torstai 13. huhtikuuta 2017

Ajatuksia yliopistosta



Mainitsinpa täällä joskus olevani historianopiskelija. Siellä sun täällä viittailin elämääni yliopistossa. Mutta vähän olen kaikkiaan kirjoittanut monivuotisesta harhailustani akateemisessa maailmassa, ja kenties olen vihdoin sopivan etäällä ajallisesti kootakseni ajatuksiani. On aika tehdä tilit selviksi.

Aikani yliopistossa alkoi noin seitsemän vuotta sitten. Vastavalmistuneena abiturienttina en ollut sen enempää selvillä tulevaisuudestani kuin moni muukaan. Yhtäältä kiinnosti maantiede, toisaalta historia. Opiskelu yliopistossa oli joka tapauksessa itsestäänselvyys, jota en viitsinyt kyseenalaistaa. Sitä minulta odotettiin ja sitä odotin itseltäni. Valitsin lopulta historian ja pääsin kevyesti sisään. Muutto uudelle paikkakunnalle, ja punkkaamaan samaan asuntoon vanhan lukiotoverini kanssa. Erilaisina, mutta samanlaisen huumorintajun omaavina tulimme hyvin toimeen. Näin ollen kumpikaan meistä ei ollut sosiaalisestikaan tyhjän päällä lukukauden alkaessa.

Sosiaalisuus, se kiinnostavaa olikin. 19-vuotiaana tunsin suurempaa painetta solahtaa joukkoon, löytää viiteryhmä ympärilleni. Pelkäsin yksin jäämistä, sitä etten saisi yhteyttä. Olin vieraassa kaupungissa, oudoissa kulisseissa. Oli kaiketi luonnollinen reaktio kaivata ihmisten lähelle, löytää kiinnepisteitä. Olen pesäviipyväistä sorttia ja muutto oli mullistus. Tein kuitenkin määrätietoisesti työtä ja tutustuin ihmisiin, niin sanotusti verkostoiduin. Kuvaan astuivat opiskelijakaverini, joita ensimmäisenä vuonna riittikin. Me ensimmäisen vuoden historioitsijat olimme vajaan kolmenkymmenen hengen sakki ja ihmeellisen vireä sellainen. Ensimmäisenä syksynä tapahtumaa riitti, ja pyrin osallistumaan lähes kaikkeen. On myönnettävä, että hauskaa oli. Alkoholia kului runsaasti, ja se kuului asiaan. Oli sentään muunkinlaista puuhaa, kokoonnuimme keskusteluiltamiin tai katselemaan elokuvia. Tämä kaikki kuitenkin oli pidemmän päälle erittäin kuluttavaa. En ollut täysin sinut introvertin puoleni kanssa ja pyrin sosialisoimaan enemmän kuin oli kenties hyväksi. Loppuvuoden aikana väsyin ja aloin viettää aikaa kasvavissa määrin yksin. Pari päivää saattoi kulua sisätiloissa black metallia kuunnellen.

Armeija tulee ensimmäisen ja toisen vuoden väliin, ja sen sivuutan tässä. Palattuani en enää sosialisoinut entiseen malliin. Pidin toki yhteyttä ja osallistuin tapahtumiin, mutta vähemmän. Ja se varsinainen opiskelu, joka jo ensimmäisenä vuonna oli jäänyt varsin vähälle, ei edelleenkään saanut minua syttymään. Sain itseni tekemään enemmän hommia, mutta tunsin väkisin puurtamisen maun suussani. En siinä vaiheessa voinut sitä myöntää, yliopisto oli kunnia-asia. En kuitenkaan pitänyt luennoista, en tenteistä tai kurssikirjoista. Historia on kiinnostavaa, mutta ei siten kuin sitä yliopistossa tankkasin. Tunnen siihen vetoa ensisijassa esteettisenä ilmiönä ja tarinana, en analyyttisen mielenkiinnon kohteena. Voi siis olla, että lähdin opiskelemaan vääristä syistä alun perinkin. Vastahakoisuuttani selittää myös se piirre, että motivoidun huonosti velvollisuuksista. Koin opiskelun sellaisena, vain yhtenä väylänä kohti leivän ansaitsemista. On kummallista kuinka kirja uppoaa ihan eri tavalla, jos luen sitä pakosta taikka omasta tahdostani. Esseet tuntuivat turhilta ja sitä ne kiistatta olivatkin. Mikään ei voi olla lähimpänä puhdasta väkisin vääntämistä kuin luentopäiväkirjan teko.

Ensimmäisen kandidaatintutkielman epäonnistuminen oli huono merkki. En koskaan päässyt siinä edes alkuun, koska ajatus arkistossa virumisesta, diskurssianalyysin opiskelusta ja lähdekirjallisuuden kahlaamisesta nostatti kylmän hien pintaan. Mikään aihe ei motivoinut minua. Tutkielmaan käytetty aika tuntui hukkaan heitetyltä, sillä kaikki oli niin turhaa. Miksi vääntäisin kymmeniä sivuja jotain sellaista, jolla ei ole merkitystä? Tämä tunne heijastui lopulta koko opintoihini. Mitä minä lopulta edes opin? En juuri mitään, en muista paljon muuta kuin triviaaleja yksityiskohtia. Jokainen kirjoitus tässä blogissa sisältää enemmän merkitystä kuin yksikään yliopistoesseeseen kirjoittamani rivi. Olen oppinut valtavan paljon näinä seitsemänä vuotena ja kenties prosentti siitä tuli yliopistolta. Syksyllä 2012 nämä tunteet olivat kuitenkin vielä taustalla, ja tarkoitukseni oli puskea vaikka läpi harmaan kiven. Päätin ryhdistäytyä ja kyseisestä syksystä muodostuikin opiskelujeni suhteen tuotteliain; sain noin puolet pisteistäni tuolta jaksolta. Paiskin hommia ja hetkittäin tunsin jopa tyytyväisyyttä, kuin olisin vihdoin legitiimi yhteiskunnan jäsen ahkeruudessani. Kevään tullessa taas väsähdin ja toinenkin kandi meni reisille. Tai siis se sama kandi, jota en tälläkään kertaa saanut valmiiksi ja jota en lopulta tullut kirjoittaneeksi rivin riviä. Ilmoittauduin samalle kurssille tulevina vuosina yhä uudelleen, ja menestys oli yhtä huonoa. Luulenkin tehneeni yliopistokohtaisen ennätyksen vituilleen menneiden kandikurssien osalta. Viimeisillä kerroilla en tosin enää edes yrittänyt.

Ajan kuluessa olin yhä vähemmän tekemisissä opiskelukavereideni kanssa. Eipä kukaan tosin perääni kysellyt, joten tokko minua kaivattiinkaan. Alkuun se tuntui pahalta, enkö merkitse heille mitään? Rehdisti sanoen vika taisi kuitenkin olla minussa, joka olin liian omiin maailmoihin uppoutunut. Ihmissuhteiden ylläpitäminen on kaksisuuntaista, ja juuri sitä laiminlöin. Vanhoja kavereita kotiseudultani onneksi eksyi pikku hiljaa samalle paikkakunnalle ja heidän kanssaan saatoin viettää vähäistä sosiaalista elämääni, uskollista kämppäkaveriani unohtamatta. Olin hetken aikaa huolissani kontaktieni kaventumisesta, mutta sitten välitin yhä vähemmän. Miksi minun tulisi osallistua bileisiin tai olla juuri laitokseni tyyppien kanssa? Viihdyn yksikseni ja pieni ystäväpiiri riittää. Kun paine sosiaalisuuteen väheni, saatoin yhä kasvavissa määrin käyttää aikaani kuten tahdoin. Nykyisellään ovat kontaktit opiskelukaupunkiin sekä niiden piireihin katkenneet. Hieman se harmittaa, mutta minulla on jo elämässäni kaikki ne ihmiset, joita voisin kaivata.

Mitä muuten tulee opiskelutovereihini, on minulla heistä lähinnä hyvää sanottavaa; älykkäitä ihmisiä, joista eittämättä tulee kunnon kansalaisia. Sekaan mahtui kaikenlaista persoonaa, niin alkoholiin menevää hurjastelijaa kuin hyväntahtoista suupalttia. Satunnaisesti saatoin törmätä hyvinkin eksentrisiin tapauksiin, mutta se ydinryhmämme käsitti loppujen lopuksi varsin tavallisia ihmisiä. Kusipäitä joukossa ei ollut ja porukassa tunsi tiettyä yhteishenkeä. En kuitenkaan koskaan tuntenut olevani ”sisällä”. Totta puhuen en ole koskaan ollut niin yksin kuin ollessani heidän kanssaan. Kaikki olivat mukavia, tulin toimeen ja niin edelleen. Hersyviäkin hetkiä oli ja älyllisiä keskusteluja. He olivat kuitenkin eri maata, jotain aivan muuta kuin minä. Olen aina ja kaikkialla ollut ulkopuolinen, mutta heidän kanssaan sen tunsin erityisen vahvana. Minulle ei löytynyt ekologista lokeroa, en kyennyt muuttumaan siksi omiani lörpöttäväksi kahjoksi kuin normaalisti olen. He kuuntelivat eri musiikkia kuin minä, katselivat eri elokuvia ja sarjoja sekä lukivat eri kirjoja. He eivät ajatelleet kuten minä, eivät katselleet elämää samoin silmin. Värähtelimme toisillemme vierailla taajuuksilla.

Jos olen liian nörtti räkälöihin, olen liian juntti yliopistoon. Minua ei tippaakaan voinut kiinnostaa se ironinen asenne, jolla moni tuntui asioihin suhtautuvan. Olenhan tosikko ja etsiydyn taiteessa ja elämässä hengellisten kokemusten ääreen. Kenen kanssa puhut niistä paitsi hörhöjen? Ironiaa jo olemuksellaan viestivät hipsterit lienevät ainoita, joita kohtaan tunsin todellista antipatiaa. Toki myös heitä oli montaa sorttia ja oman porukkani ainoa oli sellainen leppoisa tapaus, vaikkakin yltiövasemmistolaisuuteen hurahtanut. Enemmän häiritsivät ne tyypit, joiden naaman assosioin jatkuvaan virneeseen. Heitä voisi kutsua akateemisiksi jonneiksi, jollaisille tärkeintä on poseeraus. Kun he pitävät jostain, he ilmaisevat ihailunsa teennäisen liioittelevasti tai etäännytetysti. Teennäisiä he ovat ilmaistakseen, että pitävät oikeista asioista. On tärkeää pitää siitä, mikä on jollain tavalla cool. Koska akateeminen jonne ei kuitenkaan saa kiintyä mihinkään, hänen on osoitettava piittaamattomuutta. Jos hän oikeasti liikuttuisi vaikkapa musiikista, kertoisi se hänen olevan tosikko. Koska kaikkihan on tehty naurettavaksi, mikään ei ole pyhää jne. Se on vain hienostunut muoto samasta statuskilpailusta, joka on yläasteen välitunneilla käynnissä. Akateemiset jonnet vain osaavat naamioida asenteensa esteettiseksi mauksi.

Havaintojeni mukaan enemmistö oli kuitenkin tällaisesta vapaata. Niinpä yksinäisyyteni oli enemmän seurausta vain temperamentti- ja makueroista muihin nähden kuin reaktiosta ääliömäisyyteen. Toverini olivat muutenkin varsin tolkullista sakkia, vaikka jonkin asteen yleisvasemmistolainen humanismi heitä määritti. Alussa ei myöskään maailmankuvani poikennut heidän näkemyksistään niin paljon kuin se poikkeaa tänä päivänä. Mielipide-erojakin oli ja niitä suvaittiin. Vaikka olin henkisesti porukan ulkopuolella, saatoin nähdä että sitä yhdisti keskinäinen kemia eikä niinkään samanmielisyys. Vaikka historia ei ole eksakti tiede, voi silti olla että kurinalaisuuteen rohkaisevana se vetää vähemmän hihhuleita puoleensa. Niihinkin näet törmäsi, mutta antropologian puolella missä opiskelijat olivat pääosin nuoria feministinaisia. Mieleeni on elävästi jäänyt eräs luento, jolla naisprofessori saarnaa miesten sorrosta naisia kohtaan ja kuinka opiskelijat pikku hiljaa liittyvät kuoroon. Hetken ajaksi he lietsovat itsensä pieneen kiihkoon ja tunnen olevani kuin kommunistien väenkokouksessa. Kun kollektiivinen hurmos äkkiä lakkaa, hiljentää professori ääntään ja kuin anteeksipyytelevästi toteaa: ”muistetaan kuitenkin, etteivät kaikki miehetkään ole pahoja”. Vaikutelma on äärimmäisen koominen, kuin hän ja yleisö potisivat hetkellistä krapulaa hekumansa jäljiltä. Kokemus oli osa prosessia, joka vei minua kauemmas feminismistä.

Opetushenkilöstö oli kaiken kaikkiaan asiallista. Luennoitsijoita oli kovin montaa sorttia ja eri tasoisia. Koin kuitenkin, että henkilökunta hoiti tehtäväänsä ammattitaidolla ja -ylpeydellä. He vaativat opiskelijoitaan, mutta eivät liian paljoa. Syy omaan epäonnistumiseeni onkin vain minussa itsessäni – laiskuudessani ja heikkoudessani. Kapasiteettia minulla on, joten tahtoessani olisin voinut hoitaa homman kunnialla loppuun. Sain varsin vähällä vaivalla hyviä arvosanoja, mutta tuo vähäinenkin vaiva osoittautui ylivoimaiseksi ja heitin pyyhkeen kehään. Nöyryyttävä tappio, joka ottaa ylpeydelleni. Juuri minä, jolla piti olla loistava tulevaisuus - jota jo alaasteella leikkisästi nimitettiin professoriksi - putoaaa korkeakoulusta! Omien valintojen seurauksia tässä kuitenkin kannetaan, joten kellekään ulkopuoliselle on turha ruveta öyhöttämään. Tervanjuonnille oli tehtävä loppu, enkä ikävöi takaisin.

Mainitsisin opettajista vielä sen, että kannen alla tuntui porisevan kaikenlaista kiisseliä. Eräs haastattelemani professori puhui valtataisteluista sekä valtaisasta byrokratiasta, jonka alle opettajat tukehtuvat. Työaika, jonka voisi käyttää perustutkimukseen, kuluu paperinpyörittelyyn. Hän oli jo vanha ja lähellä eläkeikää, mutta siitä huolimatta lausui puolivakavissaan että haastattelumateriaali jäisi salaiseksi. Pelkäsikö hän puhuneensa sivu suunsa? Vaikka havainnoin asioita ulkopuolisena, syntyi vaikutelma jähmeästä organisaatiosta ja stressaavasta työstä. Englantilainen professori Bruce Charlton on sivunnut blogissaan akatemian rappiota ja minun on helppoa uskoa mitä hän sanoo. Asiat eivät varmasti ole Suomessa aivan samoin kuin Britanniassa, mutta peruslogiikka lienee sama: tiede on muuttumassa aidosti luovasta voimasta jonkinlaiseksi virastotyöksi, jossa tärkeintä ovat ajankäytön seuranta ja aivopesu. Omana aikanani en erityisesti havainnut ideologisesti myrkyttynyttä opetusta kuin satunnaisesti, mutta muistoni ovat muutaman vuoden takaa ja asiat voineet muuttua.

Tuo kaikki on osaltani takana, toivon mukaan lopullisesti. En kaipaa akateemista maailmaa ja tätä nykyä olen pesunkestävä amis (heko heko). Työharjoittelu, jossa en joudu käyttämään liikaa aivojani ja joka ei myöskään ole liian fyysistä, sopii minulle. Ammatti on leivän hankkimista varten, ei sisältöä elämälle. Vapaa-ajalla voin päästää mieleni valloilleen ja paeta toisiin maailmoihin. Hyväksyn juuri ja juuri sen, että töissä on pakko käydä. Mutta en koskaan hyväksy sitä totalitaarista vaatimusta, että työtään on pakko rakastaa. Teen sen hyvin ja se saa luvan riittää.

Ehkä joitakin ihmisiä ikävöin, ainakin hitusen. Pidin joistakin opiskelijatovereistani enemmän, toisista vähemmän. Sen yhden suupaltin näkisin vielä mieluusti, hän oli sellainen kaikkien kaveri. Ketään en varsinaisesti vihannut, vaikka ironikkoja kavahdan. Ketään en rakastanut. Aika ajoin vastaan tuli sakkia, jolle olisi toivottanut hyvää matkaa Auschwitziin. Humanisteja on muutenkin liikaa, mihin niitä kaikkia tarvitaan? Ajatellessani omia uranäkymiäni, mielessäni väikkyi muutama vaihtoehto: tutkija, opettaja, toimittaja tai museotyöläinen. Kaksi ensin mainittua oli ehdottomasti poissuljettu, en haluaisi omistaa elämääni arkistoille taikka lukiolaisille. Toimittajan työtä yritin ajatella, mutta kuolisin stressiin. Kaiken lisäksi toimittajakunnan moraalinen mädännäisyys on niin pitkällä, että sieluni tuhoutuisi hyvän matkaa ennen ruumista. Jäljelle jäi museotyö, joka olisi sinänsä käypä vaihtoehto. Kesäoppaana olenkin parissa museossa ollut, mutta mitään sen monimutkaisempaa ei oikeastaan edes huvittaisi tehdä. Eikä kesäopas tarvitse yliopistokoulutusta, hiiteen siis koko akatemia. Spurdoilen amiksena ja haaveilen pätkätöistä. Mikä olisikaan sen parempaa kuin tehdä pari kuukautta töitä kerrallaan ja vetää siitä muutama kuukausi lonkkaa? En osta koskaan mitään, joten toimeen tulen. 



Biisi ebin 5/5, lähtisin paskarinkiä ajaan jos ois ajokortti. Vrumm vrumm, jo karisee humanismin tomut jaloista.

6 kommenttia:

Kenzo ' kirjoitti...

Tervehdys,

Luin taistelustasi yliopistoelämässä ja tunnen jonkin verran sympatiaa, sillä en kokenut yliopistolla palloilua kovinkaan hyödyllisenä ajankäyttönä siellä ollessani, enkä sieltä valmistuttuani. Valmistuin siis, vaikka meninkin suorittamaan noin puolet kokeista parin tunnin juopottelun jälkeen. Olen siitä lähtien tenyt töitä samalla periaatteella, että tehdään nyt kun rahaa saa, tosin tekemäni työt sivuavat vain haastatteluissa antamien oletuksien valossa itse tekemääni tutkintoa. Onhan se melko vittumaista, jos sitä näin perjantai-illan huumassa ajattelee, mutta niin kauan kuin elämmme tämmöisessä rahataloudessa, valitettavan välttämätöntä, siis se rahan ansaitseminen työn teolla.
Tsemppiä!

Korppi on oikeus kirjoitti...

Hyvää iltaa Kenzo.

Valmistuin siis, vaikka meninkin suorittamaan noin puolet kokeista parin tunnin juopottelun jälkeen.

Haha, siinä vaaditankin jo suomalaiskansallista turnauskestävyyttä :D

Onhan se melko vittumaista, jos sitä näin perjantai-illan huumassa ajattelee, mutta niin kauan kuin elämmme tämmöisessä rahataloudessa, valitettavan välttämätöntä, siis se rahan ansaitseminen työn teolla.
Tsemppiä!


Kiitos, eiköhän tästä selvitä. Jos ei työ muuten suju, niin vitutuksen voimalla vaikka sitten. Joku matalapalkka-ala ei sinänsä ole ongelma, kun en tosiaan kuluta juurikaan.

Allaspalo kirjoitti...

Hyvää pääsiäistä.

Rehellinen ja metka teksti. Ansaitsisi pidemmän ja paremmin kirjoitetun vastauksen, jonka saatam kirjoittaakin, mutta tänä pääsiäisenä minulla on todella kireä aikataulu, etten ehdin kuin tässä sumppitauolla kirjoittaa kuin pahimmat latteudet eetteriin. Itselläni on pikkaisen vähemmän opiskeluvuosia takana kuin sinulla ja olen luonnontieteellisessä, mutta olen tehnnyt päätöksen että jos en vajaassa vuodessa saa opintoja eteenpäin niin se on sitten hanskat tiskiin.

Mutta muuten tuntuu tutulle.

Paitsi että "Satunnaisesti saatoin törmätä hyvinkin eksentrisiin tapauksiin, mutta se ydinryhmämme käsitti loppujen lopuksi varsin tavallisia ihmisiä. "

LOL Itselläni sattui soluasunnon suhteen (käänteinen?)lottovoitto. Pääsin kunnon hörhöpiireihin. Oma lähipiirini koostuu pääasiassa kaikenlaisista eksentrikoista juoppohullusta-itsensäpaljastajasta enkelikokemuksilla ylpeileviin hikikomoreihin. Friikkisirkus on välillä pelkkää kiljulla terästettyä muurahaiskaota ja vetykynttilöitä voodooalttareilla. Ja niillä normaaleilta/rauhalisilla tyypeillä on paljastunut pienen tonkimisen jälkeen ne kaikkein pahimmat luurangot kaapista. Huippu tyypppejä kaikki, melkoinen sukellus kaninkoloon piireissä hengaaminen on ollutkin.

Akateeminen jonne on hyvä termi.
Ja kyllä mä vähän veikkaan että ihan jaloilles tulet laskeutumaan kun et kerran läträä älyttömästi päihteiden kanssa ja pystyt näin hyvään itsereflektioo

PS. Newretrowavin
Golden boy kolahti ja kovaa.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Hyvää pääsisäistä sinnekin.

Kirjoita milloin ehdit, hyvä että jotkut meistä uneksijoista ehtivät myös oikeatakin elämää elää :D

Itselläni on pikkaisen vähemmän opiskeluvuosia takana kuin sinulla ja olen luonnontieteellisessä, mutta olen tehnnyt päätöksen että jos en vajaassa vuodessa saa opintoja eteenpäin niin se on sitten hanskat tiskiin.

Okei, sinä siis opiskelet vielä. Älä missään nimessä ota esimerkistäni mallia tai anna sen lannistaa, vaan suosittelen painamaan loppuun. Jos olet niinkin pitkällä, että jo vuodessa on valmistuminen mahdollista, ei luovuttaa kannata. Jos ylipäätänsä olet luonnontieteelliseen asti päässyt, osoittaa että sinulla on kylliksi päätä. Yhdistä se pää suomalaiseen sisuun ja näytä, että uneksijakin voi saavuttaa jotakin.

Pääsin kunnon hörhöpiireihin. Oma lähipiirini koostuu pääasiassa kaikenlaisista eksentrikoista juoppohullusta-itsensäpaljastajasta enkelikokemuksilla ylpeileviin hikikomoreihin. Friikkisirkus on välillä pelkkää kiljulla terästettyä muurahaiskaota ja vetykynttilöitä voodooalttareilla.

En kadehdi tätä :P Ajattelen, että valmiiksi epätasapainoisena tarvitsen tavallisten ihmisten seuraa. Hihhuliporukassa karkaisivat ajatukseni niin kauas mistään todellisesta, että oksat pois. Mutta jos itse olet pysynyt täysipäisenä niin hyvä niin (tai no vitut sinäkään mikään täysipäinen ole, reiät ammottavat tänne asti :p). Matruunahan on kirjoitellut, että älykkäämmillä tuppaa olemaan sitä sun tätä omituistuutta, ja yliopistoissa heillä on yliedustus.

Mutta toisaalta, joskus haluaisi sukeltaa tosi hulluuden kaninkoloon; etsiä ympärille sopiva viiteryhmä ja kaahata kauas pois. Mutta ehkä on kaikkien kannalta parempi, että jätän moiset tekemättä.

Tuo biisi animaatioineen on kuin postmoderni tuutulaulu. Tai kuin internet-ajan sadusta. En tiedä, jotain jännää.

Golden Boy...en olekaan kuullut tuota vielä. Ja hitto, kuinka kaunis se onkaan. Tulipa tämä sopivaan hetkeen, kun ulkona sataa lunta JA paistaa iltapäivän aurinko. Lähdenpä kävelylle. Ja sitten saunaan.

Feyris Nyannyan kirjoitti...

Eräs exäni opiskeli aikoinaan yliopistossa. Sillä tekosyyllä sitte päästiin järkyttämään yliopistokansaa; että minä kävelin häntineni, meikkeineni ja tukka pystyssä jollain välitunnilla (kai niillä oli semmosia tms) pitkin käytäviä puolihumalassa. Se oli fantastinen, sosiologinen ihmiskoe. Niitä ilmeitä. Siinä ainut kokemukseni yliopistotason perseilystä. Jännä että joku on oikeasti viihtynyt sielä, kuten arvon blogisti vihjaa. Ei kyllä oma kärsivällisyys riittäis edes pariin päivään. Itseopiskelu on ihan riittävää.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltapäivää Feyris.

Tietty osa yliopiston opiskelijoista lienee melko sovinnaista porukkaa ja heidän hämmentämisensä on varmasti helppoa. Hulluimmat opiskelijat viettävät aikaa lähinnä keskenään, eivätkä tuommoiset performanssit ole arkipäivää.

Jännä että joku on oikeasti viihtynyt sielä, kuten arvon blogisti vihjaa. Ei kyllä oma kärsivällisyys riittäis edes pariin päivään. Itseopiskelu on ihan riittävää.

Pidemmän päälle ei sitten riitänytkään. Liian kuluttavaa touhua.

...

Ei helvetti, menen takaisin sänkyyn. Olo on kuin keitetyllä ravulla ja joka toisen sanan saa kirjoittaa uudestaan.