos nuorempien katsominen voi tehdä pahaa. Toisinaan, kun näkee menestyneitä ihmisiä alle kahdenkymmenen ikävuoden, voi tulla ajatelleeksi mitä onkaan itse saanut aikaan. Track recordini on kovin vaatimaton, mutta sitten toisaalta niin ovat myös tavoitteeni. Olen elämän suhteen enemmän sivustakatsoja kuin osanottaja, eikä tämä roolitus ylensä häiritse. Katselen rauhassa maailman menoa eteenpäin ja olen hengessä mukana. On mukavaa katsella lapsia koulun pihalla leikkimässä, teinejä kaduilla spedeilemässä, opiskelijoita hauskanpidossa tai vanhuksia puuhissaan. Jos Jumala sallii, voin itse olla jonain päivänä viisas ja maailmaa nähnyt nestori, joka tiirailee ajan kulkua.

Itsekin olen asioista hieman myöhässä innostuva. Pidin kiinni asioista, joista muut olivat jo luopuneet ja saatan pitää edelleen. Mutta kiirekös tässä.

Lauri Stark kirjoitti...

Oli tottavieköön rasittavaa olla erilainen nuori ja olla kiinnostunut ei-tyypillisistä jutuista.

Mistä sitten olit kiinnostunut? Vaikka meikällä onkin pää ollut pilvissä ison osan aikaa, on lätkälle näin esimerkiksi jäänyt aikaa. Kyllä ny sitä todellista kansallisurheilua pitää seurata!

Viilipytty kirjoitti...

Kappas vain, minunkin helsinkiläinen vuosikertaa -99 oleva vaalea serkkutyttöni valmistui ylioppilaaksi. Mahdammeko me olla sukua?

Minä olen keskustelun kolmas hyvin nostalginen luonne. Olen kuitenkin sen verran itsekeskeinen, että nostalgiani ei liity mihinkään menneiden aikojen rekvisiittaan eikä etenkään ihmisiin, joita olen silloin tuntenut. Eniten minua liikuttavat paikat. Kai se johtuu siitä, että olen aina ollut innokas retkeilijä. Meillä oli kesämökki, joka oli minulle kaikkein rakkain paikka. Siitä oli kuitenkin pakko luopua, mutta koska tieto väistämättömästä luopumisesta oli varmaa jo vuosia etukäteen, viimeisinä kolmena vuotena en tehnyt siellä juuri mitään muuta kuin kävelin niissä paikoissa, joissa oli ennen ollut hauskaa. Vasta jälkeenpäin tajusin, miten ahdistavaa se oikeastaan oli, enkä mökistä luopumisen jälkeen ole tainnut kertaakaan kaivata sinne takaisin.

Yleisin eskapismin muoto minulla on haaveilla, että saisin aloittaa elämän alusta kuitenkin vieden mukanani muistoni ja tietotaitoni. Tulevaisuudesta en ole kiinnostunut, en koskaan suunnittele mitään kuin korkeintaan vuoden eteenpäin. En edes haaveile siitä, millaista elämäni olisi jonkin täysin realistisen onnenpotkun jälkeen. Aina kaipaan lisää aikaa siitä osasta elämääni, joka on jo takana. Tämä ehkä johtuu siitä, että koko elämäni olen ollut jotenkin sisimmässäni vakuuttunut lähestyvästä tuhosta. Olen aina kokenut eläväni yhtä viimeisistä ihmiskunnan sukupolvista, se on ollut mielessäni niin syvään juurtuneena, että vasta vähän aikaa sitten tajusin sen, ja samoin sen, että kaikilla asenne ei ole sama. Ydinsota, ekokatastrofi, kolmannen maailman maihinnousu, teknologian karkaaminen käsistä... mikä on todennäköisyys, että ihmiskunta onnistuu luovimaan näiden karikkojen ohi menestyksellä?

Lauri Stark kirjoitti...

Päivää Viilipytty.

Kappas vain, minunkin helsinkiläinen vuosikertaa -99 oleva vaalea serkkutyttöni valmistui ylioppilaaksi. Mahdammeko me olla sukua?

Noo, Helsinki on aika suuri kaupunki...

Olen kuitenkin sen verran itsekeskeinen, että nostalgiani ei liity mihinkään menneiden aikojen rekvisiittaan eikä etenkään ihmisiin, joita olen silloin tuntenut. Eniten minua liikuttavat paikat.

Paikat lienevät suurin nostalgian lähde, vaikka kokonaisvaltaisinta on kun ovat kaikki osaset kasassa. Kun siis palaa tutuille paikoille tuttujen ihmisten kanssa, pärisee nostalgia kuin ES konsanaan.

Luulen, että apokalyptinen odotus on meillä kaikilla mieleen juurtuneena, tavalla tai toisella. Se ei olisi kuitenkana ensimmäinen kerta historiassa. Voi olla, että elämme kirjaimellisia lopun aikoja tai sitten emme. Aika näyttää, miten tässä käy.

Kun kirjoitat eskapismistasi, mieleeni tulee eräs hahmo Star Trek-elokuvassa, jossa mies pyrkii pois ajan ulottuvilta toiseen ulottuvuuteen; siellä hän voisi elää elämänsä uudelleen ja juuri kuten hän haluaisi, ikuisesti.

Tuumailija kirjoitti...

"Mistä sitten olit kiinnostunut?"

Peruskoulussa mm. tieteestä ja historiasta. Lukiossa myös uskonasioista ja lautapeleistä. Olin myös hyvä koulussa, etenkin luonnontieteissä. Luin paljon kirjallisuutta jo lapsena. Se, mikä poikabändi on pinnalla tai mitä tapahtui Salattujen Elämien viime jaksossa, ei kiinnosta paskan vertaa. Ei näillä korteilla voita ihmissuhdetaidoissa. On aivan perseestä joutua viettämään 12 vuotta elämästään (itseasiassa 13 jos esikoulu lasketaan) koulumaailmassa, jossa pitää olla kiinnostunut kaikesta tyhjänpäiväisestä jotta olisi edes mahdollisuuksia pärjätä ihmissuhteissa.

Jääkiekon katsominen oli ja on edelleen vahvasti sidonnaista siihen, millaista seuraa on ympärillä. Jos kisojen aikaan on mahdollista päästä sellaiseen seuraan jotka sitä tykkäävät katsoa, niin sitten se on kivaa. Yksin en jaksa. En ole niin kiinnostunut lajista. Ei ylipäätään ole oikein mitään urheilua jota jaksaisin seurata yksin.

Lauri Stark kirjoitti...

On aivan perseestä joutua viettämään 12 vuotta elämästään (itseasiassa 13 jos esikoulu lasketaan) koulumaailmassa, jossa pitää olla kiinnostunut kaikesta tyhjänpäiväisestä jotta olisi edes mahdollisuuksia pärjätä ihmissuhteissa.

Jännää. Kiinnostuksenaiheet olivat minullakin aika omanlaisia, mutta se ei kuitenkaan sosiaalista elämääni haitannut. En toki sosialisoinut aivan yhtä paljon kuin monet muut, mutta sen verran että se itselleni riitti. Minulla oli omat juttuni ja sitten jutut, joita tehtiin kavereitten kesken. Ei sentään salkkareista tullut puhuttua, mutta mitä muuta nyt kavereitten kanssa tehdään: ulkoillaan, leikitään, pelataan, turistaan, spedeillään.

Jääkiekosta olet kyllä oikeassa, että homma toimii parhaiten seurassa. Kuten urheilu tai penkkiurheilu ylipäätänsä.

Tuumailija kirjoitti...

Oli minulla sentään muutama hyvä kaveri vapaa-ajalla, joiden kanssa oli samanhenkistä juttua. Koulumaailma tässä se hankala puoli oli, koska siellä hallitsi tietty ilmapiiri ja "oikeat" kiinnostuksen kohteet oli määritelty. Kiusaamisen ja syrjinnän pelossa ei oikein kukaan uskaltanut toimia toisin.

Lauri Stark kirjoitti...

Itse sain olla kouluaikanani melko rauhassa. Edes yläasteella ei kummemmin puututtu siihen, mistä sai tykätä. Ryhmäpainetta tietysti oli, mutta ei outolintuja juuri kiusattu. Suosiota väärillä jutuilla ei sitten tietenkään saanut.